Sattuman syystä renkaat törmää reunukseen, kun maistaa asvalttii niin vasta silloin jää paikalleen

Kadut olivat kummallisen tyhjinä, autojen etuvalot melkein sokaisevat pimeydessä. Jonno Lou Ducasse käveli rauhallisin, lyhyin askelin San Diegon kaduilla, ilman suuntaa, ilman määränpäätä. Oli taas yksi sellainen yö, jona hän olisi tahtonut olla edes hetken kuka tahansa muu, voidakseen päästä pakoon totuutta, itseään, elämää.

Hetki sitten hän oli maannut sängyllään, tuijottaen kattoaan hiljaisessa huoneessa ja antanut ajatustensa lipua. Hän oli kuullut puhetta viereisestä huoneesta, kiistan ääniä ja oli heittäynyt sängyltään hiipiäkseen kuuntelemaan, mistä oli kyse. Hänen vanhempansa riitelivät harvoin, ja silloinkaan ääntä ei korottanut kukaan muu kuin isä; äiti ei uskaltanut päästää tunteitaan valloilleen koskaan isän lähettyvillä, hänellä oli liian paljon menetettävää. Nyt kuitenkin kiistan äänet kantautuivat molempien suista, kun he yrittivät epätoivoisesti huutaa toisilleen, yrittäen kuitenkaan olla herättämättä muita talon asukkeja.

Niin, hän oli astunut ulos huoneestaan pitkälle, marmoriselle käytävälle ja painanut korvansa viereisen huoneen oveen, vanhempiensa makuuhuoneen oveen, ja kuunnellut, vihastuen hetki hetkeltä enemmän kuulemistaan sanoistaan.

Jonno painoi vihaisesti nyrkkinsä tiilirakennuksen seinää vasten, pakottaen ajatuksensa tähän hetkeen. Pitkän hengenvedon jälkeen hän jatkoi matkaansa ja huomasi pian saapuneensa koulualueelle. Tämä ei tosiaankaan ollut ollut hänen tarkoituksensa, mutta toisaalta häntä ei kiinnostanut paljoa muutenkaan, mihin oli matkalla.

Jonno kiskoi kahvinruskeaa karvahupullista takkiaan tiukemmin itseensä ilman kylmetessä ja vilkaisi ohimennen autioon koulun pihaan.

Paitsi että se ei ollut autio. Yhden pöydän lähettyvillä oli poika, luultavasti yksin, vaaleatukkainen sellainen. Jonno ei ollut varma, mitä poika teki, mutta tajuamattaan pysähtyi katselemaan tämän uskomattoman vaivattoman näköistä liikehdintää: piruetteja, voltteja, hypähtelyä.

Jonno havahtui vasta, kun iPodista kantautunut kappale äkisti vaihtui, ja hän säpsähti paikoillaan. Poika oli selvästi saanut tarpeeksensa tanssimisesta, tai mitä ikinä pihalla olikaan tehnyt, ja oli asettunut pöydän ääreen.

Esitys loppu, aika jatkaa matkaa, Jonno ajatteli, kiitollisena tästä pienestä häiriöhetkestä. Mitä muutakaan hän enää voisi? Hänellä ei ollut tietoakaan, kuka tuo poika oli, tunsiko tätä edes mahdollisesti, hän oli liian kaukana. Lähemmäs meno olisi ollut vain kummallista. No, se siitä ajatusten poisviemisestä sitten.

Jonno kääntyi ympäri, miettien, mihin suuntaisi seuraavaksi ja sytytti tupakan.

Jonno oli juuri lähtemäisillään jatkamaan matkaansa kylmään yöhön, kun hän äkisti kuuli musiikin lähenevän hänen takanaan. Hän epäili pojan olevan myös lähdössä, joten ei vaivautunut kääntymään, vaan otti hitaan askelen eteenpäin, kun samassa valkoiseen t-paitaan pukeutunut poika hypähti samanlaisella vaivattomuudella kuin pöydän edessä pyörähdellessään hänen eteensä, ja hymyili. Jonno katsoi tätä nuorukaista nopeasti päästä varpaisiin hämmentyneenä, eikä voinut olla panematta merkille pojan ehdottoman selvää hyvännäköisyyttä: kauniisti muodostuneet, muttei missään nimessä liialliset, lihakset ja kasvot, jotka eivät välttämättä vastanneet täydellistä kauniin pojan ehtoa, mutta jotka silti olivat äärimmäisen hurmaavat ja puoleensavetävät. Hän toivoi, että olisi nähnyt ne paremmin katulamppujen himmeässä valossa.

Arvioivasti tutkimaan jäänyt Jonno hädin tuskin ymmärsi hänelle esitettyä kysymystä, mutta tupakkaa tuo ilmeisesti pyysi. Hän jäätyi sydämenlyönnin verran paikoilleen, ennen kuin löysi uudestaan puhekykynsä. “Joo, onhan mulla.” Hän vei vapaan kätensä - toisessa kädessään hän piti omaa tupakkaansa etusormen ja keskisormen välissä - mustien pillifarkkujensa taskulle, mutta pysähtyi äkisti.

“Mä muuten näin sun tanssivan”, Jonno kertoi, tutkiskellen vastapäätä seisovan pojan ilmettä ja kasvoja harkiten. Pieni, viekas hymy kohotti hänen toisen suupielensä. “Aika… pysäyttävää.” Pysäyttävä kuvasikin melko täydellisesti hänen omaa reaktiotaan. Jonno kavensi silmiään aavistuksen verran flirtisti, täytyihän aina kokeilla kepillä jäätä jos vaikka onnistaisi. Ei olisi mikään yllätys, mikäli häntä vastapäätä oleva poika pitäisi myös miehistä, sen näki vähän naamastakin. Harvoin häntä kiinnosti yhden yön jutut, mutta tänään hän janosi mitä tahansa keinoa päästä pakoon ajatuksiltaan, ja mikä olisikaan ollut parempi keino. Ehkä hänen toiveensa pääsisikin toteutumaan tänään, hän pohti.

Jonno kaivoi tupakka-askin housujensa taskusta, ja ojensi sitä kohti edessään olevaa poikaa.

Jonno ei ollut yleisesti sellaista tyyppiä, joka hämmentyisi helposti, hän oli myös usein hyvinkin sanavalmis. Tänään jokin hänen aivoissaan tuntui kuitenkin toimivan toisella tavalla, sillä häntä vastapäätä olevan pojan kehaistessa häntä pysäyttäväksi, Jonno huomasi pian, miltä tuntui olla täysin tossun alla. Hän ei ollut täydessä hallinnassa reaktioistaan ja ilmeistään, ja kesti hetken, ennen kuin Jonno sai suljettua hämmennyksestä hieman raolleen jääneen suunsa. Tämän tapahtuessa, poika oli jo ottanut muutaman askelen lähemmäs ja nappasi häneltä tupakan.

Nähdessään nyt pojan lähempää, oli hankalaa saada silmiä pois toisen silmistä. Lähempää katsottuna poika oli jopa aiempaa paremman näköinen, ja hetken aikaa oli vaikeaa ymmärtää, miten tuon näköisellä ei ollut jo jotain valittua vierellään. Tai, ehkä sellainen ei yksinkertaisesti kiinnostanut vastapäistä poikaa. Sillä tämä näytti enemmän kuin tyytyväiseltä nykyiseen tilanteeseensa ja siihen, miten onnistui kerta toisensa jälkeen hämmentämään Jonnoa lisää.

Eikä hämmennykselle ollut ilmeisesti tulossa loppua. Jonno oli jo kaivamassa samasta housuntaskustaan sytytintä hänen pyytäessään tulta, kun tajusi pojan tarkoittaneen hänen omaa tupakkaansa. Nyt Jonno sai hallittua kasvojaan paremmin ja onnistui suomaan toiselle suhteellisen rennon hymyn. “Oh.” Jonno virnisti. “No, sehän sopii…”

Jonno asetti tupakan takaisin huulilleen, otti pienet henkoset ja puhalsi savut olkansa yli pimeyteen. Sen jälkeen hän käänsi aavistuksen verran hymyssä olevat kasvonsa takaisin nuorukaista kohti ja astui askelen lähemmäs poikaa, heidän välillään ollut hajurako väheni jälleen puolella, tarkkaillen jatkuvasti pojan kasvoja, huulia, huulien välissä olevaa tupakkaa, silmiä. Hän kumarsi päätään aavistuksen verran niin, että heidän tupakkansa koskivat toisiaan. Tavanomaisesti Jonnon sormet painuivat toisen niskaan hyvin varovasti, mutta intohimoisesti upottaen lyhyiksi leikatut kyntensä tämän nahkaan, joka ei varmasti tuntunut paljoa miltään.

Toisen tupakan syttyessä hetkellisen tovin jälkeen, Jonno otti takaisin eteensä ottamaan askeleen, jääden kuitenkin tarkoituksellisesti lähemmäs.

“Jaa-a, tuskin mitään sen ihmeellisempää kuin säkään.” Jonno ei ollut aikeissakaan kertoa itsestään muutamia päivänselviä faktoja enempää tuolle pojalle, sillä hän tiesi varsin hyvin, että heti kun tällainen vietiin yhtään sen henkilökohtaisemmalle tasolle, hänelle tulisi olla vaikeaa jättää yksi ilta yhteen iltaan. Hän ei halunnut nuorukaisen lumoavan häntä luonteellaan yhtä paljon kuin tämä oli jo lumonnut ulkonäöllään. “Tiedäthän, välillä on vaan mukavaa olla ja hengittää, ja mikäs siinäkään jos löytää samalla hyvää seuraa”, hän sanoi, tiedostaen, että noin puolet koko lauseesta oli valetta.

Jonno katsoi suoraan toisen silmiin kutsuvasti. “Harrastatsä useinkin tällaista... öistä harhailua?” hän kysyi, vaikkei ollutkaan erityisen kiinnostunut vastauksesta. Tuskin oli vaikeaa päätellä, mikä Jonnoa kiinnosti sillä hetkellä enemmän.

Jonno tuhahti toisen ironiselle toteamukselle siitä, kuinka sisälläkin saattoi hengittää. “Ole toki näsäviisastelija”, hän heitti takaisin, leikkisästi. Äänessä ei ollut lainkaan syytöstä, mutta toisaalta Jonno toivoi, ettei ruskeatukkainen lähtisi vain leikkiin mukaan ja pilaisi tällä tavalla Jonnon jatkuvasti kasvavaa kiinnostusta - ja himoa. Tai oikeastaan, melkeinpä pelkkää himoa. Ja jos hän ei tulkinnut aivan väärin toisen kehonkieltä, tämä saattaisi tuntea samalla tavalla. Olihan tämä alunperinkin ollut se lähestyvä osapuoli, johon Jonno oli vain kunniallisesti kantanut omat kortensa kekoon.

Samassa ruskeatukkainen otti askeleita lähemmäs ja lähes kaikki, mitä hän sen jälkeen sanoi, meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jonno ei osannut kunnolla keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan, mutta priorisoimisessa hän oli hyvä. Ja nyt hänen ykkösprioriteettinsa oli poika, tämän kasvot, hengensalpaava vartalo, tämän hengitys, jonka hän kuuli yössä, joka oli muutamaa ohiajavaa autoa ja heidän ääniään lukuun ottamatta äänetön. Tämän sanat tulivat vasta toisella sijalla.

Siksi kestikin hetken, ennen kuin Jonno tajusi syyn, miksi poika oli äkisti hiljentynyt. Hän oli ilmeisesti esittänyt kysymyksen. “Ai siis… Mitä?” hän sopersi hajamielisesti ja vei oikean kätensä haromaan takaraivoaan. Vasempaan käteen unohtunut tupakka paloi hitaasti karrelle, eikä hän kunnolla edes havainnut sen olemassaoloa. Tämä ei ollut niin hänen tapaistaan, niin kuin ei ollut sekään, mitä hän tällä illalla ajoi takaa. Mikään ei ollut hänen tapaistaan enää. Hän oli uudella, tutkimattomalla reviirillä, ja mitä kummallisinta, hän huomasi pitävänsä siitä. Hän piti tästä kevyestä flirtistä, vihjailusta ja toisen syömistä omalla katseellaan. Kaikki oli niin uutta, kuin hän olisi ensimmäistä kertaa nähnyt auringon.

Poika esitti uuden kysymyksen, hänen nimensä. “Joo, mistä arvasit?” Jonno vastasi sarkastiseen sävyyn, pistäen vahvasti huomiolle sanojensa köykäisyyden. Helvetti, hän oli aivan sekaisin. “Mä olen Jonno. Ja sun nimi on varmaan… Mr. Hotpants?” Jonnon kasvoille levisi leveä virne. Jos pojan nimi ei olisi hänen arvaamansa Hotpants, niin ruskeatukkaisena hän itse vaihtaisi nimensä heti kun vain ehtisi. Tai, mikäli poika ei ollut vielä edes täysi-ikäinen, heti kun laki sallisi.

Jonno madalsi ääntään ja vakavoitui hieman, huulillaan edelleen pieni hymynkare. “Parempi tosin ois, jos sun nimi oliski Kiss-Me Please.” Jonno vei päätään tuuman verran lähemmäs. “Sitten mulla olis hyvä syy suudella sua just nyt, mitä mä haluan enemmän ku arvaatkaan.”

Ruskeatukkainen esittäytyi Sebastianiksi, mutta tämä ilmeisesti piti Jonnon nopeasti kehaistusta lempinimestä, joka sopikin toiselle kuin nakutettu. “Selvä on, Mr. Hotpants siis”, hän lausui, eikä osannut olla virnuilematta. Hänen olonsa oli niin kevyt ja lämmin, että oli hankalaa kuvitella, kuinka maassa hän oli vain muutamaa minuuttia aiemmin ollut. Ei ollut helppoa olla huonolla tuulella kun sattui vahingossa löytämään edestään suuren kultakimpaleen. Raaski sinänsä, että ei sentään timanttia. Hän tiesi nimittäin harvinaisen hyvin, että siinä missä timantit olivat ikuisia, tuo poika - Sebastian - ei ollut.

Tuo poika kuroi jälleen välimatkaa umpeen, joka katosi lyhyellä askeleella olemattomiin. Jonno ei saanut silmiään irti Sebastianin kasvoista, ei edes silloin, kun tämä kosketti häntä ohuen takkinsa läpi ja pojan kehon varmasti joka ikinen karva nousi pystyyn kylmien väreiden kulkiessa hänen lävitsensä. Tällä kertaa tämä ei ollut lämpötilan syytä. Samaan aikaan kun hän väreili pienesti, hänen ihonsa tuntui syttyvän pieniin liekkeihin jokaisesta kohdasta, johon nuo taitavat sormenpäät osuivat.

Samaan aikaan, visusti edelleen katse pojan kasvoissa, Jonno pudotti tupakkansa sormiensa lomasta maahan, vaivautumatta polkaisemaan sitä sammuksiin. Sama vietiin hipaisemaan niin lähellä, mutta niin kaukana seisovan pojan kaulaa ja tämän iho tuntui mukavan lämpimältä hänen kohmeisia sormiaan vasten. Oli kovin vaikeaa yrittää hillitä itseään niissä tuntemusten kirjoissa, olla vain tunkeutumatta toisen huulia vasten, olla repimättä toisen vaatteita, kun tahtoi toista enemmän kuin pelkäsi seuraamuksia mitä rajuista otteista mahdollisesti aiheutui.

Sebastianin sormet saavuttivat Jonnon kasvot, laskeutuen häviävän pienen hetken ajaksi hänen huulilleen. Jonno raotti huuliaan kutsuvasti, vieden nyt toisen vapaaksi jääneen kätensä ruskeatukkaisen selkämykselle. Vaikka kosketus oli kevyt, hän kykeni kuljettamaan sormeaan pojan t-paidan läpi tämän selkärankaa pitkin, toisen käden sormien kulkiessa rauhallisesti matkaansa pitkin Sebastianin poskea.

Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen ruskeatukkainen vihdoin vapautti Jonnon sykkivästä odotuksesta, viedessään huulensa hänen omilleen. Jonno vastasi välittömästi hentoon suudelmaan, kiihdyttäen sitä melkein välittömästi kietomalla selkärangalla leikkineen kätensä pojan lantion ympärille ja painaen tätä näin itseään vasten. Tarkkaillen vielä jotenkuten selväpäisenä Sebastianin ilmettä, Jonno raotti huuliaan ja vei kielensä tunnustelemaan hyvin hellävaraisesti toisen pojan alahuulta. Hänen omilta huuliltaan karkasi mielihyvän aiheuttama henkäys, ja luovuttaneena Jonno sulki silmänsä, joita oli suorastaan taistelu pitää auki.

Vasen käsi painautui Sebastianin poskea vasten, oikea löysi lantiolta t-paidan ja farkkujen rajapyykistä ihokaistaleen, jota sormet siirtyivät hyväilemään, samanlaisella hellyydellä, millä hänen oma suunsa toimi toisen suuta vasten.

- nyt vähän takkuaa, tsori :[ -

Jonno ei voinut olla huomaamatta, miten Sebastian yritti pitää tahdin rauhallisempana. Hän yritti etsiä itsestään itsekuria rauhoittua ja löysentää otettaan ruskeatukkaisesta, vaikka ei olisi millään halunnut. Hän nautti täysin rinnoin siitä, ettei hänellä ollut esteitä, ei huolia, ei stressiä, ei järjettömiin vievää jahtaamista. Oli mukavaa, kun kerrankin kaikki oli kuin itsestään selvää.

Ilokseen hän saikin pian huomata, ettei toinen poika jättäisikään häntä kylmiltään yksin seisomaan, vaan äkisti suutelikin häntä takaisin vähintäänkin yhtä suurella voimalla. Jonno hymyili hänen huuliaan vasten ja veti poikaa jälleen lähemmäs itseään samaan aikaan kun ruskeatukkaisen käsi keplotteli tiensä hänen paitansa alle. Uusi tyytyväinen huokaisu karkasi Jonnon huulilta toisen huulia vasten, ja hän antoi oman kätensä vuorostaan työntyä toisen paljaalle iholle.

Innokas Jonno oli juuri aikeissa yrittää päästä lähempään tuttavuuteen toisen suun sisäpuolen kanssa, kun joku kutsui toista poikaa tämän etunimellä. Kuin salamaniskusta, Jonno työnnettiin kylmästi pois, eikä Jonno voinut muuta kuin tuijottaa Sebastiania järkyttyneenä. Ilmeisesti hänen varma nakkinsa ei olisikaan niin varma, mutta tämä oli eittämättä viimeisin tapa, jolla hän odotti tulevansa torjutuksi. Eikö toinen ollut juuri, pieni hetki sitten, ollut hänen kimpussaan? Mikä mahdollisesti olisi voinut saada pojan mielen muuttumaan noin radikaalisti?

Oh. Jonno tunsi itsensä typerykseksi, kun vihdoin tajusi Sebastianin ärtyneestä reaktiosta ja tuijotuksesta, mistä oli kyse. Hän tajusi pienen matkan päässä olevat kaksi miespuolista henkilöä, joista toinen istui pyörätuolissa. Hämmentyneenä hän vilkaisi taas Sebastiania, joka näytti olevan raivon partaalla. Oh. Arvatenkin hän salasi jotain näiltä kahdelta, jotain, jota hän ei halunnut noiden kahden miespuolisen henkilön tietävän. Niin kauan homopiireissä liikkuneelle Jonnolle ei ollut vaikeaa päätellä, mikä tämä asia oli.

Jonno oikoi tukkaansa ottaen hitaita askeleita taaksepäin, katse visusti kolmikossa. Hän ei tiennyt, keitä nuo kaksi tulokasta olivat, hän ei tiennyt, miksi he olivat täällä ja vielä vähemmän hän tiesi niiden kahden aikeista. Yhdestä asiasta Jonno oli kuitenkin varma: hänen varma nakkinsa oli yhdessä sykäyksessä muuttunut taistelutantereeksi. Hän ei ollut varma, mikäli paeta rikospaikalta, vaiko jäädä turvaamaan pojan selustaa. Enemmän hän halusi tietää, mitä Sebastian toivoisi; rikoskumppanina olisi erittäin tahditonta vain luistaa tilanteesta, mutta toisaalta juuri sitä tuo saattoi toivoakin.

Jonno seisahtui paikalleen, valmiina ampaisemaan kumpaankin suuntaan. Oli jonkinlaista kohtalon ivaa, että hän onnistui löytämään aina juuri ne yksilöt, jotka viihtyivät edelleen visusti kaapissaan.

Jonno seisoi visusti paikoillaan ja pani merkille äkisti ilman vallinneen hiljaisuuden. Miehenalut vastapäätä mulkoilivat Sebastiania ilmeisen ärtyneinä näkemästään tilanteesta. Jonno yritti pohtia kolmikon välistä sidettä, mutta vaihtoehtoja oli kymmeniä. He saattoivat olla veljeksiä, serkuksia tai kaveruksia. Tai mitä tahansa näiden vaihtoehtojen välillä. Ei hän osannut edes sanoa, olivatko nuo kaksi yhtään samannäköisiä kuin Sebastian, niin kaukana he kuitenkin seisoivat. Seisoivat ja istuivat.

Ensimmäisen kerran pitkään hetkeen, Sebastian käänsi katseensa takanaan seisovaan Jonnoon. Tämän silmät kertoivat helposti ymmärrettävän viestin: lähde vittuun täältä. Se ei olisikaan ollut hassumpi homma. Kyllä hän tappeluissa oli ollut lukuisiakin kertoja, monen juuri tämän tyylisen tilanteen osuessa kohdalle. Hän oli vetänyt turpaan ja tullut turpaan vedetyksi, kymmenenkunta mustaa silmää siellä sun täällä. Siispä poikaa ei paljoakaan olisi haitannut jäädä tännekin mahdollisen turparallin osanottajaksi, vaikka pyörätuolipoikaan hän ei suostuisikaan koskemaan. Naiset, reilusti nuoremmat ja puolustuskyvyttömät eivät käyneet vastuksista. Tämän perusteella oli myös hyvin epätodennäköistä, että mikäli hän jäisikin selustaa turvaamaan, tuon pyörätuolipojan kanssa tullut poika ryhtyisi mitään uhoamaan. Ehkä hän kuitenkin osasi matematiikkaa sen verran.

Jonno jatkoi ankarasti vaihtoehtojensa punnintaa, onnistumatta päätymään kumpaankaan vaihtoehtoon. Sillä aikaa tunnelma oli selvästi tiivistynyt koulun pihalla ja suuta soitettiin suuntaan jos toiseenkin. Vaaleatukkainen tiesi, että jos hän aikoi lähteä, nyt olisi sen aika. Hän ei olisi halunnut lähteä, se oli varma. Olisi harmi jos toinen poika saisi niin kauniit kasvonsa runnotuiksi, mutta toisaalta sitä tuo näytti kerjäävän halutessaan Jonnon häipyvän paikalta.

Oli miten oli, Jonno päätti antaa pojan tehdä oman päätöksensä mukaan, vaikka hänen kunniansa tuntui ottavan siitä muutaman mukavan kolhaisun. Tämä taisikin olla ensimmäinen kerta, kun hän vain liukenisi paikalta pois, mutta oli selvää, että jos hän jäisi, hän ei voittaisi yhtään mitään. Sebastian luultavasti vain ärtyisi häneen. Kaksikko ärtyisi aiempaakin enemmän. Jonno saattaisi liata vaatteensa.

Päätöksen tehneenä, Jonno ryhtyi ottamaan kävelynopeudella askeleita taaksepäin, seuraten kuitenkin tilannetta. Jos verilöyly kehittyisi, hän voisi vielä juosta auttamaan, minkä hän varmasti tekisikin.

Edelleen askeleita taaksepäin ottaen, Jonno puri hammasta. Tämä ei tuntunut oikealta. Ei hänen kuuluisi paeta. Ei Sebastianin kuuluisi ottaa kaikkea yksin niskoilleen. Tässä ei ollut kyse rohkeudesta tai mistään muustakaan, hän oli ollut yhtä lailla syyllinen… Äkisti vaaleatukkainen jämähti paikoilleen, seisten nyt lähes kymmenen metriä Sebastianin takana. Hänen korviinsa kantautui lause, joka olisi päivänä minä tahansa saanut hänet raivon partaalle, eikä tämä päivä ollut poikkeus sääntöön. Saatanan homo. Pojan kädet kiristyivät nyrkkeihin, tämän kamppaillessa itsehillintänsä kanssa, joka oli aina ollut Jonnon heikko kohta. Hän ei vihastuessaan tosiaankaan osannut hillitä itseään, hän oli kuin sytytysneste. Jos siihen tuikkasi tulitikun, tuli levisi niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt sanoa juuta tai jaata. Ei edes Jonno itse. “Miksi sä mua sanoit?” hän ärähti vihaisesti, kamppaillen edelleen vasten haluaan repiä pyörätuolipojan kumppani riekaleiksi. Toki, hän oli sinut homoutensa kanssa, mutta homofoobikot olivat asia erikseen.

Jonnon vihastuminen ei selvästi miellyttänyt Sebastiania, tämän käskiessä hänen lähtevän heti paikalla. Voi, niin hän olisi varmasti lähtenytkin hetki sitten. Nyt tilanne oli toinen. Hänet oli jo vedetty soppaan mukaan. Vitut jostain Sebastianista tai tämän tunteista. Poika saisi hänen puolestaan vaikka itse painua sinne vittuunsa, minne tuo yritti häntä komentaa, sillä hän ei tältä paikalta liikahtaisi mihinkään muuhun suuntaan kuin eteen, ellei häneltä pyydetty anteeksi.

“Mä en ole lähdössä yhtään mihinkään ennen ku toi saatanan mulkero syö sanansa”, Jonno selvensi ajatuksensa ääneen, sylkäisten maahan allaan. “Mua ei kiinnosta vittuakaan ketä nää kaks on, mutta mua ei vittu kukaan kohtele ku kasaa paskaa.” Uhkaavasti, poika ryhtyi nyt kuromaan hitaasti välimatkaa umpeen, antaen häntä homotelleelle pojalle mahdollisuuden korjata sanomisiaan. Niin tuskin tulisi tapahtumaan, mutta hän olisi viimeinen ihminen perääntymään nyt. Toinen poika näytti suhteellisen vahvalta, joten hän ei tiennyt tosiaankaan, miten tulisi tapahtumaan. Ehkä Sebastiankin asettuisi häntä vastaan.

Juuri nyt se oli hänen viimeisin murheenaiheensa. Kädet edelleen nyrkkeihin puristettuina, hän saavuttaisi pian kohdan, jossa Sebastian seisoi.

- haha, mä olisin oikeasti antanut jonnon ottaa jalat alleen, mut emmä sen luonnetta voi pettää :Dd -

Jonno katseli kädet edelleen nyrkkeihin puristuneina, kuinka nuo kaksi vierasta poikaa perääntyivät Sebastianin käskystä poispäin. Hän veti syvään henkeä ja yritti rentouttaa itsensä, mutta hän ei kyennyt siihen täysin. Voi että hän olisikin halunnut vetää jotakuta turpaan tänään. Ehkä parempi kuitenkin näin.

Jonno kuuli askeleiden äänet ja kääntyi katsomaan. Hän kohtasi Sebastianin katseen, mutta käänsi pian omansa pois. Hän oli tainnut ylireagoida hieman, ainakin ruskeatukkaisen kireästä ilmeestä päätellen. Tämä pyysi Jonnoa antamaan asian olla, eikä vaaleatukkainen ensin tajunnut, mitä hän sillä tarkoitti, ennen kuin katsoi itseään. Hänellä oli vieläkin kädet nyrkissä ja ne tärisivät hieman edelleen hänen suonissaan virtaavasta vihasta johtuen. Hänen täytyi ponnistella, että sai itsensä vielä enemmän rentoutuneeksi, ja lopulta hänen nyrkkinsäkin vapautuivat.

Varovasti, melkein jopa peläten, hän kohtasi Sebastianin uudelleen, vain huomatakseen tämän kääntäneen hänelle selkänsä. Olikohan poika vihainen? Pettynyt? Väsynyt? Oli vaikeaa tulkita ilmettä, kun selkä oli ainoa osa, minkä hän näki. Mutta se, että Sebastian oli kääntänyt hänelle selkänsä, kertoi aika paljon. Mikä tunne ruskeatukkaista tällä hetkellä hallitsikin, se ei ollut kiitollisuus saatika tyytyväisyys. Tai mistä sitä saattoi tietää. Ehkä hän näytti sen vain omalla tavallaan. Tai sitten ei.

Jonno tunsi kielensä juuttuvan kitalakeen. Pitäisikö hänen sanoa jotain? Pitäisikö hänen lähteä? Pyytää anteeksi? Miksei toinen voinut antaa edes jotain merkkiä tunteistaan? Ilmeisesti Jonnon kysymyksiin vastattiin, sillä samassa Sebastian lähti liikkeelle. Ei suinkaan Jonno kohti, tai edes jotain sinne päin, vaan täysin eri suuntaan. Pois. Vaaleatukkainen puri huultaan kurtistaen kulmiaan, ottaen askeleen loittonevaa selkää kohti. Sitten takaisin. Sitten taas eteenpäin.

“Mä olen pahoillani… jos mä loukkasin… tai jotain?” Jonno sanoi käheästi. Hänen äänensä kuulosti kamalalta. Oikeastaan, se ei oikein edes kuulunut. Aivan kuin poika olisi ollut huutanut puoli tuntia yhteen menoon, mikä ei tietenkään käynyt järkeen. “Haluatko… Haluatko, että mä jätän sut rauhaan? Etten mä enää koskaan tuu sua lähellekään?” Jonno yritti kuulostaa rohkealta, mutta suru kuvastui selvänä hänen äänestään. Vaikka hän oli yrittänyt parhaansa olla ajattelematta aiemmastakaan tilanteesta mitään harhaanjohtavaa, poika ei kyennyt sysäämään pois sitä, että ruskeatukkainen kiinnosti häntä ihan älyttömästi. Niin paljon, että jos hän saisi tietää pienimmänkään mahdollisuuden olevan olemassa toisen leppymiselle, hän voisi juosta toisen perässä ties kuinka kauan. Vain sen tähden, että jos voisi kokeilla, mikäli siitä voisikin tulla jotain.

Juuri nyt näytti hyvinkin paljon siltä, ettei voisi.