Hukkuu myötävirran ruuhkan sekaan uiden

// merri ja sen poju hoi!

Kello soi sen merkiksi, että oppilaiden piti lähteä takaisin tunnille. Lyhyt tunnien välinen hapenhaukkaushetki oli loppunut, ja opiskelijoiden askeleet suuntautuivat seuraavaa luokkaa kohti. Wyatt ei kuitenkaan liikahtanut mihinkään vaan seisoi seinän vierustalla ja katseli ohi meneviä ihmisiä hiuksiensa takaa, jotka eivät pysyneet millään pois tieltä, pojan niitä yrittäessä laittaa kuriin. Miksi hänen oli pitänyt leikata muutama sentti hiuksistaan, kun ne eivät pysyneet enää edes korvan takana. Poika ei tiennyt, oliko kulunut minuutti vai kaksi, kun läheisen oven kiinni paiskaus oli enää viimeinen kuuluva ääni käytävällä. Nyt oli hänen vuoronsa antaa askeleiden johdattaa hänet jonnekkin.

Taviksen kädessä oli kitarakotelo, jota hän kantoi pidellen kiinni tiukasti. Kotelo ei mahtunut kaappiin, eikä hän halunnut käyttää koulussa olevaa soitinvarastoa apunaan. Oliko hän epäilevä sen luotettavavuudesta vai jostain muusta? Mustat farkut pitivät ääntä, taisivat olla liian tiukat. Paitana toimi bändin Dead Kennedys fanipaita, ja myös liivi. Kengistä lähti vielä kuraa lattialle, kun Wyatt oli astunut vahingossa kuralätäkköön koulun pihalla. Sateesta ei koitunut kun harmia, joten onneksi se olikin harvinaista San Diego nimisessä paikassa.

Vaaleahiuksisen nuorukaisen teki mieli laulaa, mikä ei ollut erikoista musikaaliselle nuorelle. Poika röhäisi ja lauleskeli hieman tuttua pätkää Green Dayn Minoritystä. Ääni oli tukossa, koska äänen avausta ei hän ollut aamulla kotona kerinnut tekemään. Pöyrähtäen fiiliksissään ympäri, pojan märät tennarit liukuivat hieman sileällä lattialle, ja laittaen toisen melkein kaatumaan. Kotelokin liisi noin metrin korkeudella, ja lipesi toisen kädestä. Suunta oli käytävien risteyskohtaa päin.

Moni tarina alkoi yleensä sanomalla, miten oli tavallinen iltapäivä siellä ja siellä. Siinä piili tietynlainen harmi, ettei niin voinut tehdä koskaan Precise Beauchampin kohdalla. Päiviä tuli, päiviä meni, mutta harvoin niitä saattoi sanoa tavallisiksi. Jokainen päivä toi oman, uuden, joskus vähemmän raikkaan tuulahduksensa pojan mielialan mukaan, mutta tänään hän tunsi itsensä harvinaisen hyvätuuliseksi. Useimmiten se ei ollut hyvä merkki, kun Precisestä puhuttiin, eikä se tainnut olla tänäänkään. Poika tunsi olonsa kuitenkin varsin loistavaksi, joten miksipä häntä olisi moinen haitannut.

Olihan hän koulussakin sitä paitsi. Kuin ajatuksia täydentämään, koulun kello parahti soimaan, ja valkoiseen, pitkähihaiseen ja mustasolmioiseen kauluspaitaan, joka oli työnnetty tiiviisti mustien pillifarkkujen sisään, pukeutunut poika ryhtyi astelemaan itsetietoisesti käytäviä pitkin, valmistautuen seuraavan tunnin alkuun. Hän moikkasi satunnaisia ohikulkijoita, joista vain osa vaivautui moikkaamaan takaisin, siinä missä suurin osa vain katsoi kylmästi muualle.

Precise saapui käytävien yhtymäkohdalle, valmiina kääntymään vasemmalle, kun samassa aivan hänen jalkojensa juureen laskeutui - tai pikemminkin mätkähti - kitarakotelo, josta lähti ilkeä ääni sen kohdatessa käytävän lattian. Auts, Precise tuumi itsekseen, vilkuillen ympärilleen, etsien kotelon omistajaa. Tolle kitaralle ei käynyt ainakaan mitään hyvää.

Precise kumartui vaivattomasti noukkimaan kotelon lattialta, varovaisesti, uskaltamatta edes ravisuttaa sitä kokeillakseen, oliko sen sisältö kenties täysin säpäleinä vai oliko toinen kestänyt töyssyn. Sen sijaan hän kohotti katseensa jälleen ja kohdisti sen muutamien metrien päässä seisoskelevaan ruskeatukkaiseen poikaan. Poika näytti siltä, että tämä kitarakotelo olisi saattanut hyvinkin olla hänen. Precise kohotti koteloa hieman ylemmäs oikealla kädellään, osoitti sitä vasemman käden sormella ja kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, kuin kysyäkseen ”Onko tämä sinun?”.

Kitarakotelon irrottautuessa kädestään, poika pyörähti ympäri ja laulu loppui. Silmät hän sulki nopeasti sen jälkeen, kun oli kuullut käytävillä kuuluvan äänen. Se ääni ei ollut ollenkaan hyvä, täysin päinvastainen. Hetken aikaan vain seisoen silmät suljettuna, hieman kumarassa, poika avasi silmänsä varovaisesti. Wyattin kotelo oli lentänyt muutaman metrin päähän, ja joku tuntematon poika oli ehtinyt nostamaan sen itselleen.

Toisen pojan osoittaessa koteloa, Wyatt asteli nopeasti tuon luo ja otti sen itselleen. Nielaisten syvään, poika uskalsi hieman heiluttaa sitä, kuulostellen kuuluiko sieltä mitään epäilyttäviä ääniä. Hän ei uskonut, että hänellä olisi ollut onnea mukanaan. Tässä oli pakko ollut käydä pahasti. Jokin ehkä kolisi, ja Wyatt laittoi kotelon maahan, mennen lattialle polvilleen sen viereen. Laukun hän laittoi myös viereensä maahan. Yksi kerrallaan, hän aukaisi pienet lukot, mutta sen tehtyään ei hän uskaltanut avata sitä. Jos se näytti siltä, kuin pojan kuvitelmissa...

Se ei näyttänyt yhtään sen erilaiselta kuin ennenkään. Wyatt nosti akustista kitaraa sen kaulasta, ja tarkisti toisen puolen. Eikä mitään, ehkä pieni naarmu, mutta se saattoi olla joka aikaisemmin ilmestynyt. Poika asetti sen syliinsä, ja näppäli jokaista kuutta kieltä erikseen. Ne olivat epävireessä, etenkin ohuimmat kielet, joita sai aina olla virittämässä. Poika huokaisi helpotuksesta. Wy kuuli pienen äänen ja katsoi kitarakoteloon. Mustan verhoilukankaan päällä, kotelon pohjalla, oli yksi viritysnappula yksinäisen näköisenä. Pojan huulilta kuului pieni hymähdys, kun hän nosti sen tarkempaa tarkastelua varten pois.
"Vai että sinä sitten päätit irrota", Wy tokaisi, katsellen sormiensa välissä olevaa nappulaa. Wyatt nosti katseensa kohti toista poikaa.

Precise katsoi suurella mielenkiinnolla mustiin vaatteisiin pukeutunutta poikaa, kun tämä nappasi kotelonsa hänen käsistään ja ryhtyi tutkimaan mahdollista putouksessa aiheutunutta vahinkoa. Hän huomasi jännittävänsä itsekin hieman, vaikkei kitara ollutkaan hänen. Jotenkin toisen pojan jännittynyt olemus ja tapa, millä tuo avasi lukot, sai Precisen tuntemaan olonsa kuin olisi osallisena tapahtumaan. Ja tavallaanhan hän olikin. Tavallaan. Joka tapauksessa, poika tapitti suurin silmin, kun kitarakotelon kansi avautui, ja taisi omiltakin huulilta karata helpottunut henkäisy, kun kitara näytti kaikin puolin vahingoittumattomalta.

Precise ei edes ehtinyt ajatella tunnin alkua, niin tiiviisti hän seurasi edessään olevan pojan tekemisiä. Toinen nosti kitaraa, katseli sitä puolelta ja toiselta, laski sen syliinsä ja testasi kielet. Ruskeatukkainen ei tiennyt paskaakaan kitaransoitosta tai muustakaan musiikista, mutta osasi arvostaa niitä, jotka tiesivät. Niinpä, kuin automaattisesti, Precise arvosti myös edellään polvistunutta poikaa. Uteliaana, hän selvensi hieman kurkkuaan ja oli aikeissa udella pojan soittotaidoista, mutta vaikeni nopeasti. Niin kuin silläkin olisi ollut väliä. Vaienneena poika jatkoi tuijotustaan.

Toinen poika nosti kotelon pohjalta pienen pallukan ja puheli jotain itsekseen, kohottaen äkisti katseensa Preciseen. Precise meni tästä täysin hämilleen, katsahti muualle, sitten ripeästi takaisin poikaan ja ettei olisi vaikuttanut kummalliselta turhaan tuijottavalta friikiltä, selvensi nyt uudestaan kurkkuaan ja kysyi: “Ei kai sille käyny mitään pahoja vahinkoja? Jos mä oisin tajunnu sen nopeemmin, ni oisin voinu yrittää ottaa sen kiinni, vaikka toisaalta mä oonkin aivan paska kaikessa kopittelussa ja muussa liikunnassa mut sitten mulla ei ainakaan ois näin syyllinen olo.” Precisestä tuntui nopeasti, että hän oli sanonut vähän enemmänkin kuin oli tarvis, joten käänsi uudelleen katseensa pois. Lähes kuin itsekseen puhuen, hän kuitenkin kysyi uuden kysymyksen, sen kysymyksen, jota oli pohtinut aiemminkin: “Ootko sä hyvä soittamaan tota? Mä en oo koskaan ollu erityisen musikaalinen, tiiäkkö.”

Precise käänsi jurosti katseensa vieraaseen poikaan, hymyili hieman ja haroi tukkaansa.

Tavis seurasi pojan puhelua, joka oli alkanut melkein tuosta noin vain, ja jatkui melko pitkään.
"Ei kai, emmä löytänyt mitään suurempaa. Tää vain irtos, en kyllä tiiä saanko mä tätä enää korjattua..." Wyatt vastasi uteluille ja tutkisteli kitarankaulan päätä. Hän veisi sen varmuuden vuoksi soitinsairaalaan eli musiikkikauppaan, siellä joku tietäisi paremmin. Lääkäri tutkisi sen ja voisi todistaa sen täysin terveeksi. Jos ei, hän ei luopuisi siitä, vaan laittaisi sen johonkin esille. Niin tärkeä kapistus oli kyseessä, vaikka ainoa kitara tämä ei pojalle ollutkaan.
"Höpsis, ei kannata tuntea. Jos jonkun pitäis tuntee syyllisyyttä niin ainoastaan mun. Mähän tätä varomattani heittelin", poika vastasi vielä toiseen pojan kysymyksistä.

Wyatt alkoi asetella kitaraa takaisin koteloon, ja tunki pienen osan taskuunsa. Poika vilkaisi nopeasti toiseen, tuon taas kysellen, nyt kiinnostuneena hänen taidoistaan.
"Emmä oo vielä yhtään niin hyvä kun mä tahtoisin olla", hän vain vastasi epämukavana. Ei hän tiennyt oliko hän hyvä vai huono. Se riippui kuka arvosteli ja Wyatt oli surkea arvostelemaan omia taitojansa. Kaikissa itsearvioinnessakin hänellä oli tapana antaa huonompia numeroita, mihin opettaja sitten päätyi. Wyatt sulki kannen ja napsautti lukot kiinni.

"Tahtoisitko sä sitten olla? Siis musikaalinen" Wy kysäisi, pojan toteamus oli kuulostanut siltä, että toinen saattaisi haluta. Kaikki eivät olleet musikaalisia, mutta olivat jossain muussa sitten hyviä.
Hiuksien taas valahtaessa eteen, poika nappasi reppunsa olalle ja kampesi itsensä lattialta ylös. Hän poisti hiukset tieltään ja silmäili toista nyt paremmin. Tuntemattomalla pojalla oli hienot vaatteet.

Vieras poika vastaili kysymyksiin mitä Precise kyseli, ja tämä nyökkäili vastauksille uppoutuneena omaan ajatusmaailmaansa. Toinen kertoi toivovansa olevansa parempi soittamaan, ja Precise kallisti päätään uteliaasti. Voi, hän kun olisi ollut onnellinen jos olisi osannut soittaa edes Smoke on the Waterin, jota hän oli pakollisilla musiikintunneilla yrittänyt päntätä päähänsä kymmeniä kertoja. Hän ei vain osannut tehdä asioita oikeaan tahtiin, oikeilla näppäimillä, niin että se olisi kuulostanut edes jotakuinkin hyvältä. Hassun asiasta teki se, että poika oli muuten kovin taiteellinen: hän oli aina loistanut kuvaamataidossa ja mikäli katsoi pojan pukeutumista, hänen taiteellisuutensa kuvastui siitäkin. Musta ja valkoinen olivat olleet tarhaiästä asti ne kaikkein jännimmät värit joita yhdistelemällä tuli jännimpiä kokonaisuuksia. Kaikkein hienointa oli piirtää tavallisesti jotain hyvinkin värikästä vain mustaa ja valkoista käyttäen.

“Tahtoisinko mä olla musikaalinen?” Precise toisti kysymyksen ääneen, mietiskellen. Lopulta poika päätyi vain kohauttamaan hartioitaan, hymyillen pienesti. “Kaipa se olis mukavaa. Mä aina pienenä mietin, miten musta tulee rokkistara jonka astuessa lavalle naiset pyörtyy ja miehet rupee huutaan. Ja sit mä pistäisin ihan mielettömän show’n pystyyn ja kaikki arvostelijat kehuis mua taivaisiin.” Huomaamattaan, pojan hymy syveni entisestään hänen uppoutuessa tarinaansa. Kaipa se oli jokaisen pikkupojan haave ollut edes joskus. Precisen katse oli harhaillut muualle, ja nyt tuo kiinnitti sen takaisin toiseen poikaan, joka nousi lattialta. Enempiä ajattelematta, Precise jatkoi jutusteluaan. “Niin, kaipa se ois mukavaa. Mutta mä oon kyllä muuten ihan taiteellinen. Piirtäminen on mun juttu. Tai niin mä tykkään ajatella.”

Precise vei kätensä selkänsä taa, eikä edelleenkään huomannut käytävän äkistä tyhjentymistä. Kaikki olivat jo tunneillaan. Hän tuskin enää edes pääsisi luokkaan, mutta se ei paljoa poikaa huolettanut. Tämä oli nyt erityisen kiinnostunut pojasta edessään ja vielä enemmän kiinnostunut tämän musikaalisuudesta. “Jos mä pyytäisin oikeen kauniisti”, hän aloitti ja tökkäsi toisen kitarakoteloa leikkisästi etusormellaan, “soittaisitko sä mulle jotain?” Pojan silmät tuikkivat innostuksesta ja tuo keinahteli eteen ja taakse päkiöillään. Saattoi olla hieman hämmentävää, että täysin tuntematon tuolla tavalla vaan pyysi toista soittamaan, mutta sellainen Precise oli. Ei hän paljoa pohtinut, mikä oli asiallinen kysymys ja mikä ei. Ja olisi varmasti senkin kummastelun arvoista, jos pääsisi tosiaan kuuntelemaan toisen soittoa.

Poika kuunteli, toisen puhumista, seuraten kiinnostuneena tuon asentoja ja ilmeitä. Kokonaisuutta.
"Mulla tuo haave on pysynyt", Wyatt tokaisi, toinen oli osannut kertoa juuri sen mitä oli itsekkin joskus pienempänä ajatellut, kun oli aloittanut. Eikö hän ollut sitten kasvanut ollenkaan, kun oli pysynyt haaveessaan? Se oli Wyn mielestä hyvä haave, mutta kamalan raskas toteuttaa. Mitään ei tippunut ilmaiseksi taivaasta, mutta se oli puoli mikä kiehtoi. Piti itse raivata tie huipulle ja ansaita kunnioitus.
"Emmä kyllä välitä hirveesti siitä, että naiset pyörtyis tai mitään kamalaa hypetystä. Mutta ois mukava jos sais antaa ihmisille jotain ajateltavaa vaikka", poika jatkoi pohdiskellen. Toisen kertoessa piirtämisen olevan oma juttunsa, Wyatt ei ollut yllättynyt.
"No sittenhän sä voit piirtää kaikki naiset pyörryksiin", poika keksi ja ehdotti toiselle. Naurahtaen omalle jutulleen, hän hymyili ystävällisesti ja tehden taas hiuksista sekaisemmat.

"Voisin soittaakkin, mutta tää oli ihan epävireessä. Ja enkä tiiä saanko tätä kunnolla enää vireeseen", hän kertoi hieman harmissaan, pitäen koteloa pystyssä naputtaen puhuessaan siihen sormellaan. Toki hän olisi voinut soittaa jotain, ei häntä monesti ollutkaan pyydetty soittamaan. Eikä esiintyminen ei enää tehnyt hänestä hermostunutta eikä hän vältellyt sitä. Se oli mukavaa.
"No, kuinkas hyvä sä sit oot piirtämään?",Wyatt kysäisi, muistaen tuntemattoman pojan kysymyksen itselleen.

Wyatt katseli myöskin ympärilleen, katsoen ensin oikealle käytävän päähän ja sitten vasemmalle. Hän ei ollut menossa minnekkään erityiseen paikkaan, vaan ajatteli vain vaeltaa. Saada ehkä inspiraatiota uuteen kappaleeseen. Mutta ei näin, että rikkoo soittimen.

Precise nauroi ääneen toisen vitsille siitä, miten hän voisi piirtää naiset pyörryksiin. Ei kyllä ihan joka päivä tullut vastaan naisia, jotka olisivat häikäistyneet taiteesta yhtä paljon kuin musiikista. Oli oikeastaan aika harmillista, ettei taidetta enää nykypäivänä arvostettu samalla tavalla kuin joskus kauan sitten. Edes musiikkia ei arvostettu senkään vertaa, että levyjä vaivauduttaisiin ostamaan. Ehkä vuosien päästä kukaan ei enää edes tekisi musiikkia. “Meistähä vois tulla sit hyvä tiimi. Mä piirrän naiset pyörryksiin, sä soitat naiset pyörryksiin. Naispopulaatio vähenis ainaki huomattavasti!” Precise ajatteli ääneen, virnuillen. Nopeasti hymy kuitenkin hyytyi. “Toisaalta, emmä sittenkään tiedä, oisko se niin mahtavaa.” Poika pyöräytti silmiään.

Precise harmistui selvästi kuullessaan, ettei tuskin pääsisi kuuntelemaan toisen soittoa. Sille nyt ei voisi vain mitään, ellei joku minuuttivirittäjä putoaisi taivahista ja rupeaisi tuosta noin vain virittämään pojan kitaraa. Mikä sitten taas voitaisiin luokitella lastensadun puolelle.

Vieras poika uteli hänen piirtotaitoaan, eikä Precise jäänyt kauaksikaan miettimään vastaustaan. “Sitä on aika vaikee määrittää, kaikilla kun on ihan omanlainen maku sen suhteen. Mut kyllä mulla aina on kymppi kuviksesta ollu, se varmaan antaa jotain osviittaa”, poika kertoi, katsoen kengänkärkiään. “Mut on se silti enemmänki vaan harrastus tai silleen. Ei niitä oo koskaan kukaan tosissaan analysoinu ja ihan hyvä vaan.” Precise kohotti katseensa, virnistäen. “Etten putoa pilvilinnoista.” Niin, kaipa hän edelleen ajatteli itsestään hieman liikoja. Eihän hän kuitenkaan monia eri tekniikoita käyttänyt, ja vaikka kuvat olivatkin toinen toistaan erikoisempia, niistä puuttui sellainen syvempi merkitys, joka oikeasti juututti ihmiset katsomaan. “Voimmä näyttääki sulle jonkun, mulla on luonnoslehtiö mukana.” Ruskeatukkainen katui kuitenkin välittömästi sanojaan. Hänen luonnoslehtiönsä oli muiden teosten tavoin hyvin piilossa, eikä sen kansi auennut kuin vain Preciselle. Kaipa veljelle niitä tuli joskus näytettyä, mutta poika muuten pelkäsi niin paljon muiden reaktioita, että siihen se jäikin.

“Mut ne ei sit oo hienoja, usko pois”, Precise kiirehti vielä sanomaan, purren alahuultaan jännittyneesti. Toinen ei välttämättä ymmärtäisi hänen taiteellista näkemystään samalla tavalla kuin kuvaamataidonopettaja ymmärsi. Tuo nyt oli muutenkin ehtinyt tottua pojan oudon psykedeelisiin ja eläväisiin, mutta silti täysin mustavalkoisiin kuviin. Uteliaasti Precise katsoi edessään seisoskelevaa poikaa kuin uusin silmin, pohtien toisen mahdollista taidetietämystä. Taiteelliselta poika ainakin näytti, mutta se ei taannut mitään.

"Joo-o, siinä oliskin tiimi", Wyatt sanoi naurahtaen toisen hyvälle idealle.
"Ja sitten kun ajatellaan kaikkia miehiä, joille varatut naiset meidän takia pyörtyy, niin saatais aikamoista mustasukkaisuutta aikaan", poika jatkoi miettimistä. Mustasukkaisuutta hän ei haluaisi kenessäkään herättää. "Niin, ehkä se ei oo niin mahtavaa ollenkaan", totesi hän myöskin. Ehkä sen idean piti jättää vain ajattelun tasolle.

Poika kuvitteli mielessään millaisia töitä toinen saattoi teki, samalla kuin poika puhui taidoistaan. Jotain hienoja niiden piti olla. Wyatt huomasi, että toinen osasi määritellä paremmin omat taitonsa kuin hän. "Kymppi on hyvä numero. Mä oon saanu musiikista saman", Wy kertoi, tajuten, että heillä saattoi olla enemmänkin yhteistä, kun hyvät numerot jostakin taideaineesta. Meinatessaan kysyä, haluaisiko toinen näyttää piirtustuksia, kerkesi poika hänen vierellään ensin. Wyatt tiesi mitä vastaisi.
"Hei joo! Jos vaan haluat."

"Kyllä ne varmaan hyviä on", Wyatt puolusteli, vaikkei vielä ollutkaan nähnyt mitään.
"Niin ja emmä niitä ala arvostelemaan, koska emmä taida tietää mitään taiteesta", Wyatt lisäsi, ehkä poika näyttäisi nyt niitä mielellään. Tai sitten toinen ei haluasi näyttää niitä ymmärtämättömälle.
Ja mitä tuli hänen omiin taitoihin, olivat ne ehkä keskitasoa sen ikäisistä.
"Kun musta esim joissain Picasson töissä ei oo mitään ideaa, vaikka sitähän sanotaan tosi hienoiksi", tavispoikanen kertoi. Musiikkia hän ymmärsi, muttei koskaan sanonut mikä oli hyvää ja mikä huonoa. Pojalla oli kuitenkin oma musiikkimakunsa, kuten jokaikisellä oli omansa. Eikä siitä ollut järkevää kiistellä.

"Call it hate, call it love, I call it art", Wy lausui pätkän biisistä ja hymyili merkitsevästi toiselle.

Preciseä rohkaisi hieman se, miten toinen poika suhtautui hänen ideaansa paljastaa luonnoslehtiönsä salat. Olihan se mukavaa, jos joku oli aidosti kiinnostunut hänen rupuisista piirroksistaan - tosin se, kuinka aidosti toinen loppujen lopuksi olikaan kiinnostunut, ei ollut selvää. Jos poika ei pitäisi hänen teoksistaan, tuo varmaan yrittäisi valehdella niitä hienoiksi, niin kuin ihmisillä yleensä oli tapana, mutta Precise itse täysin rehellisenä ihmisenä pystyi erottamaan aika hyvin, milloin mentiin totuuden ja milloin valkoisen valheen puolelle.

Precisen itsevarmuus lujittui lisää toisen kertoessa mielipiteensä Picasson töistä. Hän ei osannut edes ajatella, pitikö niistä henkilökohtaisesti vai ei, Preciselle oli vain iskostunut hyvin päähän se, että Picasso oli loistava, Picasso oli nero, Picassoa piti kunnioittaa. Siksi poika ei ollut varma, oliko hän samaa vaiko eri mieltä, joten tyytyi vain kohauttamaan hartioitaan ja antamaan ympäripyöreän toteamuksen: “Kaipa niissä jotain hienoa on, kun ne saa niin paljon arvostusta. Tosin kyllä meikäläinen ottais paljon mieluummin pienen ja tiiviin ihailijaryhmän ja rinnalle toisen tiiviin vihaajaryhmän, kuin yleismaailmallisen arvostuksen. Olis vaan niin tylsää jos kaikki tuulettais että ‘voi, hän on niin mahtava - vaikka en oikein tiedä edes minkä takia!’” Poika naurahti lyhyesti, upottaen sormensa hiuskuontaloonsa.

Vieraan pojan lausahtaessa vielä ilmiselvän sitaatin, ei Precise enää pelännyt toisen reaktiota läheskään niin paljon, kuin oli aiemmin pelännyt. Tosiaan, jos toinen ei sitten sattuisikaan pitämään niistä, niin mitä väliä sillä oli? Ei se tarkoittanut, että ne olisivat rumia. Taide ei voinut koskaan miellyttää jokaista silmää.

Tästä ajatuksesta rohkaistuneena, Precise otti luonnonvalkean kangaskassinsa olaltaan ja tietävin sormin kaivoi esiin mustan luonnoslehtiönsä. Hetken tuo nuoli silmillään sen kannen pintaa, silmäillen ajoittain epäröivästi poikaa edessään. Lopulta, henkeään jopa pidätellen, Precise tarjosi toiselle luonnoslehtiötään, lämpimästi hymyillen. Hymy ei kuitenkaan ulottunut aivan pojan silmiin asti, jotka tarkkailivat terävinä toisen kasvoja, ilmeitä.

Wyatt kiinnostui, toisen aloittaessa puhua Picasso ja siitä miten hänen töitä arvostettiin. Toinen puhui niin totta. Valtavirran mukana useat varmasti olivat väittäneet Picasson töitä hienoiksi, ja ostaneet niitä, vaikka todellisuudessa ei tajunnut niitä tai pitänyt niitä edes minään. Mutta ne olivat arvokkaita nimen perusteella, ja sitä kautta otettiin varmasti tosissaan kun kertoi hankkineensa Picasson taulun.
"Niimpä", Wyatt tyytyi sanomaan, mitä siihen lisäämään kun toinen sanoi kaiken mitä hänkin oli mieltä.
"Mutta ois aika vaikeeta saada aikaan vain pientä faniryhmää, jos tuliskin enemmän kuuluisaksi", poika mietti mahdollisuutta. Taiteilijat olivat ajautuneet siihen ehkä tahtomattaan, että sai paljon huomiota osakseen.

Tuntematon poika ei tuntunut antavan helposti lehtiötä hänelle, mutta Wyatt odotti katsoen. Ja toisen vihdoinkin antaessa mustan lehtiön, poika hymyili ja otti sen käsiinsä. Tämä oli toiselle varmasti tärkeä esine, ja näiden kansien välissä oli mitä poika itsestään antoin. Toisen päänsisältö. Vihdoin, jännittyneenä Wyatt aukaisi lehtiön kannen, ja paljasti ensimmäisen piirustuksen päivänvaloon. Poika jäi tuijottamaan mustavalkoista kuvaa, tutkien tarkasti yksityiskohtia ja kokonaisuutta. Wyattin huulilta sointui joukko kirjaimia, jotka muodostivat sanan. Yhden ainoan sanan, mikä kuvasi taitavuutta.
"Mielenkiintoista" ,hän ei alkanut vuodattamaan sanoja kuten 'mahtava' tai 'aivan upea' tai muita yliampuvia sanoja. Hän halusi sanoa sen, mitä aidosti ajatteli ja se oli mielenkiintoinen.
"Mistä tää kertoo?" Wyatt kysyi, tuijottaen tiiviisti kuvaa. Siinä oli varmasti jokin tarina takana.

Poika hellästi otti sivun reunasti kiinni, kuin se olisi ollut valokuva, johon ei saanut jättää rasvaisia sormen jälkiä, ja käänsi esille seuraavan sivun, jolla oli seuraava mielenkiintoinen piirros.

Vastapäisen mainitessa pienen faniryhmän pitämisen koossa olevan hankalaa, Precise myötäili ääneti nyökkäillen. Pojan katse liiteli kohti kattoa, hänen pohtiessa niitä sanoja vähän tarkemmin. “On se niin ihmeellistä, miten ihmiset aina janoo kuuluisuutta ja sitä ‘uran huippua’ kun mä en kestäis sitä ollenkaan.” Poika laski katseensa toisen kasvoihin. “Se olis jotenki tosi ahdistavaa, jos mun teoksia löytyis kaikista näyttelyistä ja jos niistä lukis arvosteluja joka ikisessä lehdessä. Mitäs sitten, jos käy vähän kehnommin ja luovuuden puutteessa tekeekin ruman taulun?” Precise pudisti päätään. “Kelaa mitä paineita.”

Oli äärimmäisen hermostuttavaa nähdä oma luonnoslehtiönsä tuntemattoman pojan hyppysissä. Toisen kääntäessä sen kannen auki, hänen teki aivan älyttömän paljon mieli riuhtaista lehtiönsä toisen käsistä ennen kuin poika ehtisi hänen piirroksiinsa paremmin perehtymään. Ruskeatukkainen tunsi kämmeniensä hikoavan, hänen silmäillessä arasti vuoron perään toisen kasvoja ja lehtiötään, joka paljasti hänen ensimmäisen luonnoksensa; siinä, keskellä paperia, hitaasti reunoilta haaleasta harmaasta melkein pikimustaan taittuessa, oli eripariväriä olevat silmät - molemmat kuitenkin selvästi harmaita - joiden uumenista saattoi erottaa mihin katse oli kohdistettu. Precise ei ollut oikein itsekään osannut täysin päättää, mitä nuo silmät näkivät, joten siksi katse oli hieman utuinen eikä kovin terävä. Tämän hän oli piirtänyt noin kuukausi sitten, puistossa yksin istuessaan. Muuta hän ei muistanut tilanteesta, kuin sen, että hänen olonsa oli ollut äärimmäisen hankala ja pahoinvoiva tuolloin. Ja se kuvastui paperista kuin peilin heijastus.

Precise ei tajunnut pidättelevänsä hengitystään kuin vasta toisen pojan sanoessa hänen teostaan mielenkiintoiseksi. Silloin hänen suustaan purkautui odottamattomasti henkäys, joka ei liiemmin kuvannut helpottuneisuutta kuin häpeilevyyttäkään. Ruskeatukkainen ei oikein osannut tulkita pojan sanoja, tai oikeastaan sanaa, niin ympäripyöreä se oli. Toki hänen kuvansa oli mielenkiintoinen, mutta se ei vielä kertonut mitä toinen itse siitä piti. Ehkä se olikin kaikkein paras vaihtoehto. Ainakin mielipide oli täysin rehellinen.

Poika uteli tarinaa kuvan takana, joka sai Precisen hieman vaikeaksi. Hän ei mielellään hoilottelisi ventovieraalle sairauttaan, joka taasen oli täysin yksin kiitettävissä tai soimattavissa kyseisestä piirustuksesta. Sinertävät silmät kiinnittyivät välittömästi kengänkärkiin, ja hieman varautuneesti hän vastasi: “En mä oikein osaa sanoa. Mä olin vähän… ahdistunut sitä tehdessäni. Silloin multa tulee vähän tollasta astetta ihmeellisempää taidetta.” Poika päätti olla sanomatta enempää, kohotti vain katseensa ja katseli, kuinka toinen poika vaihtoi varovaisin ottein seuraavan sivun esiin.

Tästä teoksesta poika olikin sitten jo vähän tyytyväisempi. Sivulla oli piirros ikivanhan näköisestä aarniometsästä, siellä virtaavasta purosta ja aukeasta, jolle sateenkaaren väritön pää laskeutui. Jos katsoi tarkkaan, saattoi kuvan takareunalla puiden lomasta erottaa nousevaa savua kuin metsäpalon jäljiltä. Tämän kuvan tarinaa Precise ei joutunut pinnistämään ulos, niin hyvin hän muisti tilanteen, jossa oli sitä piirtänyt. “Me käsiteltiin kuviksessa kaunista ja rumaa, ja eri tapoja yhdistellä ja kuvata niitä. Meille tuli siitä erikseen tehtävä työ, mutta mä innostuin jotenki aiheesta, joten päädyin kotona sit luonnostelemaan tämmösen.” Ruskeatukka vei sormeaan pitkin kuvan takareunaa, tarkkaillen silmät loistaen toisen pojan kasvoja. “Vaikka tässä edessä on lähes jumalattoman kaunista, sateenkaari ja kaikkea, ei pidä mennä kauakskaan löytääkseen sekasortoa. Silleen se menee oikeassa elämässäkin, tai niin mä ajattelen.” Silmät tuikkivat jälleen, pojan odottaessa melkein innostuneesti toisen reaktiota hänen selitykseensä ja kuvaan itseensä.

- asd venähti D: -

// sain kivan kohtauksen kun huomasin pituuden :---) Mutta ei se haittaa.

"Todellakin paineita, pitäis ylittää itsensä joka kerta enemmän ja enemmän, että tulisi hienoja teoksia", Wyatt totesi myös. "Mut eiks se oo ihan tavallista, että ihmiset haluaa olla parhaita siinä mitä tekee. Vaikka olisikin julkinen taiteilija tai jokin tavallinen työläinen?" poika katsoi toista kulmiaan hieman kurtistaen. Häntäkin hieman kammoksutti ajatus siitä, että hänestä puhuttaisiin vaikka lehdissä.
"Siinä tulee varmasti hirveen itsekriittiseksi, jos yrittää tehdä parhaansa, mutta tulos ei miellytäkkään ja sit pitää alottaa alusta ja..." vaaleahiuksinen poika lopetti hieman kesken lauseensa, vaihteli jalallaan painoa ja katseli välillä muualle. Hän ei osannut puhua niin, että olisi katsonut toista koko ajan silmiin.

Pojan katse nousi toisen kasvoihin tuon kertoessa piirustuksen pohjalla olevaa tarinaa.
"Taitelijoiden on hyvä olla välillä ahdistuneita kun tulee tälläistä" Wyatt kehui nyökkäilen. Poika ajatteli toisen puhuvan ihan tavallisesta ahdistuksesta, josta jokainen kärsi jossakin vaiheessa. Enemmän tai vähemmän. Katsossaan edelleen toisen työtä, tuo alkoi näyttämään hetki hetkeltä näytti hienommalta.
Hänen piti miettiä mitäköhän nuo sumeat silmät halusivat kertoa, ja mihin ne katsoivat. Samalla kun poika piteli toisen rakasta piirrustuslehtiötä, nojasi kitarakotelo hänen kätensä ja vartalonsa välissä.

Poika nyökkäsi toisen aiheesta kerronnalle. Toisella sivulla oleva piirustus oli hieno, siinä missä ensimmäinenkin oli ollut. Wyatt nosti katseensa piirustuksesta, toisen puhuessa kauniin ja ruman kontrastista, jota oli oikeassa elämässäkin.
"Jännää, niin se taitaa olla. Mutta ihmisiin tuo ei taida päteä. Ajattelen että ihmiset on kaikenlaista sekasortoa päältä mutta sisältä ne on jotain kaunista. Tai jotain niin", Wyatt selitteli ja hymyili hieman toiselle. Olikohan se ihan oikeanlainen vertaus. Kaikilla oli hyvä ja puhdas sielu, mutta ulkopuolinen roskaus altiistaa sen, ja ihmisestä tulee paha. Paha, joka tekee pahoja asioita.
"Mutta tää on tosi hieno, tähän on vangittu just sellasen vanhan metsän tunnelma", Wyatt vilkaisi taas välillä piirustukseen ja kohensi kotelon asentoa kainalossaan. Toivottavasti toinen tajusi, että hän oli oikeasta tätä mieltä, eikä keksinyt mitään miellyttääkseen toista.

Wyatt ajatteli katsoa vielä ehkä yhden piirustuksen ja alkoi ottaa esille seuraavaa sivua. Kysymys kuitenkin pilkahti hänen päähänsä ennen sitä. "Miks muuten et käytä värejä?"

- anteeks anteeks kesto! mulla oli inspiskato, mutta nyt oon taas satulassa c: -

“Mm”, Precise myötäili. “Olishan se makeeta olla ylistettynä maailman parhaimpana taiteilijana. Eipähän näkis nälkää koskaan.” Ruskeatukka hymyili pienesti. Eihän hän paljoa rahasta välittänyt, oli mahdotonta kaivata jotain, mitä ei koskaan omistanut, mutta se vain teki kaikesta niin paljon helpompaa. Vapaampaa.

Precise ei ollut täysin varma, mitä vastaisi vastakkaisen pojan seuraaviin sanoihin. Oliko ahdistuksessa tosiaankin hyviä puolia? Hän laski katseensa piirustukseen, mietiskellen. Hetken hiljaisuuden jälkeen, hän vain huokaisi hiljaa. “Jaa’a, kyllä mä ehkä silti olisin mieluummin ahdistumaton ku ahdistunu, riippumatta siitä kuinka hyvää taidetta mä milloin tuotankin.” Poika jätti mielellään selventämättä ajatuksiaan sen enempää, antaen toiselle täydet vapaudet tulkita hänen sanansa miten halusi.

Ruskeatukka jäi pohtimaan vieraan sanoja, piirrellen ympyröitä sormellaan toiseen käteensä. “Voihan sen noinkin aatella”, hän myönsi. “Mä taidan tosin aatella sen täysin päinvastoin, mut se voi johtua kasvatuksestakin. Mun mielestä ihmisten kauneus on just se, mitä ne antaa itsestään ulkomaailmaan, mutta kaikki se rumuus ja kylmyys haudotaan sisäisesti. Joissain tapauksissa niitä täytyy purkaa pois, mistä juontuu mun mielestä ihmisten murhanhimokin. Murha on loistava esimerkki siitä, kuinka kaunis olento voi tehdä jotain käsittämättömän rumaa vailla varsinaista katumusta ja käsitystä tekojensa suuruudesta”, poika jatkoi, nuolaisten ohimennen ylähuultaan. “Mä uskon tosissani, että vaikka elinympäristö olis millanen ja kasvatus millanen, ihmisissä on kaikissa aina se pahuus läsnä. Se on ikään ku vaihtokauppa meidän älystä ja muiden eläinten paremmuudesta.” Precise naurahti kolkosti, kohauttaen hartioitaan. “Ehkä mä oon vaan vannoutunu pessimisti.” Leikkimielinen virne suli hänen huulilleen, joka lievitti henkevien keskustelujen luomaa ilmapiirin vakavuutta. Hän ei useinkaan puhunut näin syvällisiä, mutta poika piti siitä, miten ne saivat hänet pohtimaan asioita astetta syvemmin. Vaikkei hän ollut älykkö, niin tällaisten asioiden pohtiminen sai olon hieman viisaammaksi.

Kitaristipoika kysyi Preciseltä kysymyksen, johon hän oli vastannut monta kertaa elämänsä aikana. Missä olivat hänen värinsä? “Mä en oikein tykkää taiteessa väreistä. Jos ei osaa luoda kontrastia muuten kuin värejä käyttämällä, se ei ole taidetta. Ja sen lisäks mä haluan, että jokainen näkökykynen pystyy näkemään mun teoksen just semmoisena ku se on. Oli se sitten koira, orava tai värisokea teinityttö.” Precise hymyili kohteliaasti. “Mä käytin pienenä ihan älyttömästi värejä. Emmä tiedä miten siinä niin kävi, mut vuosi vuodelta mun väriskaalasta katosi värisävy toisensa jälkeen ja tää on lopputulos. Mä oon nyt mun mutsin sanojen mukaan ‘tekotaidehomo’.” Precise nauroi sanalle, haroen tukkaansa. “Musta se on aika siisti ilmaisu, parempi ku nero.”

Precise otti taidelehtiön toisen käsistä, kieritti kannen kiinni ja sulloi sen laukkuunsa. Pääsyy tähän oli seuraavana vuorossa oleva teos, jota hän ei tulisi koskaan näyttämään kenellekään. Toisaalta niin hän oli sanonut jok’ikisestä vihon tuherruksesta, mutta sen suhteen hän oli satavarma. “Mutta hei, vaikka musta tuntuu, ettei mua enää oteta sisään, niin pakko sitä on yrittää. Oli tosi virkistävää jutella tällasta. Sä oot hyvä tyyppi.” Precise ojensi kättään toiselle, sydämellisesti hymyillen. “Mä en muistanukaan esitellä. Mä oon Precise.”

"Aivan", Wyatt sanoi vaan koska ei osannut sanoa oikein mitään muutakaan. Poika pohti toisen sanomaa siitä miten kasvatus vaikuttaa ajatteluun. Hän ei lukenut filosofiaa, saati psykologiaa, joten hän ei tiennyt mitään sellaisesta. Mutta tuntemattoman pojan esimerkki murhasta tuntui todella pohditulta mielipiteeltä. Ja sellaiselta, jota Wyattkin olisi hyvin voinut puoltaa. Kuten myös se, että kaikissa oli pahuutta. Hän ei vain ajattelut tuollaisia syvällisiä asioita usein, että häneltä löytyisi omat mielipiteensä niihin. "Tai sitten vaan realisti", poika ehdotti hymyillen ystävällisesti takaisin, vaihtoi jalkansa painoa toiselle ja vilkaisi alaspäin tossuihinsa.

Wyatt kuunteli, miten toinen vastasi hänen kysymykseensä väreistä. Poika oli odottanut, että toinen olisi sanonut 'en pidä väreistä', mutta asia ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen. Olihan siinä ideaa, että ajatteli värisokeita ja eläimiä. Eläimet ehkä ymmärtäneet taidetta, mutta ei kai se haitannut vaikka ajatteli niidenkin elävien olentojen puolesta tasa-arvoisesti. Värien häipyminen, kuten toinen oli kertonut vaikutti vaaleahiuksisesta pojasta hämmentävältä. Hänellä itsensä musiikin 'värit' olivat vaan lisääntyneet. Mutta ehkä se oli täysin eri asia kuvataiteessa ja musiikissa. Wyatt myös naurahti määritelmälle tekotaidehomo. Hänen äitinsä ei ikinä olisi käyttänyt tuollaista sanaa. Poika nyökkäsi.

Wyatt piti katsettaan toisen lehtiössä sitä avatessaan, ennenkuin toinen ehti ottaa sen takaisin itselleen ja laittamaan pikapikaa laukkunsa. Poika katsoi kysyvästi toista, mutta ehkä hän oli toisen mukaan nähnyt jo tarpeeksi. Tavispojan käsi haroi hiuksia sivuun, samalla kuin toinen vihlaili lähtemisestä. "Kiitti, säkin oot hyvä tyyppi ja tosi hyvä piirtäjä!" Wyatt kehui vuorostaan, eikä toinen mikään huono puhekumppanikaan ollut. "Ja taisit myöhästyä tunnilta tän mun kitaraepisodin takia. Mut jos sanoit auttanees hätätilanteessa, niin sut ehkä otetaan vielä sisään", poika ehdotti hymyillen. Se saattaisi toimia.

Toinen oli nimeltään Precise. Wyatt kätteli puristaen toisenkättä hellästi, siirtäen ensin kitaran toisen kätensä huomaan. "Wyatt", poika sanoi oman nimensä perään ja irrotti otteensa Precisen kädestä. "Ja mä voin soittaa, sitten kun saan tän kitaran kuntoon, jos haluat vielä kuulla", hän ehdotti hymyillen. "Kun säkin näytit mulle noita sun töitä."

- jei, kiitos pelistä! toivottavasti päästään pelaamaan jatkoa joku päivä :') -

Toinen poika kehui Preciseä hyväksi tyypiksi ja piirtäjäksi, joka sai ruskeatukan huulille kohoamaan hymyn. Tämä näytti olevan täysin sanojensa takana, joka lämmitti Preciseä mukavasti. Ei sitä kehuja ihan joka päivä saanut kohdalleen. “Kiitos”, oli ainoa sana, jota hän kykeni pukahtamaan hämmennykseltään, mutta sitäkin enemmän sanassa oli voimaa. “Joo, niin mä teenki. Ja olihan tää omanlaisensa hätätilanne. Vaikka venykin vähän… kyseenalaiseen suuntaan.” Poika virnisti ja taputti kevyesti kangaskassinsa sivua.

Wyattiksi esittäytynyt poika ehdotti josko hän voisi soittaa Preciselle kitaran ollessa taas kunnossa, joka sai ruskeatukan nyökkäilemään hurjasti innostuksesta. “Tietty mä haluun kuulla!” hän hihkaisi, kasvot syttyen innostuksesta. Hetken tuo taas näytti empivältä, ennen kuin uteli: “Niin, että… Annanko mä sulle mun numeron…? Tai äh, eiköhän me käytävillä muutenkin nähdä.” Precise hymyili. “Mutta nyt mun pitää rientää, tai edes mun mestarillinen syy ei riitä mua pelastamaan bilsan maikan kynsistä.”

Poika kohotti kättään ylävitosen eleeksi. “Niin että näkyillään, Wyatt. Hieno nimi.” Kevyesti naurahtaen, poika kierähti kannoillaan ja lähti nopeasti harppomaan haarautuvan käytävän oikealle puolelle. Vaikkei uusi tuttavuus sitä kyennytkään huomaamaan, Precisen huulilla komeili iloinen hymy. Häntä ei haitannut laisinkaan pieni keskeytys, ja vaikka se saattoi pudottaa hänet täysin kärryiltä biologian suhteen, ei se osannut poikaa vaivata ollenkaan. Biologiaa saattoi opiskella vaikka koko loppuelämän, mutta uusien tuttavuuksien solmiminen ei käynyt ihan niin helposti. Ainakaan, kun kyseessä oli Precise Beauchamp.