knowing you better

// jatu feat aliza :)) pientä(kö) hittiä, sry, mutta liikkeelle lähti tämäkin peli... :DD //

Koulu sijaitsi aivan Dusty'sin vieressä, eikä opettajista tarvinnut juurikaan välittää; he kun harvemmin laittoivat merkille ketkä poistuivat koulusta ja ketkä eivät. Toisaalta se oli hyvin typerää, mutta kun itse syyllistyi koulualueelta poistumiseen, se oli enemmän onni kuin onnettomuus.

Van kantoi laukkuaan olalla, typerän näköisesti, voisi moni tokaista, mutta Vanin mielestä se oli käytännöllisempää kuin se, että sitä kantaa kyynärtaipeella. Sehän rupesi lopulta sattumaankin! Kun parivaljakko ohitti joitain kouluun palaavia leadereita, moni heistä käänsi päätään ja supatti jotain tyttöjen heidät ohitettuaan. Van vain hymyili ja selitti jotain aiheesta, josta he Alizan kanssa olivat puhuneet. Ei hän viitsinyt suuremmin kiinnittää huomiota muihin, vaikka muut tuntuivat kiinnittävän todella paljon huomiota häneen ja Alizaan. Tyttö katsoi oikeaan sekä vasempaan, kun vastaan tuli tie, joka piti ylittää. Autoja ei tullut, joten tytöt ylittivät kadun puhuen yhä.

Dusty's oli siihen aikaan melko hiljainen, sillä suurin osa porukkaa oli joko koulussa tai lintsasi ja vietti aikaansa muualla. Mutta Vanille paikka sopi erinomaisesti, sillä siellä pystyi tekemään läksyjä, hiljaiseen aikaan, sekä hengaamaan kavereiden kanssa olematta "väärässä paikassa väärään aiukaan". Vanessa avasi toiselle oven ja astui Alizan perässä sisälle kahvilaan, jossa tuoksui usean kahvin yhdistelmä. Kassalla ei ollut jonoa, joten parivaljakko käveli suorinta tietä kassalle.

//Täältä tullaan, kun sain Alizen suostuteltua. xD//

Kahvila ei ollut onneksi kovinkaan kaukana koulusta, joten sinne ei tarvinnut tarpoa ikuisuuksia. Vaikka, tuskin sillä niin kovasti haittaa olisi ollut, Vanessan kanssa oli mukavaa puhua, sillä tuon kanssa ei tarvinnut miettiä mitään järkeviä, kunhan jutella niitä näitä.
Kovastipa tytöt herättivät huomiota. Aliza virnisti itsekseen asian noteerattuaan ajatuksissaan. No, se ei häntä haitannut, herätti muutenkin kummeksuntaan maailmankatsomuksensa vuoksi, joten hällä väliä.
Alizan saapikkaat kopisivat tiellä, aivan kuin kiinnittääkseen kaikkien huomiot parivaljakkoon. Tyttö naurahti mielessään ajatukselleen ja kuvitteli vielä heidän ympärilleen valokeilan. Se voisi hyvin ollakin näiden ympärillä, kun kaikkien katseet tuntuivat magneettisesti kääntyvän tyttöjä kohden.

Mustatukka huomasi ilokseen Dusty´sin olevan aika hiljainen, mikä oli vähän helpotusta siihen, että kadulla kaikki tuntuivat tuijottavan heitä. Ja koska paikka oli hiljainen, kassalla ei ollut jonoa. Voi apua, mitäköhän Aliza ottaisi.
”Hei, mä sitten tarjoan, kiitokseksi avusta”, tyttö huomautti toiselle hymyillen. ”Eikä sitten mitään mutinoita”, tuo lisäsi vielä naurahtaen ja kääntyi valkean laukkunsa puoleen, etsien sieltä ketterin sormin lompakkonsa.
”Mitä tahdot?” hän kysyi ja katsahti sitten aika sööttiin kassapoikaan, jolle väläytti hymyn.
”Minulle kaakao”, Aliza sanoi edelleen hymyillen.

Koska jonoa ei ollut, Van joutui päättämään turhan nopeasti, mitä tilaisi. "No jos sä haluut tarjota", tyttö vastasi hymyillen toiselle. "En mä aikonutkaan mutista mistään mitään", Van jatkoi vielä nauraen toisen puheille mutinoista. Tietysti Van ymmärsi tytön tarkoittaneen, ettei vastalauseita suvaittu, mutta välistä oli hauska takertua noihin pikkusanoihin ja pelleillä niillä. Ja sitä hän teki valitettavan usein. Van huomasi toisen väläyttäneen kassapojalle hymyn, jätkä oli varmaan Alizan mielestä söpö, mutta jos tuo mustatukka olisi tavannut Jeremiahin, Vanin poikaystävän, tuokin söpöliini olisi jäänyt hänelle kakkoseksi. Ainakin Vanin vankan mielipiteen mukaan. "Ööö..", tyttö aloitti: "mä voisin ottaa minttusuklaa-kahvin." Kassapoika katsoi Vania silmät suurina, mutta kun Van ei pyörtänyt päätöstään, hiukattiin jonnekin että "Yksi kaakao ja minttusuklaa-kahvi!" Tyttö kääntyi hymyillen Alizaan. "Saadaanko me juomat nyt, vai mennäänkö me odottamaan niitä?" Van kysyi sitten jätkältä joka sönkötti jotain pöytään tuomisesta. Van hymyili ja sanoi Alizalle, että menisi varaamaan pöydän sillä aikaa kun hän maksaisi.

Hymyillen Van liikkui kohti ikkunapöytää, jossa oli istuimena pyörivät baarituolit. Ne olivat Vanin lempparit koko kahvilassa ja aina tilaisuuden tullen hän liikkui niille paikoille. Ikkunasta, jonka edessä pöytä oli, näki hyvin Astonin pihaan, tai siis etupihalle, jossa olivat kaikki Aston Martinit, Rolls Roycet sun muut, jotka kertoivat vain siitä, miten paljon kenelläkin oli rahaa. Mutta ennen kaikkea siitä, mihin nuo rikkaat ja lellityt pennut sitä käyttivät. Van tuhahti itsekseen, jos hän olisi saanut luvan, hän olisi mennyt ja antanut selkään jokaiselle, joka tuhlasi rahojaan tuollaiseen, eikä esimerkiksi ilmastonmuutoksen estämiseen.

Vanessa ei onneksi alkanut vänkäämään mitään, vaikkei Aliza sitä ollutkaan arvellut. Hän hymyili kuunnellen Vania ja naurahti toisen sanoille mutinoista. Oli mukavaa tavata huumorintajuinen ja kiva tyttö, kuten Vanessa.
Vanessa tilasi minttusuklaa-kahvin ja Aliza vastasi toisen hymyyn. Van kysyi, että saisivatko he juomat nyt vai menisivätkö odottamaan niitä ja kassapoika vastasi vähän epäselvästi pöytään tuomisesta. Aliza nyökkäsi toisen sanoessa, että menisi varaamaan pöydän ja alkoi kaivella lompakostaan pojan ilmoittamaa summaa. Pudotettuaan kolikot toisen käteen, mustatukka lahjoitti tuolle vielä hymyn, ennen kuin käännähti Vanessan perään.
Saapikkaat kopisivat lattiaa vasten, kun tyttö asteli toisen varaaman paikan luokse. Tuo oli ottanut ikkunapöydän, jonka ympärillä oli baarituolit. Aliza istuutui yhdelle niistä ja laski laukkunsa pöydänkulmalle. Hän tarkasteli ikkunasta näkyvää koulunpihaa. Lellittyjä kakaroita näkyi enimmäkseen ja tyttö nyrpisti hieman nenäänsä, lähes huomaamattomasti.

Mustatukka huokaisi ja käänsi sitten katseensa Vanessaan hymyillen.
”No… Mitäs sinä sitten muuta teet, kuin luet?” tuo uteli saadakseen aikaan jonkinlaista keskustelua.

Tyttö hymyili kun toinen käveli, kuuluvasti, sillä toisen kengät pitivät hauskaa ääntä, pöytään. "Ai muuta kuin luen, no käyn koulussa, hengitän ja kaikkea normaalia", tyttö sanoi vitsaillen. "Mut oikeesti, kuulun koulun näytelmäryhmään, neulon ja teen käsitöitä muutenkin, sekä harrastan taiteita, eli leffojen katselua, taidenäyttelyissä käyntiä ja muuta kulttuuria. Sekä tietty ulkoilua mun koirieni kanssa", Van luetteli. Hän hymyili toiselle katsahtaen sitten koulun pihalle, joka näytti yhä edelleen niin ankealta kuin se oli ollut heidän lähtiessäänkin. "Sekä koetan pelastaa maailman", tyttö tuumasi hetken mietittyään ja katsoi hymyillen toiseen. "Mut mitä sä teet, muuta kuin tarjoat jokaiselle sut pelastaneelle henkilölle kahvit tai jotain?" Van kysyi sitten iloisesti.

Kahvila oli vieläkin hyvin tyhjä, mutta sitten paikalle pelmahti joukko cheerleadereita, jotka saapuivat paikalle niin, ettei kukaan voinut olla heitä huomaamatta. Aivan kuin koulussa, erona vain se, että siellä vain suosittujen nelikko sai pelmahtaa paikalle noin. "Idiootteja", tyttö mutisi. "Noi on oikeesti niin kamalia ihmisiä, että suositutkin vaikuttavat järkevämmiltä. Sillä noihan ovat oikeesti tosi tyhmiä, toisin kuin suositut", Van puhei hiljaa, lähes kuiskaten, sillä hän ei halunnut leadereiden kuulevan mitään. Eihän se niille kuulunut jos heistä puhuttiin pahaa, eihän nyt toki.

Aliza nauroi toisen vitsailulle. Kyllä hänkin hengitti, ihme ja kumma, kävi koulussa, vessassakin muutamia kertoja päivässä, ja söi jonkin verran. Sitten tuo keskittyi kunnolla, kun Vanessa alkoi luetella vakavammin, mitä teki. Näytteli siis? Ja harrasti taiteita ja kulttuuria… Ja sitten tytöllä oli myös koiria? Kiinnostavaa! Mustatukka piti kovasti eläimistä, kukapa nyt ei pitäisi? Suloisia pörröturkkeja… niin söpöjä. Aliza hymyili hieman ja naurahti toisen lisätessä, että koetti pelastaa maailman. Tytön ei kauaa tarvinnut miettiä, mitä toinen tarkoitti, vaan keksi nopeasti, että Van oli varmaankin sellainen, joka välitti luonnosta ja pyrki estämään ilmastonmuutoksen.
”Noh, jaa, mitäs minä sitten teen? Laulan, hyvin paljon. Vessassa, hississä, koulussa, ties missä minä laulan, sillä pidän laulamisesta”, tuo sanoi miettien hetken. ”Laulajan ura voisi myös olla aika kiva…” tyttö mietti. ”Lisäksi minä yritän selviytyä tästä koulusta, ja ihan elämästäkin, kunnialla”, Aliza jatkoi hymyillen.

Yhtäkkiä kahvilaan tupsahti joukko cheerleadereita, ja hyvinkin näkyvästi. Aliza rypisti hieman otsaansa, hän inhosi cheerleadereita. Ne olivat niin typeriä, ja saattoivat joskus huomauttaa tytönkin vaatteista, jotka nyt olivat omalaatuisia ja värikkäitä, mutta mustatukka niistä piti, ja sillä selvä.
”Niin onkin. Olen tosissaan samaa mieltä”, tyttö kuiskasi takaisin toisen sanoille. Sitten tuo ojentui, kun tarjoilijapoika asteli heidän pöytäänsä kohti tyttöjen juomien kera.
”Kiitos”, Aliza hymyili suloisesti ja katsahti, kun tuo poistui. Sitten tyttö työnsi Vanessan minttusuklaa-kahvin toisen eteen ja otti oman kaakaonsa itselleen ja hörppäsi siitä.

"Vau, sulla on varmaan kaunis ääni", Van henkäisi. Toki hän itsekin osasi puhua ja lukea kauniisti, tai mahdollisimman hullusti, jos tarve vaati, mutta laulaminen ei oikein sujunut. Ainakaan ilman roolin tuomaa turvaa, sillä Van, kuten niin moni muukin, oli todennut, ettei tyttö osaa laulaa kuin nuotin vierestä. "Mä en osaa laulaa, tai siis ellei kyseessä ole joku näytelmä, mut muuten mua on turha saada laulamaan", tyttö sanoi nauraen. Vanessa hymyili toiselle takaisin, kun toinen sanoi, että pitäisi yrittää selviytyä koulusta ja näin. "Onko sulla mitään urasuunnitelmia, siis jos sä päätät, ettei laulaminen ookaan sitten sun juttusi?" tyttö sanoi iloisesti. Hänellä ei itsellään ollut kunnon tulevaisuudensuunnitelmia, mutta se oli varmaa, että ne vielä muotoutumattomat suunnitelmat tulisivat liittymään eläimiin, tai maailman pelastamiseen. Tai sitten hän "ryhtyy pummiksi New Yorkiin", kuten hän pienenä uhosi, kun mikään ei tuntunut hyvältä. Van hymyili ajatuksilleen, mutta palasi takaisin maanpinnalle.

Tyttö hymyili kun kahvilatyttö, vai miksikä heitä pitäisi kutsua?, tuli tuomaan heidän juomansa. Van otti omansa Alizan kädestä, hymyili vierustoverilleen ja kiitti sitten juomat tuonutta tyttöä. Tyttö hörppäsi juomaansa, joka maistui yhtä hyvältä kuin ennenkin. "Maailma olis kyllä parempi paikka ilman noita kana-aivoja, mut toisaalta, se saa muut näyttämään entistä fiksuimmilta", Van sanoi nauraen, tai siis hän sanoi sanottavansa melko normaalilla äänenpainolla, ja nauroi perään. Toivottavasti nuo älykääpiöt eivät älynneet miksi he siinä nauroivat ja näin. Se ei tietäisi hyvää. "Mut hei, jottei tää menis ihan noiden arvostelemiseksi", tyttö sanoi ja hymyili: "niin haluutko kertoa jotain itsestäs?" "Ihan miten vaan, siis jos sulle sopii ja näin", Van kiirehti lisäämään, sillä koskaan ei tiennyt, mitä toinen ajatteli, kun yht'äkkiä vaan sanottiin, että noniin, kerros jotain itsestäsi. Kuppi nostettiin tytön huulille ja Van hörppäsi taas kunnon kulauksen.

Mustatukka naurahti toisen sanoille. Kaunis ääni? Noh… Ehkä, ei hän ollut aivan varma oliko se hänen laulunsa nyt niin älyttömän kaunista. Tai, kukaan ei kylläkään ollut sanonut, että hänellä olisi kaunis ääni, muttei kyllä rumastakaan ollut sanottu. Mistä sitä tiesi? Ei Aliza niin tarkkaan ääntään seurannut, kuulosti se ihan kivalta omissa korvissa.
Aliza nauroi ja nyökkäsi toisen sanoille. Ei sitä taitoa, tai lahjaa, kaikille oltu suotu. Jos kaikki osaisivat laulaa, niin mitä siitäkin tulisi. Kaaosta? Ehkäpä…
”No, en ole vielä aivan varma. En ole oikeastaan ajatellut lainkaan asiaa”, Aliza vastasi sitten toisen kysymykselle ja hymyili. Ei niin, tyttö ollut juuri lainkaan ajatellut, mitä tekisi ”isona”. Neitokainen tahtoi pitää ovet auki, eikä hänellä edes ollut mitään erityistä mielenkiintoa jollekin erityiselle alalle.
”Entä itse?” hän uteli.

"Maailma olis kyllä parempi paikka ilman noita kana-aivoja, mut toisaalta, se saa muut näyttämään entistä fiksuimmilta" Vanessan sanat saivat tytön naurahtamaan. Tottahan se oli, jos rinnastettiin älykääpiöön, kuka vain saattoi näyttää fiksulta. Ja varsinkin, jos se rinnastettava oli oikeasti fiksu, hän näytti erittäin fiksulta, melkeinpä jumalaisen älykkäältä.
Okei Aliza, nyt rauhoitut taas! Aliza ajatteli mielessään ja hörppäsi kaakaostaan uudelleen.
Toisen kysymys yllätti mustatukan. Hän mutristi huuliaan mietteliäästi. Jaa-a, mitäs tyttö nyt kertoisi?
”Siis, juu sopii… Tuntuu siltä, et olis jossain leirillä ja pitäs esittäytyä tai jotain, mutta ootas, kun mä mietin…” Aliza sanoi nopeasti, ettei toinen luulisi, että hän loukkaantuisi tai jotain.
”Hmm… Mitä jos kerron vaikka vähän menneisyydestäni, ku ei harrastuksis ja missään oo mitään muuta erityistä… Noh, mä synnyin, kuten luultavasti näet. Mä muutin orpokotiin, en tiiä miks. Ja sit oon ollu orpokodis, ja muutamas sijaisperhees, tai miks niitä kutsutaan. Lopulta mä lähdin koulukotiin, kun mul oli hirveä angsti päällä”, tyttö keskeytti ja naurahti. ”Ja sit ysiltä päästyäni, mä keksin tän Astonin ja tulin tänne. Jippii, minun koko mahtava elämäni pähkinänkuoressa”, Aliza naroi.
”Mutta… Yritäpäs pistää paremmaks! Kerropas sinä jotain itsestäsi...” neitokainen kehotti hymyillen.

Tyttö kuunteli toista siemaillen, miten snobi sana, btw, kahvisekoitustaan. Van sekoitti kahviaan, sillä se oli aivan liian kuumaa, vieläkin. Mutta toisaalta kuuma kahvi oli sata kertaa parempaa kuin kylmä. "Ai minä... No, mä en kyllä vielä tiedä, mutta se on kuitenkin aika varmaa, että se tulee liittymään jotenkin maailman pelastamiseen tai ihmisten kanssa työskentelyyn", tyttö sanoi puhaltaen samalla kahviaan, jotta se jäähtyisi. "Tai sitten musta tulee juoksupoika, tai siis tyttö, sitä kauniinpaa sukupuolta kun tietääkseni edustan, iskän arkkitehtifirmaan, jos mistään ei tulekaan mitään", tyttö sanoi naama paruslukemilla. Toivottavasti toinen älyäisi hänen vitsailleen. Hyvin harva kun jostain syystä ymmärsi Vanessan vitsailua, mutta mitäpä se loppuviimeksi haittasi? Olihan hänellä sitten hauskaa itsekseen, kun muu porukka katsoi häntä kummastuneena, ja Van itse koetti pitää naamansa niin lähellä peruslukemia kuin mahdollista.

Kahvimuki nostettiin taas tytön huulille, ja tuo vieläkin niin pirullisen kuuma kofeiinipitoinen aine kaadettiin pikku hiljaa kurkusta alas. Van kuunteli kyllä keskittyneesti toisen kertomusta. 'Koulukoti, auts. Ei ehkä olisi pitänyt kysyä mitään', Van ajatteli, mutta rentoutui kun toinen nauroi sanojensa päätteeksi. "Ai, että mun pitäis pistää paremmaksi?" tyttö kysyi muka-nenäkkäästi. "Joo, mut siis, mulla ei oo ollut noin värikästä menneisyyttä, mut yritetään silti." Hmmm, mitäs Van nyt kertoisi, tyttö päätti kuitenkin kertoa elämästään jotain värikkäänpää kuin sen, että asui turhankin hulppeassa talossa ja näin, varsinkin kun toinen ei elänyt ruusuilla. "Okei, mä olen homoisän ja heteroäidin vahinkolapsi. Mun vanhemmat ovat kuitenkin eronneet, ja mä asun isäni ja tämän elämänkumppanin kanssa, äidin ja mun toisen isäpuoleni asuessa alle kilometrin päässä meiltä. Niin, ja mulla on kolme sisaruspuolta", tyttö aloitti hymyillen. "No, useimmat erolapset ovat kärsineet erostaan ja näin, eivätkä vanhemmat tule enää toimeen, mutta mä voin rehentelemättä todeta, että mun kaikki neljä vanhempaani ovat mitä parheimmissa väleissä ja meidän outoon perinteeseemme kuuluu sunnuntaikävely, eli meitä on kahdeksan kävelemässä puistossa ja oikeesti joku vanha täti tuli kerran kysymään isältäni, että mikäs hihhuliperhe te olette, kun kaikki lapset ovat eri näköisiä ja vanhempiakin noin monta!" Van jatkoi nauraen. "Siis oikeesti, kenellä ois noin paljon pokkaa tulla kysymään tuollaista kuin vanhoilla kääkillä, joilla ei oo muuta elämää? Mut siis joo, mun lapsuuteni on ollut normaali, suhun verrattuna nyt ainakin. Enkä mä siis yhtään vähättele sun lapsuuttas, sitten kun olin 15 mut laitettiin Astoniin, vaan koska äiti on joskus käynyt tuota koulua. Mut jos totta puhutaan, niin en kyllä olis itse tullut tänne", tyttö puuskahti viimeisten sanojensa päätteeksi. Sitten hän kokeili kahvimukiaan, ja se ei ollut enää niin kuuma kuin ennen kuin Van aloitti, ja tyttö älysi että oli lörpötellyt taas aivan tuhottomasti. "Voi ei, taas mä puhuin aivan kamalasti. Sorisorisori..! Mulla kun on tällaisia outoja tapoja, et mä voisin vaikka puhua ikuisuuksia. Mut myös tunnetaan armottomana Aston-fanina, tai siis kannustan kaikkia meidän koulumme joukkueita aivan täysillä... Ja sit mä juon tällaista minttu-suklaa-kahvia, jota kukaan fiksu ei varmaan edes jois, ja.." Van läimäytti käden suulleen. "Sori, taas", tyttö sanoi ja hymyili anteeksipyytävästi Alizalle, joka oli joutunut kuulemaan hänen lähes koko elämäntarinansa.

Aliza katseli Vanessaa, ja kuunteli sitten, mitä toinen oli miettinyt tulevaisuudestaan. Maailman pelastaminen? Hmm… Mitkä ammatit liittyvät maailman pelastamiseen? tyttö mietti mielessään, mutta jätti sitten asian omaan arvoonsa. Hän naurahti, yrittäessään miettiä Vanessaa juoksutyttönä jossain arkkitehtifirmassa. No jaa, kyllä se ehkä voisi toteutua, mutta… Jotenkin tyttö ei vain osannut miettiä niin. Mutta eiväthän he olleet kuin vähän aikaa tietäneet toisistaan!

Mustatukka oli huomaavinaan pientä jännittyneisyyttä toisessa, kun Aliza mainitsi koulukodin. Niin, monet voisivat kyllä ajatella, että se olisi hänelle kova asia, mutta tyttö ei jaksanut ottaa asiaa niin vakavasti, kun se kerran oli jo aikalailla ohi, joten tuo veti sen aika hyvin huumorilla. Ei neitokainen tietenkään ylpeillyt asialla, mutta menneisyys, mikä menneisyys, ei sillä niin paljon ole väliä, eihän? Toisaalta, oli kyllä mukavaa, että saattoi oikeasti kertoa jotain menneestään, eikä vain, että mul on isä, äiti, pari sisarusta, ja niiden kaa mä oon elänyt ainakin tähän asti, siinä se. Se olisi aika tylsää. Mustatukka ei ollut varma, haluaisiko äitiä tai isää, sillä oli oppinut olemaan itsenäinen. Se olikin yksi hyvistä taidoista, minkä tyttö oli silloin oppinut pienestä pitäen.

Sitten neitokainen keskittyi toisen menneisyyteen. Eli siis, vahinkolapsi? Okei… Vanhemmatkaan eivät ole kaikkein tavallisimmat. Vanessa asui siis isänsä ja tämän perheen kanssa, mutta äidin perhe ja isän perhe olivat siis hyvissä väleissä. Se oli mukavaa, oli niin paljon lapsia, jotka olivat kärsineet erosta ja siitä, etteivät saaneet tavata esim. toista vanhempaansa. Sunnuntaikävely? Aliza kohotti lähes huomaamattomasti kulmiaan tämän kuullessaan. Mustatukka naurahti, kun toinen kertoi uteliaasta tätösestä. Aika hyvin hän kykeni ajattelemaan tämän tilanteen.
”Normaali? Ei, tuo ei kylläkään ollut normaalia, vaikka minuunkin verrattaisiin”, Aliza totesi ja naurahti.

Toisen pahoittelu sai mustatukan huulille huvittuneen hymyn. ”Juu siis, älä missään nimessä ala pyytelemään puheluasi anteeksi. Se oli mielenkiintoista, enkä kovin usein pääse puheliaan kaverin kanssa lörpöttelemään”, Aliza nauroi huvittuneena. ”Siinä ei ole mitään hävettävää, vaan oikeasti se on tosi hyvä taito!” tyttö lisäsi hymyillen ja joi hieman juomastaan.
”Hmm… Noh, minkälaista musiikkia sinä kuuntelet?” mustatukka kysyi sitten hymy edelleen huulillaan ja katsoi toista uteliaana.

Kahvimuki pysyi tytön käsissä tiiviisti käsien liikkuessa väliä pöytä-huulet. Tosin nyt kun Van jutteli Alizan kanssa kädet lepäsivät kahvimukia pidellen pöydällä. Ei niitä nyt ilmassakaan ollut järkevää pitää, vai onko jollain siihen jotain vastaan sanomista? Tyttö hymyili toiselle iloisesti, kun Aliza vastasi, ettei se ollut normaalia, vaikka häneen itseensä olisi verrannut. "Ehkä sitten niin", Van vastasi yhä hymyillen. Sitten tyttö nauroi, kun tuo toinen kauniimman sukupuolen edustaja sanoi, ettei hänen puhetulvansa haitannut. "Kiva, että edes joku pitää sitä mielenkiintoisena, sillä yleensä saan tuollaisissa tapauksissa vastaukseksi tylyn mulkaisun ja käskyn pitää turpani kiinni, vaikken hevonen olekaan", Van sanoi nauraen. Muki nostettiin hymyssä oleville huulille ja kahvi lämmitti vieläkin mukavasti suuta jatkaen sitten matkaansa ruokatorveen, ja ööööö, ei sillä nyt niin väliä minne se matkaa.. Van joi aimo kulauksen mukistaan pyyhkien sitten ronskisti suunsa paperiin, jonka nappasi telineestä.

"Niin, se on hirveen tyhmää, jos itse joutuu pitämään keskustelua yllä, eikä silti saa vastaukseksi kuin öötä, jaata, emmätiiä tai jotain tollasta", tyttö sanoi sitten hymyillen. "Mutta kai sekin johtunee osittain myös siitä miten siihen puhetulvaan on suhtauduttu. Sillä ainakin mun vapaassa kasvatuksessani mun annettiin puhua niin paljon kuin sielu sieti, joten ehkä se on syy mun ainaiseen lörpöttelyyni", Van jatkoi pirteästi pölisten. Toisen hieman uteliaaseen katseeseen, joihin Van oli tottunut jo aikoja sitten, tyttö vastasi hymyillen niin silmillään kuin suullaankin. "Musa vai? No, mä kuuntelen kappaleita tosi laidasta laitaan. Et purkkapoppi menee mut sitten raskaampaa heviä löytyy kanssa mp3:sesta", Van vastasi toisen kysymykseen. Tyttö tosiaan kuunteli vähän kaikkea, eikä halunnut leimata itseään jonkin tietyn musiikkilajin, tai bändin kuuntelijaksi, hän kuunteli sitä, mitä silloin teki mieli. Fiilispohjalta siis, oli Olivia, yksi tytön musiikkifriikki kavereista, sanonut. "Eli yhtä kaveriani lainatakseni mä kuuntelen musaa fiilis pohjalta, et siks kai mua on turha leimata vaikka popparit tai hevariks", tyttö jatkoi nauraen. "Mutta mitäs sä sitten kuuntelet? Kun kerran laulajan uraa havittelet, niin kai sullakin joitain musiikki-idoleita on?" Vanessa kysyi sitten hymyillen. Kahvimuki nostettiin taas huulille ja tuota "mustaa myrkkyä" valui vieläkin kurkusta alas. 'Miten paljon tätäkin oikeesti riittää?', tyttö ajatteli laskiessaan mukiaan alas.