It's too yummi

mukaan saa hyppiä :>

Korkokenkien kopina täytti hiljaisen salin, ja satunnaiset lukijat vilkaisivat tulijaa kiinnittämättä silti erityisempää huomiota. Tosiaan, näitä lukijoita oli enään muutama koska kello lähestyi uhkaavasti kirjaston sulkemisaikaa. Stephie käveli kuumeisesti hyllyjen välissä raahaten painavaa laukkua olallaan. Tapansa mukaan hän kävi lainaamassa lisää kirjoja vaikka niitä oli kotona pinoittain, puhumattakaan laukusta joka pullotti kirjoja. Koulunkäynti ja romaaneihin uppoaminen ei sopinut Stephielle kun olisi treenattavakin.
Cheerleaderi puri huultaan ja pysähtyi erään hyllyn eteen, jossa oli lukuisia kirjoja jotka olivat varmaankin täynnä sitä tuttua ja turvallista romantiikkasoopaa. Rukseahiuksinen ei voinut olla päästämättä pientä huokausta suustaan lukiessaan kielenpäällä sulavia kirjojen nimiä. Hän liu'utti kapeaa sormeaan kirjojen selkämyksillä, tutkien kirjailijoita ja kirjojen nimiä. Kova läimähdys sai nuoren naisen kuitenkin havahtumaan, kun eräs lukija nakkasi lehden pöydälle ja nousi pois.
'Ainiin, hemmetti, se kirja ...', Stephenie pudisti päätään, korjasi laukkunsa asentoa ja asteli pari hyllyä edemmäksi. Ilmeensä kirkastui heti nähdessään kaikki ne kirjat jotka käsittelivät, yllätys yllätys, ruokaa ! Stephie siirtyi suosiolla tutkimaan jälkiruoista kertovia kirjoja, hän tarvitsi nimenomaan sen yhden ja ainoan kirjan, juuri sen, mitä hän ei tietenkään löytäisi.

- tätä kutsutaan toiselta nimeltään tökkiväksi tekstiksi :D:d -

Vaaleatukkainen miehenalku kiskaisi raskaan kirjaston oven auki ja silmäili epäluuloisesti ympärilleen. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa koulun kirjastossa, sillä rehellisesti sanoen, poika ei lukenut kirjoja muuten kuin pakosta. Hän ei keksinyt tylsempää tapaa viettää päivänsä kuin lukien jotain mahtailevaa romaania, jossa käytetään liikaa superlatiiveja. Mutta tietenkin, tietenkin jokaisessa kirjassa oli juuri sen kaunein ja komein päähahmo jolla oli täydellisin elämä, ylellisimmässä talossa ja talutushihnan päässä aina se karvaisin koira.

Okei, ehkeivät kirjan maailmat aina olleet sellaisia. Joka tapauksessa, Jonno oli hyvinkin harvinainen näky kaikennäköisissä kirjapainotteisissa paikoissa. Pääasiassa hän haki niistä vain lähteitä esitelmiinsä, ja tänään oli sellainen päivä. Hän oli saanut esseeaiheekseen noitavainot, eikä pojalla ollut paljoa tietoa siitä ennalta. Hän oli saanut opettajalta hyvän kirjavinkin ja päätti kaivaa tämän esille.

Jonno pysähtyi pääovien lähettyvillä olevan kirjaston kartan eteen ja tutkiskeli sitä kurtistaen kulmiaan. Oikealla vai vasemmalla? Huokaisten poika päätti vain kokeilla onneaan ja valitsi vasemman.

Pian hänen eteensä avautuikin aikamoinen näky: kirjahyllyjen sokkelo, joilla ei näyttänyt olevan mitään selkeää järjestystä. Kirjoja siellä, kirjoja täällä. Kirjoja joka puolella. Oli miten oli, oli kuitenkin turhaa kääntyä kirjastonhoitajan puoleen edes vilkaisematta itse ensin, niinpä revittyihin, sinisiin farkkuihin ja tiukkaan, liilaan v-aukkoiseen t-paitaan pukeutunut poika valitsi umpimähkään jonkin kirjahyllyrivistön, ryhtyen tutkimaan kirjoja vähäisellä mielenkiinnolla.

Tosiaankin vähäisellä, sillä Jonnolla meni lähes kaksi minuuttia tajuta, että kirjat joita hän katseellaan selasi, liittyivät kaikki ruoanlaittoon. “Mitä helvettiä”, hän puuskahti, äänestä paistaen läpi selvä ärtymys. Hänen vierelleen tuli vieras, vaaleatukkainen tyttö selaamaan hänkin kirjoja, selvästi etsien jotain tiettyä. Tämä näytti tuntevan kirjaston edes hieman paremmin, joten Jonno yritti saada itselleen pienenkin mahdollisuuden apuun. Eikä seurakaan pahitteeksi olisi, ja Jonno olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että tämän tytön seura oli parempaa kuin kärttyisen kirjastonhoitajan.

“Anteeksi”, Jonno aloitti, vieden kämmenensä toisen olkapäälle lempeästi. Jonno tarjosi tytölle lämpimimmän hymynsä ja nyökkäsi heidän edessään olevaan kirjahyllyyn. “Tarvitsetko apua? Auttaisin oikein mielelläni, jos etsit jotain kirjaa. Itsellänikin on kirja hukassa, joten miten jos tehtäisiin pieni diili? Mä autan sua, sä autat mua? Miltä kuulostaa?” Jonno ei tiennyt, miltä ehdotus kuulosti tytön korviin, mutta hänen korviinsa se sopi oikein hyvin.

… Ehkä siksi, ettei hänellä ollut harmaintakaan hajua oman kirjansa olinpaikasta.

Kirja toisensa perään otettiin hyllystä, selattiin, sen sivuja siveltiin pitkillä, hoidetuilla kynsillä, houkuttelevan näköisiä jälkiruokia tutki ruskeat silmät ymmällä ihastuksesta; Ruoka, se oli niin petollista. Stephiellä alkoi olla sellainen olo, että lihoi pelkällä katselemisella. Tyttö työnsi kirjan paikallensa, silmäili sen vieressä, yläpuolella ja alapuolella olevia kirjoja. Jälkiruokia, suussasulavia mansikkajälkiruokia, marjajälkiruokia ... Stephie sipaisi hiukset silmiensä edestä korvan taakse, ja laski kätensä lanteillensa. Ei tästä tullut kertakaikkiaan mitään, hän kirosi mielessään katse suunnattuna lattiaa kohden, hampaat tiukasti kiristetty yhteen. Hiljaa hän naputti kenkänsä kärjellä lattiaa, kuitenkaan antamatta sen häiritä muita lukijoita. Stephien musta nahkalaukku valui pitkin käsivartta, ja pian hän laskikin koko laukun maahan. Tänään Stephie oli pukeutunut yksinkertaiseen valkoiseen, olkapäät paljaiksi jättävään pehmoiseen villapaitaan sekä mustiin, kireisiin farkkuihin. Tänään hän oli varsin koruton.

Neiti astui pari askelta taaksepäin, ja kääntyi. Selkänsä takana avautui toinen hylly, joka myöskin kattoi kaiken ruoasta. Illallin perheen kanssa olisi täydellinen jos Stephie keksisi jotain makeaa syötävää, jota syödessä olisi mukava jutella niistä näistä ... Jopa Henryn kanssa, Stephie kun ei paljoakaan pikkuveljensä kanssa kommunikoinut. Jos urheiluhullu edes illalliselle suostui tulemaan.
Stephie vajosi täysin omiin ajatuksiinsa maistellessaan kirjojen nimiä kielellään, antaen silmiensä ahmia mittaamattomia määriä suloisia teoksia.

Siinä samassa Stephie kuuli aivan läheltään äänen, ja sitten tunsi jonkun käden olkapäällään. Sekunnin murto-osaksi hän jähmettyi aloilleen, kunnes uskaltautui jäykistyneenä vilkaisemaan kuka kumma tämä toinen oli. Hetken aikaa hän ehti toista silmäillä, kun vaalea poika jatkoi. Hämmennys levisi Stephien kasvoille, kunnes viimein tajusi sanoa jotain.
"Um .. No .. Tuota .. Etsin kirjaa, jossa olisi jotain hyviä jälkiruokareseptejä.", FIKSUA, todella fiksua. Stephie voisi tappaa itsensä. Tottakai hän etsi kirjaa jossa olisi jälkiruokareseptejä, miksi ihmeessä hän sitten hengailisi juuri niiden hyllyjen välissä. Tytön suunpielet vääntyivät väkisinkin hassuttelevaan hymyyn, kunnes hän naurahti hieman, ja kääntyi hyllyä kohden.
"Tarkoitan sellaista, jossa olisi mahdollisimman hyviä ohjeita.", Stephie sanoi ja ilme muuttui oitis jotenkin, herkuttelevaksi.

Tyttö kertoi, etsivänsä kirjaa, jossa olisi hyviä jälkiruokareseptejä. Jonnon kulmat menivät välittömästi kurttuun: hänellä ei ollut aavistustakaan sellaisesta kirjasta. Viimeksi Jonno oli leiponut, kun hän oli tehnyt viime vuonna syntymäpäiväkakun entiselle poikaystävälleen. Tämäkin oli van valittanut, miten hänen niin uurtamansa suklaakakku oli maistunut pääasiallisesti vain kahville.

Jonno päätti kuitenkin olevan viisaampaa esittää asiantuntevaa, esittää kuin tutkisi hyllyjä, niin kuin tietäisi aiheesta jotakin. Näin tytön löytäessä haluamansa kirjan, he voisivat suoraan siirtyä hänen huolenaiheeseensa ja voilà, problem solved. Niinpä Jonno otti vähän liiankin teatraalisen asennon, toinen käsi lanteillaan, ja rupesi vierittämään toisen kätensä etusormea kirjasta toiseen. Hän luki vain osittain reseptikirjojen nimet, mutta piti kunniallisesti rooliaan yllä. Hän mumisi ohimennen jotain “hmm” -tapaista ja naksautteli kielellään kitalakeaan. Silmäkulmasta hän tutki tyttöä, mikäli tämä olisi pysähtynyt jonkin kirjan kohdalle tuumiva ilme kasvoillaan, niin että hän olisi voinut hihkaista: “Kyllä, tuo on hyvä!” ja täten ollut edes jossain määrin oikeaksi avuksi.

“Mä oon muuten Jonno”, Jonno esittäytyi, tajutessaan, ettei tiennyt edes tytön nimeä. Hän siisti valahtanutta tukkaansa aurinkoisesti hymyillen. “Kiva tutustua!” Ajatuksissaan poika irvisti. Kuinka tekopyhältä hän kuulostikaan, vaikka tosiasiassa ei paljoa edes liioitellut innostustaan. Kyllähän sitä oli aina mukavaa tutustua uusiin ihmisiin… kai.

- uhh, lyhyttä. -

Stephie antoi vain katseensa kietää kirjoissa, välillä kiertäen pari hiussuortuvaa etusormensa ympärille, välillä hyvin mietteliään näköisenä nosti kyseisen sormen lähelle suutaan tai poskeaan. Kulmakarvat osoittivat välillä hämmentynyttä ilmettä kasvoilla, välillä taas neutraalimpaa. Välillä hän katsahti sivusilmällä poikaan ja hymynkare käväisi tytön kasvoilla. Olihan se ... Hassua, Stephien mielestä toinen ei näyttänyt ollenkaan siltä että tietäisi jotain jälkiruuista. Mutta mistäs sen arvasi, niin juuri ei mistään.

Siirtäessään katseensa takaisin hyllyyn, ponnahti silmiensä eteen hieman muita kirjoja paksumpi kirja, jossa komeili kultaisella kaunokirjoituksella teksti "370 suussa sulavaa suklaajälkiruokaa". Stephie ei voinut olla nappaamatta kirjaa käsiinsä. Kansikin oli jo turhan houkutteleva, ja nuori nainen ei voinut hillitä itseään vaan avasi kirjan keskiaukeamalta jossa oli mitä ihanimpia kuvia. Neidin ilme oli ehkä hiukan huvittava, niin täynnä kiinnostusta ja pikkulapsen iloa että ihan melkein itketti.

Innostunut hymy kasvoillaan Stephie kääntyi Jonnoksi esittäytyneen pojan puoleen.
"Niin, olen Stephenie mutta voit kutsua vain Stephieksi.", nainen esittäytyi ja vastasi hymyllä Jonnolle. Hän asteli lähemmäksi uutta tuttavuuttaan, ja sulki kirjan sylissään.
"Olisikohan tämä hyvä?", hän totesi osoittaen sen osittain kysymykseksi.

Stephenie -niminen tyttö hymyili ja otti muutaman askeleen lähemmäs Jonnoa, jokin kirja sylissään. Jonno katsoi uteliaasti kirjaa, mutta sai käsien takaa selvää vain osan: “-sa sulavaa suklaajä-”. Hän nosti katseensa Stephenien kasvoihin ja nyökkäsi hymyillen. “Se on varmaan hyvä, uskoisin”, hän vastasi ilman sitä aiempaa asiantuntevaa äänensävyä. Hän uskoi tosissaan, että tytön sylissä ollut kirja voisi olla hyvä. Ainakin kansi näytti vakuuttavalta, vaikka - miten se meni? - kirjaa ei saisi arvostella kannen perusteella. Mitä ne typerät sanonnat tiesivät muutenkaan, ikivanhoja kaikki. Ja kyllä hän oli löytänyt upeita ihmisiäkin kannen perusteella. Ties vaikka hänen uusin kansibongauksensa, Stephenie, osoittautuisi vaikka kuinka mukavaksi ihmiseksi.

Jonno vilkaisi ohimennen olkansa yli takanaan oleviin hyllykköihin ja takaisin Stephiin. “Onko se sitten siinä, vai haluutko sä etsiä vielä jotain muuta?” hän uteli yrittäen olla kuulostamatta hoputtavalta. Hän ei vain jotenkin pitänyt kirjastoista, niistä tuli jotenkin ahdistunut olo. Hiljaisuutta, kirjoja, lisää hiljaisuutta, karmivia askeleiden ääniä. “Mä varotan jo etukäteen: mulla ei oo aavistustakaan, mistä sen mun etsimän kirjan löytää.” Onneksi hänellä oli sentään edes jokin tietty kirja, muuten hän painisi täällä päättämisen vaikeuden kanssa koko loppupäivän.

"Se on varmaan hyvä, uskoisin".
Stephenie soi pienen hymyn naurahduksen kera, kun Jonno osoitti olevansa samaa mieltä hänen kanssaan. Tyttö naurahti itselleen mielessä, hän vaikutti suorastaan lapsenomaiselta. Itsekseen hän pudisti päätään ja käänsi kirjaa hyppysissään, silmäillen kirjan kantta. Hetken päästä hän nyökkäsi ja nappasi kirjan kainaloonsa.
"Jep, tämä saa luvan kelvata", Stephie sanoi katsahtaen Jonnoa silmiin, muttei antanut katseensa jäädä tungettelevaksi tuijotukseksi.

Nuori nainen palasi kohtaan josta oli kirjan löytänyt, sillä siihen kohtaan taisi hänen laukkunsakin pudota. Hän nosti sen kepeästi olalleen vaikka laukku pullotti kirjoista. Stephie sai aina kaiken näyttämään yhtä vaivattomalta, paitsi yhden kirjan etsimisen.
"Joten, mitä kirjaa haet ?", Steph kysyi kääntyen poikaan päin. Outoa, hänen mielestään Jonno ei näyttänyt siltä, että lukisi paljon kirjoja ... Neiti kohautti olkiaan mielessään ja tyytyi vain ajattelemaan lausetta 'ulkonäkö voi pettää'.

Onneksi Stephie ei ollut ihan aloittelija kirjaston kanssa; hän kävi siellä usein. Sen varmaan huomasi kirjaston karhukirjeistä ja maksuista joita hän joutui aina suorittamaan lainatessaan yhä uusia kirjoja, mutta rahastahan ei Stephiellä pulaa ollut. Kirjahyllyt notkuivat jo omasta takaakin, olihan hän hamstrannut kirjoja elämänsä aikana.

Stephenie nyökkäsi selvästi itsekin tyytyväisenä kirjaansa ja uteli Jonnolta hänen kirjastaan. Jonnon kurtisti kulmakarvojaan, hän toki muisti kirjansa nimen vieläkin, mutta ei ollut edes takuita, olisiko koko kirja kirjastossa. Tosin, jos kerran opettajakin oli neuvonut etsimään sen käsiinsä, oli sen melko varmasti pakko täältä löytyä. Jonno ahdistui jo pelkästi ajatuksesta tätäkin suuremmasta kirjastosta, jossa hän varmasti viettäisi viimeiset elämänsä päivät etsimässä sitä pirun kirjaa.

Kirjan nimi oli tosiaan hankalaa unohtaa. “Servants of Satan: The Age of the Witch Hunts on sen nimi, en sitten tiiä yhtään, mistä kannattais ees alottaa. Totta puhuen tulin tällekin hyllyrivistölle umpimähkään etsien sitä”, Jonno selitti nolona. “Noitavainoihin se kummiskin liittyy ja… niin.” Hermostunut hymy nyki pojan suupieliä. Toivottavasti hän ei vaikuttaisi tytön silmissä täysin toivottamalta tapaukselta, vaikka sitä hän tosiaan vähän olikin. Etenkin tällaisten asioiden suhteen.

“No, ootkos sä monennella luokalla?” hän uteli kohteliaasti. Käsi sipaisi valkoiseen vivahtavaa vaaleaa tukkaa parempaan asentoon.