Basso pauhaa ja rummut soi

- kaaos ja hänen basistinsa tänne tseh! tsorg pieni alkukankeus :') -

Musiikin opettaja nautti ilman epäilystä oppilaidensa päiden sekoittamisesta. Hän oli sellainen opettaja, joka seisoi luokan edessä kankeana kuin kävelykeppi, eikä välittänyt vähääkään muiden puuhailuista niin kauan kuin se ei sisältänyt tappelua ja vapaaehtoisia riitti soittamaan. Tämän lisäksi ryhmille oli lähes joka toinen viikko järjestetty uusi istumapaikkajärjestys, opettajan mukaan “yhteishenkeä kasvattamaan”. Tosiasiassa ketään ei kiinnostanut kenenkä vieressä istui paskankaan vertaa. Suurin osa oppilaista nukkui pulpeteillaan, muutama innokas hippihomo ravasi vuoronperään soittamassa kitaraa luokan edessä, ja teorianerot valaisivat muita mielellään duurien ja mollien eroavaisuuksista.

Tänään oli jälleen vaihdettu luokan istumajärjestystä, ja täydellisen kiinnostumattomana Percy vilkaisi taululle heijastetusta paperista oman paikkansa. Takapulpetti, hienoa. Hänen vieressään istui joku Vivian, joka ei paljoa Percylle kelloja helistänyt. Kyllä hän osasi naaman yhdistää nimeen, kun siihen tilanteeseen tultiin, mutta ei hän ollut kyseisen pojan kanssa koskaan sanaakaan vaihtanut. Aika hiljaiselta ja rauhalliselta hepulta tuo vaikutti, eipähän tulisi olemaan maanvaiva. Ja antaisi varmaankin nukkuakin häiritsemättä.

Percy asettui istumaan paikalleen, haudaten välittömästi päänsä käsivarsiensa lomaan. Musiikintunneilla oli mahtavan rento meininki. Ei tarvinnut kuin silloin tällöin ottaa rumpukapulaa tassuihin ja soittaa peruskomppia, jo sillä sai suhteellisen hyvän numeron. Sen lisäksi opettaja oli hyvä huomaamaan lahjakkuuksia, joka vahvisti ennestään vahvaa hyvän numeron alustaa.

Tunti alkoi, opettaja tervehti ja muuta paskaa. Tänäänkin harjoiteltaisiin ja analysoitaisiin jotain kappaletta, eli ei mitään osallistumista vaativaa. Percy haukotteli makeasti, ja oli jo sulkemassa silmiään, kun kuuli oman nimensä lausuttavan.

“Meiltä näyttää puuttuvan basson soittaja tänään. Mites ois Vivian, sieltä Percyn vierestä? Voisitko tuurata tän päivän?” opettaja uteli. Percy kohotti päätään, kallistaen sitä nähdäkseen vieressään istuvan pitkätukan paremmin. Basisti? Percy kurtisti kulmiaan: hänelle tuli välittömästi mieleen ainakin viisikymmentä eri basistivitsiä, mutta harmikseen joutui toteamaan, ettei olisi ensimmäisenä veikkauksenaan arvannut toista basistiksi. Tuo näytti enemmän sellaisilta b-luokan metalliyhtyeiden laulajilta tai kitaristeilta. Hyvä tuon täytyi joka tapauksessa olla, sillä kyseinen harjoiteltava biisi oli hyvinkin hankala, eikä opettaja ollut uskaltanut suoda soittimia kenellekään muille kuin ylisuosituille oppilailleen. Jos hän ehdotti Viviania tuuraamaan, sen täytyi tarkoittaa, että Vivian taisi basson soiton suuntaan jos toiseenkin. Percy kostutti ylähuultaan, silmäillen toista uteliaasti pulpetiltaan, odottaen tummanpuhuvan pojan vastausta.

Musiikintunnit Astonissa olivat useimmiten vain turruttavan tylsää, vaikka Vivian usein bassonsa kaulassa mielellään viihtyikin. Nimenomaan bassonsa, sillä nämä kamat täällä eivät oikein herättäneet hurrauksia. Skeidaa, epävireisiä ja toisluokkaisia… Ainahan ne viritettyä sai, mutta ei sitä silti kuunnella jaksanut jos joku ei vaivautunut soitintaan virittämään. Tuskaa, kuulon raiskausta.
Pitkät, tummanruskeat hiukset valuivat valtoimenaan. Takku sielä, toinen täällä. Vivian ei ollut sitä tyyppiä joka jaksoi harjata hiuksiaan kokoajan. Aamulla se oli useimmiten kyllä pakollista. Yllään pojalla oli musta Kornin paita ja sammalen vihreät tiukat farkut, ei mitään pilliskeidaa, vaan pikemminkin vain normi farkut hieman tiukempina. Mustat bondage-remmit täydensivät kokonaisuutta yksityiskohtaisemmaksi, vasemman kyynervarren ympärille oli sitaisti liekkikuvioinen huivi ja kaulassa oli kaksi piikkipantaa. Meikillä friikkipoika ei ollut jaksanut leikkiä tänään.

Poika istui rennosti paikalla, joka hänelle oli osoitettu, takarivi oli ihan jees. Viv tuijotti tummilla nappisilmillään eteensä ajatuksiinsa täysin vajonneena heräten horroksesta vasta nimensä kuultuaan. Ryhti suoristui vaistomaisesti ja katse siirtyi opettajaan. Vivian räpäytti silmiään ja tuijotti hetken luokan edessä puhuvaa miestä kunnes kasvoille karkasi itsevarmuus ja huulille pieni vinohko hymy.
“Hoituu”, poika vastasi yksinkertaisesti luontaisesti käheällä äänellään siirtäen tuoliaan taaemmas ja nousten jaloilleen. Converset, helvetin teinimerkki, mustat eivätkä edes pojan omat. Oikeastaan Nikitan, mutta olivat nyt vain sattumoisin ensimmäiset jotka osuivat kohdalle, joten mitäpä sitä kiireessä sitten nirsoilemaan. Nappisilmä vilkaisi vieressään istunutta poikaa, joka tuijotti pitkätukkaa, Vivian ei voinut olla irvistämättä toiselle. Irvistys muuttui kuitenkin piikkimäiset hampaat paljastavaksi virneeksi pojan rekisteröidessä toisen pituus… Tai pikemminkin lyhyys. Siitä olisi voinut lohkaista jotain, jos olisi omannut hiemankin ilkeämmän luonteen. Vivian kuitenkin vain käveli rennoilla askelilla basson luo ja nappasi soittimen hallintaansa. Poika tiesi mitä teki, hän oli harrastanut bassoa useita vuosia, eikä ollut mikään säälittävä lesoaja, jolla ei oikeasti ollut minkään sortin kokemusta. Muutama kokeiltu sointu ja virittämistä, pitkätukka ei todellakaan aikonut soittaa epävireisellä bassolla yhtään mitään.
Biisi ei ollut ennestään kovinkaan tuttu Vivianille, mutta se ei haitannut mitään, hän improvisoi. Siitä muusikot tunsi, kyky improvisoida ja absoluuttinen sävelkorva.
Nappisilmät käännettiin lävistävinä rumpujen takana istuvaan tyyppiin, läpitunkeva katse tutki toisen kokonaan, kunnes poika avasi suunsa. Vivian ei tasan soittaisi jos tuo poika ryssisi kaiken paukuttamalla kattiloitaan väärään tahtiin.

Viviania ei selvästikään vaivannut tuuraajaksi päätyminen. Ei vaivannut Percyäkään, ennen kuin tuo katsahti häneen ja virnisti kerrassaan vahingoniloisesti. Platinapäälle ei mennyt sekuntiakaan tajuta, miksi poika oli hänelle sillä tavalla virnistänyt. Se vitutti ja ärsytti, eikä Percy halunnut mitään muuta, kuin tarjota tuolle virneelle nyrkkiään. Hän ei tosiaankaan halunnut vaikuttaa tuon silmiin yhtään huonompiarvoiselta, sillä tuo tulisi vielä huomaamaan, että jos jompikumpi heistä oli virnistelyn arvoinen, se olisi Vivian.

Niinpä Percy läimäytti kätensä pulpetilleen ja ponnahti seisomaan pikaisesti. Kerran hän mulkaisi pitkätukkaa varsin äkäisesti, ennen kuin siirsi katseensa kohti varsinaista kohdettaan, opettajaa. “Mun tekis ihan hirveesti mieli soittaa tänään. Mä en oo päässy paukuttamaan rumpuja moneen päivään, niin voisko opettaja olla hyvä ja antaa mun vallata rummut täksi tunniksi?” hän pyysi mahdollisimman nöyrään äänensävyyn, hymyilikin jopa. Percyn korviin kantautui lähimailta äkäistä mutinaa: rumpali, jonka paikkaa hän pyysi, ei innostunut ideasta samalla tavalla. Piti tuo kuitenkin suunsa kiinni, mistä Percy oli kiitollinen.

Opettaja loi Percyyn hivenen äimistyneen katseen. “No… toki”, hän vastasti, kurtistaen kulmiaan. Ei Percy ihan joka päivä pyytänyt pääsyä rumpujen ääreen, varsinkaan samanlaisella intensiteetillä. Ei opettajalla paljoa vaihtoehtojakaan ollut. Hänen työnsähän oli päästää kaikkia soittimien ääreen samaan mittaan, mutta luokassa vallinneen hiljaisen yhteisymmärryksen myötä se oli täysin unohtunut. Tämä tunti oli siis eräänlainen poikkeuksen poikkeus.

Varsin tyytyväisenä, Percy asteli kummastuneiden katseiden saattelemana luokan eteen ja asettui suhteellisen etäiseksi jääneelle penkille rumpujen takana. Tottuneesti, vaaleatukka tarttui rumpukapuloihin, pyöräytti niitä muutaman kerran kokeilevasti käsissään ympäri, katsahtaen sitten keskittyneesti muihin soittajiin. Suurin osa soittajista katsoi Percyä odottavasti, joten ensin nopeasti henkäisten hän löi kapuloillaan tahdin, ja kappale alkoi.

Ärtymys katosi nopeasti kun hän pääsi soittamaan ja vittuuntunut ilme korvaantui hyväntuulisella vinolla hymyllä. Uteliaasti, Percy katsoi Viviania silmäkulmastaan. Oli selvää, ettei tuo ollut vaivautunut tunnilla kuuntelemaan alkuperäisen kokoonpanon harjoituksia, sillä vaikka basisti pysyikin hyvin kappaleessa kärryillä, Percy kykeni tunnistamaan väärät nuotit.

Silti, helvetin hyvin toinen improvisoi. Opettaja ei ollut lainkaan vähätellyt Vivianin taitoja. Vaikka pitkätukka oli helvetin ärsyttävä ja ylimielinen, Percy kykeni arvostamaan toisen soittotaitoja. Niinpä, tietämättä itsekään oikein miksi, vaaleatukka tarjosi basistille hymyä. Näkikö tuo edes sitä, Percy ei tiennyt.

Oli oikeastaan hyvinkin yllättävää, kuinka se hänen vieressään istunut hobitti hyppäsi tuoliltaan ja ilmoitti tahtovansa soittaa. Pienen kulmakohotuksen jälkeen Vivian tyytyi vain seurailemaan tilannetta. Jos tuo blondi tosiaan osasi soittaa kannuja, niin se sitten soittaisi kannuja. Viv tarvitsi vahvat ja taitavat rummut pysyäkseen mukana ja soittaakseen paremmin kuin hyvin. Se oli täysin normaalia, basso oli vaikea pitää tahdissa, jos rummutkaan eivät siinä pysyneet. Tai oikeastaan… Koko tahtihan lähti juuri rummuista, rummut olivat kokoonpanon sydän, bassorumpu oli se sydän. Ja juuri sen ääntä Vivian rakasti jopa enemmän kuin oman soittimensa vahvaa ja voimakasta sointia.

Vivian ei ollut tuon hobittipojan mulkoiluun millään tapaa reagoinut, mitäs turhia. Se ei tuntunut pitävän pitkätukasta, mutta samapa kai tuo. Ei Vivian siinä mitään menettänyt.
Blondi sai luvan ottaa kannut hallintaansa, Vivian oikeasti joutui pidättelemään naurunsa vain tuossa huvittuneessa virneessä. Kai sitä nyt sai olla huvittunut kaikesta tuosta itsevarmuudesta ja kopeudesta, joka mahtui häntä noin viisitoista senttiä, ja enemmänkin, lyhyempään poikaan.
Tuo asettui paikalleen, Viv laski tummien nappisilmiensä katseen käsiinsä, neljä kieltä ja pitkäkyntiset sormet. Ei plektraa, ei tietenkään plektraa, se särki tummien sointujen kauneuden tehden siihen säröjä. Ja silti ne helvetin karut säröt sopivat tiettyihin biiseihin, siksi pala muovia löytyikin housuntaskusta. Tämä ei ollut biisi, johon turhia säröjä kaivattaisiin.

Rummut soivat hyvin, helvetti se paukutus hyväili korvia. Kylmiäväreitä, lisää panostusta kielten käsittelyyn. Ja vaikka Vivian kielsikin itseään riistämästä huomiota muista soittamalla liian hyvin, hän ajautui siihen silti. Hän soitti jokaisen nuotin täsmälleen, ne mitä ei tiedetty osuivat yllättävän lähelle. Helvetti, hän lensi nyt.
Nappisilmät olivat vajonneet kiinni, Vivian eli siinä musiikissa jota soitti, siinä mitä muut soittivat ja mille tuo hobitti pisti tahdin. Hän piti siitä, hän piti siitä paljon, vaikkei kappale ollutkaan sellainen joka olisi normaalisti miellyttänyt.
Ja sitten… Korvia särkevä kirskunta. Silmät rävähtivät auki ja kasvot vääristyivät suorastaan vittuimaisen äänen tähden. Mikä kiersi? Mikä helvetti kehtasikin kiertää juuri nyt?! Vittu!
Syylliseksi paljastui erään kitaran piuha, joka oli sanonut sopimuksensa irti. Vanhahan se oli ollutkin, mutta nyt ei mitään hautajaisia kaivattu, vaihtaisivat vain ja musiikki saisi jatkua.

“Se siitä sitten”, Vivianin luonnostaan käheä ääni tuhahti, poika käänsi katseensa rumpujen takana istuvaan hahmoon, tuolle suotiin petomainen virne. Piikeiksi viilatut hampaat vilautettiin vailla huolta siitä että ne ketään järkyttäisivät. “Oikein mukava ranneliike, hobitti”, pitkätukka ilmoitti. Niin, sanat nyt kuulostivat kaikkea muuta kuin niiltä, joilla kehuttiin rumpalin osaavan hommansa. Kehuilta silti, mutta hieman eri sarjassa.
“Sä pelaat eri sarjassa ku nää sekundahihhulit, kauan oot paukuttanu kannuja?”

Percy rakasti sitä mitä teki. Hän rakasti rumpukapuloiden viileää, sileää pintaa vasten kämmenpohjiaan, hän rakasti sitä, kun sai paukuttaa rumpujaan niin kovaa, että juuri ne samaiset kämmenpohjat menivät vereslihalle. Kaikki oli täysin hallittua, vaikka siltä ei välttämättä kenestä tahansa katselijasta niin välttämättä näyttänytkään, hänen käsitellessään rumpujaan melkeinpä väkivaltaisesti. Oikea jalka paukutti bassorumpua malttamattomana: pian olisi tulossa rumpusoolo, se aika, kun rumpali saisi olla kokonaan valokeilassa…

Ei kannata nuolla ennen kuin tipahtaa, niinhän sitä sanotaan. Kapuloiden liike jäätyi välittömästi, kun kitaroiden suunnalta tuli ääni, joka ei olisi minkäänlaisessa kokoonpanossa kuulostanut oikealta. Siniset silmät löysivät syyllisen pian, joku onneton kitaristi, jonka kitara oli ilmeisesti vain elänyt oman aikansa loppuun. Totta kai platinapäätä ärsytti. Hän puri hammastaan yhteen, ettei olisi ryhtynyt suoltamaan suustaan sanoja, joilla ei olisi ollut sillä hetkellä mitään hyötyä tilanteeseen nähden.

Vivian hänen vierellään sanoi jotain, ja Percy loi tähän hieman varovan katseen. Nähdessään tuon kuitenkin hymyilevän - ei mikään kaunein hymy, jonka poika oli koskaan nähnyt, mutta hymy se taisi olla -, rentoutui hän itsekin silminnähden. Kaipa sitä tuli jollain asteella toisen hymyyn vastatuksikin. Hänen ranneliikettään kehuttiin, ja sinisissä silmissä kävi hetken jopa ystävällinen pilkahdus. Siihen sekoittui kuitenkin nopeasti ylimielisyyttäkin: totta kai hän oli loistava! “Kiitos. Ei sullakaan noi sormet yhtään hassummin liiku, Klonkku”, vastattiin. Äänensävyssä oli ivaa, mutta tällä kertaa hän ei ollut sentään turpaansa kerjäämässä.

Vivian kysyi, kauanko hän oli rumpuja soittanut, johon vastattiin olankohautuksella. “Oikeastaan mä varsinaisesti alotin soittamaan vasta kun olin ykstoista, mutsin idea. Mä kun oon jo kehtoiästä asti hakannut kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta. Nykyään ehkä enemmän liikkuvaa”, Percy kertoi, laskien kapulansa virvelirummun päälle. Hänen kätensä olivat vasta rakoilla, eli aika huoletonta. Kerran hän oli onnistunut murtamaan etusormensa, kun vielä kellaribändissä soitteli. “Entä ite?” Hän ei ollut vastauksesta varsinaisesti kiinnostunut, mutta oli se kiinnostavampaa kuin kitaran kielen vaihtamisen katselu.

“Nyt on kuulkaas käynyt niin, että mun pitää hakea varastosta varakitara. Se on nopeampaa kuin kokonaan uuden kielen vaihtaminen, joten odotelkaapas hetki”, opettaja ilmoitti, otti kitaran mukaansa ja kiiruhti ulos luokasta niin nopeasti kuin suinkin lyhyillä jaloillaan pääsi. Percyn katse seurasi laiskasti vanhan miehen liikehdintää ja platinapää huokaisi. “Ja just kun meikä olis päässy sooloilemaan. Vittu.”

- Lala, hieman taas kestänyt, sorry 'bout that. -

Toisen vastaus oli samaa sarjaa Vivianin edellisten sanojen kanssa. Pojan huulten välistä karkasi lyhyt nauru, jota olisi saattanut pitää jopa pahaenteisenä. Sitä se ei ihan kuitenkaan ollut, pikemmin huvittunutta. No, Vivian oli suhteellisen omaperäinen, sellainen hän oli aina ollut. Hieman kieroon kasvanut susipoika.
Toinen kertoi aloittaneensa soittamisen yksitoistavuotiaana ja kertoi sen olevan äitinsä idea. Aaw, somaa. Vivianin pääkopassa kaikui ontto nauru. Toisen kertomus jatkui ja nauru pojan päässä keskeytyi. Oliko toinen nyt ihan tosissaan? Hobitti. Ei ollut. Siitä pitkätukka oli suhteellisen varma, virne kohosi huulille.

Vastakysymyksen tuo platinanvaaleat hiukset omaava poika heitti rennosti, Vivian epäili toisen vilpittömyyttä, mutta se ei estänyt häntä vastaamasta.
“Joskus pentuna jonkin verran soitellut ja kunnolla alotin vasta parivuotta sitten”, pojan karhea ääni lateli. Niin, eipä hänellä pahemmin ole ollut mahdollisuuksia vakaisiin harrastuksiin. Ei lapsuudessa, eikä suuremmin lastenkodissakaan. Asettumaan hän on päässyt vasta muutettuaan Rivereille, eli noin kaksi vuotta takaperin.

Opettaja ilmoitti, että tuon tulisi hakea varakitara varastosta. Vivianin kulma kohosi hieman, huulilla käväisi ärtymys. Ammattitaidottomuutta, helpommallakin olisi päästy. Tummat pedonsilmät siirtyivät platinan vaaleaan rumpalipoikaan tuon puhuessa, liike oli nopea, hiukset heilahtivat ennen kuin Vivian ja tuon silmien liekki tasoittui.
“Sellaista sattuu, hobittipoika. Mikä sun nimi oli, meni ohi jos mainittiin?”, tummatukkainen goottityylinen punkkari uteli nauraen.

- joo, eihä toi kuukaus mitään oo ::D tää jäi ny vähän lyhykäiseks -

Vivian kertoi, että oli kunnolla aloittanut soittamaan bassoa vasta pari vuotta, mikä sai Percyn kohottamaan kulmiaan yllättyneesti. “Oikeesti?” Huulilta pääsi lyhyt vihellys. “Joko sä oot nopea oppimaan, tai tää pentuna soittelu ei ollukaan mitään ihan vähäistä.” Niin, tai sitten Vivian oli yksinkertaisesti hyvän rytmitajun omaava. Percylle rummut eivät olleet tulleet suoraan luonnostaan, hänellä oli itse asiassa ollut soittamisen aloittaessa melkeinpä eniten vaikeuksia koko ryhmästä. Kun sitten peruskomppi saatiin selätettyä, loppu tulikin lähes siivillä lentäen. Percyä pyydettiin ala-asteella aina ensimmäisenä kouluesityksiin soittamaan ja hänen äitinsä tirautteli onnesta katsomossa. Typerä akka, ei se ollut tajunnut edes sitä, kun Percy oli suutuspäissään soittanut tahallisesti aivan väärään tahtiin. Nainen oli onnellinen, kun sai poikansa pois kotoaan edes muutamaksi tunniksi lisää viikossa.

“Percy”, vastattiin lyhyesti. “Mutta ei sillä sen väliä, sä unohdat sen kuitenkin huomiseen mennessä.” Silmissä kävi huvittunut pilke hetken verran ennen kuin katse suunnattiin poispäin. Percyllä ei ollut enää mitään sanottavaa, joten platinapää jäi vaiti. Aikaa kuluttaakseen Percy ryhtyi naputtelemaan jalkaansa sormillaan ja katseli puheeseen puhjennutta luokkaa. Kukaan ei tuntunut enää edes muistavan joidenkin jääneen lavalle, vain muutamia katseita kohdistettiin heihin päin.

Pian Percy kyllästyi vaitioloon ja hetken harkinnan myötä käännähti katsomaan taas Viviania. Toisen puhuessa oli Percy huomannut pojan varsin esilläolevat lävistykset, joten kokeilevasti Percy uteli: “Sä näytät semmoselta, joka on kiinnostunu läväreistä. Mikä mulle sopis seuraavaks?” Platinapää hymyili hieman. Häntä todella kiinnosti, mikä olisi vastaus. Hän tuskin kuitenkaan aivan heti olisi itseään lisää lävistämässä - vaikka korvaan conchin ottaminen häntä kiehtoikin.

- oliko tuo sarkasmia? Koska eihän se nyt niin pitkä aika oikeasti ole~ -

Toinen ei tuntunut uskovan Vivianin soittaneen niin vähän aikaa. Pitkätukka naurahti toisen viheltäessä. Blondi totesi, että asian oli oltava niin, että joko Vivian oli luonnostaan lahjakas tai oli soitellut enemmänkin pentuna. Jälkimmäinen ei ainakaan paikaansa pitänyt, mistä piti huolen kaikki se sekamelska Vivianin ollessa nuorempi.
“Absoluuttisella sävelkorvalla voi toki olla asian kanssa jotain tekemistä, mun tarvitsee vain kuulla biisi muutaman kerran niin mä osaan soittaa sen suhteellisen oikein. Ei mulla pentuna paljoa mahdollisuuksia soittamiseen ollut, se oli sen verran vaihderikasta aikaa.” Viimeinen lause tuli irvistyksen kera. Vaihderikasta tosiaan. Alkoholistivanhemmat tiesivät sitä, että kaikki vähänkin arvokkaampi hajosi noiden tapellessa. Kuten nyt vaikka Vivianin basso, jonka tuo oli ihme ja kyllä edes saanut. Sitä iloa olikin ollut melkein kuukauden verran.

Toinen kertoi nimekseen Percy ja Vivian nyökkäsi. Toinen uskoi Vivianin unohtavan sen kuitenkin jo huomiseen mennessä, susipoika virnisti. “Jos välttämättä haluat niin mä voin kyllä sun mieliksesi muistaa sen vielä huomenna ja unohtaa vasta ylihuomenna”, poika virnuili. Ei lainkaan mahdotonta, ettei nimi pysyisi päässä edes huomiseen asti.
Percy hiljeni ja Vivian jäi soittelemaan bassollaan super marioa, kun ei parempaakaan tekemistä keksinyt. Transsistaan pitkätukan herätti taas tuo platinapää, johon tummat nappisilmät luotiin. Kysymys oli selvä, vaikkei Viv sitä tajunnut mistä moinen toisen mieleen oli tullut. Ei sillä suuremmin niin merkitystäkään. Miettiä pojan ei kauaa tarvinnut.
“Bridge. Tai kaks”, poika vastasi varmalla äänellä. “Sullon kiva nenä ja se vaan sopis sun kasvoihin loistavasti”, poika selitti. “Ja korun olis ehdottomasti oltava hieman paksumpi, jos yhteen päädyt. Joku about kaks millinen ja vesipuhvelinsarvea.”

Vivianin todetessa lapsuutensa olevan “vaihderikasta aikaa”, kohotti Percy kulmakarvaansa aavistuksen verran kysyvästi. Ei hän halunnut kuitenkaan ruveta ärsyttäväksi utelijaksi, vaikka sitä hän kieltämättä usein olikin. Ei häntä erityisemmin muut ihmiset kiinnostanut, ellei heihin liittynyt jotain kiinnostavaa faktaa. Harvinaisen usein nämä kiinnostavat faktat olivat sellaisia, joita ei Percyn korville suotu. Siinä mielessä jo pelkkä toteamus vaihderikkaasta ajasta tuntui paljolta.

“Ai ihan mun mieliks”, Percy toisti huvittuneena, mutta jätti asian siihen. Hän kuunteli puolella korvalla, kuinka Vivian näpytteli bassollaan tuttua tunnusmusiikkia, ärsyyntyen siitä, miten jokainen nuotti osui vaivatta kohdalleen. Miksi se edes ärsytti, jaa-a. Percyä vain tuntui tänään ärsyttävän kaikki tavallista helpommin.

Vivian ehdotti hänelle sopivaksi lävistykseksi bridgeä, joka yllätti Percyn. “Ja musta kun ne ei tunnu sopivan kellekään”, Percy hymähti. “Mikä vittu edes on vesipuhveli…” Jälkimmäinen lause mutistiin lähinnä hänelle itselleen. Eipä hänestä ollut eläintieteilijäksi, kissassa ja koirassa oli Percylle tarpeeksi eläintä. Kissat saisivat luvan edustaa sitä siedettävää eläinlajia, koirat voisivat olla rasittava vastakohta. Jos niille olisi allerginen, niin saisipahan perhe hyvän syyn olla hankkimatta sitä kultaista noutajaa, jota pikkusisko niin innokkaasti toivoi. Olisi edes toivonut hamsteria tai jotain muuta yhtä harmitonta.

Musiikinopettaja palasi luokkaan ja näytti tyytyväiseltä siihen, että kukaan ei ollut ennattanut karata luokasta hänen poissa ollessaan. Kitarakin oli onnellisesti löytynyt mukaan, ja tunti saattoi jatkua entiseen malliin. Tällä kertaa Percy sai jopa rumpusoolonsa, joten loppujen lopuksi tunti päättyi ihan onnellisesti. Uusi istumajärjestyskin tuntui siedettävältä, vaikka tuskin menisi kauaakaan, kun se jo jälleen muuttuisi.

- tää tais ainakin mun osaltani päättyä tähän :):) tää oli mukavan simppeli ja lyhyt peli, kiitos siitä! -