I Belong To You

Vierailija

//Sikko feat Mikhail ;-)

Koulun käytävällä käveli tyttö suurine kantamuksineen. Oikeastaan mitkään näistä kantamuksista eivät kuuluneet hänelle, vaan yhdelle pahisjengille, jotka olivat taas vaihteeksi hyökänneet tämän viattoman nörttitytön kimppuun. Tämä ei siis ollut ensimmäisiä kertoja, mutta tuskin viimeisempiäkään. Kuka nyt muka haluisi lopettaa pullonpohjalasit omistavan pienikokoisen nörttitytön käskyttämisen, kun tyttö kerta ei ikinä uskaltanut sanoa mitään vastaan, eikä edes uskaltanut ilmiantaa kiusaajiaansa opettajille?

Trinity Hudson käveli hitaasti ja vaikean näköisesti käytävää pitkin. Hän kantoi käsissään viittä eri reppua, jotka tuntuivat painavan kuin synti. Rin oikeasti jonain päivänä pelkästä uteliaisuudesta vilkaisisi, oliko repuissa oikeasti tiiliskiviä, sillä reput tuntuivat kovilta ja oikeasti niin painavilta kuin tiiliskivet!'
Pikkuneiti harmitteli omaa onneaan. Miksi hänet aina valittiin käskytettäväksi, eivätkö ne pahikset oikeasti muuta keksineet kuin hänet, heiveröisen ja pienikokoisen tytön? Eivät näköjään...
Tämä ei vain ollut ollenkaan reilua.

Rin pysähtyi hetkeksi aikaa paikoilleen ja huokaisi väsyneenä. Hänen pitäisi kantaa laukut äidinkielen luokan eteen tai muuten pahikset upottaisivat hänen laukkunsa vessanpönttöön. Aivan, sillä pahisjengillä oli hallussaan nörttitytön laukku. Tyttö joutuisi nyt siis tekemään mitä vain pahikset tahtoisivat, jos halusi välttää laukkunsa sisällön kastumisen. Rinin vanhemmat eivät tykkäisi ollenkaan hyvää, jos tyttö näyttäisi kostunutta koepaperia heille. He ottaisivat heti yhteyttä kouluun, kun olisivat onnistuneet kaivamaan Rinistä esiin sen, että heidän tytärtään kiusattaisiin. Opettajat ottaisivat pahisjengin puhutteluun, jonka jälkeen pahisjengi olisi yhä enemmän vihastuneita ja voisivat tehdä vaikka mitä tälle pienelle viattomalle nörttitytölle, joka ei voisi tehdä pahaa edes kärpäselle.
Aivan, Rin ajatteli asioita ehkä välillä liiankin pitkälle, mutta oli hyvä varautua tulevaan.

Brunette lähti taas jatkamaan hidasta etenemistään. Kulman takana sijaitsisi äidinkielen luokka, jolloin Rin olisi onnistunut turvaamaan laukkunsa hengissä säilymisen.
Rin yritti hetken aikaa saada kannateltua reppuja yhden käden varassa, sillä hänen pullonpohjalasinsa olivat laskeutuneet liian alas, joten tytön piti nyt nostaa niitä samalla, kun oli aikeissa kääntyä oikealle kulman takaa.

Vierailija

// Hiör vii kam! //

Tänään ei ollut hyvä päivä, ei todellakaan. Vakavan ilmeettömät kasvot omistava poika käveli ripeästi kohti tuntematonta. Hänellä ei ollut mitään aavistusta mihin oli matkalla. Isän haukkumasanat pyörivät hurrikaanina pojan mielessä, eikä hän voinut ajatella hetkeäkään mitään muuta. Oliko Mikhail todella maailman huonoin amerikkalaisen jalkapallon pelaaja? Tai vähintäänkin joukkueen huonoin? No, niin Nikolai oli pojalleen sanonut, joskin vähän epäsivistyneemmässä muodossa.

Jalkoja kivisti yhä pelin jäljiltä, joka oli mennyt yhtä huonosti Mican osalta kuin muutamat edellisetkin. Viime kerrat poika oli onnistunut sössimään hyvin lahjakkaasti, eikä harjoitukset luvanneet hyvää. Valmentajan kovien sanojen lisäksi oman isän jupinat eivät olleet saaneet Mikhailin mielialaa varsinaisesti kohoamaan. Tiesihän Mica, ettei hän ollut pelannut hyvin. Valitettavasti Nikolai ei sitä tiennyt, eikä sen puoleen valmentajakaan. Mikhail oli tyytymätön itseensä ja se oli lähes pahempi paha kuin pojan isän haukut.

Ajatukset vilisivät ympäriinsä Mikhailin mielessä, eikä hän oikein osannut keskittyä mihinkään. Hän halusi mahdollisimman äkkiä pois, jonnekin missä voisi olla ihan rauhassa. Koulu ei valitettavasti ollut paras mahdollinen paikka rauhoittumiselle, liikkuihan siellä alinomaa muita oppilaita. Sitä paitsi Mica ei tahtonut ketään kermaan kuuluvaa naispuolista lähelleen. Niillä kun oli tapana yrittää kietoa poikaa pikkusormiensa ympärille. No, tietystikään kukaan ei ollut vielä onnistunut.

Mikhail koki parhaaksi suunnistaa koulun pihalle, ainakin näin aluksi. Raikkaassa ulkoilmassa nuorukainen voisi pohtia parasta rauhoittumispaikkaa, sillä sisäilma ja ympäriinsä säntäilevät nuoret tekivät siitä sisällä mahdotonta. Mica päätti kiertää ulos lyhyintä mahdollista kautta. Erittäin vauhdikkaasti hän kääntyi kulmaa kohti – tai ainakin yritti kääntyä. Jotain outoa nimittäin tapahtui ja Mica tunsi vain jonkun ilmeisesti törmänneen häneen. Mikhail ei omaksi onnekseen lentänyt maahan, vaan hänen onnistui tarrata kiinni koulun seinään, mikä esti kaatumisen. Mutta entä törmäyksen toinen osapuoli, miten hänelle kävi?

”Oletko kunnossa?” Mikhail kysyi puhdistaen mustanpuhuvia tuulihousujaan ja tummansinistä huppariaan, jotka olivat kaikessa rytäkässä vähän sotkeutuneet.

Vierailija

Kaikki kävi niin äkkiä, että Rinillä ei ollut edes minkäänlaisia mahdollisuuksia selvityä pystyssä tämän jälkeen.

Pikkuneiti oli törmännyt johonkuhun, joka oli ilmestynyt yllättäen kulman takaa. Tytön lasit, joita tyttö oli juuri ollut nostamassa ylemmäs nenällään, putosivat maahan, kuten myös viisi painavaa laukkua. Yksi laukuista päästi ikävän rikkoutumisäänen, mutta siihen Rin ei ollut kiinnittänyt huomiota. Rin itse tömähti maahan takapuolelleen ja inahti hieman kivusta, jota tunsi takapuolessaan ja toisessa reidessään.

Kuullessaan äänen, joka kuulosti pelottavan tutulta, nousi Rinin katse salaman nopeasti katsomaan, kuka hänelle oli puhunut. Ja kuka häneen oli törmännyt. Nörttitytön ilme muuttui sanoinkuvaamattoman järkyttyneeksi, kun hän tajusi, kuka hänen edessään oikein seisoi. Tytön sydän alkoi lyödä liian kiivaaseen tahtiin, että tyttö pelkäsi sen pomppaavan pois rinnastaan minä hetkenä hyvänsä. Rinin silmät olivat revähtäneet niin suuriksi kuin ne ikinä pystyivät ja tyttö oli jähmettynyt aivan paikoilleen. Kurkkuun tuntui tulleen jokin palanen estämään puhumisen, kun tyttö oli aikeissa vastata toisen kysymykseen. Hänen suunsa vain liikkui äänettä ja hiljalleen pikkuneiti alkoi täristä. Kasvot olivat lehahtaneet tomaatinpunaisiksi.
"M-m-m-m-m-m-minä...." Rin änkytti hiljaa, ehkä liiankin hiljaa, kun tyttö katsoi Mikhail Solovyovia yhä järkyttyneenä. Hän ei pystynyt puhumaan! Tyttö kuolisi pian, aivan varmana kuolisi! Hän ei enää ikinä tulisi kouluun, ettei hänen tarvitsisi kohdata tuota jumalaista olentoa, joka nyt seisoi hänen edessään niin mielettömän komeana ja vahvana. Tämä oli kuin suoraan Rinin haaveista, tosin haaveissaan Rin pystyi puhumaan, nyt hän oli mennyt aivan lukkoon.
MIKHAIL SOLOVYOV SEISOI HÄNEN EDESSÄÄN JA OLI PUHUI RINILLE! Tämän täytyi olla maailman kahdeksas ihme, tämä tuntui niin epärealistiselta ja mahdottomalta.

Pikkuneiti oli aikeissa nostaa lasejaan, mutta joutui toteamaan pian, etteivät ne olletkaan nenällä. Tytön katso laskeutui maahan tutkimaan, minne ne oli pudonnut. Hän tarvitisisi lasejaan, ne antoivat suojaa!
Taas nörtti päästi vaimean inahduksen, kun hän löysi lasiensa päätymispaikan. Mikhailin kengän alla. Voi ei, voi ei, voi ei! Hänen ainoa turvansa oli rikkoutunut. Ei Rinin oikeasti tarvinnut laseja käyttää, hänellä oli vain hieman hajataittonäköä, mutta lasit oikeasti tuntuivat turvallisilta nenänpäällä.

Vierailija

// RAKASTAN RINIÄ! :--D Voi raasua! //

Mikhail katseli typertyneenä tyttöä, joka oli pyllähtänyt maahan. Samaan aikaan hän tajusi kuulevansa äänen läheltään, joka kieli selvästi jonkun lasisen rikkoutumisesta. Nopeasti Mica vilkaisi jalkojensa juureen ja siirsi vasten jalkaansa: hän oli astunut tytön silmälasien päälle. Hämmentyneenä tilanteesta nuorukainen kyykistyi polvilleen tietämättä yhtään mitä piti tehdä. Mikhail oli varma, että jotakin oli tehtävä, olihan tuo törmäys varmasti hänen vikansa. Nuorukainen kun oli viilettänyt vähän turhan vauhdikkaasti suutuspäissään ja vielä onnistunut rikkomaan tummaverikön lasit. Näkiköhän tuo edes mitään? No, anteeksi Mikhail ei ainakaan osaisi pyytää.

”Sattuiko?” Mikhail kysyi uudelleen yrittäen kuulostaa huolestuneelta onnistumatta kuitenkaan siinä. Ei urheilija ollut koskaan osannut minkäänmoisia käyttäytymiskoodeja, joten hän ei törmäystilanteen jälkeenkään tiennyt oikein miten toimia. Kaiken lisäksi hän ei ollut koskaan nähnytkään tyttöä, joten tilanne oli varsin outo.

Pojan suu oli yhä yhtä viivaa ja silmät jokseenkin elottomat. Viha oli kadonnut Mikhailin sisältä, sillä hän joutui parasta aikaa miettimään mitä ihmettä oikein tekisi. Sitä paitsi tyttö oli änkyttänyt oudosti. Tai sitten tuolla oli kovin hiljainen ääni, sillä Mica oli kuullut vain kummallista muminaa tämän suusta.

Sen lisäksi, että Mikhail oli saanut tytön lasit rikki, oli yhdestä repuista kuulunut varsin särkyvä ääni. Poika ei kyllä ollut huolestunut siitä oliko hän rikkonut lasien lisäksi jotain muutakin, hän vain lähinnä mietti miksi tytöllä oli viisi reppua. Oliko tyttö varastanut ne vai mikä ihme oli homman nimi? Mikhailin teki mieli kysyä mistä nuo reput olivat peräisin, mutta ei hän kokenut sen olevan tarpeellista. Tärkeintä oli auttaa tyttöä – oli hän varas tai ei.

”Oliko repussa jotain tärkeääkin? Taisi mennä jotain rikki äänestä päätellen.” Oli outoa, että Mikhail oli kaksikosta se osapuoli, joka ohjasi koko keskustelua. Hetkinen, mitä keskustelua, eihän tyttö ollut puhunut mitään? Yleensä muut joutuivat lähes utelemaan kuulumisia Mikhaililta, sillä hän ei ollut koskaan ollut kovinkaan puhelias. Ei hän kaivannut toisia ihmisiä lähelleen, joten miksi kylvää ystävyyttä?

Vierailija

Rin katseli edelleen, silmät suurina järkytyksestä ja sydän pomppien kiivaasti rinnassa, Mikhailia silmiin. Hänen ihastustaan. Hänen syvää ja ainoaa ihastustaan!
Mikhail kyykistyi ja esitti uuden kysymyksen, joka tuntui olevan Rinin korville kuin lintujen kaunista laulua. Hän vain katsoi poikaa, ei liikkunut tai sanonut mitään. Kaikki tuntui niin epärealistiselta. Tämä oli varmasti unta. Niin, varsin todentuntuista unta kylläkin.
Brunette kuitenkin sai loppujen lopuksi pudistettua päätään. Se kyllä näytti ehkä enemmän siltä, kuin hän olisi vain yrittänyt heilauttaa kasvojen eteen tulleita hiuksia pois edestä. Rin oli kunnossa. Voi, täydellisessä kunnossa.

Taas Mikhail puhui. Esitti kysymyksen... Repusta?
Hetken Rin vain tuijotti poikaa silmät räpsyen, kunnes hänen aivonsa havahtuivat todellisuuteen. Nyt pikkuneidin ilme oli taas muuttunut, tällä kertaa tyttö näytti siltä kuin hän voisi aivan minä hetkenä hyvänsä purskahtaa hillittömään itkuun. Nörtin alahuuli värisi ja silmät räpsyivät nopeaa tahtia. Suklaasilmät siirrettiin tippuneisiin reppuihin, jotka olivat löytäneet paikkansa maasta. Ne näyttivät orvoilta ja hylätyiltä, ja niin Rin olisi varmasti niille tehnytkin, jos hänellä olisi hieman enemmän pokkaa. Mutta ei, nuo reput olivat olleet Rinin vastuulla ja jos jotain oli mennyt rikki, Rin olisi vainaa. Tai ainakin hänen oma laukkunsa oli vainaa.

Pikkuneiti alkoi pitää aivan pientä ja kimeän kuuloista hengitystä. Jep, kuka tahansa tässä tilanteessa oleva henkilö varmasti joutuisi paniikkiin. Sentään nörttityttö hengitti, se taisi nyt olla se tärkein asia.
"Hei, mitä vittua," kuului murahdus kauempaa ja Rin käänsi päätään salaman nopeasti taaksepäin. Samainen pahisjengi lähestyi uhkaavasti heitä kahta. Yhden tytön ilme oli hyvin vihainen, kun hän huomasi reppunsa maassa. Kenties tuo tyttö oli sen särkyneen esineen omistaja?
Pikkuneidin huulet vääntyivät mutrulle ja nyt tyttö lopetti hengittämisen. Hän pysyi aivan paikoillaa, ainakin sen aikaa, kunnes siirsi katseensa Mikhailiin. Tytön silmät olivat täynnä suunnatonta pelkoa ja ehkä hieman.. Aneluakin?
"Vittu jos mun varastama koristemaljakko meni rikki, niin..." pahistyttö murisi ja nappasi reppunsa maasta.

//Säkin saat ropettaa noilla viidella pahiksella, jos vain haluat

Vierailija

Mikhail katseli kauhistuneena tummaverikköä, jonka alahuuli alkoi väristä uhkaavasti. Kauhu ei tosin paistanut pojan kasvoilta laisinkaan, hän tunsi tuota outoa tunnetta vain sisällään. Mitä kummaa hän voisi tehdä, jos toinen ihan oikeasti alkaisi itkeä? Mikhail osasi lohduttaa vain epävirallista pikkusisartaan, ei todellakaan miltei aikuista nuorta daamia. Tilanne muuttui yhä vain kummallisemmaksi. No, ilmeisesti toiseen ei ollut ainakaan sattunut.

Urheilija ei ehtinyt kuitenkaan tehdä mitään, kun kirjava viisikko löysi tiensä hänen itsensä ja maahan pyllähtäneen tytön eteen. Mica nousi takaisin täyteen pituuteensa ja kurtisti kulmiaan hiukan. Ja mitä ihmettä tämä nyt oli?
”Voit vastata siitä minulle. Minä sen rikoin.” Mikhail vastasi värittömästi mustiin pukeutuneelle tytölle ja tarttui reppuun, joka ilmeisesti sisälsi tuon rikki räsähtäneen maljakon. Ja vieläpä varastetun? Ilmeisesti silmälasipäinen tyttö ei ollutkaan varastanut reppuja, joskaan ei se hirveästi Micaa kiinnostanut. Jotain hänen oli kuitenkin tehtävä, olihan hän kuitenkin törmännyt tyttöön pahasti ja rikkonut vielä toisen silmälasitkin. Ja silti tummaverikkö tuijotti jalkapalloilijaa lähes lumoutuneena?

Ruskeat silmät seurasivat viittä yksilahkeista, jotka seisoivat hyvin pahaenteisen näköisinä heidän vierellään.
”Odotas”, Mikhail lausahti nopeasti ja kaivoi housujensa taskusta jotain: lompakon, jonka sisältä hän puolestaan etsi setelin, jonka hän ojensi vihaista tyttöä kohti.
”Tämä varmaan riittää”, varmasti riittäisi. Sitä paitsi tuo mustanpuhuva henkilö oli varastanut maljakon, joten ei Mikhailin olisi tarvinnut pulittaa mokomasta maljakosta mitään. Viisikosta oli kuitenkin päästävä eroon, sillä mitään hyvää joukkio ei ainakaan tietänyt.

Aggressiivisesti käyttäytyvä tyttö tarttui kiinni Mikhailin rinnuksista ja toi itsensä lähelle poikaa. Nopeasti Mica veti kasvojaan kauemmas toisesta, muttei kuitenkaan askeltanut taaksepäin.
”Eiköhän tää riitä tällä kertaa”, tyttö sähisi nälkäisesti ja irrotti otteensa pojasta.
”Mutta muista”, hän kääntyi nyt maahan pyllähtäneeseen tummaverikköön päin kyykistyen tuon eteen.
”En usko, että tällanen ritari on pelastamassa sua toista kertaa”, tyttö lisäsi katsoen tummaverikköä suoranaisen murhaavasti.
”Ja sä saat nähdä vaivaa sen eteen, että saat reppus takas ja saat silti kantaa noita. Ja auta armias jos jotain menee vielä rikki..”, pahis nousi ylös, mulkaisi tummaverikköä vielä kerran ja kääntyi kannoiltaan neljä samaan tyyliin pukeutunutta kopiota perässään.

Mikhail käveli lähemmäs onnetonta tyttöä keräten kaikki viisi reppua käsiinsä.
”Mihin nämä pitää viedä?” Mica kysyi tarjoutuen lähes normaalista poikkeavan ritarillisesti auttamaan tyttöä. Pojan päässä vain jyskytti ajatus siitä, että hän oli rikkonut bruneten lasit ja vielä jonkin ihmeellisen maljakon.

Vierailija

Voi ei. Voi ei, voi ei, voi ei! Rin kuolisi, hän aivan takuuvarmasti kuolisi! Nuo pahikset kävisivät minä hetkenä hyvänsä hänen kimppuunsa ja ja ja ja-
Mutta mitä pikkuneiti kuulikaan ihastuksensa sanovan?
Suklaasilmät siirtyivät katsomaan Mikhailia ja tytön silmät alkoivat kiilua ihastuksesta. Siinä hän oli, unelmien prinssi, joka oli astunut esiin suojellakseen apua tarvitsevaa prinsessaa.
Miten romanttista...
Melko nopeasti nörttityttö palasi takaisin todellisuuteen pudisti päätään. Oli ollut lähellä, että Rin olisi alkanut kuolatakin. Voi miksi häntä kiusattiinkaan tällä tavoin?

Mutta nyt meni jokin väärin. Niin väärin, että pikkuneiti oli jopa avannut suunsakin. Ei Mikhailin olisi tarvinnut maksaa tuolla julmalle ja pahasuiselle tytölle rikki menneestä maljakosta! Rin ei nähnyt, kuinka paljon poika oli antanut tytölle rahaa, mutta seki oli jo aivan liikaa. Ei tyttö halunnut toisen anniskelevan rahojaan noin vain, ei varsinkaan tuollaiselle pahistytölle!
Kuitenkin, Rin pysyi hiljaa. Hänen kasvonsa olivat muuttunet ihastuneista lannistuneiksi. Vaikka Mikhail olikin edelleen siinä vieressä, olotila oli jostain kumman syystä laskenut.

Pahis uhkaili vielä avutonta nörttityttöä, ja Rin oikeasti meni aivan pirstaleisiksi. Miten ihmeessä hän sitten saisi laukkunsa takaisin, jos hänen pitäisi nähdä vaivaa sen eteen?
Jengi katosi ja tyttö jäi yhä paikoilleen maahan. Tämä päivä oli kyllä yksi parhaimmistosta, koska nyt Mikhail varmasti tietäisi Rinin olemassa olon, mutta samalla päivästä oli tullut kaikkein surkein. Lasit olivat menneet rikki, rahaa oli jouduttu käyttämään kiihkeiden tunteiden tyydyttämiseksi ja Rinin laukku oli edelleen pahisjengillä.
Brunette niiskautti hiljaa ja pyyhki sormellaan kostuneita silmiään. Ei tyttö voinut mitään sille, että oli näin herkkä ja avuton.

Suklaasilmät eksyivät hetkeksi Mikhailin tummiin silmiin, kun poika oli esittänyt uuden kysymyksen (jälleen kerran). Rin laski katseensa nopeasti maahan, jotta urheilija ei näkisi hänen kostuneita silmiään. Tämä oli niin noloa ja tyttö tiedosti sen varsin hyvin. Hento puna koristi taas hänen poskiaan ja tyttö nosti kättään ylemmäs. Hänen sormensa osoitti äidinkielenluokan oven vieressä olevaa sohvaa.
"... T-t-tuonne.." tyttö sai kuiskattua ja änkytettyä. Taas uusi niiskautus ja tyttö yritti nyt ryhdistäytyä, ainakin hieman.
Mikhail tarjoutui kantamaan reput...

Vierailija

// Huonoa tekstiä! Ketuttaa ja kirjottaminen on hankalaa //

Tyttö melkein itki? Oliko Mikhail tehnyt jotakin väärin? Kulmat yhä kurtussa poika tarkkaili tummaverikön olemusta, joka vaikutti varsin murtuneelta.
”Teinkö jotakin väärin?” Mikhail kysyi lievästi hämmästyneenä, joskaan äänensävy ei paistanut läpi lainkaan pojan hämmästyneisyyttä. Urheilija kyykistyi jälleen tytön eteen laskien reput maahan liioitellun varovaisesti, hän ei nimittäin halunnut rikkoa enää yhtään mitään. Mica katseli ruskeaverikköä hieman kummastuneena, mutta ymmärtäväisenä yhtäkaikki. Johtuiko tytön surullinen olemus pahisjengin sanomisista? Mikhailin oli mahdotonta ymmärtää miltä brunetesta sillä hetkellä tuntui, ei hän itse ottanut toisten sanomisia kovinkaan vakavasti. Jalkapalloa pelatessa sai omistaa erittäin paksun ulkokuoren, tosin sellaisen Mica olisi omistanut ilman jalkapalloakin. Isä oli sellainen kuin oli, eikä tämän kanssa ollut kovinkaan helppo elää – ainakaan jos oli poika ja jos pelasi amerikkalaista jalkapalloa.

”Näetkö sinä?” Mikhail liikautti päätään hiukan tutkiakseen tytön silmiä. Ei mennyt kauaakaan kun hän joutui toteamaan, että toinen oli itkun partaalla. Hankalaa, ei Mica osannut lohduttaa ketään muuta kuin pikkusiskoaan. Lämpimän ystävällinen halaus ei tullut kuuloonkaan, eikä poika osannut sen puoleen lausuakaan mitään mieltä kohentavaa. Sen Mikhail kuitenkin tiesi, että toisella oli joku huonosti, mutta se ei hirveästi lohduttanut.

Mikhail puhui yleensä vähän ja oli keskusteluissa miltei aina se osapuoli, joka lähinnä nyökytteli ja vastasi vain lyhyillä sanoilla. Tummaverikön istuessa lattialla tilanne oli kuitenkin täysin toinen. Tyttö vastasi oikeastaan vain änkyttämällä ja itkunsekaisesta puheesta oli hankala saada selvää.

Normaaleista käyttäytymismalleistaan poiketen Mikhail ojensi kätensä tyttöä kohti. Jotainhan hänen oli kuitenkin tehtävä ja pojan oli uhrauduttava auttamaan tyttöä. Ei hänen auttanut muu kuin hallita tilannetta ja tehdä jotain, muuten mistään ei olisi tullut yhtään mitään. Sitä paitsi jos ruskeaverikkö ei nähnyt, miten hän voisi edes liikkua? Mica oli varma, ettei tuosta oudosta törmäämisestä lähtien kävelisi enää kiivastuneena käytävillä.

Vierailija

// : /

Trinity hämmentyi vain enemmän, kun Mikhail ei jättänytkään häntä yksin. Päinvastoin, kyykistyi bruneten eteen. Rin oli harvoin näin lähellä vastakkaista sukupuolta, joten tytön osaksi tämä tilanne oli HYVIN hämmentävä. Plus hämmennystä kasvatti enemmän se, että Mikhail Solovyov oli hänen lähellään. Hänen edessä. Katsomassa tätä maassa istuvaa tyttöä.
Mikhail näki hänet.
Rin muisti jälleen hengittää ja hän vetäisi keuhkot täyteen ilmaa. Hän ei ikimaailmassa pyörtyisi, ei ainakaan tuon pojan edessä!
"... E-e-et sinä t-t-tehnyt mitään v-väärin.." Rin sai mutistua laskiessaan katseen nuorukaisen tummista, lumoavista silmistä maahan ja tyttö imeskeli hetken aikaa alahuultaan. Hienoa Rin, sinä sait puhuttua jotain!

Jälleen toinen puhui. Totta puhuen, pikkuneiti meni hetkeksi hämilleen näkökysymyksestä. Mikä kysymys se nyt oli, Rin näki toisen aivan loista- Ai niin. Ne lasit antoivat turvaa enemmän kuin paransivat näköä, jota Rinin silmät eivät onneksi vielä tarvinneet.
"Näen", tyttö vastasi hennosti, juuri sellaisella äänellä, jonka tuuli tempaisisi mukanaan. Nyt ei tuullut, koska he olivat sisällä, joten Mikhailin täytyi kuulla aivan hyvin nörtin vastaus. Ajatella, hän oli päässyt puhumaan Mikhailin kanssa jo enemmän kuin yhden lauseen!

Nörttityttö huomasi käden edessään ja suklaasilmät kohosivat ihmeissään katsomaan Mikhailia. Se tosin oli väärä teko; kun Rin oli hetken aikaa katsonut toista silmät viattomasti räpsyen, tyttö punastui jälleen helakasti ja tuntui kurkkuunsa nousseen jonkin esteen, joka esti puhumisen. Katse laskettiin takaisin käteen ja tyttö empi hetken aikaa, tarttuisiko hän toisen käteen. Pojan käteen. Mikhailin käteen. Ihastuksensa käteen.
Rin nosti varovaisesti kätensä maasta ja tarttui hyvin varovaisesti toisen kädestä kiinni. Mikhailin käsi tuntui isolta, mutta kuitenkin suunnattoman turvalliselta. Ja sekös sai pikkuneidin mielen vain seikkailemaan yhä enemmän.

Rin sai nostettua itsensä ylös Mikhailin avulla ja tyttö ryhtyi hetken seisottuaan paikoillaan putsaamaan ja suoristamaan vaatteitaan. Koko siinä mylläkässä hänen vaaleat farkkunsa olivat joutuneet hienoisen lian uhriksi takapuolen ja takareiden osalta ja vaaleansininen t-paita (joka peitti hyvin olkapäät, eikä ollut kovin paljastava), oli mennyt hieman ryttyyn. Hiukset, jotka tyttö oli sitonut hätäiselle nutturalle, sojottivat sinne tänne, kuin tyttö olisi ollut kovemmassakin taistelussa mukana.
"... K-k-kiitos..." Rin änkytti hiljaa, vilkaisi nopeasti Mikhailia toisen tummiin silmiin ja tytön pasmat menivät taas sekaisin. Aivan kuin jaloista menisi tunto, aivan kuin ne voisivat pettää minä hetkenä hyvänsä. Jalat tärisivät hieman ja niin kyllä koko tyttökin, mutta sitä ei tainnut kovin hyvin huomata. Ehkä. Ellei nyt sattunut olemaan todella TODELLA tarkkaavainen. Toivottavasti Mikhail ei ollut. Siis kovin tarkkaavainen.
Rin pudisti nopeasti päätään ja yritti saada ajatuksensa kasaan. Ei, hän ei halunnut nyt ajatella heidän yhteistä piknikkireissua tulevaisuudessa ja sitä rataa. Hänen piti nyt elää todellisuudessa, jossa hän tuskin tunsi tätä järisyttävän komeaa ja lumoavaa nuorukaista.

Tyttö kyykistyi ottamaan maasta hajonneet lasinsa, joita Rin hetken aikaa tarkkaili. Jep, kunnolla hajonneet. Niitä ei voisi enää käyttää. Pikkuneidin täytyisi pyytää vanhempiaan käymään ostamaan uudet lasit. Ja ne lasit veisivät taas Rinin omia säästöjä, joita hän säästi tulevaisuuden varalle. Huoh, ehkä tässä oli jokin tarkoitus, että näin kävi. Aivan, tämä oli varmasti jokin merkki! Merkki siitä, että Rin ei voisi aina piiloutua silmälasien taakse ja tarkkailla niiden takaa maailmaa. Hänen täytyisi luottaa itseensä enemmän ja olla enemmän vapautu- ei. Ei Rinistä olisi sellaiseen. Ei ainakaan vielä.
Puhuisit nyt jotain, Rin!
"Kiitos", nörttityttö kiiruhti uudestaan sanomaan ajattelemattomasti, mutta punastui taas entistä syvemmin, kun kohtasi Mikhailin silmät.
"K-k-kun et antanut n-niiden t-t-tappaa minua.." tyttö sopersi hiljaa ja alkoi naksutella hiljaa hampaitaan. Hän naksutteli hampaitaan, kun oli hyvin jännittynyt ja hermostunut.

//Voi apua, kun se venähti ! >.< Anteeksi, innostuin kirjoittamaan..

Vierailija

// Mitään anteeksipyyntöjä, näkisit vaan minun pisimpiä peliviestejä! Saa venyä, se ei minua haittaa. //

Mikhail kohotti kulmiaan yhä vain enemmän hämmentyneenä tytön änkytyksestä ja punastelusta. Naiset olivat vaikeita. Mikseivät kaikki voineet olla yhtä hyväsydämisiä ja helposti lähestyttäviä kuin Misha? Muihin lapsiin Mica ei ollut tutustunut sen paremmin, mutta pikkusisko oli vailla vertaansa. Tyttö oli ainut ihminen, jota Mikhail ei vaihtaisi pois elämästään. Isästä nyt ei tarvitse kai erikseen mainita, hänestä urheilija luopuisi vaikka heti.

No ainakin tyttö oli saanut suunsa auki. Mikhail ei vain ymmärtänyt mistä toisen änkytys johtui, eikä punastelukaan ollut valjennut pojalle missään vaiheessa. Jotain hämärää oli kuitenkin tapahtunut, ei brunette voinut turhaan nyyhkiä ja änkyttää. Jos ei poika itse ollut tehnyt jotain väärin, niin joku selvästi oli. Mica päätti kuitenkin olla kyselemättä tuolta enempää tämän olotilasta, sillä hän halusi pois tilanteesta, eikä se kyllä ollut kovin kohteliastakaan. Ainakaan Mikhailin mielestä, jonka käyttäytymismallit olivat aina olleet hieman huonohkot. Kohtelias hän osasi olla tiettyyn pisteeseen asti ja senkin vain olemalla joko hiljaa tai jos isä oli pakottanut hänet mielistelemään jotakuta. Ja jos totta puhutaan, niin ei Mikhail onnistunut siltikään kovin hyvin sosiaalisissa tilanteissa.

Pieni hymähdys löysi tiensä ulos Mikhailin suusta, kun hän oli saanut autettua tytön jaloilleen. Lähinnä se oli vastaus tummaverikön kiitokseen, ole hyvää hän ei millään osannut sanoa. Tyttö oli hyvin kevyt ja Mica pelkäsi kaatavansa tuon uudestaan valtavilla voimillaan. Amerikkalainen jalkapallo oli kasvattanut sekä hänen lihaksiaan että kuntoaan – tietysti. Eikä poika pituudeltansakaan mikään lyhytkasvuinen ollut. 190 senttimetrin pituus oli hyvin hyödyllinen apuväline ja sen takia tytöt juoksivat hänen perässään, mitä Mikhail itse ei laskenut hyväksi asiaksi. Totta kai kuuluisa isä, ulkonäkö ja raha vaikuttivat yksilahkeisten kiinnostukseen myönteisesti. Useimmiten tytöt kuitenkin valitsivat kumppaneikseen Mican pelitovereita tai kaikkosivat viimeistään siinä vaiheessa, kun poika sai suunsa avatuksi. Hän ei vain osannut miellyttää ja olla herrasmiesmäisen kohtelias. Rikottuaan tytön silmälasit nuorukaisen oli kuitenkin pakko käyttäytyä ja auttaa toista jotenkin, sen hän ainakin ymmärsi.

”En usko, että ne olisivat tappaneet.” Mikhail lausahti värittömästi. Tuskin Astonissa murhaajia oli. Ajatus lähinnä huvitti poikaa, mutta eihän Mica osannut nauraa, saati sitten hymyillä kenellekään. Ainut poikkeus oli tosin hänen pikkusisaruksensa, joka sai sen kaivatun hymynkareen kaartumaan pojan huulille. Kukaan muu ei tuota vakavakasvoista nuorukaista saanut hymyilemään. Misha oli kuitenkin poikkeus sääntöön, joka kaikkien muiden kanssa piti pintansa. Mikhail ei edes jaksanut tulla toimeen toisten ihmisten kanssa ja sana kommunikointi oli hepreaa hänelle. Miksi siis vaivautua?

Mikhail katseli tummaverikön nappisilmiä läpitunkevasti, koska hänen katseensa nyt vain sattui olemaan sellainen. Nopeasti hän kuitenkin laski katseensa maahan, sillä tytön hampaiden naksuttelu sai hänet jossain määrin varuilleen. Tytön hermostuneisuus ja se, että Mican oli pakko auttaa toista, saivat hänet ahdistumaan – mutta vain vähän.

Ruskeat silmät laskeutuivat alas rikkimenneisiin silmälaseihin.
”Minä korvaan ne sinulle kyllä”, Mikhail siirsi katseensa takaisin tyttöön. Pakkohan hänen oli, ei poika sentään niin sydämetön ollut.
”Paljon olen velkaa?” Hän kysyi vielä kaivaessaan taskustaan lompakkoa.

Vierailija

//.. Onks näillä 35 senttii pituueroa? XDDD
Joo sori, tais tulla aikamoisen sekava viesti -___-'

Vasta nyt Rin alkoi hahmottaa ympärillä olevia asioita paremmin. Se outo sumu, joka oli vielä äskettäin pyörinyt hänen päässään, hävisi hiljalleen. Pikkuneiti pisti merkille heidän suuren pituuseronsa ja mittailikin sitä hetken aikaa silmät suurina. Heillä tosiaankin oli mukavasti pituuseroa...
Voi Rin, miksi sinä ihastuitkaan pitkään nuorukaiseen?

Mikhailin väritön lausahdus sai kylmät väreet kulkemaan nörttitytön selkärankaa pitkin. Kuin tyttö olisi tehnyt jotain pahaa ja nyt häntä toruttiin, siltä hänestä nyt tuntui. No okei, olihan se 'tappamis'juttu ehkä liioiteltu, mutta silti! Ne pahikset tekisivät kuitenkin jotain ilkeää...

Nörttityttö silmäili jälleen toista varovaisesti suklaasilmillään. Mikhail vaikutti hiljaiselta ja ilmeettömältä. Ei kai se voinut johtua Rinistä, eihän? Eihän Rin ollut tehnyt mitään - paitsi törmännyt Mikhailiin ja toinen maksoi rikki menneen esineen pahistytölle. Ja nyt Mikhail tarjotui korvaamaan lasitkin?
Wooah, mitä?
"E-et sinä ole v-velkaa mitään!" pikkuneiti parkaisi ehkä hieman liiankin kovaa ja punastui taas ties kuinka monetta kertaa. Voi ei, Rin ei voisi koskaan ottaa Mikhaililta rahaa! Tai olisihan se romanttista saada kaikenlaisia lahjoja ja ruusuja - mutta että Mikhail korvaisi rikki menneet lasit?
Nörtti pudisteli rivakasti päätään ja vetäisi jälleen keuhkot täyteen ilmaa. Miten ihastuksen kanssa puhuminen olikaan näin vaikeaa?
"... En o-ota sinulta r-rahaa.." tyttö mutisi häpeissään, vilkaisi aivan pikaisesti Mikhailia kasvoihin ja laski sitten katseensa tiukasti maahan. Rinin sydän jyskytti kiivaasti rinnassa ja hänen jalkansa tärisivät edelleen. Tyttö ajatteli korjaavansa asentoaan ja liikutti jalkaansa hieman taaemmas. Haha, fail.
Kun tämä pikkuneiti on hermostunut, häneltä ei onnistu sitten mikään. Aina hän onnistuu tunaroimaan jotenkin, kuten nyt. Rin onnistui kompastumaan omaa jalkaansa ja tömähti takaisin takapuolelleen maahan. Ympärillä olevat ihmiset, kermalaiset, tirskuivat ivallisesti ja jotkin heistä katsoivat tätä outoa parivaljakkoa halveksivasti. Urheilija ja nörtti? Ei onnistu.

Rin tiesi, mitä ihmiset tästä tilanteesta ajattelivat. Olihan se hänen omastakin mielestään todella kummallinen ja harvinainen tilanne. Eikä Rin edes koskaan ajatellut oikeasti päätyvänsä tällaiseen tilanteeseen Mikhailin kanssa. Tyttö pysytteli mielummin näkymättömissä kuin kamerakännyköiden kameroissa. Niin, nytkin parilla tytöllä oli kamerakännykät esillä ja ne osoittivat heitä kahta. Se tästä nyt puuttuisikin, että he päätyisivät koulun herkullisimmaksi juoruksi.
Pikkuneiti pysyi liikkumattomana maassa ja mutisi 'olen näkymätön' -kaltaisia lauseita itsekseen. Jälleen hampaiden naksuttelu alkoi.

Vierailija

// No Mikhail on 191cm pitkä! :---D Päätin muuten että Rin saa Mikhaililta silmälasit sellasessa pienessä söpössä paketissa kotiin toimitettuna. Koska Rin ei kuites suostu ottaan Micalta rahaa ja sen on pakko korvata tuo jotenkin. (--8 //

”Totta kai olen sinulle velkaa. Minähän rikoin lasisi.” Mikhail sanoi vakavana katsoen tyttöä hieman kummeksuen. Ei toisen olemus oudoksuntaa aiheuttanut vaan tämän äänen volyymi. Ilmeisesti brunetella oli jotain outoja patoutumia, kun hänen äänensä oli joko niin hiljaista, ettei Mica kuullut sanaakaan tai sitten niin kovaäänistä, että kaikki kuulivat tuon sanomiset. Ei se Mikhailia sinänsä haitannut, mutta kovin kummallista se oli. Pojan päähän ei juolahtanutkaan, että tyttö voisi olla sattumoisin kovin ujo – ja vieläpä ihastunut häneen!

”No jotenkin minun täytyy tämä korvata”, ruskeasilmä ehti sanomaan ennen ihmeellistä kaaosta. Jostain syystä tyttöä pyllähti maahan uudemman kerran ja samaan aikaan alkoi kuulua järjettömän monien kameroiden ääniä. Mikhail ehti vain kääntää päänsä, kun tirskuva tyttöjoukko kiiruhti jo pois kaksikon näkyvistä. Tummaverikön ilme muuttui yhä vain nolostuneemmaksi, ja se ihmeellinen hampaiden naksuttelu alkoi taas. Urheilijan ruskeat silmät kääntyivät takaisin tytön omiin. Mica ojensi kätensä jälleen tyttöä kohti auttaakseen tämän ylös.

Kovin monella ei varmaankaan ollut yhtä huono tuuri kuin tuolla tytöllä, joka oli ensin törmännyt Mikhailiin, rikkonut tuossa samaisessa hötäkässä vahingossa jonkun pahiksen varastaman maljakon ja kaatunut vielä toisen kerran peräjälkeen. Kaiken lisäksi kermaan kuuluvat tytöt olivat pilkanneet tätä. Mica ei kuitenkaan osannut ajatella näin pitkälle, hän vain lähinnä tahtoi päästä oudosta tilanteesta pois.

”Viedäänkö ne reput nyt?” Mikhail katsoi tyttöä kysyvästi, jonka jälkeen hän siirsi katseensa jalkojen juurissaan lojuviin reppuihin.
”Harrastan amerikkalaista jalkapalloa ja minulla alkaa harjoitukset tunnin kuluttua ja sitä ennen pitäisi ehtiä käydä kotona”, hän lisäsi vielä katsoen tyttöä yhtä ilmeettömänä kuin aina. Ei Mica mahtanut mitään sille, ettei hän osannut olla yhtä lämmin ja avarakatseinen kuin muut. Jossain määrin ruskeasilmä oli hyväsydäminen, siksi hän jäi tyttöä auttamaankin. Tummaverikkö vaikutti olevan varsin altis erinäisille onnettomuuksille, joten Mikhail otti asiakseen päästää tytön pälkähästä. Häntä itseään ei oikeastaan edes kiinnostanut toisen juoruileminen, harvoin kun ne hänen omaan tietoisuuteensa asti ylsivät.

Vierailija

// Aww, pieni söpö paketti postilaatikossa :,)

Tämä oli niin noloa! Näin ei voinut oikeasti käydä kenellekään muulle kuin tälle pienelle nörttitytölle, joka oikeasti vaikutti keräävän hermostuksissaan ongelmia itselleen sekä ympärillä oleville ihmisille.
Kunpa Rin olisi rohkeampi. Hän ei punastuisi pienistä asioista ja hän uskaltaisi puhua kunnolla. Kunpa Rin olisi myös kauniimpi, niin muiden ei tarvitsisi kuittailla nörtille tämän sotkuisesta ulkonäöstä tai pullonpohjalaseista. Kunpa Rin olisi tunnettu, jotta Mikhail huomaisi hänet koulussa.
Herää Rin!

Jälleen brunette tarttui pienellä kädellään kiinni toisen ojennettuun käteen ja nosti itsensä takaisin pystyyn toisen avustuksella. Hän sai jo toistamiseen koskettaa toisen kättä ja jälleen kerran pikkuneiti punastui helakasti. Hän vetäisi kätensä nopeasti vierelleen, kun oli saanut itsensä kunnolla pystyyn. Kättä tuntui kuumottavan, oikeastaan polttavan.

Seuraavat pojan sanat saivat tytön sydämen pysähtymään ja muutenkin muuttumaan jähmettyneeksi. Suklaasilmissä, jotka vielä hetki sitten olivat katsoneet Mikhailia lumoutuneena, välähti hienoinen pelko. Pelko siitä, että Mikhail halusi päästä pikkuneidistä eroon ja nopeasti. Tyttö sai oikeasti tehdä kaikkensa, jotta ei purskahtaisi itkuun. Hän ei itkisi Mikhailin edessä, ei ikimaailmassa, jos toinen halusi kerran päästä mahdollisimman nopeasti eroon hänestä..
"T-tuonne..." kuiskattiin hennolla äänellä, sormi nousi osoittamaan täristen äidinkielen luokan vieressä olevaa sohvaa ja pian tytön askeleet lähtivät johdattamaan sitä kohti. Nyt Rinin sydän oli taas herännyt henkiin ja se löi kiivaasti rinnassa.
"... A-anteeksi.." nörtti mutisi oikeasti pahoittelevan kuuloisena ja laski päätään lannistuneesti. Hän ei halunnut Mikhailin inhoavan häntä ja alkavan vältellä tulevaisuudessa. Ei, sitä Rin ei haluaisi. Hän halusi jotain aivan muuta, mutta se tuskin tulisi ikinä toteutumaan. Miksi tällä pikkuneidillä olikaan niin suuret haaveet?

Vierailija

Mikhailia kummastutti kovasti tytön käytös. Välillä tuo punasteli hyvinkin pahasti – eritoten silloin kun hän oli kosketuksissa Micaan, joskaan ei hän poika moista huomannut. Urheilijan ilme jopa näytti pojan tunteet sillä hetkellä: kummastus paistoi tämän kasvoilta kuin aurinko kirkkaalta taivaalta. Oli harvinaista, että kukaan sai Mikhailia näyttämään tunteitaan – oli kyseessä sitten joku tyhjänpäiväinen tunne tai rakkaudentunnustus. Tämähän oli varsinaista edistystä!

”Oletko varmasti kunnossa?” Mitä jos tyttö olikin lyönyt päänsä ja änkytti siksi? Punastelu ja muu outo käytös oli selitettävissä myöskin tuolla, joskin ei Mikhail ajatusta sen pidemmälle vienyt. Eihän se hänelle kuulunut miten tummaverikkö käyttäytyi, eikä se oikeastaan liiemmin edes kiinnostanut poikaa.

”Älä turhaan pyytele anteeksi”, Mikhail sanoi rauhallisesti nostaen kaikki viisi reppua käsiinsä. Hän otti muutaman juoksuaskeleen tytön vierelle.
"Minähän se sinuun törmäsin", hän lisäsi pohtien toisen kysymystä. Mica ei ollut ollenkaan varma siitä, mitä tyttö yleensäkään pyysi anteeksi. Sitä että oli törmännyt poikaan vai sitä, että hän oli joutunut maksamaan tytöille muutaman hassun roposen rikkimenneen maljakon vuoksi? Mikhail ei tiennyt, muttei hän jaksanut sitä sen kummemmin miettiä. Suurpiirteinen vastaus varmasti riitti.

”Olen Mikhail Solovyov.” Mitä ihmettä? Mica esitteli itsensä? Ja vapaaehtoisesti?
Ilmeisesti outo käytös johtui tytöstä – tämä kun oli jotenkin oudolla tapaa erilainen, eikä Mica osannut käyttäytyä bruneten kanssa normaalisti. Nuorukainen ei ollut koskaan puhunut kellekään yhtä ujolle kuin tummaverikkö oli ja se teki tilanteesta hyvin eriskummallisen ja epätavallisen. Ei Mikhail paljoa puhunut, eikä koskaan tehnyt aloitetta keskustelulle – tytön kanssa hänen oli kuitenkin pakko. Syvä hiljaisuus olisi varmasti vain pahentanut itse ujouden oloa, eikä Mikhail jostain syystä tahtonut pahoittaa toisen mieltä enää.

Vierailija

Trinity hämmentyi taas vaihteeksi, kun kuuli Mikhailin jälleen puhuvan. Rin oli ollut niin varma, että tuo äärimmäisen komea ja salaperäinen nuorukainen oli saanut hänestä tarpeekseen ja lähtenyt niin pian kuin suinkin paikalta, jotta ei vain tarvitsisi viettää enemmän aikaa tämän oudon nörttitytön kanssa.
Brunette katsahti nuorukaiseen jälleen varovaisesti ja nyökkäsi melko vaisusti. Minkä tyttö sille mahtoi, kun sanoja ei vain tahtonut tulla ulos suusta. Voi miksi hänen pitikään olla niin ujo ja sanaton? Juuri nyt, kun hänellä olisi tilaisuus tutustua Mikhailiin, syvään ihastukseensa paremmin?
Tämä oli niin epäreilua. Tai no, ainahan kaikki oli epäreilua Rinin mielestä...

Taas toinen puhui. Miten Rin rakastikaan toisen matalaa ja rauhallista ääntä, tyttö voisi oikeasti kuunnella toisen puhetta vaikka kuinka kauan, eikä hän varmaan ikinä kyllästyisi.
Hetkinen, Mikhail oli oikeasti taas puhunut jotain! Mutta toinen ei tainnut ymmärtää, mitä Rin pyysi anteeksi. Nörttityttö olisi mielellään selittänyt anteeksipyyntönsä oikean tarkoituksen, mutta... Yhyy, miksi kurkussa tuntui olevan jokin este.
Eli pikkuneiti oli edelleen hiljaa ja katsoi Mikhailia taas lumoutuneena. Rin vain toivoi mielessään, että toinen puhuisi taas jotain, jotta tyttö kuulisi toisen ihanan äänen uudestaan.

Tämä oli ehdottomasti onnen päivä!
"Tiedän", Rin totesi nopeasti, kun Mikhail oli jälleen kerran puhunut ja esitellyt itsensä. Nopeasti tyttö kuitenkin tajusi sanomisensa ja jähmettyi ties kuinka monennen kerran. Hän tuijotti Mikhailia silmät suurina, kunnes käänsi kasvonsa poispäin nuorukaisesta. Taas kasvot punoittivat pahemman kerran ja tyttö sulki häpeissään silmänsä. Hän oli paljastanut Mikhailille tietävänsä toisen nimen! Mikä emämunaus, kirjaimellisesti! Voi ei, voi ei, voi ei! Nyt toinen varmasti luulisi, että Rin oli jokin pahemman sortin stalkkaaja tai jotain sellaista kauheaa, mitä Rin ei halunnut toisen luulevan!
"T-t-tai siis... O-olen k-k-kuullut nimesi jalkapallo-o-otteluiden a-aikana..." tyttö sopersi häpeissään jonkinmoista selitystä ja nyt hänen teki oikeasti mieli vajota maan alle.

Mutta ensiksi hän voisi itsekin esittäytyä. Jos nyt sanat tulisivat enää edellisen kommentin jälkeen suusta...
".. T-T-Trinity Hudson.." kuiskattiin hiljaa, niin hiljaa, että Rin ei itsekään ollut kovin varma, oliko hän sanonut mitään. Yleensä tyttö ei esitellyt itseään koko nimellä, sillä hän häpesi sitä. Hänen nimensä tarkoitti pyhää kolminaisuutta ja yleensä hänet leimattiin sen takia uskontofriikiksi, vaikka Rin ei ollut sitä.
Voi ei, nyt tyttö alkoi hävetä sitä, että oli paljastanut oikean etunimensä Mikhailille!

Vierailija

”Tiedät?” Mikhail totesi vaimeasti lievä kummastus äänessään. Ei hän sentään niin kuuluisa jalkapalloilija ollut, että moinen tyttö olisi hänen nimensä tiennyt. Tummaverikkö ei näyttänyt jalkapallon ystävältä ja toisen selitys tuntui vähän oudolta ja takeltelevalta. Tyttö änkytti taas ja nuorukainen joutui terästäytymään, jotta olisi kuullut toisen sanat.
”Ai, harvat tietävät nimeni. Yllättävää.” Poika lausahti enemmän itselleen kuin vieressään tallustelevalle tytölle. Se oli todellakin yllättävää, sillä oikeastaan kukaan ei tuntenut Mikhailia nimeltä saati sitten ulkonäöltä. Hän oli vain ”joku” urheilija, joka hukkui varsin hyvin muiden korskeiden ja rikkaiden urheilijoiden egojen taakse. Julkisuus ja tytöt eivät kiinnostaneet Micaa laisinkaan. Jalkapallo pyöri pojan mielessä päivät pitkät, joskin tytön seurassa hän onnistui ajattelemaan välillä jotain muutakin.

”Anteeksi?” Mica pyysi tyttöä toistamaan nimensä. Hän oli nimittäin kuullut vain sukunimen ja sen, että tapauksen etunimi alkoi t-kirjaimella. Halusiko tyttö pysyä anonyyminä tai vältellä Mikhailia? Ruskeaverikön äänen volyymi oli ollut niin hiljainen, että näin olisi voinut hyvinkin luulla. Mica ei kuitenkaan jaksanut pohtia asiaa sen kummemmin. Hän vain halusi saada selville tytön nimen, jotta voisi korvata lasit, jotka olivat menneet rikki kaikessa hötäkässä.

Parivaljakko näytti varmasti oudolta yhdistelmältä kävellessään kohti äidinkielenluokkaa. Mikhail oli reilut 190 senttimetriä pitkä ja tyttö näytti vaivaisen pieneltä pojan vieressä. Kaiken lisäksi nuorukainen kantoi vahvoissa käsissään viittä reppua ja ruskeaverikkö punasteli ja änkytti.
”Tähänkö?” Mica laski reput sohvalle ja katsoi kysyvästi tyttöön. Sitä sohvaa tämä oli ainakin osoittanut, mutta tapaus oli sen verran kummallinen, ettei Mikhail voinut olla edes paikasta varma.

Vierailija

Voi ei, nyt Mikhail aivan varmasti ajatteli tytön olevan jonkin sortin stalkkeri, kun toinen oli ihmetellyt sitä, että pikkuneiti tiesi pojan nimen, vaikka useimmat sen kuulemma tiesivät! Mitä tässä muka nyt enää pystyisi tehdä, jotta tyttö saisi tilanteen korjattua? Hänen kasvonsa olivat jo paloauton väriset ja hän ajatteli pyörtyvänsä aivan minä hetkenä hyvänsä.
Miksi Mikhail oli saamassa tytöltä jalat alta, oi miksi?

"T-T-Trinity Hudson", toistettiin sitten hieman vahvemmalla äänellä, tosin yhtä särkyvästi kuin edellisemmällä kerralla. Nyt toisen ainakin luulisi kuulleen tämän pienen nörttitytön nimen, joka häpesi etunimeään.
"M-mutta Rin r-riittää.." Rin mutisi vielä jatkoksi. Hän halusi mielellään tulla kutsuttavan Riniksi kuin Trinityksi, ja halusi myös Mikhailin kutsuvan häntä jatkossakin Riniksi.
Ai mitä, oliko Rin jo pohtinut tulevaisuutta? Tulevaisuutta, jossa Mikhail juttelisi hänelle? Ha ha ha ha ha ha... Ehkä Rinin olisi parasta istuutua sohvalle, jotta hän pysyisi tolpillaan.

Tyttö nyökkäsi hajamielisesti Mikhailille, joka oli vielä varmistanut reppujen oikean paikan. Rin istahti reppujen viereen ja näytti ehkä ulkopuolisin silmiän sairaanloiselta. Ja siltä olo oikeasti hieman tuntuikin. Häntä kuumotti edelleen ja sydän ei tahtonut hidastaa tahtiaan. Tytön kasvoille oli ilmestynyt hitusen kalpeutta ja nyt Rin oli 100%:sti sitä mieltä, että hänen jalkansa eivät enää häntä kannattelisi, jos hän yrittäisi nousta.
Miten ihmeessä hän saisi laukkunsa takaisin niiltä pahiksilta, kun pikkuneidista tuntui olevan kaikki voimat poissa? Voimien katoamisen syynä oli totta kai lähellä seisova Mikhail Solovyov, joka ei tietenkään itse tiennyt olevansa voimattomuuden aiheuttaja. Tai mistäs sitä tiesi, aavistelisiko Mikhail tytön olevan ihastuneen häneen. Toivottavasti ei, sillä se olisi kauhean noloa!

Vierailija

”Okei, Rin siis”, Mikhail toisti toisen nimen lähinnä muistaakseen sen itse. Hän nimittäin aikoi korvata silmälasit, vaikkei Trinityksi itsensä esitellyt tyttö sitä halunnutkaan. Mican täytyi kuitenkin olla herrasmies ja maksaa sopiva hinta silmälaseista.
”Oletko ihan varmasti kunnossa?” Poika kysyi tavallista huolehtivammin. Äänensävystä kuului selvästi se, ettei Mikhail kysynyt kysymystä vain lämmitelläkseen ja keventääkseen tunnelmaa. Rin oli kaikessa hölmöydessään yllättävän herkkä näky, joka sai aina niin vakavan Micankin näyttämään tunteitaan. Tässä tapauksessa tunteiden näyttäminen koostui lähinnä äänensävyistä, ilmeistä ja eleistä, mutta edistystähän nekin olivat.

Ruskeat silmät laskeutuivat tytön tasolle ja tutkivat innokkaasti toisen piirteitä. Jotain mielenkiintoista tuossa tytössä oli, mutta Mikhail ei vain tiennyt mikä se piirre mahtoi olla. Ehkä se liittyi Rinin ujouteen ja siihen, ettei tummaverikkö ollut lainkaan yhtä pinnallinen kuin muut tytöt. Tai ei ainakaan Mikhailin silmissä vaikuttanut yhtä typerältä ja yhden tekevältä. Tiedä sitten.

”Täytyy lähteä”, poika totesi lyhyesti ja etsi tytön katsetta yrittäen jotenkin vakuuttaa olevansa pahoillaan. Onnistumisesta ei kuitenkaan ollut mitään takeita.
”Harjoitukset, tiedäthän.” Mica lisäsi ja katsahti ympärilleen. Jostain syystä suuri ihmismäärä oli kasaantunut parivaljakon ympärille. Nuorukainen huokaisi vakavana ja mulkaisi muutamaa tyttöä pahaenteisesti. Nämä kuitenkin vain jatkoivat tirskumista ja osoittelivat Trinitya ja Mikhailia kilpaa.

”Pärjäätkö varmasti?”

Vierailija

Tiedättekö... Kun ihastus lausuu nimesi, se tuntuu oudolta. Se ei ole kuitenkaan kuka tahansa, joka nimesi lausuu, kuten esimerkiksi opettaja tai kaverit.
Rin alkoi taas katsoa typertyneenä Mikhailia. Toinen oli kyllä niin täydellinen, lausui jopa pikkuneidin nimenkin niin täydellisesti (miten nimen muka voi lausua täydellisesti?)
"Joo... Olen kunnossa.." Rin vastasi lumoutuneena tapittaessaan suklaanruskeilla silmillään Mikhailia. Kuin kävelisi autiomaassa ja näkisi pitkästä aikaa keitaan täynnä vettä, siltä hänen tuijotuksensa näytti ulkoisesti.

Nyt alkoi oikeasti tuntua, että tämä kaikki oli vain hyvää unta. Joka sitten pilattiin, kun Mikhail kertoi joutuvansa lähtemään. Rin räpsäytti pari kertaa silmiään ja laski katseensa nopeasti alas, posket hehkuen taas punaisuutta. Kauankohan hän oli jäänyt tuijottamaan toista? Toivottavasti ei niin kauaa, että Mikhail luulisi hänen olevan oikeasti jälkeenjäänyt.
"J-joo.. Y-ymmärrän.." pikkuneiti sopersi vastaukseksi ja vilkaisi nopeasti Mikhailia silmiin, mutta vain nopeasti. Toisen silmät tuntuivat nyt jostain kumman syystä kielelletyiltä. Jep, Rin oli huomannut heitä ympäröivän ihmismassat ja ihmisten reaktiot, ja se oikeasti häiritsi.

"P-pärjään", Rin yritti kuulostaa uskottavalta, mutta se alku änkytys ei tainnut oikein tuoda sitä uskottavuutta. Nörtti kuitenkin nyökkäsi syvästi. Ehkä Mikhail nyt uskoisi hänen pärjäävän.

Vierailija

No ainakin Mikhail yritti. Tytöstä ei varmasti olisi ottanut kukaan muukaan selvää. Sen poika vain tiesi, että kyllä ruskeaveriköllä joku oli hätänä. Oli se sitten pientä tai suurta, niin outo käytös muuttui koko ajan vain kummallisemmaksi ja se häiritsi jollain tapaa Micaa. Tyttö punasteli, tärisi välillä ja puhui lähes äänettömästi änkytyksestä puhumattakaan. No, ehkä tyttö vain oli kaikessa ihmeellisyydessään kummajainen. Mikhail mielsi kyllä kummajaiset yleensä ulkonäöltäänkin oudonnäköisiksi, mutta tämä tapaus näytti ulkomuodoltaan kiltiltä ja tuiki tavalliselta tytöltä.

”No hyvä”, Mica lausahti vakavana ja liikahti vähän taaksepäin. Hän nopeasti kelloaan. Isä varmasti tappaisi Mikhailin, jos hän ei olisi pian kentän laidalla.
”No minä sitten tästä lähdenkin”, hän sanoi vielä katsoen Riniä silmiin. Mica ei vielä liikahtanut mihinkään suuntaan, vaan yritti luoda rohkaisevia silmäyksiä tyttöön. Ihan niin kuin Rin epäonnistui yrittäessään vakuuttaa pärjäävänsä, epäonnistui Mikhailkin yrittäessään rohkaista tätä. Ei hän hetkessä oppinut eleiden ja ilmeiden saloja. Hyvä kysymys sen sijaan olisi, että miksi Mica niin kovasti yritti näyttää lempeältä ja ystävälliseltä tummaverikön silmissä?

”Oli hauska tavata Trinity. Hei sitten.” Mikhail sanoi vielä pehmeästi ja kääntyi ympäri. Vilkaisemattakaan takaisin hän otti suuria askeleita saavuttaakseen päämääränsä mahdollisimman nopeasti. Nikolai olisi varmasti vihainen ja pahimmassa tapauksessa Mica saisi jälleen mustan tai violetin sekaisen väriefektin kasvoihinsa.

Vierailija

//Valitan jo etukäteen viestistä, josta tulee luultavasti hyvin sekava. Mun päätä särkee, räkä valuu nenästä ja paska olo -____-

Rinin kasvoilla välähti pienoinen murheellisuus, kun Mikhail otti askeleen taaemmas ja kertoi aikovansa nyt lähteä. Nopeasti pikkuneiti kuitenkin sai sen oudon murheellisuuden naamioitua pienoiseksi hymyksi. Hetkinen, oliko hän kertaakaan hymyillyt Mikhailille?
Mikhailin silmäykset saivat Rinin taas kerran hitusen hämmentyneeksi, mutta se pieni hymy säilyi hänen huulillaan. Mikhailista oli ollut hauska tavata hänet...

Mutta kun Rin havahtui hereille pilvilinnoistaan, oli Mikhail jo kääntänyt hänelle selkänsä ja lähtenyt pois hänen luotaan.
"Oli hauska tavata.. Myös sinut.." pikkuneiti kuiskasi itsekseen katsoessaan pojan loittonevaa selkää lumoutuneena. Rin tuijotti pitkään sitä kulmaa, jonka taakse Mikhail oli kadonnut kuin toivoen, että poika tulisi sieltä pian takaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Opettaja sen sijaan lampsi sieltä ja avasi äidinkielenluokan. Silloin Rin tajusi, että hän myöhästyisi kohta omalta tunniltaan, biologian tunnilta!
Pikkuneiti pomppasi pystyyn salaman nopeasti ja lähti kiiruhtamaan kohti biologian luokkaa. Hänen laukkunsa oli hyvä niiden pahisten omistuksessa...

//The end tämä peli