excellent raw material

//random otsikko :'3... merri ja precise!//

Myöhäinen iltapäivä, kello repi jotain puoli neljän paikkeita. Violettihiuksinen poika oli jo jonkin aikaa mönkinyt ympäriinsä, päätynyt puistoon. Hän istua kökötti nurmikolla jonkin puun juurella, nojaten sen runkoon. Hyvin rentoutuneelta vaikuttava nuorukainen oli oikeastaan hyvinkin rauhaton, ja yritti, siis yritti, rauhoittua tällä tavoin. Julienilla oli kuulokkeet korvillaan, hän antoi silmiensä sulkeutua ja hengitteli syvään.

The upside down
I've been breakin baby
Turn me down
I've been shakin lately
Take a little time
Would you mess around my mind
You just trip, trip, trip
And I fall
Jakalope - Upside Down

Hän oli koko päivän ollut jotenkin rauhaton, kai vain väsynyt. Poika huokasi, ja tunsi housujensa taskussa kännykän värisevän. Hän kaivoi puhelimen esiin. Viesti oli äidiltä, joka kyseli tiesikö hän veljensä sijainnista. Pitäisi etsiä. Äitiä huolestutti. Voihan nyt jumala, ajatteli Julien, luulisi nyt että Precise pärjää itsekin...

Mutta äh. Kaipa sitten Julienin olisiva otettava yhteyttä pikkuveljeensä ja jäätävä odottelemaan (jos hän menisi yksin kotiin, olisi varmaankin edessä kolmannen asteen ristikuulustelu äidin mitä ilmeisemmin ollessa hieman maaninen ja hössöttävä tänään), joskin se olisi tylsää. Hänellä ei ollut harvinaista kyllä mukanaan mitään, ei kirjaa, ei kameraa, ei edes kynää. Ehkä hän pärjäisi.

Hetken Julien vain istui. Sitten hän alkoi kirjoittaa Preciselle tekstiviestiä;
Arvaa mitä? Mutsi hössöttää ja tahtoo että mä etsin sut. Kysymys siis kuuluu että missä sä oot? luki yksinkertaisessa ja lyhyessä tekstarissa, sitten scene painoi 'lähetä'-namiskaa jääden odottamaan vastausta.

Precise käveli harvinaisen vittuuntuneena pitkin kaupungin katuja. Oli taas sellainen päivä, kun hän ei kestänyt ei niin kotona kuin koulussakaan. Turvallisin ja paras tapa välttyä näiltä kahdelta oli vain kävellä, kävellä ja kävellä kunnes jalat tulivat rakoille, vatsa huusi ruokaa tai hän oli likomärkä kaatosateen yllättäessä. Hän oli jaloitellut jo turvalliset pari tuntia, kädet neon sinisten farkkujen taskuihin tungettuina, katse maahan kohdistettuna. Jos häneltä kysyttäisiin, hän jatkaisi mielellään kävelyä ikuisuuksiin, eikä palaisi koskaan paikkaan, jota vain pinnistelyn kautta pystyi kutsumaan kodiksi. Poika ei kuitenkaan ollut tarpeeksi itsekäs tehdäkseen niin, sillä vaikka hän olisi vaikka kuinka mielellään ottanut yliannostuksen mielialalääkkeitään ja jäänyt kadulle makaamaan, hänellä oli velvollisuuksia. Tai oikeastaan velvollisuus, jonka nimi oli äiti. Niin, Precise ei vain ollut tarpeeksi itsekäs voidakseen sysätä koko vastuun isoveljelleen, joka oli muutenkin jo tarpeeksi vanha lähtemään kotoaan, ja kaikkein viimeisimmäksi hän halusi yllyttää toista tekemään niin. Sillä kylmä fakta oli, että pikkuveli ei pärjäisi ilman isoveljeään.

Ruskeatukkaisen kännykkä värisi hänen sinisten farkkujensa taskussa, ja hänen täytyi harkita muutamaan otteeseen, ennen kuin vihdoin huokauksen saattelemana kaivoi kännykän esiin. Entten tentten, äiti tai isoveli. Äiti oli lähetellyt viestejä pitkin päivää, mutta kertaakaan hän ei ollut niihin vastannut.

Viesti paljastui Julienin lähettämäksi, kuten hän oli pelännyt. Ruskeat silmät lukivat viestin läpi ja uusi huokaisu karkasi hänen huuliltaan. Välittömästi Precise vastasi, kirjoittaen myöskin kovin yksinkertaisesti: Kävelen. Oon lähellä Balboa Parkia. Viesti lähti, jonka jälkeen Precise tunki kännykkänsä takaisin taskuunsa. Hän olisi toki voinut kysyä, missä isoveli itse vuorostaan oli ja luvannut tulla, mutta kun hänellä kerta oli mahdollisuus välttääkin sen, niin miksei. Ehkä isoveli vain laittaisi viestin eteenpäin äidille ja se olisi siinä.

Tuskinpa kuitenkaan, äiti joka tapauksessa käskisi Julienia käskemään Precisen kotiin. Niin se aina meni.

Puhelin tärisi taas viestiä, jonka poika päätteli olevan Preciseltä. Jep. Hienoa, ajatteli Julien sen luettuaan, eipähän ainakaan tarvitsisi lähteä haeskelemaan tätä jostain ihan psykoista paikoista. Hän jäisi odottamaan toisen tuloa, todennäköisesti joko hän tunnistaisi Precisen tai toisin päin, eihän Balboa Park mikään hirveän suurikaan ollut. Edelleen scene nojaili puuhun ja hän oli ristinyt kätensä syliinsä. Välistä Julien vilkuili ympärilleen etsiäkseen Preciseä.

Hänellä oli päällään punaiset pillit, joissa oli valkaisutahroja ja toinen polvi auki Julienin ollessa liian laiska paikkaamaan reikää. Niille teki seuraa musta t-paita, jonka toinen hiha oli valkoinen mustan kankaan loputtua kesken. Hänen ranteessaan killui muutamia värikkäitä koruja, tylsinä sadepäivinä itse väsättyjä nekin. Eli aika perusmeiningillä tänäänkin.

Päättipä hän jopa vastata viestiin hetken kuluttua, lähinnä kai aikansa kuluksi.
Mä olen täällä puistossa, sä tunnistat mut kyllä jos ja kun näet.

Poika veti oikaistut jalkansa koukkuun laitettuaan puhelimen takaisin taskuunsa. Hän nojasi kädet polviinsa ja huokaisi, tietäen kysymättäkin että hänen odotettiin käskevän Precise kotiin. Ei siitä vähemmällä pääsisi, ja todennäköisesti hänen itsensä olisi mentävä samalla vain siksi, että äiti tietäisi heidän olevan elossa ja haavoittumattomia ja että he olivat varoneet autoja ja niin edelleen ja niin edelleen.

Julien vihasi äitiään juuri näinä ympäriinsähöösäyskoohotuspäivinä, vaikka eipä hän oikeastaan tätä sillä tavalla vihannut. Oli vain väsynyt ja ärsyyntynyt, miettinyt jo useasti kotoa lähtemistä, mutta juttu oli siinä, ettei Preciseä ja äitiä voisi jättää kahden, ja siinä tapauksessa, että äiti joutuisi jälleen sairaalaan, ei Preciseäkään voinut jättää yksin.

Ei mennyt kauaakaan, kun Precisen kännykkä värisi ilmoitukseksi uudesta viestistä. Poika kaivoi harmistuneena kännykän taskustaan, avasi viestin ja luettuaan sen huokaisi syvään. Olisipa isoveli ollut jossain kaukana, niin hän olisi saanut edes hetken lisää kävelyaikaa, eikä sattumalta juuri siellä, missä hän itsekin oli. Poika ei voinut ymmärtää, miksi hänen äitinsä oli varma, että jos poikaa ei näkynyt tuntiin, tämä makaisi kuolleena katuojassa. Ei kävely ketään satuttanut, eihän? Toki, ruskeatukkainen oli omalla tavallaan ennalta-arvaamaton, mutta ei sentään niin paljon. Kyllähän hän lääkkeensäkin kuuliaisesti naposteli.

Precise suuntasi kulkunsa puistoon sisään - aiemmin hän oli kiertänyt reunoja -, haravoiden maastoa katseellaan. Nopeasti tuo huomasikin violettitukkaisen, siron pojan nojailemassa puiston puuta vasten. Välittömästi näin käydessä, Precise pyyhki kasvonsa tyhjäksi ilmeistä - olematta itsekään täysin varma, mitä nämä ilmeet mahtoivat viestiä -, ja täysin ilmeettömänä lähestyi veljeään hitaasti askeltaen. Muutaman metrin päässä ollessaan, Precise nosti laiskasti toista kättään tervehtimisen merkiksi ja asettautui istumaan Julienin viereen puunrunkoa vasten.

Precise olisi voinut hukuttaa murheellisen olonsa ryhtymällä puhelemaan isoveljelleen kaikkea turhaa, mitä mieleen tulikaan, mutta tiesi ettei se toimisi. Aivan kuin Julien ei olisi muutenkin tiedostanut pikkuveljensä depressiivistä olotilaa. Vaikka toinen olisi kuinka näyttänyt veljelleen hymynaamaa ja vaikka laulanut oopperaa aina ohi kulkiessaan, Julien näkisi heti hänen lävitseen. Se oli koettu tarpeeksi monta kertaa.

Täysin hiljaa ruskeatukkainen ei kuitenkaan halunnut olla, joten kysyi merkityksettömimmän ja helpoimman kysymyksen mikä mieleen juolahti: “Kauanko sä olet istunut tässä?”

//anteeksi tää on kovin kökkö//

"En kovinkaan kauaa", vastasi Julien viereensä istuneelle Preciselle, "jonkun vartin verran korkeintaankin. Ootko sä ollut kauan ulkona?" hän esitti vastakysymyksen lähinnä sillä varjolla, että se kuitenkin haluttaisiin tietää kotona, ja vaikka veli osaisikin kertoa sen itse, olisi äiti heti tenttaamassa häneltä varmistusta asiaan. Vaikka mistäpä Julien voisi oikeasti tietää, kuinka kauan Precise oli hillunut päämäärättä ympäriinsä. Niin, ei mistään.

"Ollaanko kuule vielä vähän aikaa täällä, mä en jaksaisi mennä kotiin ollenkaan", hän ehdotti hetken kuluttua kääntyen katsomaan veljeään, jolla selvästikin oli vähän huonompi päivä tänään. Hymyili nopeasti. Poika piti jalkojaan edelleen koukussa jaksamatta oikaista niitä, sitäpaitsi se olisi antanut hänestä hieman adhd:n kuvan, koko ajan vaihtamassa asentoa. Hän laski kuulokkeet lepäämään kaulalleen sammutettuaan musiikin. Julien vain ei osannut olla jonkun kanssa jos kuunteli samalla musiikkia.

"Siellä ollaan varmaan huolissaan mutta ei se sen huoli siitä paremmaksikaan mene jos me lähdettäisiin nyt. Tulossa on varmaankin joku ristikuulustelu ja siihenhän pitää valmistautua henkisesti, vai mitä", hän jutteli rauhallisesti toiselle, vaikka tiesi, ettei tämä välttämättä kuuntelisi. Eikä hän ajatellut parantavansakaan toisen fiiliksiä, kunhan nyt puheli jotain kokiessaan sen vähän kuin velvollisuudekseen.

No, sitten hän oli hiljaa. Mieluummin niin, kuin olisi vain vatvonut ja vatvonut turhaan, tiesihän Precise kuitenkin mitä hän tarkoitti alunperinkin sanoessaan ettei halunnut vielä lähteä. Sehän oli vain luonnollista kaiken lisäksi, tuskin kukaan haluaisi mennä kotiin hirveän pian jos saisi heti kimppuunsa tenttaavan äitimuorin tyhmine kysymyksineen.

- sori kun kesti niin kauan vastata! D: plus teksti tökkii. -

Precise nyökkäsi lyhyesti. “En mäkään… kauaa.” Ruskeatukkainen irvisti hieman, mitä Julien tuskin pani merkille. “Muutaman tunnin. Mikä tietenkin vastaa mutsin skaalalla viikkoa.” Julien tiesi varmasti, mitä Precise tarkoitti viikolla. Oli uskomatonta, kuinka paljon huutoa, kauhistelua ja huolestuneisuutta yksi ihminen saattoi pitää sisällään, ellei päässyt selville kaikesta kymmenen minuutin välein. Tämä oli kuitenkin suhteellisen harmitonta. Äiti tiesi, että tapahtui mitä tahansa, molemmat palaisivat ajallaan kotiin. Ei heitä voinut siitä syyttää etteivät he kotonakaan viihtyneet. Vain hullu tai koditon olisi.

Poikaa ei haitannut yhtään veljensä ehdotus. Julien ei sattunut olemaan suulainta sorttia, joten puistoon jääminen pidemmäksikin aikaa houkutteli. Hänellä olisi aikaa setviä ajatuksiaan vähän lisää ja hän pystyisi välttämään äidinkin kohtauksen… hetkeksi. “Mm, totta”, Precise vastasi lyhyesti vieden molemmat kätensä niskansa taa. Suun kautta rauhallisesti hengitellen, poika sulki silmänsä, yrittäen painaa mieleensä puiston raikkaan tuoksun. Kun he lukittautuisivat kotioven taa, tätä tuoksua tuskin tulisi haistetuksi muutamaan hetkeen.

Kumpikaan ei sanonut mitään, mistä Precise oli enemmän kuin mielissään. Hänestä Julienin seura oli ihanan vaivatonta, mitään ei tarvinnut sanoa, mutta silti hän tunsi olevansa täydellisessä yhteisymmärryksessä veljensä kanssa. Ei monikaan muu tiennyt heidän kotioloistaan, ja ruskeatukkainen oli kiitollinen, että hänellä oli edes joku, jonka kanssa sai vatvoa asioita rauhassa ja kirota aamusta iltaan. Heidän ei välttämättä tarvinnut tehdä edes sitä, sillä oli ilmiselvää, että kumpikin oli aivan yhtä kyllästynyt tämän hetkiseen elämäntilanteeseen.

Mistä ruskeatukalle juolahtikin mieleen jälleen kauan käsitelty ajatus…

“Kuule, Julien”, Precise aloitti empien, avaten silmänsä, mutta kohdistaen ne täysin eri suuntaan. “Mä oon vähän miettiny… Se on vielä aika mahdoton ajatus, enkä mä ole keksiny vielä läheskään kaikkia ratkaisuja siitä seuraaviin ongelmiin… Mutta, mä oon miettiny, et miten helppoa olis, jos voitais asua vaan me kaks. Kahdestaan, yhen katon alla. Tiedätkö, niinkö sillon kun mutsi oli sairaalassa.” Varoen, Precise katsahti veljeensä. “Mä olisin tietenki paljon enemmän avuks ku sillon ja… niin”, hän kiirehti vielä sanomaan, ennen kuin käänsi katseensa pois, odottaen todennäköisintä ja samaan aikaan harmillisinta vastausta. Niin, kuvio olisi täysin mahdoton, ellei äitiä saataisi syystä tai toisesta takaisin sairaalaan tokenemaan.

Julien kuunteli Precisen ehdotusta katsoen tätä, pää hieman kallellaan ja hiljaisena. Olihan hänkin miettinyt tuota ja jonkinlaisella kaiholla muistellut sitä, millaista oli ollut asua kahden veljen kanssa. No, eihän tämä juurikaan ollut missään auttanut, mutta hän olikin ollut aika pieni. He molemmat olivat. Tässä vaiheessa tuollainen tilanne kuulosti jopa mukavalta, etenkin verraten äidin hulluun ympäriinsä höösäämiseen.

"Pakko myöntää, et mäkin oon miettiny tota", hän sanoi veljensä lopetettua. Eihän se olisi kylläkään mahdollista, ellei äidin tilaa huomattaisi. Julien ei todellakaan tiennyt oliko se mahdollista, hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä.

"Mut onhan se vähän mahdotonta. Ajatuksena silti houkuttelevaa", hän sanoi virnistäen hieman, mielessään harmitteli tämän asian melkomoista mahdottomuutta. Ja se harmitti häntä. Todella harmitti. Heidän kotiolonsa olivat suorastaan ahdistavalla tavalla raastavat, äiti kun ei sitten millään tuntunut käsittävän heidän olevan jo 16- ja 18-vuotiaat ja kykenevät pitämään itsestään huolen, katsomaan molemmille puolille mennessään suojatien yli ja niin edelleen. Hehän olivat eläneet kuukausitolkulla kahdestaan.

Ehkä äidin hössötys oli sitä, että hän yritti korvata sairaala-aikansa. Hän yritti pitää huolta ja olla äiti, niin, sitä se varmaan oli. Mutta vain hullu olisi väittänyt, että pojat olisivat sitä kestäneet tai siitä pitäneet. Julien ainakin olisi mieluummin vain tullut ja mennyt oman mielensä mukaan, kuin joutunut aina oltuaan kymmenen minuuttia pidempään ulkona, kolmannen asteen tuliseen ristikuulusteluun heti astuttuaan sisään ovesta.

Precise oli tosiaan kyennyt ennustamaan veljensä vastauksen, mutta ei se silti epäonnistunut harmittamaan häntä. Hän oli uskonut jo pienestä pitäen, että kaikelle olisi ratkaisu, mutta hän rupesi hiljalleen menettämään uskoaan. Tuntui, kuin elämässä ei olisi enää mitään järkeä. Ehkä siinä ei ollut koskaan ollutkaan.

Ruskeatukan huulilta pääsi huokaus ja poika kietoi hoikat käsivartensa jalkojensa ympärille. Hänen katseensa jatkoi harhailuaan ja samaan aikaan poika pohti kaikkea mahdollista ja vähemmän mahdollista. Tuntui, kuin ratkaisu veljesten ongelmaan olisi niin lähellä… Mutta tosi asiassa hän ei ollut varma, oliko koko ongelmaan ratkaisua ollenkaan. Koskaan. Mitenkään.

“Mietitkö sä koskaan… Millasta olis jos ois faija?” Precise kysyi pieneen ääneen. Hän oli päässyt puhumisen makuun, joten hän ei vain osannut enää vaieta. Muutenkin tilanne oli täydellinen kysellä asioita, jotka olivat painaneet Precisen mieltä jo ennestään kauan. Isä vieraili hänen ajatuksissaan tosiaan harva se päivä, mikä ei ollut hyväksi, mikäli äidin tarinoita oli uskominen. Ei koko mies varmaan ollut enää edes elossa. Ehkä hän oli kuollut huumehöyryihinsä ja makasi tälläkin hetkellä jossain kuuden metrin syvyydessä hauta-arkkuun piilotettuna, aivan kuten mies oli piilottanut menneisyytensä ja velvollisuudentunteensakin. Precise puri alahuultaan, alkaen tuntemaan itsensä jälleen yhä surullisemmaksi. Miksi oli niin vaikeaa yrittääkään ajatella mitään positiivista?

“Sano vaan, jos sua häiritsee mun kysymykset.” Precise käänsi kasvonsa kohti veljeään ja hymyili väsyneesti. “Mä osaan olla aika helvetin utelias ja ärsyttävä. Sä jos kuka tiedät.”

"Kyllä mä joskus mietin sitä", vastattiin, ja hän jäi katselemaan Preciseä ymmärtäväisen hiljaisesti. Isä oli ajatuksenakin hieman omituinen, kun aina oli ollut vain he kaksi ja äiti, tai sitten vain he kaksi. Mies ei melkein koskaan ollut ollut läsnä. Julien oli ollut kolmevuotias tämän lähtiessä.

"Tosin, ootko sä miettiny, että jos ois faijaki himassa, saattais olla vielä enemmän hässäkkää?" hän kysyi, ja tämä oli se, mitä hän pelkäsi siinä, että isäkin olisi vielä heidän luonaan. No, se ei välttämättä olisi aivan mahdollista (siinä missä ei myöskään lainkaan mahdotonta), mutta Julien vain automaattisesti ajatteli niin. Toinen vaihtoehto oli, että jos vanhemmat asuisivat erillään, jos isän olinpaikka edes tiedettäisiin... Se olisi sitten täysin eri juttu. Hän nojasi edelleen puuta vasten ja katse mietteliäänä tarkasteli veljeään.

"Ellei sit olis niin, että se ja mutsi asuis erillään", hän totesi lopulta. Siinä vaiheessa Julien ei tiennyt, kumman luona yönsä mieluummin viettäisi, isästä kun ei ollut harmaintakaan muistikuvaa, mitä nyt hän joskus oli nähnyt jonkun kämäisen valokuvan. Äiti ei koskaan suostunut puhumaan poikien isästä, vaikka Julien oli yrittänyt sitä useasti. Ei, yleensä hän ei saanut vastausta tai sitten vastaus oli vain 'sellainen tyyppi'. Äiti oli paitsi hössöttäjä, myös toivottoman itsepäinen ja se rasitti Julienia. Joskus hän tosissaan toivoi sairauden menevän taas niin pahaksi, että osastopaikka olisi avoinna. Välillä hän jopa harkitsi soittavansa sairaalaan, mutta kuka häntä siellä uskoisi.

Violettitukkainen oli edelleen vain hiljaa. Hiljaisuus tuntui sitovan veljeksiä yhteen, jollain mutkattomalla ja jopa kauniilla tavalla, mitään ei tarvinnut sanoa jos ei halunnut. Linnunlaulu kantautui kirkkaana heidän yläpuoleltaan puun latvaoksista ja se nostatti Julienin huulille pienen hymyn, ei hän itsekään tiennyt miksi, mutta silti hän hymyili vähän.

"Jotenkin mä en yhtään haluais mennä himaan", hän sanoi kohta, ja se oli totta. Hän ei halunnut. Hän itse asiassa halusi viivytellä niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista, vaikka äiti ehkä kiipeäisikin seinille kotona. Hän ei halunnut mennä.

"Etkä sä ärsytä mua ollenkaan."

Preciseä helpotti suuresti, ettei hän ollut yksin pohdintojensa kanssa. Julienkin oli miettinyt elämää, mikäli isä vielä olisi heidän elämässään. Veljen tuumiessa siitä mahdollista syntynyttä hässäkkää, ei ruskeatukka voinut olla nyökkäämättä ymmärtävästi. “Olishan se… aikamoista”, hän myönsi, purren huultaan hieman. “Mutta toisaalta, ehkä se ois semmosta, tiiäkkö, hyvää hässäkkää? Ehkä meiän avulla se ois voinu päästä huumeista, löytää työpaikan, olla onnellinen. Ehkä… Ehkä meki oltais onnellisia.” Loppua myöten hänen äänensä vaipui kuiskaukseksi, ja äkisti tukalan olon iskiessä, Precise painoi kasvonsa jalkojaan vasten. Hän taisteli pahaa oloa vastaan, kyyneleiden raivatessa tietään kohti hänen silmiään. Typerää, ei hänen kuulunut itkeä turhille jossitteluille. Kyllä hän tiesi paremmin - vai tiesikö? Oli vain niin kamalaa sanoa ääneen, ettei tuntenut oloaan onnelliseksi. Kyllähän sitä aina joskus, mutta vaikka asiat olisivat olleet kuinka hyvin tahansa, Preciselle ei ollut edes mahdollista olla sataprosenttisen onnellinen. Ei koskaan. Ei ikinä.

Precise oli niin ajatuksissaan, ettei meinannut edes huomata molempien vaitioloa. Kun hän vihdoin kohotti kasvonsa polvistaan - posket vailla kyyneliä, se taistelu oli voitettu -, oli rauhoittavaa huomata, miten hiljaista oli. Oli helpompaa rentoutua, unohtaa pahat ajatukset ja jossittelut. Miksi oli niin vaikeaa vain tyytyä omaan osaansa kakkua? Miksi hänen täytyi aina haluta koko kakku?

“En mäkään”, Precise kuiskasi. Hän ei ollut edes aivan varma, kuuliko veli hänen sanojaan, mutta toisaalta ne oli helposti arvattavissakin. Julien tiesi, että Precise viettäisi yönsä mieluummin puiston penkillä kuin äidin tähtäimessä. Äidillä oli varmasti sana jos toinenkin sanottavana niistä poissaoloista, joita ruskeapäälle oli taas onnistunut kertymään. Äiti joutuisi taas marssimaan koululle ja pahoitella erikseen jokaiselle niistä opettajista, jotka eivät vieläkään täysin jaksaneet yrittää ymmärtää Precisen hankaluuksia.

Julienin sanoessa, ettei hän muka ärsyttäisi toista, ei Precise voinut olla tuhahtamatta. “Paskan marjat. Kyllä mä sua ainakin joskus - mä ärsyttäisin ite Buddhaakin.” Pojan huulilla kävi hyvin lyhyt virne. Hän ei jaksanut hymyillä yhtään enempää. “Oisinpa mä sä. Koulu menis paremmin, ei ois näitä vitun mielialavaihteluita eikä mutsikaan tunkis naamaansa joka nurkkaan.” Sinne meni sekin pienen pieni hyväntuulen ripe.

"Joo, silleen. Toisaalta ei tiiä onko hässäkkä ikinä hyvää. Mut jos ois faija... ehkä se pitäis mutsiakin jotenkin kurissa, puhuis sille järkeä ja tolleen", sanoi scenepoika veljelleen vastaukseksi. Eipä hän kuitenkaan tiennyt, saisiko äitiä pideltyä yhtikäs mikään, mutta ei se haitannut. Turhaa jossittelua kaikki silti oli, mutta hetkeksi turhaan jossitteluun oli hyvä paeta. Precise ei selvästikään voinut hyvin, henkisellä tasolla tarkoittaen, tämä painautui mykkyräksi. Julien katseli veljeään ja kevyesti silitti tämän päätä kuin sanoakseen että kaikki on hyvin, vaikka tiesi, ettei sillä mitään vaikutusta ollutkaan. Hän halusi vain olla läsnä, kun tunsi, että häntä tarvittiin. Ei hän tiennyt, tarvitsiko Precise häntä todellisuudessa, mutta hän koki itsensä tarpeelliseksi. Rehellisesti Julien ei enää uskonut isänsä olevan elossa, muttei sanonut Preciselle, koska tiesi tai oletti ainakin tämänkin tietävän sen ja uskovan samoin.

Hän kuuli veljensä kuiskauksen, vaikkei katsonutkaan häneen. Huulilla käväisi pieni hymy ja hän nyökkäsi päätään.

"Ei lähetä vielä sitten", hän sanoi nyt hänkin aika hiljaa. Hän pyyhkäisi kasvoiltaan pari tuulenkuljettamaa hiustupsua pois. Hän loi katseen veljeensä, ei kysynyt mitään, koska tiesi, ettei kaikki ollut hyvin. Ehkei ollut hänelläkään. Hän ei ollut sen onnellisempi kuin Precisekään.

"Ehkä me vielä jossain vaiheessa saadaan olla kaksisteen", hän sanoi kohtapuoliin, tietäen, että kyllä se päivä tulisi vielä koittamaan. Ehkä pian, ehkä pidemmän ajan päästä. Monia kertoja hänet oli jätetty kiinni soittamasta sairaalaan, eikä tietenkään yhtäkään puhelua saanut äidin mielestä tehdä ilman todellisia syitä, ja hänen sairautensa ei tietenkään ollut todellinen syy ("Kuka teistä sitten huolehtii?").

"Joo, kyl sä mua joskus ärsytät. Mut et nyt, ja mä puhuinkin tästä hetkestä", vastasi Julien ärsytyskysymystä koskevaan lausahdukseen, joka veljeltä oli kuulunut. Hän naurahti kevyesti, ja helpottui nähdessään edes sen minimaalisen hetken ja pienen hymyn veljensä kasvoilla.
"Etkä sä välttämättä haluais olla minä, mulla ei ole sen helpompaa ku sullakaan."

“Niin, ehkä vielä joku päivä”, Precise myönsi, mutta koko ajatus tuntui niin utopistiselta, ettei sitä ollut helppoa uskoa. Jos niin joku päivä tapahtuisi, niin se päivä ei tulisi koittamaan ihan heti. Äidillä ei ollut näillä näkymin kiire minnekään.

Julienin todetessa, ettei Precise ärsyttänyt häntä tällä hetkellä, sai pojan hymähtämään hiljaa. “No hyvä. Yllättävää kyllä, mä en edes yritä olla ärsyttämättä. Jotenki just sillon ku mä yritän, mä vaan onnistun ajamaan kaikki hermoromahduksen partaalle. Esimerkiks kerran mä lensin oppitunnilta, koska mä sanoin jotain hassua, jota mä en ollut tarkoittanut hassuks, ja kun vartin yritin huutaa päälle että ‘Ei se niin menny! En mä niin tarkottanu!’ ni opettaja sano, et mun olis parasta rauhoittaa itteni luokan ulkopuolella. Ja mitä mä olin yrittänyt?” Äkisti puheryppääseen yltynyt Precise käänsi sinertävät silmänsä veljensä kasvoja katselemaan. “Mä yritin edes kerran kuulostaa järkevältä.”

Siniset silmät kiinnittyivät ruohikkoon heidän ympärillään, Precise lisäsi vaisusti: “Sä oot järkevä.” Lause oli tarkoitettu tukemaan hänen edellistä väitettään siitä, että veljellä oli asiat paremmin. No, ehkä se ei ollut paras esimerkki veljensä paremmuudesta, mutta se oli paras esimerkki, jonka ruskeatukka sillä hetkellä keksi. Ja tottahan se oli. He olivat kuin yö ja päivä luonteiltaan - paitsi näinä päivinä. Vaikka hänen veljensä ei ollut erityisen synkkä ihminen, ainakin heitä yhdisti edes vaitiolo. Kaipa heissä oli joitain vähän vähemmän päällepäin näkyviäkin yhdistäviä tekijöitä, mutta olivat he silti oudon eroavaisia veljeksiksi. Se oli oikeastaan ihan mukavaa. Kolme hössöttäjää yhdessä taloudessa olisi ajanut Precisestä viimeisetkin järjenrippeet.

Hetkeen Precise ei taaskaan sanonut mitään, jolloin hänen vatsansa päätti pitää puheenvuoron päästämällä äänekkään murahduksen. “Oho.” Precise painoi vasemman kätensä vatsalleen, katsahtaen uteliaasti Julieniin. Velipoika rakasti suklaata, joten ehkä hänellä oli nytkin mukanaan jotain naposteltavaa. Jos ei ollut, no, se olisi sitten jo vähän ongelmallista. Ruokaa löytyi kyllä kotoa, mutta ei rahapussista muutamaa taalaa enempää.

Julien kuunteli Precisen tarinaa ärsyttävyydestä, ja siitä miten oli lentänyt luokasta. Hän nyökkäsi hitaasti.

"Mutta, se, että yrittää olla ärsyttämättä, usein menee kiville oli kyseessä kuka tahansa. On vain parempi kun ei yritä liikaa, ei oikeastaan pitäisi yrittää mitään, ja on vain oma itsensä niin kyllä se siitä. Kaikki on joskus ärsyttäviä, mutta mitään ei pidä yrittää liiaksi kätkeä", hän sanoi hymyillen pienesti mielikuvilleen veljen kohelluksesta, "kenen tunnilla se muuten oli jos oli tuossa koulussa?" hän kysyi vielä, sillä muuten vain paloi halusta tietää. Yrittänyt kuulostaa järkevältä. Hän ei itse huomannut Precisen puheissa useinkaan mitään yltiöpäisen epäjärkevää, mutta pikkuveli itse saattoi hyvinkin olla toista mieltä.

Äkkiä Precisen vatsa kurisi, Julien naurahti saadessaan veljeltään odottavan 'anna mulle ruokaa'-katseen. Julien totta puhuen ei tiennyt lainkaan, oliko hänellä mukanaan jotain, kaiveli taskujaan ja löysi pikkukolikoita. Ison kasan. Hän pyöritteli niitä käsissään ja laski nopeasti omistavansa kaksi dollaria. Hän iski rahat Preciselle.

"Ole hyvä, nuo sä saat. Me voidaan mennä käymään kaupassa jos sä tahdot, mulle on ihan sama", hän sanoi veljelle, muttei vielä tehnyt elettäkään noustakseen, "vaikka on sitä ruokaa himassakin, mä en kyllä ainakaan ole oikeen vieläkään olisi tarpeeksi henkisesti valmistautunut menemään sinne."

Tuuli ravisutti muutamia irronneita lehtiä puusta heidän päälleen. Ei montaa, mutta sen muutaman, mitä puista kuihtui oli vuodenaika mikä tahansa. Julien venytteli vähän käsiään ennen kuin joka tapauksessa nousi seisomaan jalkojen alkaessa vähän jo puutua.

- sä voit sitte päättää mihkä suuntaan nää lähtee ja jos haluat, ni voit hittaillaki ne sinne, ei haittaap! :)) -

Velipoika totesi viisaasti, että kun yrittää olla ärsyttämättä, niin silloin sitä ainakin onnistuu ärsyttämään. Precise hymähti ilottomasti: se osui täysin asian ytimeen hänen kohdallaan. Jotenkin sitä ei kuitenkaan koskaan kyllästynyt yrittämään, sillä loppujen lopuksi Precise vain halusi miellyttää muita. Ei kaikkia, mutta edes joitakuita. Opettajia pääasiassa. “Se oli muistaakseni ussassa”, hän vastasi mietteliäästi. Sitä, mistä koko juttu oli alkanut, ei poika muistanut, sen muiston oli korvannut järjetön häpeän tunne. Nytkin sitä tuntia muistellessa oli hyvin lähellä, ettei ruskeatukka olisi valahtanut kokonaan punaiseksi.

Rahaa ei näyttänyt Julienkaan paljoa omistavan. Precisen tavoin toisella oli kukkurallisesti kolikoita, mutta seteleiden tilanne taisi olla hieman heikko. No, usein pojat saivatkin äidiltään kolikoita. Saivat ja satunnaisesti kävivät luvattakin kukkarolla. Äidillä oli aina suuret kasat kolikoita, joten sitä tuskin saattoi huomata jos muutama sieltä katosi. Ei Precise siitä osannut tuntea huonoa omaatuntoa. Se oli melkeinpä selviytymisoppia tässä taloudessa.

Joka tapauksessa Precise otti vastaan toisen kolikot, hymyillen kiitollisesti. “Kiitti. Tällä ja sit mun muutamalla taalalla sais varmaan pari hedelmää. Mikä maistuu hyvältä tähän aikaan vuodesta?” Koti-kommenttia ei Precise jaksanut edes noteerata, sinne hän ei vielä menisi, oli äiti sitten kuinka huolissaan tahansa. Poika nousi seisomaan, puisteli hieman itseään mahdollisista roskista, kääntyen sitten katsomaan odottavasti veljeään. Julien venytteli hieman ja nousi sitten myös ylös.

“No, mihis sit? Onkohan tässä lähistöllä jotain halpaa ruokakauppaa?” Precise mietti ääneen, katsellen hieman ympärilleen. Totta puhuen näin keskustassa oikein missään ei ollut halpaa, mutta esimerkiksi kotiseudulle lähteminen olisi ollut turhan vaivalloista ja pitkäkestoista. “Vai saisko tällä rahalla kaks kahvia?” Veljeen luotiin kysyvä katse. Oli selvästi huomattavissa, ettei Precise tiennyt kotikaupungistaan, no, melkeinpä mitään.

"Omenat", vastasi Julien, "vai mitä mieltä sä olet? Musta kuitenkin omenat. Ja niihin meillä on ihan varmana varaakin, eihän yksi omena edes maksa paljon. Voidaan saada useampiakin, jos meillä on yhteensä tuo muutama dollari", hän sanoi hymyillen pienesti ja viittasi pikkuveljeä mukaansa alkaessaan sitten tehdä lähtöä. Yksi omenahan maksoi lajikkeesta riippuen kolmisenkymmentä senttiä? Sellaisessa uskossa Julien ainakin oli.

"Mun mielestä tässä lähellä on kyllä joku edullinen kauppa, siellä yhdessä paikkaa, en mä osaa selittää", hän koki tarpeelliseksi vielä todeta Preciselle. Oikeastaan hänkin oli jo hieman nälkäinen, mutta ehkä Precise enemmän, Julienin oma vatsa kun ei sentään vielä ollut alkanut protestoida läheskään yhtä äänekkäästi kuin pikkuveljensä. Ajatus hymyilytti. Rahojen kolikkous toki häiritsi häntä, mutta kolikoiden hyvä puoli oli se, että jos niitä otti ilman lupaa, kukaan ei huomannut koskaan mitään. Ei koskaan. (Mutta eihän Julien sentään äitinsä almujen ja tältä pihistämisen varassa riippunut.)

Ja niin hän käveleskeli veljensä rinnalla poispäin heidän puustaan ja puistosta. Varomaton hölkkääjä oli juosta häntä päin, mutta hänen onnistui kuitenkin väistää. Poika vilkaisi lenkkeilijän perään rypistäen vähän kulmiaan, ihme tyyppi kun ei edes eteensä katso. Ehkä vain sokea. Hän mietti pienen hetken ihmisten yleistä töykeyttä, mutta päätti kuitenkin jättää asian sikseen. Hän ei sentään halunnut ruveta hölmöksi, nipottavaksi ja tätimäiseksi missään nimessä, ja juuri siltä äskeinen oli kuulostanut. Tätimäinen. Mikä sana.