This may be the end

Sängyssä makaava nuorukainen pyöritteli silmiään turhautuneena, silmien yhä tuijottaessa ikkunasta ulos. Lasin toisella puolella lensi lintu, mutta siihen jätkä ei huomiota kiinnittänyt. Kuka tämä vaaleaverikkö oikein oli, jolla tuntui kiehahtavan sen takia, ettei hän sattunut juuri sinä samaisena hetkenä muistamaan kuka tuo oikein oli.

Otsa rypistyi Brandonin kääntäessä kasvonsa tuolissa istuvaa neitokaista kohti, toinen näytti ihan pikkupenskalta siinä istuessaan, tuijottaessaan happaman näköisenä eteensä ja kiristelleessään hampaitaan kädet puuskassa. Vino hymy karkasi nuorukaisen toiseen suupieleen, mutta pian tuo vakavoitui.
"... Ollaanko me yhessä?" töksäytettiin seuraavaksi, se ainakin kuulosti uskottavammalta. Kyllä hänkin voisi olla kiukkuinen, jos hänen rakkaansa ei muistaisi hänen nimeään...
Tosin, hän olisi varmaan ennemminkin huolissaan, jos hän oli kerta todella ollut onnettomuudessa, ja tämä neitokainen tässä ei todellakaan näyttänyt olevan kovinkaan huolissaan. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja blondi ei näyttänyt saati vaikuttanut siltä, että kertoisi kuka olisi.

Oven suuhun ilmaantunut brunette keskeytti jätkän aivotyöskentelyn ja hiljaa henkäisty kysymys sai Brandonin kurtistamaan kulmiaan. Ääni oli niin tuttu, että ihan itketti... Joku pään sisällä yhdisti äänen, ulkonäön ja nimen, ja hiljaiset, tuskin kuuluvat sanat mutistiin muidenkin ilmoille.
"... Kelsey."

Ovella vielä hetki sitten seissyt brunette näytti nyt kiukkuiselta, eikä suinkaan surulliselta, huolestuneelta ja hämmentyneeltä, kuten äsken.
"Vittu senkin saatanan paska, mitä sä menit tekemään?" Kelsey ärähti tytön marssiessa huoneen poikki.
"Mä olin kuolla huolesta idiootti!" jatkettiin kiivastuneella äänensävyllä.
"Jos et makais letkuissa mä hakkaisin sut", tyttö sihisi vaarallisella äänellä, kengän potkaistessa sängyn laitaa.

Brandon näytti alkuun hämmästyneeltä, kun Kelsey alkoi raivota, ja seuraavaksi siniharmaat silmät muuttuivat kiukkuisiksi. Kiva, hän makasi sairaalassa lähestulkoon liikunta kyvyttömänä, avannut silmänsä ehkä kymmenisen minuuttia sitten, ja kaikki vain haukkuivat häntä, huusivat ja raivosivat ja pilkkasivat minkä kerkesivät? Kivat teille.

Sitä ei voinut sanoin kuvailla, millainen Angelin ilme oli, kun Brandon oli aivan pokkana kysynyt, olivatko he kaksi yhdessä. Angel ja Brandon. Brandon ja Angel.
Mitä helvettiä tuo jätkä oikein suustaan päästeli? Ei ainakaan mitään totuuksia!
Angel oli jo pompannut pystyyn ja hänen nyrkkiin puristettu kätensä kohosi tärisevänä ylemmäs, kohti sängyssä makaavaa potilasta.
"... Kuinka sä... Edes kehtaat..." tyttö oli ehtinyt mutista vihoissaan, mutta Kelseyn tosiaan tultua takaisin huoneeseen oli Angel istuutunut nopeasti takaisin aloileen ja tyttö hengitteli syvään. Hänen pitäisi rauhoittua. Niin, rauhoittua. Hän ei tahtonut vankilaan tapettuaan Brandonin.

Mikä ihana jälleennäkeminen, ihan tippa tuli linssiin. Not.
Brandon mitä ilmeisemmin näytti muistavan Kelseyn ja pian huone oli täynnä Kelseyn vihaista ääntä. Angel yritti olla mahdollisimman hiljaa ja mahdollisimman näkymätön, hän ei tahtonut pilata tätä hetkeä. Vaikka ehkä se olisi ollut paras vaihtoehto, jottei Kelsey kävisi Brandonin kimppuun. Tai no, mitä väliä. Tappakoon ääliöveljensä.
Okei, ei Angel oikeasti näin vihamielinen ollut. Hän vain oli niin vimmoissaan Brandonin kysymyksen jälkeen yhdessä olosta.

Hienoinen hätkähdys värisytti nuorukaisen kehoa, ok, vaaleaverikkö näytti aika vihaiselta. Nyrkit olivat puristuneet siihen malliin, että rystyset hohtivat valkeina, hampaiden kiristely kuului Brandonin korviin saakka ja siniset silmät salamoivat siihen malliin, että kohta syntyisi ukkosmyrsky. Mutta mitä hän edes oli sanonut? Kysynyt vain, olivatko he yhdessä. Eikä edes ollut saanut vastausta kysymykseensä, epäkohteliasta.
... Vaikkei Brandon välttämättä ollut se maailman paras ihminen arvostelemaan muiden tekemisiä, kun ei itse ollut kuullutkaan sanaa "kohtelias", saati että tunnistaisi sitä.

Kelsey raivosi edelleen, sadatellen itsekseen heiluvien käsien halkoessa ilmaa vaarallisen läheltä Brandonin päälakea. Nuorukaista ei naurattanut enää ollenkaan, hän ihan oikeasti makasi sairaalassa, kahden raivohullun naisen hakattavana ja haukuttavana, hän olisi enää kohta vain märkä läntti lattialla jos nuo kävisivät päälle… Tai ainakin hänen tärykalvonsa halkeaisivat tästä ylenpalttisesta huutamisesta ja raivoamisesta.

Siniharmaat silmät mulkoilivat edes takaisin kävelevää tummaverikköä, kääntyivät sitten vaaleamman neitokaisen puoleen, joka näytti ainakin aavistuksen rauhoittuneen. Hetken jätkä tuijotti tuota, ennen kuin avasi suunsa.
"Sä et vastannu", tokaistiin vain ykskantaan, Brandonin kuitenkin samalla kuvainnollisesti katsoen ristiessä kätensä ja lähettäessä äänettömiä rukouksia kohti taivaankansia siltä varalta, että tuo blondi oikeasti hyökkäisi kimppuun. Ei noista naisista koskaan tietäisi, mitä ne tekivät.

Samaan aikaan kun Brandon vaivasi pientä päätään suurilla kysymyksillä ja tiedottomuudella, Kelsey marssi edes takaisin sairaalan valkeaa huonetta ja yritti rauhoittaa itseään. Eihän se ollut Brandonin vika, jos tuo oli ajanut kolarin, eipä tietenkään.
... Kyllä se vaan oli. Tuo oli yksi helvetin paskiainen, joka ei voinut katsoa eteensä silloin, kun pitäisi. Ihan pisti vihaksi miten vastuuton ja typerä veli oikeastaan loppujen lopuksi oli.

Ihan rehellisesti sanottuna, Kelseyn teki mieli potkaista Brandonia. Ja kovaa.
Mutta brunette jätti sen kuitenkin väliin ja päätyi tuijottamaan ikkunasta avautuvaa näkymää.
"Sanoitko sä kellekkää sairaanhoitajalle että toi tonttu heräs?"
Kysymys esitettiin Angelille, kääntämättä katsetta kuitenkaan ikkunasta pois.

Angel siinä pyöritteli silmiään ja yritti olla näkymätön, hän ei todellakaan tahtonut mennä Kelseyn huutojen väliin, jotka oli osoitettu muistinsa menettäneelle Brandonille. Jep, aivan varmasti Brandon oli menettänyt muistinsa, haloo! Kuka tahansa sen pystyi päättelemään, kun esitti ihan outoja kysymyksiäkin.
Ja kuinka se kehtasi edelleen!

Kirkkaansiniset silmät siirtyivät hitaasti Brandoniin, joka selvästi odotti tytön tällä kertaa vastaavan. Pahis hymähti kylmästi.
"Odotatko sä, että mä sanoisin 'Joo, me seurustellaa'?" vaaleaverikkö kysyi närkästyneesti ja heilauttin vaaleat hiuksensa selälleen.
"Mä en vois koskaan seurustella sun kaltasen ääliön kanssa, vaikka olisit viimeinen mies maailmassa", kuuluivat vain uhoamiset tyttösen suusta, joka sitten hiljentyi hiljaiseen tuhahdukseen ja siirsi happamasti silmänsä pois nuorukaisesta.

Kelsey kuitenkin keskeytti mököttämisen ja Angel pudisti kerran päätään.
"En mä oo kellekään sanonut mitään", pahis myönsi ja tajusi, että ehkä hänen tosiaan olisi pitänyt jollekin tästä ilmoittaa. No, kukaan ei ollut täydellinen.
"Kunnossahan toi ääliö näyttää olevan", tyttö mutisi vain itsekseen olkiaan kohautellen, vilkaisi nopeasti Brandonia ja antoi katseensa sitten siirtyä lähimpään, ainoaan ikkunaan huoneessa.

Brandon tuijotti happaman oloisesti tuolissa istuvaa blondia, huokaisten raskaasti. Naiset olivat niin hankalia.
"Mä odotan, että sä vastaat jotain", murahdettiin pitkästyneellä äänensävyllä. Kun toinen lopulta vastasi, sängyssä makaava nuorukainen kohotti kulmiaan, ja oli erittäin tyytyväinen sanoihin, jotka toinen oli sanonut.
"Hieno homma, ollaan sitten samalla aaltopituudella", kuitattiin ykskantaan toisen sanat, tämän perusteella hän olisi mieluusti toivottanut toisen jonnekin kauas, tuollaisia piruja enkelien puvuissa, huoh.

Samaan aikaan kun Brandon syventyi miettimään kurjaa kohtaloaan, Kelsey nauroi itsekseen ikkunalla. Pliis, Brandon ja Angel yhdessä? Seurustelivat? Brandonilla taisi viirata päässä ihan oikeasti, jotain sieltä oli mennyt paskaksi, ei tuo täysijärkisenä kyselisi mitään tuollaiseen viittavaakaan.
"Niin näyttää, mut mun mielestä ois aiheellista tarkistuttaa sen pääkoppa", sanottiin tummaverikön kääntyessä katsomaan Angelia, "siinä on nimittäin jotain vikaa."

Brunette käveli sairaalanhuoneen ovelle, kääntyen vilkaisemaan ensin Brandonia, sitten Kelseytä.
"Pitäkää hauskaa, i'll be back", naurahdettiin keveästi tytön siteeratessa Arnold Schwarzeneggeriä Terminator-elokuvasta. Kuinka hupaisaa.

Mooreista se rumempi osapuoli jäi tuijottamaan siskonsa perään, silmien sulkeutuessa. Hän ei jaksanut katsoa sairaalan ällöttävän valkoisia seiniä, eikä sen puoleen, että häntä olisi kiinnostanut enää sen äkäisen blondinkaan pärstää katsoa. Kumpa paikalle ilmestyisi sairaanhoitaja (naispuolinen mieluusti, ja kaunis tottakai), ja sanoisi, että vierailuaika oli päättynyt ja noiden pitäisi lähteä pois, hän ei ikimaailmassa paranisi tällaisella menolla, jos hänelle karjuttaisiin koko ajan, pääkivun jyskyttäessä koko ajan sekä ohimoita että takaraivoa. Pahempi hedari kuin pahimpina krapula-aamuina...

Kelseyn alkaessa nauraa Angel nyrpisti nyrpeästi nenäänsä. Että Brandon osasi olla muistinsa menettäneenäkin todella, TODELLA ärsyttävä paskapää.
"Joo, ehkä sen pääkoppa pitäis vaa tarkistuttaa", Angel yhtyi Kelseyn sanoihin ja kohotti kulmaansa merkitsevästi, kun katse siirrettiin inhoavasti Brandoniin.
"Ja jos siellä ei oo mitään vikaa, mä kyllä lupaan, että mun kohtelun jälkeen siellä on jotain vikaa", pahis uhosi ilkeästi ja siirsi katseensa pois Brandonista.

"Mitä?" vaaleaverikkö ehti vain mumista ihmeissään Kelseyn sanoille lähtemisestä, kun brunette olikin jo poissa. Angel nousi ylös tuolilta kiroillen ja potkaisi tuolia kiukkuisena. Vai hänelle jätettettiin tämä lapsenvahtimis -duuni! Reilua, not. Brandon oli Kelseyn veli, Kelseyn se tänne olisi pitänyt jäädä, ei Angelin!
Pahis kuitenkin asteli rivakasti miehenalun sängyn vierelle ja nosti sormensa pystyyn toisen kasvojen edellä.
"Jos sä et kohta ala muistaa sun suhteitas muihin ihmisiin, niin se en todellakaan ole mä, joka ne sulle kertoo. Koska mähän en sun kaltasta jätkää auttais vaikka maksettais", Angel supisi ja näpäytti luunapin toisen otsaan.

Brandon ei voinut muuta kuin pyöritellä päätään sängyn pohjalla, kylläpä sitä nyt oltiin kovaa naista ja uhottiin mikä vain ehdittiin… Katsotaanpa sitten, kunhan hän pääsee sängystä jaloilleen ilman ylimääräisiä tuskia, että kuka tässä pistikään ja kenet kenttään.
"Kiitos huolenpidosta neidit, mutta mun pääkopassa ei ole mitään vikaa", murahdettiin ikään kuin vastaukseksi vaaleahiuksisen sanoihin, kundin vetäessä syvään henkeä. Kyljessä tuntui hetken pistävä kipu, joka sai Brandonin haukkomaan uudemman kerran henkeä, pistoksen tuntuessa jälleen. Ei ilmeisesti kärsinyt hengitellä kovin syvään, ei tuntunut kovin hyvältä.

Kun Kelsey oli poistunut huoneesta, ei ilmeisesti enää mikään onnistunut estämään myrskypilviä kokoontumasta blondin pään ympärille. Toisen kiroilua ja riehumista seurattiin puolella silmällä ja korvalla, ei sillä, että se liiemmin Brandonia olisi kiinnostunut, mutta eipä tässä juuri kovin actionin täytteistä ollut muutenkaan, eikä tässä metakassa nukkuakaan voinut, ja luultavasti Kelsey toisi kohta mukanaan sairaanhoitajan, ja hänet joka tapauksessa herätettäisiin uudemman kerran, joten oli aivan turhaa edes yrittää nukkua… Mikä pettymys, hän olisi mieluusti vain vaipunut uneen kuuntelemasta tätä ylenpalttista haukkumista, pahinta kuitenkin olivat jokaista solua jyskyttävä kipu, joka tuntui yltyvän hetki hetkeltä. Kipulääkkeiden vaikutus alkoi oletettavasti olla ohi, erittäin hieno ajoitus sanottaisiinko vaikka näin.

Suljetut silmät kävivät hetken auki, kun luunappi napsahti otsaan – tuntuen sata kertaa pahemmalta kuin ikinä. Elämän kivuliain luunappikin tuli siinä samalla saatua, miten loisteliasta.
"Vaiha jo levyä, tota samaa paskan jauhantaa ei jaksa kuunnella", jätkä puuskahti sulkien silmänsä takaisin.
"Enkä mä sulta apua ottais vaikka maksettais", tokaistiin Brandonin korjatessa epämukavaa asentoaan, "ja jos sulla ei ollut muuta, niin oo sitten hiljaa, mä saan päänsärkyä tosta kiljumisesta."

"Mitä jos en vaiha", Angel vain tiukkasi suorasanaisesti takaisin ja astui pari askelta taaemmas toisesta. Voi ei, hän ei todellakaan soisi Brandonille sitä iloa, että tytöstä tulisi mukavampi. Brandon ansaitsi täsmälleen Angelin kaltaisen kohtelun, osaisipa ainakin tästedes olla varovaisempi liikenteessä, ettei näin kävisi enää uudemman kerran.

Kuin tyhjästä ilmestyi huoneeseen sairaanhoitaja, jonka mitä oletettavammin Kelsey oli hakenut. Hienoa, eipä Angelin tarvitsisi jäädä vahtimaan tuota nulikkaa sen kauemmin.
Joten vaaleaverikkö nappasi takkinsa ja laukkunsa tuolin vierestä. Hän oli tekemässä lähtöä, vapaaehtoisesti hän ei tänne nimittäin enää jäisi.
"Se on moro, homo", Angel hyvästeli tuttuun tyyliinsä ja antoi keskisormen paistaa kauniisti Brandonin suuntaan.
"Sano Kelseylle, että soittelee", pahis ehti vielä sanoa, ennen kuin poistui käytävän puolelle.

//Noni, nyt se poistui XD

Brandon huokaisi (erittäin syvään) helpotuksesta, kun huoneen ovi kävi ja valkeapukuinen sairaanhoitaja ilmestyi näkyviin. Vielä suurempi helpotus oli, kun vaaleahiuksinen tyttö poistui, käski sanoa Kelseylle, että soittaisi. Nuorukaisen teki mieli matkia blondia ja huutaa perään "mitäpä jos en sano", mutta jätti kuitenkin väliin ja tyytyi vain tuijottamaan sängystä sairaanhoitajaa, joka kirjasi ties mitä lukemia ylös ja piti varsinaisen ristikuulustelun siitä, milloin hän oli herännyt, miltä oli tuntunut kun oli herännyt, sattuiko minnekään, oliko tunto tallella, toimivatko aivot, oliko nälkä, halusiko hän jotain...

Kelsey ilmestyi ovesta hetki sen jälkeen, kun Angel oli lähtenyt ulos. Brunette jäi ovenkarmiin nojaillen katselemaan veljeään, joka kohotti katseensa tyttöön nyökäten tuolle.
"Se blondi käski soittaa", sanottiin sitten yksinkertaisesti nuorukaisen odottaessa, kun sairaanhoitaja vaihtoi uuden tippapussin.

Tytön ruskeat silmät siristyivät, kun Brandon kutsui Angelia "siksi blondiksi". Eikö tuo oikeasti muistanut enää mitään?
"'Se blondi' on Evangelina Dolly", Kelsey puhahti ennen kuin poistui sairaanhoitajan käskystä huoneesta.

Hän todella toivoi, että Brandon saisi pian muistinsa takaisin.

// the end