What is dish of the day?

// Tyylirikko ja sen hurmaava Joshua tänne~~
Vihdoinki sain alotettuu tän 8DD.. Toivottavasti toi otsikko on edes oikein kirjotettu. Kheeeeh. //


Wysterian isä oli telonut selkänsä salilla, eikä hän kyennyt nyt tekemään sitten yhtään mitään. Ei siis edes laittamaan ruokaa nälkäisille lapsilleen. Ja äitikin oli työmatkalla. Ja pikkuveljestä nyt ei ollut kokkaamaan laisinkaan. Se oli varmaa. Ja Wysteria itse taas oli aivan liian laiska alkaakseen väsäämään kunnon ruokaa jota kaikki pystyisivät syömään. Kyllä hän olisi voinut pelkkää leipääkin mutustaa, mutta sitten olisi pitänyt jaksaa kuunnella kahta nälästä märisevää miestä talossa. Heille kun ei pelkkä leipä riittänyt. Jotenka siis Wyz oli päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että hän kävisi noutamassa jostain kivasta paikasta ruokaa. Hän oli kuullut kehuja keskustassa sijaitsevasta Aasialaisravintolasta. No aasialainen ruokahan nyt oli aina hyvää, joten miksipä sitten ei lähtisi hakemaan sieltä ruokaa? Ei hintakaan nyt ollut aivan hullu.

Tyttö rullasi laudallaan keskustassa ja koitti samalla suunnistaa pienen paperilappusen avulla, jossa näkyi ravintolan tarkka sijainti. Hänellä oli päällään väljät farkut ja musta printti T-paita ja jaloissaan kirkkaankeltaiset skeittarit. Pari kertaa hän oli vähällä mennä päin katulamppua ja roskasäiliöitä, kun kerran nenä oli kiinni paperissa eikä menosuunnassa. Mutta ehtipä tuo onneksi aina juuri ja juuri väistää. Hyvä tuuri tällä kertaa.

Viimeisimmän häntä uhkaavan katulampun kohdalla ja taas äkkiväistämisellä, hän tajusikin olevansa perillä. Piti vain kääntää katse vasemmalle, niin siinä se tervetuloa -kyltti ja oviaukko jo olikin. Wysteria hymyili itsekseen. Ei hänen suuntavaisto siis ihan olematon ollutkaan. Pieni paperilappu oli opastanut hänet aivan oikeaan paikkaan.
Tyttö kaappasi laudan kainaloonsa ja jatkoi matkaa ovelle päin kävellen. Hän kumminkin pysähtyi lähes saman tien. Wyz tuijotteli vuonperään oviaukkoja ja kainalossaan olevaa kultaansa. Aa, hmnn.. Sisälle tuskin sai mennä sen kanssa. Wyz silmäili ympäristöä pohtien minne laudan ny sitten jättää odottelemaan. Entäs jos se pöllitään? Siihen kun ei kerta ole olemassa mitään lukkoa. Rakkaus lautaa kohtaan vei voiton ja Wyz meni se mukanaan sisälle ravintolaan. Heti sisälle päästyään hän kipittikin nopeasti vapaan pöydän luo ja piilotti lautansa pöydän alle piiloon ja turvaan. Taas pari vilkaisua ympäristöön. Huh, kukaan ei varmaan nähnyt. Ainakaan kukaan vanha mummokaan ei mulkoillut häntä paheksuvasti.
Okei, lauta oli nyt turvassa, joten ruokien vuoro. Tyttö tapsutteli rennosti tiskille päin ihastellen samalla ravintolan sisustusta. Vau, ei tätä paikkaa turhaa oltu kehuttu.. Mutta ei hän vielä tiennyt mitä tasoa itse ruoka oli. Tämän tajutessaan hän muisti taas keskittyä siihen, mitä oli tullut tänne tekemään. Ruokaa siis hakemaan. Wyz nojasi kyynerpäillään tiskiä vasten ja luki kiinalaista menua. Isälle piti viedä possua chilikastikeessa. Pikkuveljelle kanaa jollain makealla kastikkeella. Mutta.. Mitä hän itse ottaisi?

// EDIT. Mitääää.. Olin lähettänyt tän viestin vajanaisena 8''D..//

// anteeksi, kun niin kesti! D: //

Joshua ei ollut aivan varma mitä hän teki täällä. Vanhempiensa ravintolassa nimittäin. Eikö hänellä ollut muka mitään parempaa tekemistä? Pari hänen kaveriaan oli jopa ehdottanut hänelle eilen, että hän lähtisi seuraavana päivänä noiden kanssa skeittipuistoon hankkimaan pari aivotärähdystä noiden keksimillä tempuilla. Joten mitä hemmettiä hän teki täällä?

Ainiin, tosiaan. Hän oli kotona rikkonut portaiden puukaiteen koitettuaan, jälleen, epäonnisesti liukua siinä laudallaan. Muut talouden asukkaat eivät olleet kovinkaan selvästi hihkuneet innosta sen jälkeen, kun kaiteesta oli pari metriä puuta säpäleinä ja Joshua makasi alimmilla portailla perseellään, skeittilaudan liukuessa omasta tahdostaan pois. Ihan kuin se olisi osannut karata. Silloin Joshkin olisi mielellään lähtenyt pois paikalta, kuten lauta, mutta vanhemmat päättivät, että nuorukainen ei ihan niin helposti pääsisikään. Uusi kaide tulisi maksamaan ja ravintolasta oli juuri sairastunut yksi tarjoilija. Joten sen sijaan, että vanhemmat palkkaisivat väliaikaisen tarjoilijan, he laittaisivat hommaan Joshuan. Muka ”tutustumaan työelämään”...Elämä oli reilua ja sitä rataa.

Niinpä Joshua oli tänään auttamassa ravintolassa tarjoilija. Ottamassa ihmisten tilauksia pieniin vihkosiin kuulakärkikynällä, jossa luki ravintolan nimi. Homma oli ihan rentoa, aivotyötä ei juurikaan joutunut tekemään, kunhan kuunteli, mitä ihmiset halusivat ja osasi vastata yksinkertaisiin kysymyksiin. Kai hän elossa selviäisi, vaikka tuntuikin omituiselta kävellä ympäri ravintolaa sen sijaan, että olisi rullannut itsensä sinne laudan kanssa. Paikalla oli ihan suhteellisen paljon ihmisiä tähän aikaan, niin periamerikkalaisia kuin aasialaissyntyperäisiä. Kaikille maistui aasialainen ruoka.
Nuorukainen oli pukeutunut mustaan t-paitaan (koska vanhemmat olivat halunneet hänen pukevan jotain yksinkertaista), mutta hänen housunsa olivat mattahopeisena kimaltelevat, löysät farkut. Koska hän oli töissä, oli hänen jouduttava pitämään päällään myös valkoista essua, joka oli sidottu tuon lanteille.

Joshua oli juuri käynyt viemässä pari tilausta keittiön puolelle, kun pirteän keltaisilla skeittikengillä jalkansa koristanut tyttö saapui istumaan yhteen pöytään. Poika ei ollut huomannut toisen piilottavan lautaansa pöydän alle, mutta vaikka olisikin, ei hän olisi siitä välittänyt. Olisi ollut vain innoissaan, skeittilaudat olivat suuri intohimo, niin omat kuin muidenkin.
Kiinnostuneena tuon ravintolan muusta asiakaskunnasta erottuvan tytön saapumisesta, käveli Josh tytön luo tiskille ja kävi rennosti istumaan tiskin äärellä olevaan yhteen tuoliin. Housujensa taskusta tummatukkainen poika kaivoi tilauslehtiön ja napsautti kuulakärkikynän toimintakuntoon, kohottaen sitten hymyilevät kasvonsa ylös tytön kasvoihin.
"Mitä sulle saisi olla?" skeittari kysyi hyväntuulisesti ja hymyili huolettomasti, istuessaan tuolissa melko huonossa ryhdissä.
"Joshua, ylös siitä tuolista!" kuului koreaksi ladeltu komento pojan äidin suusta toiselta puolen ravintolaa. Komento, jolla ei tosin ollut mitään vaikutusta...

// Joshuan on ihanan huvittava heppu tiesitkös ?
Nii ja nou panik, mullaki kesti 8’D //


Wyz oli täysin uppoutunut kiinalaiseen menuun, jossa luki toinen toistaan maukkaampia aterioiden nimiä. Eipä hän siis heti huomannutkaan sitä, kun joku istuutui vastapäätä tiskiin valmiina kyselemään tilauksia. Kuulakärkikynän napsahdus ja pirteällä äänensävyllä kysytty kysymys sai kumminkin tytön huomion siirtymään menusta aasialaiseen pojuun. Ihan huomaamattaankin tytönkin kasvot valtasivat siinä sekunnissa aurinkoinen hymy, joka ulottui varmasti korviin asti. Niin, hmn mitäkö saisi olla?
”Mä tota ottaisin mukaan yhden tollasen ja jaaah.. Tollasen”, tyttö sepusti ja osoitteli sormellaan kyseisiä annoksia menusta, kunnes sitten jonkun naisen komento katkaisi Wyzin ajatukset hetkeksi. Tyttö nosti katseensa äänen suuntaan, eikä sitten kyennyt peittelemään pientä huvittunutta virnettä kasvoillaan. Jaa, oliko nainen tuon pojan äiti kenties?

Katse haki uudelleen kohteekseen tuon pojan, jolla oli käsissään pieni vihko ja kynä. Tällä kertaa tyttö silmäili tätä vähän tarkemmin ja noita hopeisia sikahienoja housuja ei voinut olla huomaamatta. Ihanat, Wyz olisi voinut pölliä ne toisen päältä itselleen. Hän kun oli omat vähän samantapaiset housunsa tuhonnut noin puolisen vuotta sitten.. Ai että mitenkä? No, tyttö oli hetken mielijohteesta päättänyt kokeilla yhtä mielettömän hienon näköistä temppua laudallaan ja lopputuloksen voikin sitten jo itse päätellä. Vihje: tempun alastulo ei mennyt ihan nappiin. Eipä ole ne housut ainoa vaatekappale, mitkä Wysteria on onnistunut tuhoamaan kyseisen harrastuksensa merkeissä..

Suklaasilmät siirtyivät uudelleen lukemaan tekstiä menusta. Hänen tilauksensahan oli vielä kesken. Piti vielä päättää mitä sitä itselleen ottaisi. Se oli kaikkein hankalinta valita. Mikä olisi jotain oikein hyvää, että isä ja pikkuveli tuijottaisivat suu mutrussa, kun Wyz hotkisi menemään herkullista annostaan. Hhmn, hmn..
Kädet ristittiin tiskille rennosti ja pää kallistui aavistuksen vasemmalle. Skeittari tyttö jätti menuun nyt rauhaan ja kääntyi nyt tarjoilija pojan puoleen.
”No, Joshua. Mikäs olis päivänerikoinen tänään?”, tyttö tiedusteli huolettomasti hymyillen, jopa tuttavallisesti. Hän ei edes tuntenut toista, mutta kutsui tätä nyt nimeltä, minkä oli hetki sitten kuullut kiukkuisen oloisen naisen suusta. Skeittari tytöllä oli pieni epäilys, ettei poika pistäisi pahakseen hänen –ei niin virallisesta- asioimisesta. Tai ainakin vaikutti siltä, että poju oli itsekin enemmän sitä rentoa tyyppiä, jota ei niinkään kiinnostanut mennä ja olla niin täydellisen sivistyneesti.
Wyz päätti istahtaa jakkaralle, mitä siinä tiskin edessä nyt oli tarjolla. Saattoi nimittäin olla, että hän olisi siinä paikalla kauemmin mitä aiemmin oli tarkoitus olla. Tarkoitushan oli vain käydä tiskillä esittämässä tilaukset ja sen jälkeen sitten siirtyä pöydän luo, minkä alle hän oli kultansakkin piilottanut. Mutta nyt hän olisi sittenkin mieluummin tässä, jos vain mukavaa juttuseuraa oli tarjolla. Saattoihan toki olla, että tarjoilijalla oli kova kiire, eikä aikaa jäädä rupattelemaan asiakkaiden kanssa. Olihan ravintolassa väkeä ihan kivasti, joten tilausten kyselemisestä ja kiikuttamisesta ei varmasti ollut pulaa.

// Joshua on pikku pelle♥ //

Joshua oli mielissään, kun tyttökin kohotti kasvoilleen iloisen hymyn. Sillä hän oli ollut heti sitä mieltä, että tästä neidosta saisi varmaan parempaa juttuseuraa kuin läheisen pöydän vanhasta papasta ja mummosta...Ei tosin, olisi hän noidenkin kanssa kehitellyt jännittäviä keskusteluja vaikka riisinjyvistä, vaikka pappa näyttikin siltä, ettei olisi välttämättä pysynyt hänen juttujensa perässä. Kun toinen alkoi luetella tilaustaan, Josh kumartui menun suuntaan ja seurasi tytön sormea, joka osoitteli milloin mitäkin annosta. Pari hyväksyvää myhähdystä ehti kuulua, kun nuorukainen oli saanut jonkin osan tilauksesta kirjoitettua ylös, kunnes hänen äitinsä keskeytti tytön ajatukset Joshualle osoitetulla käskyllään.
"Mä asun natsiperheessä; meillä kun ei sais edes istua alas ilman lupaa rouva Hitleriltä. Sääli on erittäin tervetullutta", aasialaispoika puheli ja heitti virneen perään. Totta kai heidän perheensä sai istua, mutta olisiko juttu kuulostanut yhtä hyvältä ilman ”pientä” värittelyä? Tai oikeastaan hän ei kyllä olisi saanut istua vuoronsa aikana...

Tummatukkainen laittoi merkille tytön katseen hänen hopeisten housujensa suuntaan ja vetäisi kasvoilleen iloisen hymyn. Joka tosin taisi olla hänen perusilmeensä. Toisen jatkaessa menun tutkimista, Joshua vilkaisi äitinsä suuntaan, joka loi poikaansa pahan ilmeen, saaden skeittarin vain vilkuttamaan suuntaansa.
Kun tyttö kääntyi hänen puoleensa, ei Josh ollenkaan kummeksunut, että toinen puhutteli häntä nimellä. Vaikka hän olisikin tajunnut sen, olisi poika mahdollisesti osannut yhdistää asian äitinsä kuuluttamaan käskyyn.
"No siis tietenkin...päivänerikoinenhan oli tänään...", skeittari pohdiskeli hetken ja naputteli pari kertaa kuulakärkikynää auki ja kiinni, kunnes hehkulamppu syttyi vähä-älyisen pään ylle.
"Mausteiset suuret katkaravut ja kirkkaat nuudelit. Tai vegetaristeille mausteinen tofuannos, jossa on tofua tuoreen chilin, maissin ja bambun sekä basilikan kanssa", nuorukainen luetteli annosta ja päästyään loppuun oli sekunnin murto-osan hiljaa, kunnes naurahti ajatukselleen.
"Aina kun joku tilaa sen annoksen, isä kysyy, millainen asiakas sen tilasi. Että jos tilaaja on nuori nainen, niin maustetta tulee vähän vähemmän ja jos kamala köriläs niin enemmän mausteita. Kerran yks nokkava rouva tilas sen annoksen ja sanoin, että kyseessä oli kaksmetrinen kuulantyöntäjä. Se nainen sai toivottavasti siitä chilin määrästä johtuen hienon makuelämyksen! Ja sit---", Joshua selitti innoissaan kuin vanhalle tutulle, kunnes tajusi lopettaa.
"Mutta ei hätää, en mä aina niin tee", hän lisäsi perään ja virnisti pikkupoikamaisesti.

// And I like that♥ //


Poika selitti asuvansa natsiperheessä, jossa edes istuminen ei ollut sallittua ilman rouva Hitlerin – äidin lupaa. Wyz nauroi aivan vääränä saaden sitten osakseen mulkaisun jos parikin erään läheisen pöydän suunnalta. Tyttö tiedosti mulkaisut, jolloin veti muka pahoittelevan ilmeen päälle ja näytti käsillään rauhan merkkiä kyseisen pöydän suuntaan. ”Okei, okei, ihan iisisti”, tyttö vielä lisäsi perään sen verran hiljaisella äänellä, ettei sitä kuullut muut kuin korkeintaan tuo tiskin takana istuva poju.
Katse haki taas kohteekseen tämän Joshuan, joka äsken oli maininnut jotain säälistä ja kuinka se oli erittäin tervetullutta. Wysteria nyökytteli myötätuntoisena päätään, mutta ilme sitten sanoikin aivan muuta. Kasvoilla nimittäin (taas vaihteeksi) komeili virne, josta paistoi läpi tytön huvittuneisuus.
”Voi kuule. Mä asun halvaantuneen keski-iän kriisistä kärsivän miehen ja avuttoman marsupilamin kanssa jotka ei osaa edes ruokaa hankkia itse. Joten tadaa, täälä sitä nyt ollaan”, Wyz huokaili omasta perheestään ja heittipä tuokin vielä virneen perään. Olipa heillä molemmilla sitten rankkaa tämä elämä, kun kotona kohdeltiin kaltoin.. Niin siis heidän puheidensa perusteella. Mutta totuus sitten taisikin olla vähän toisenlainen.

Wyz naputteli kynsiään pöydän pintaan samaan tahtiin kun mitä Joshua naputteli kuulakärkikynällään auki ja kiinni. Tyttö odotti vastausta päivänerikoisesta malttamattomana ja siinä se sitten tuli. Joshua puhui jostain katkaravuista ja heti perään vegataristien päivänerikoisesti, joten Wyz ehti jo unohtaa mitä ensimmäiseen ateriaan kuului. Tyttö räpäytteli silmiään ja hymyili pirteästi.
”Mä otan sen. Sen minkä sä ekana sanoit”, tyttö päätti, vaikkei enää siis muistanutkaan mitä siihen siis sisältyi. Mutta se oli päivänerikoinen, joten pakkohan sen oli hyvää olla. Eikö vain?
Wysteria hymähti Joshuan äänen sepustetulle tarinalle, joka tosin päättyi kuin seinään. Sen tyttö kumminkin ehti jo kuulla, että isoille miehille tuli yleensä enemmän mausteita ja pienille naisille vähemmän. Wysteria piti mausteista, varsinkin tulisista. Mutta hän tiesi myös sen, ettei itse ollut tuota isoa kokoluokkaa, vaan sitä pientä, joten mausteita tuskin tulisi paljon. Niin ellei hän itse tekisi asian eteen jotain.
”No siinä tapauksessa kerrohan nyt isälles, että asiakas on valtava sumopainija. Ja vielä hurjan pitkä sellainen”, tyttö virnisti ja nosti kyynerpäänsä tiskille rennosti. ”Saanko mä muuten jäädä tähän vai pitääkö mun siirtyä pöytään odottaan?”, aasialaistypy kysäisi ja vilkuili pari kertaa ympärilleen. Ei ainakaan nyt näyttänyt siltä, että hän olisi ollut jonkun tiellä tai haittana.