Your not on the menu, you'll never compare

// musta tuntuu, että nää mun alotukset on vaan turhaa paskan jauhantaa, yritetään elää asian kanssa. + otsikko laatu ! :-----------------------D
merri with precise.

Kakkoskerroksen portaiden puolivälissä istuskeli vaaleahiuksinen tyttö, joka hyräili hyväntuulisesti. Se sekopää, joka oli viimeksi nostanut hänet kirjastossa kirjahyllyn kulmaan roikkumaan, oli nyt saanut oikeuden mukaisen tuomion. Apple oli ensiksi pistänyt vähän juttua liikkeelle, ja koska Aston oli tunnetusti täynnä mielellään juoruja levitteleviä lehmiä, olivat jutut liikkuneet valon nopeudella. Loppujen lopuksi tämä herra oli leimattu kannibalismia harrastavaksi transuksi, joka käytti hyväkseen valkeaa villakoiraansa. Ja saanut kuumat kahvit naamalleen ja mojovan iskun uudesta Louis Vuittonin laukusta, kun jätkän tyttöystävä oli jättänyt tuon keskellä aulaa mitä ihmeellisempien haukkumanimien kera – tytölle Apple ei voinut muuta kuin nostaa kuviteltua hattua, mustahiuksisella oli riittänyt mielikuvitusta eikä tuo ollut juurikaan äänihuuliaan säästellyt pilkatessaan ex-poikaystäväänsä.

Noh, Applen mielikuvitus oli tunnetusti sitä luokkaa, että platinablondin päästä lähti mitä ihmeellisempiä ajatuksia liikkeelle, eikä tarvinnut edes vaivata aivoja kovin kauaa.
Itsetyytyväisesti hymyillen neitokainen suki vaaleita hiuksiaan, jotka olivat aamulla saaneet kokea käsittelyn kihartimesta, Applella kun oli jäänyt liikaa vapaa-aikaa ja tuo oli käynyt hieman lainaamassa isosiskonsa kiharrinta ja näyttänyt suorille hiuksilleen taivaan merkit. Nyt ne lepäsivät näteillä laineilla olkapäillä, päälle kaapista oli vedetty musta tuubitoppi ja sen alle turkoosipaita, jonka helma näkyi mustan topin alta. Musta alle polven mittainen hame ja joskus pari vuotta sitten isosiskolta pöllityt harmaat saappaat ja neitokainen oli lähtenyt talsimaan kohti Astonia.

Ruskeat, kajalilla korostetut silmät tutkailivat alempana vellovaa ihmismassaa, Astonin käytävät tuntuivat olevan umpitäyteen ahdettuja välituntien aikaan, ainakin näin aamusta, kun ihmiset eivät jaksaneet raahata perseitään ulkoilmaan, saati että olisivat lähteneet minnekään käymään, kuten Dusty’siin tai jonnekin. Apple siristeli silmiään ja napautti pari kertaa kenkiensä kantoja portaisiin, hän inhosi odottelua, ja tälläkin hetkellä hän odotteli, että Amber tulisi tapansa mukaan kahden kahvikupin kanssa juttelemaan hänen kanssaan, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Ja Applea alkoi pikkuhiljaa hermostuttaa.
Samalla hetkellä kännykkä tiedotti olemassa olostaan alkaen Princess Superstarin tahtiin. Ja kun tyttö oli sen käteensä saanut, ilmoitti kapula kylmästi, että Amber oli kipeä.

Se siitä juttutuokiosta sitten. Puhumattakaan aamukahvista...

- jaaaa täältä tullaan :)) ja hyvä alotushan toi oli, sai mut naurahtamaanki! -

Astonin käytävät olivat täynnä kiireisiä opiskelijoita, jotka häikäilemättömästi tönivät pienempiä pois tieltään yrittäessään raahautua luokasta luokkaan. Precise vihasi tungosta, jonka takia hän kiinnittyi visusti seinää vasten. Tällä tavoin nuorukainen kykeni välttämään parhaansa mukaan tönimistä, mutta pääsi silti kulkemaan helposti kerroksesta toiseen, käytävästä seuraavaan. Tungoksen aiheuttamaa kireyttä lukuun ottamatta hän oli tänään kovin hyväntuulinen ja oli pukenut päälleen mukavat harmaanmustat kangashousut, jotka levenivät polvea myöten, mutta kiristyivät lantiolta ja nilkoista. Paidaksi hän oli kelpuuttanut tylsän, valkoisen t-paidan, jossa oli keskellä kuvioituna suuri ympyrä. Hänen ikivanha, mutta aina luotettava, kangaskassinsa heilui askelten mukaiseen tahtiin pojan ryhtyessä laskeutumaan portaita alas.

Matka sujui varsin jouhevasti kunnes hänen turvalliselle seinän vierustalleen tuli este: vaaleatukkainen tyttö. Precise kirosi mielessään, jääden seisomaan paikalleen, odottaen sopivaa aukkoa, josta puikahtaa huomaamattomasti ja vaivatta läpi. Hetki meni, kunnes sopiva aukko ilmestyi, ja ruskeatukka lähti ottamaan rivakoita askeleita alaspäin. Jälleen joku suurempikokoinen päätti, että Precise oli hänen tiellään - ja niinpä seuraava asia, joka iskostui pojan mieleen, oli äkisti lähestyvät portaat.

“AAAAA!” Precise yritti nostaa kätensä kasvojensa suojaksi, ehtien juuri ja juuri suojaamaan tärkeimmät alueet, ennen kuin paiskaantui vasten kivisiä portaita. Uikuttaen, poika kieri loput portaat seuraavalle tasanteelle - hänen kommelluksensa oli vihdoin saanut portaisiin jonkinmoista järjestystä. Jos ruskeatukka olisi saanut päättää, niin hän olisi mielellään saanut sen järjestyksen aikaan ilman ihmisuhreja.

Jos häntä nyt ihmisuhriksi saattoi sanoa. Kyllä, hän oli elossa. Hän näki selällä lattialla maatessaan varsin hyvin eteensä, joka todisti, että hän edelleen hengitti ja eli. Uikutus ei kuitenkaan ollut laantunut: hänen käsivarsiaan, kylkiään ja hieman päätäkin särki, ja onnettomasti poika kohotti polvensa kiinni leukaansa, muodostaen itsensä sikiöasentoon. Poika sulki silmät, toivoi hartaasti ettei kukaan tallaisi häntä tohjoksi ja että terveydenhoitaja olisi tänään koululla. Siinä meni sitten sekin hyväntuulisuus.

Apple istuskeli portailla, oikaisi jalkojaan, siirsi vieressään lepäävää uskollista hakaneuloin ja muiden härpäkkein koristeltua kangaskassiaan, hypisteli hiuksiaan, pyöritteli päätään, hyräili, vihelteli...
Näin lyhyesti ilmaistuna hästäsi minkä kerkesi. Tyttöä hermostutti, kun hän ei ollut saanut aamukahviaan ajallaan, eikä hän uskaltanut kaiken ihmistungoksen keskellä lähteä pyrkimäänkään kohti aulaa. Paitsi kyllä hän sinne asti pääsisi, kunhan käyttäisi tarpeeksi äänihuuliaan tai heittäisi jotakin nörttien hikisistä sukista, kaikki väistäisivät varmasti tieltä katse inhoa täynnä ja nenäänsä nyrpistellen.

Yhtäkkiä eteen ilmestyi ruskea hiuksinen poika, joka samoin tein ikään kuin lakaistiin tieltä isokokoisen gorillakorston kirjaimellisesti talloessa tuon lattian rajaan. Poika kieri portaat alas, Applen jäädessä tuijottamaan järkyttyneenä perään.
Platinablondi ei juurikaan ollut ehtinyt laittaa merkille mitään, niin nopeasti kaikki oli tapahtunut, mutta aww että toinen osasi olla suloinen!

Hetken vain tuijotettuaan hämmentyneenä alhaalla sikiöasentoon käpertyneenä Apple sai jalkansa liikkeelle, hypähtäen kevyesti kaidetta vasten ja liukuessa sitä pitkin alas toisen luo, hypähtäen kepeästi toisen viereen laukku olallaan. Ihmisjoukko tuntui vain tiivistyvän, kiukkuista pikkublondia alkoi hermostuttaa ylenpalttisesti. Miksei kukaan ymmärtänyt antaa vähän tilaa, vaikka tuo tuntematon söpöläinen oli juuri kierinyt portaat alas?
"Väistäkää norsulauma, hiiri jää jalkoihin!" karjaistiin kaiken käytävän melun yli, ihmisten luodessa Appleen halveksuvia katseita. Kukaan ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, jatkoivat vain matkaansa.
"Saatanan idiootit..." tyttö supisi vihaisena, kädet puuskassa, potkaisten lähimpänä ollutta jätkää polveen - hetken mielijohteesta - kun ei yltänyt lyömään, poika kun sattui olemaan varmaan kaksi kertaa yhtä pitkä kuin Apple. Eikä ylipitkäksi venähtänyt nuorukainen näyttänyt ollenkaan iloiselta, irvistellessään ja pidellessään polvea, mutta kaikeksi onneksi (tai siis Applen onneksi) joku muovibarbi kiskoi jätkän mukanaan väkijoukkoon, eikä tuo ehtinyt jäädä kurittamaan häntä.

Sen enempää Apple ei ehtinyt huomiotaan jakaa ihmisille, vaan kyykistyi tummatukkaisen pojan viereen silmäillen toista huolestuneena.
"Hei, pitääks mun kutsua ambulanssi vai ruumisauto?" kysyttiin tytön räpäyttäessä pari kertaa silmiään ruskeiden silmien ollessa nauliintuneina.

No niin, nyt se sitten tulisi, kuolema. Precise katseli avuttomasti ihmislaumaa, joka oli hetki sitten antanut hänelle jopa hieman tilaa makoilla siinä, kuolemaa tehdessä, mutta nyt oppilaat olivat selvästikin saaneet tarpeekseen, ja piiri hänen ympärillään tiivistyi olemattomiin. Ruskeatukka sulki silmänsä, kiristi otetta jaloistaan niin, että muuttui aiempaakin pienemmäksi keräksi, odottaen ihmismassan vyöryvän hänen ylitseen hetkenä minä hyvänsä.

Ilmeisesti hänen aikansa ei ollutkaan koittanut aivan vielä, sillä äkisti Precisen korvaan kantautui huutoa, ja raottaessaan varovaisesti toista silmäänsä, pörröpää näki lähellään tutunnäköisen tytön, joka toivotta yritti saada jonkinlaista hengitystilaa ruuhkaiseen käytävään. Ihan hyvin se tuntui luonnistuvan, kunnes tuo tyttö päättikin potkaista jotain järkälettä polveen, jolloin Precise oli varma niin hänen kuin tuon uskomattoman mukavan tytönkin kohtaloiden olevan sinetöidyt. Hyvästi maailma, se siitä sitten. Kaikki hänen vähäiset rahansakin menisivät hänen äidilleen, vaikka ne kuuluisivat hänen veljelleen! Antaisikohan järkäle hänelle luvan kirjoittaa hätäisen testamentin ennen kuin murhaisi heidät? Poika tajusi samassa lakanneensa vikisemästä, joten sulki raotetun silmänsä ja alkoi vikisemään uudelleen, nyt vain vähän pienempään ääneen, odottaessaan tuomion hetkeä.

Yllättäen, tästäkin tilanteesta selvittiin vain säikähdyksellä, sillä vaaleatukkaisen tytön alkaessa puhumaan hänelle, ei tuo näyttänyt lainkaan siltä, kuin kuolemaa odottavan kuului näyttää. Eikä sitä pelottavaa korstoakaan ollut näköpiirissä. Oliko mahdollista, että hän sittenkin eläisi tämän päivän pidempään?

Precise tuijotti ylleen kumartunutta tyttöä häkeltyneenä, räpytellen silmiään epäuskoisena. Sitten, kurtistaen kulmiaan, ainoa asia, mitä poika sai sanotuksi, oli: “Kutsuitko sä mua hetki sitten hiireksi?” Häkeltynyt ilme muuttui nopeasti lähes loukkaantuneeksi, eikä ruskeatukka enää edes muistanut kipujaan. Oliko niitä edes koskaan ollutkaan? Ehkä hän vain oli hieman dramatisoinut tapahtumaa niin kuin hänellä oli tapana. Joka tapauksessa, nyt pojan keskittymisen oli täysin varastanut tuo kummallinen tyttö, jonka mielestä hän oli hiiri. Olikohan tytön näkökyvyssä vikaa, sillä omaan silmäänsä hän ainakin näytti edelleen ihan ihmiseltä. Kuin varmistaakseen tilanteen, hän nousi hieman pystympään asentoon ja vilkaisi itseään. Jep, kyllä hän ihminen edelleen oli.

Voi toista, kun tuolla lailla katsoi. Niin suloinen, että ihan teki mieli itkuun purskahtaa!
Okei, edellisessä lauseessa oli ehkä lievää dramatisointia mukana, mutta tuskinpa siitä kukaan välitti.

Applen ruskeat silmät seurasivat kiinnostuneina toisen häkeltynyttä ilmettä, joka sinällään kummastutti tyttöä, mitä ihmeellistä tässä nyt oli? Luuliko toinen päässeensä taivaaseen, että hän oli joku malli nykyaikaisesta, aiempaa modernimmasta enkelistä? Tuskinpa sentään. Ja kun tuo ruskeahiuksinen ilmestys aukaisi suunsa ja kysyi epäuskoiseen sävyyn, että oliko hän juuri kutsunut tuota hiireksi, ja näytti sitten loukkaantuneelta.

Ja koko tapahtuma huvitti vaaleahiuksista niin suuresti, että tuo kaatui takamuksensa päälle ja purskahti heleään nauruun. Kuten tavallista, ei tästäkään naurun remakasta meinannut tulla loppua, ja loppujen lopuksi Apple piteli itseään kaksin kerroin ja haukkoi henkeään, kun oli nauraessaan unohtanut hengittää. Tässä vaiheessa moni varmasti miettii, kuinka ihminen voi unohtaa hengittää, mutta sellaisella hajamieliselle häseltäjälle kuin Apple kaikki oli mahdollista.

Saatuaan itsensä koottua blondi kokosi itsensä istuvaan asentoon, kallistaen päätään virneen keikkuessa yhä tuon heleän punaisilla huulilla.
"Hiiri... No, se ei ehkä ollut se osuvin kuvaus", tokaistiin hieman pohtivaan sävyyn neitokaisen luodessa arvioivia silmäyksiä tummahiuksiseen.
"Sä näytät ehkä enemmän nallelta", tokaistiin pikaisen analyysin jälkeen, "tiiäthän sä, sellanen sulonen pehmonalle. Silmät on vähän väärän väriset, nalleilla on yleensä ruskeat nappisilmät, mutta sä oot piristävä poikkeus. Sulla on kivan väriset silmät."
Apple jutteli kepeästi sukien toisella kädellään platinanvaaleita kiharoitaan hajamielisenä.
"Et näytä enää siltä, että tarttet ambulanssia, puhumattakaan ruumisautosta... Mä kun olin jo varaamassa hautapaikkaa", tyttö puhahti mutristaen kapeita huuliaan.
"Filmaaja."

- ops, venyi! apple on liian ihana :< se inspiroi mua -

Precise ei oikein tiennyt, kuinka hänen olisi kuulunut reagoida vaaleatukkaisen tytön purskahtaessa nauramaan. Niinpä Precise vain katsoi toista yhä aiempaakin hämmentyneempänä, yrittäen pohtia, miksi toinen oli tuolla tavalla reagoinut. Kaipa jotain hassua oli tapahtunut, jotain, mitä Precise itse ei ollut huomannut. Epävarmasti, ruskeatukan huulilta purkautui hermostunut naurahdus, tämän katsellessa ihmeissään ympärilleen. Ei mitään eriskummallista, mitä nyt muutama katsoi vaaleatukkaa, kuin tuo olisi pahemman kerran päästään vialla. Tyttöä tämä ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän, mitä nyt haukkoi henkeään kuin kala kuivalla maalla, joka sai Precisen kurtistamaan kulmiaan aiempaa enemmän, olematta varma, mitä tehdä tai sanoa. Pitäisikö hänen varmistaa, että tyttö oli okei? Tarvitsiko tyttö vettä? Jos Precise muisti oikein, hänellä oli mukanaan vesipullo…

Ruskeatukka ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa ideaansa, kun tyttö näytti jo selvinneen hivenen kummasta kohtauksestaan. Tuo kuitenkin virnisteli edelleen, joten hieman epäröiden Precise sivalsi etusormellaan ylähuultaan, katsahtaen sitten sormeensa häkeltyneesti. Ei hänen naamassaan tainnut olla mitään. Mille tuo sitten virnuili?

Precise ei ehtinyt kysymään, kun vaaleatukka ryhtyikin analysoimaan hänen ulkomuotoaan vähän tarkemmin. Hän olikin nalle eikä hiiri. Ihan mukava ajatus, mutta Precise oli edelleen suhteellisen varma olevansa ihminen. Tai mitä jos tyttö olikin avaruusolio ja hänen maailmassaan ihmiset olivat nalleja, kun taas ihmisten maassa nallet olivat… No, nalleja? “Öö, kiitos”, ruskeatukka sopersi toisen kehuessa hänen silmiään. Hän ei ollut aivan varma, oliko soveliasta kysyä, miltä planeetalta toinen tuli. Ehkä se oli salaisuus, jonka tyttö oli päättänyt paljastaa vain hänelle? Mutta toisaalta, hänen mieltään kutkutti saada lisää tietoa tuosta uskomattomasta tytöstä! Ehkä piti vain olla kärsivällinen, odottaa sopivaa tilaisuutta kysyä.

Filmaaja? Ai niin, hänhän oli kaatunut portaita alas, hän oli kipeänä. Tai no, nyt kun asiaa mietti, niin ei oikein mitään paikkaa jomottanut. Mitä nyt hieman kyynärpäätä, mutta sitä ei edes huomannut, ellei tosissaan yrittänyt. Kaipa hän jonkinlainen filmaaja siis oli, olkapäitä kohautettiin. Nyt voisi olla sopiva kohta kysyä!

Precise nojautui lähemmäs tyttöä, silmät suurina. Hänen pulssinsa tiheni, huulet raottuivat kysymyksen ollessa niin lähellä. Matalalla äänellä, toista ennakkoluuloisesti arvioiden, poika kuiskasi: “Oletko sä… alien? Saanko mä koskea sun kasvojas?” Sinisten silmien katse oli pistävä ja ihaileva, henkäyksen karatessa hänen huuliltaan kuin huomaamatta.

“Sä oot täällä hakemassa mua, vai mitä? Mutta, mutta… Voiko mun veli tulla mukaan? Ja saanko mä kysyä, miltä planeetalta? Plutolta? Ei, se ei oo enää planeetta. Ehkä Venuksesta? Sieltähän huhutaan kauniiden naisten tulevan!” Precisen suusta purkautui kysymysvyöry, ja samassa poika punastui kauttaaltaan. “Ei, ei, ei! Älä ajattele tota niinko flirttinä! Se oli vain viaton toteamus!” Nolona, Precise naurahti.

// hahah :----D presice on ♥

Mitä enemmän Apple puhui, sitä kummastuneemmalta ja hämmentyneeltä (ja suloisemmalta!) ruskeahiuksinen poika näytti. Ja se vain huvitti tyttöä entistä enemmän, virneen vain syvetessä, tuon naurahtaessa kepeästi pojalle. Muutama käytävällä eteenpäin kävelevä ihminen loi vuoroin kummeksuvia ja vuoroin halveksuvia katseita lattian rajassa istuskelevaan parivaljakkoon, mutta Apple ei kiinnittänyt noihin mitään huomiota – ajatukset liitelivät nyt täysin omilla raiteillaan ja poika oli onnistunut kiinnittämään tytön koko huomion itseensä.

"Mikä sun salaisuus on? Miten sä onnistuit tekemään ton? Se näytti ihan oikeesti ihan oikeelta, vähän niin kun jostain leffasta, toi sun kaatuminen siis", kysyttiin sitten platinablondin nykäistessä kangaslaukkunsa lähemmäs itseään, se meinasi uhkaavasti jäädä ihmisten, jotka eivät vaivautuneet sen vertaa katsomaan eteensä, jalkoihin.
"Ootko koskaan aatellu, että susta vois tulla stunttimies?" tiedusteltiin sitten kysyvään sävyyn.

Vaalea iho kurtistui otsalta, kun tummatukkainen kumartui lähemmäs ja näytti… No, ehkä hivenen psykolta nallelta sillä hetkellä, silmät lautasen kokoiset ja huulet raollaan. Vähän mielipuolista, toisaalta, jos ajatteli ja katsoi tarkasti, niin ehkä vähän nälkäiseltä.
Mutta kun toinen pokerinaamalla kysyi, oliko hän alien, meni koko kysymys vähän ohi Applen korvien, ja tuo joutui miettimään koko juttua vähän tarkemmin.
… Siis mitä?

Poika näytti pääsevän vauhtiin ja puhui ihan hulluja. Apple oli hetki hetkeltä varmempi siitä, että Aston High School oli täynnä umpisekopäisiä ihmisiä, tässä hänen edessään oli elävä esimerkki.
Niin kauan, kun toinen oli puhunut, Apple ei ollut tajunnut edes nauraa toisen puheille, hän oli vain jäänyt tuijottamaan toista kulma koholla ja hämmästynyt ilme silmissään, mutta kun neitokainen rekisteröi tuon punastuvan kaulasta aina päälakeen saakka purskahti tyttö jo uudemman kerran hillittömään naurukohtaukseen parin minuutin sisällä.

Tällä kertaa naurunpuuska laantui edellistä nopeammin, sillä platinablondia kiinnosti, miksi ihmeessä toinen muka luuli, että hän oli alien?
"Ai joo, näitkö sä mut, kun tulin lentävällä lautasella kouluun aamulla?" Apple heitti kasvojen ilmeen muuttuessa pelästyneen näköiseksi.
"Hemmetti mä olen paljastanut..." tuo supisi itsekseen, laskien katseensa maahan, tuijotellen lattiaa yrittäen samalla pidätellä pitkin kurkkua ulos pyrkivää naurua.

"Okei nallepoika, valitettavasti mä en oo alien... Se vois olla kyllä aika makeeta, kun näin tarkemmin aattelee, erottuisin edukseni", aloitettiin sitten ruskeiden silmien kohottautuessa katsomaan toista. "Sopiskohan mun hiuksien väri vihreään ihoon, mitä luulet?"

Vieraan tytön udellessa hänen salaisuuttaan ja mahdollista uraansa stunttialalla, Precisen otsa rypistyi tämän ryhtyessä pohtimaan tytön kysymystä tarkemmin. Stunttimies? Pojalle, joka ei tiennyt lainkaan, mitä tekisi tulevaisuudellaan, idea ei kuulostanut hassummalta. Ehkä hänen kutsumuksensa selviäisi vain sillä tavalla, että joku muu valaisisi häntä. Nyt saattoi olla se päivä, kun hänen tulisi tajuta olevansa stunttimies! Vau.

Hänen kumartuessa lähemmäs tuota kiehtovaa tyttöä, hän huomasi tytön olevan hivenen järkyttynyt. Tiesikö tuo mitä hän oli aikeissa kysyä? Oliko tuo ihmeissään siitä, miten hyvin hänen ajatuksenjuoksunsa kulki, ja oli siksi niin järkyttynyt? Hän oli ehdottomasti imarreltu jos toinen piti häntä älykkönä. Yleensä häntä pidettiin vain typeränä, hitaana ja liikaa puhuvana ilman, että edes ajatteli mitä puhui, mutta ehkä hänen älykkyytensä sijoittuikin tälle osa-alueelle. Ehkä hänen kuuluisi olla ufoja pyydystävä stuntmies! No, se kuulosti jo hiukan hänen omiinsakin korviinsa kummalliselta. Eh.

Samassa, hänen esittäessä suuren määrän kysymyksiä, vaaleatukka räjähti uudelleen nauruun. Nyt Precise tuntui pudonneen pahemman kerran kärryiltä. Nauroiko tyttö hänen epäsuoralle kehulleen? Pitikö tyttö hänen kehuaan… ällöttävänä? Ehkä toinen ei ollutkaan alien, vaan kiusasi Preciseä ihan vain kiusaamisen ilosta, niin kuin joillain oppilailla oli tapana. Tämän tiedostaessaan, poika peruutti nopeasti takaisin vanhalle paikalleen - joskin joutui hieman tönimään jalkoja, jotka olivat hänen paikkansa vallanneet -, edelleen nolona, mutta nyt sentään puna oli hälvennyt pois. Olo oli silti mitä tyhmin. Miten hän olikin niin sinisilmäinen! Tämä ajatus nauratti poikaa, hänhän oli sinisilmäinen, mutta piti naurun huolellisesti sisällään. Nyt ei ollut oikea aika naureskella omille ajatuksilleen, kun hänelle naurettiin.

Samassa vaaleatukka vaikenikin, mutta vain hetkeksi. Nyt tyttö kysyi pelästyneen näköisenä, oliko hän paljastunut lentävällä lautasella ajelustaan, joka hämmensi Preciseä aivan laittoman paljon. Oliko tyttö sittenkin alien? Mitä ihmettä oli oikein meneillään? Miksei kukaan voinut selventää asioita niin, että normaalikin ymmärsi. Tai no jaa, normaali ja normaali.

Ah, vihdoin. Tyttö totesi, ettei ollut alien. Precise ei ollut varma, oliko hän pettynyt vai iloinen siitä, että ainakin hänelle oltiin rehellisiä. Ei poika ehtinyt asiaa edes pohtia, kun vaaleatukka näytti innostuvan taas ja kysyi, sopisiko hänelle vihreä iho.

“No, tota…” Precise alotti empien. “Sanottasko, että mä tykkäisin himpun verran enempi tosta sun omasta ihostas.” Ruskeatukka hymyili ujosti, vaikkei edes ollut ujo ihminen. Kaikki oli vain nyt niin outoa, ettei hän osannut muullakaan tavalla reagoida. “Mä oon muuten Precise. Pee-är-ee… Tai no, ihan sama. Sä voit sanoa mua sitten vaikka nalleks, ehkä se on helpompi.” Pojan hymy syveni, ja nyt silmätkin yhtyivät hymyyn.

// voi olla vähän epämääräistä tekstiä kun kello on kuitenkin jo ton verran :---D

Yksi asia ainakin oli varma, ruskeahiuksinen näytti joka toinen sekunti kuin puulla päähän lyödyltä, niin kujalla olevalta tuo näytti. Eipä sillä, että Applen jutuissa kaikki aina olisivatkaan pysyneet mukana, puhumattakaan hänen omintakeisista naurukohtauksistaan, ihmiset eivät yleensä nähneet asioissa samanlaisia koomisia puolia, kuten hän itse näki, mikä toisinaan oli valitettavaa. Häneen vain luotiin ihmetteleviä ja vihaisia katseita, kun hän nauroi jutuille, mitä muut eivät tajunneet.
Mutta mikä se hänen vikansa muka oli, että ihmiset vain yksinkertaisesti eivät vain pysyneet kärryillä?

Mutta platinablondi ei kyllä voinut kieltää sitä, etteikö poika olisi ollut kiinnostavan oloinen persoona kaikessa kummallisuudessaan. Mitä nyt näytti välillä vähän eksyneeltä, mutta kukapa ei olisi, peruuttikin tuo aika nopeasti kauemmas, kun Apple taas päätyi nauramaan. Yleinen vaiva, mutta se nyt vain oli osa hänen luonnettaan, hän nauroi paljon. Yleisesti ottaen tyttö muutenkin oli peruspositiivinen ja repi kaikesta jotakin piristävää, jos vain jaksoi, huonolla tuulella ollessaan… No jaa, lyhyesti ilmaistuna Apple osaa myös olla varsinainen pessimisti.

Katse yritti saada toisen kasvoista ja ilmeistä selvää, oikeastaan Apple toivoi osaavansa (jälleen kerran) lukea ajatuksia – se olisi ollut nytkin kätevää, hän olisi vain voinut kurkata toisen ajatuksia vähän, että oliko tuo alun perin heittänyt koko alien-jutun läpällä, vai oliko tuo ollut tosissaan, ja jos oli ollut tosissaan, oliko pettymys nyt äärettömän suuri, kun Apple ei tullutkaan ulkoavaruudesta ja ei vienyt poikaa ja tuon veljeä Venukselle vaan jätti riutumaan tänne Maan pinnalle. How sad is that.

Iloinen hymy levisi neitokaisen kasvoille, kun toinen oli sitä mieltä, että hänen oma ihonsa näytti paremmalta kuin vihreä.
"Niin, mä voisin näyttää vähän merisairaalta vihreenä..." Pohdiskelevaan sävyyn todetut sanat eivät olleet erikoisemmin tarkoitettu, Apple vain harrasti myös tällaista ääneen pohdiskelua, joista ei aina tiennyt, oliko hän puhunut vastapuolelle vai hölöttänyt vain itsekseen, vaikka harvemmin hän yksinpuhelua harrastikaan. Kaikki vain eivät sitä tienneet.

Ruskeisiin silmiin syttyi innostunut pilke, kun toinen esitteli itsensä.
"Precise..." toistettiin tytön maistellessa toisen nimeä suussaan.
"Siiseli", puhahdettiin Applen virnistäessä vinosti. "Okei, nalle kuulostaa paremmalta."
"Mä oon Apple", blondi hymyili, ilmeen sulaessa kuitenkin hienoiseksi irvistykseksi. "Tosin jos käyt heittämään jotakin päättömiä omena-vitsejä, niin mä heitän sua omenoilla", sanoittiin sitten varoittavaan sävyyn.
"Voit sä Frejaksikin kutsua jos haluat, tai kehitellä jotain muuta, en niin hirveesti välitä."

Ohikiitävän hetken Apple näytti mietteliäältä, ilmeen sitten kirkastuessa.
"Hei, sähän oot ykkösellä etkö ookkin?"

Platinatukka tuumi olevansa mahdollisesti hieman merisairaan näköinen, jos hänen ihonsa olisi vihreä, joka sai Precisen kohauttamaan suuripiirteisesti olkiaan. “Tai sit oisit vaan ihan älyttömän siistinnäkönen. Eiks ihmiset yleisesti ottaen muutu vihreiks vaan naamastaan, ni jos sä oisit kato kokonaan vihreä, ni ehkä kukaan ei pitäis sitä tyhmännäkösenä.” Poika kallisti päätään, ottaen innostuksissaan heidän välilleen jäänyttä rakoa hieman umpeen. Preciseä ei ollut selvästikään vaikeaa kiehtoa, eikä tyttö ollut poikkeus. Nytkin pojan siniset silmät katselivat toista tiedonjanoisina.

“Joo, nalle on parempi”, Precise myötäili vakavana. “Mä kun en ees tiedä mikä siiseli on. Onksillä jotain tekemistä kiisselin kanssa? Ainakin ne kuulostaa samanlaisilta.” Hän toivoi, ettei vaikuttanut tytön silmiin nyt aivan vajaaälyiseltä, vaikkei tiennytkään siiselin tarkoitusta. Ei hänellä kuitenkaan ollut tapana vain pitää suutaan kiinni, jos ei jotain tiennyt, vaan esitti rohkeasti kysymyksen kun sellainen omalle kohdalle osui.

Platinapää esittäytyi Appleksi, joka sai ruskeatukan suun loksahtamaan hieman auki. Hän oli jo aikeissa kysyä, että oliko tyttö tosiaan nimeltään Apple niin kuin omena, vai kirjoitettiinko se vain eri tavalla, kun toinen jo rupesi pitämään saarnaa siitä, että ei pitänyt laisinkaan hänen nimestään aiheutuvista vitseistä. “Mutta… Mutta Applehan on kiva nimi!” poika ihmetteli ääneen, huulet tötteröllä. “Kyllä mä vaan oisin paljon mieluummin omena kuin täsmällinen.” Pojan kasvot vääntäytyivät irvistykseen. Miksei häntä oltu nimetty esimerkiksi Michaeliksi? Oli kuitenkin hauska sattuma, että heidän molempien nimet tarkoittivat jotain sanaa, vaikka ne eivät täysin olleetkaan rinnastettavissa toisiinsa. Jo se sai kummallisella tavalla Precisen tuntemaan jonkin kaltaista hengenheimolaisuutta Applea kohtaan.

Seuraavaan kysymykseen Precise vastasi nyökkäämällä. “Mistä sä tiesit?” Hän kuitenkin päätteli, että ulkonäkö sen parhaiten kertoi. Hänhän oli suurinta osaa miespuolista väestöä lyhyempi, omisti pyöreämmät posket, eikä erottunut käytävillä massasta erityisemmin. Kuten suurimmasta osasta muistakin tulokkaista (tai no, tulokkaat ja tulokkaat, olihan Precisekin koululla jo puolisen vuotta opiskellut), Precisestä oli turvallisempaa olla tekemästä olemassaolostaan sen suurempaa numeroa ja vain sulautua elinympäristöönsä. Kun seuraavalla vuosiluokalla tuntisi oppilaat ja koulurakennuksen paremmin, olisi sitten helpompi tehdä se repäisevämpi sisääntulo, mitä ruskeatukka itse tosin ei kaavaillut. Olisi täydellisen odotettavissa, että hintelä poika kulkisi vielä kolmannellakin vuodellaan pitkin seiniä.

Käytävät alkoivat hitaasti tyhjentyä valtavista oppilasmääristään, ei olisi enää kovinkaan kauaa tuntien alkuun. Tämän tiedostaminen harmitti Preciseä: mikseivät välitunnit voineet olla pidempiä? Ruskeatukkaa harmitti erityisesti se, että kun aika vihdoin koittaisi, hän ei välttämättä enää koskaan päätyisi puhumaan häntä vastapäätä oleskelevalle tytölle. Tai mistä sitä tiesi, ehkä he päätyisivät joskus juttelemaan hieman pidemmäksikin aikaa. Niin Precise ainakin hartaasti toivoi. “Mikä tunti sulla on seuraavaks? Mä voisin saattaa sut luokkien eteen… Jos sä haluat, tietenki”, poika tarjoutui.

Olkia kohautettiin nopeasti, kun Apple jäi vielä pohtimaan sitä, miltä hän näyttäisi, jos iho olisi vihreä. Ehkä se olisi siistiä, ehkä hän näyttäisi merisairaalta, tai sitten joltakin rikkaruoholta… Tai kukalta. Pitäisi varmaan joskus testata, sillä asia alkoi ihan oikeasti kiinnostaa Applea, joka tunnetusti innostui melko nopeasti kaikenlaisesta, vähemmän tai vähän enemmän päättömistäkin jutuista, jotka normaalia ihmistä tuskin jaksaisivat kiinnostaa yhtään sen enemmän kuin sangollinen pieniä kiviä.

Huulet raottuivat hieman, kun Precise vertasi siiseliä ja kiisseliä keskenään. Apple kohotti kulmaansa ja naurahti huvittuneesti pörröttäen vaaleita kiharoitaan.
"Siiseli on sellanen jyrsijäeläin, tiedäthän sä", sanottiin sitten tytön pudistellessa pikaisesti päätään. Hassua, miten ihmiset eivät tienneet, mikä oli siiseli? Joskus hänen kaverinsa oli kysynyt, oliko flamingo lintu vai kala, mikä oli kyllä ollut naurettavinta, mitä Apple oli koskaan kuullut, näin vain hieman liioiteltuna.

"Precise on just söpö", Apple tokaisi kapeiden huulten kaartuessa suloiseen hymyyn.
"Precise Apple ois aika hauska..." pohdittiin sitten ääneen platinablondin tyrskähtäessä itsekseen, siitä nimestä saisi ainakin tasan varmasti kuittia. "Ootko sä sitten nimes veronen? Täsmällinen siis?"

Toisen myöntäessä olevansa ykkösellä, Apple virnisti voiton riemuisesti, hän oli ollut oikeassa, kuten tavallisesti.
"Mä näin sut joskus kuviksen luokassa ykkösten tunnilla kun ootin kaveria", tyttö myönsi kohauttaen olkapäitään. Asia oli itse asiassa tullut vasta äsken hänen mieleensä, kun ruskeat silmät olivat tutkiskelleet toista tarkasti, hän muisti nähneensä toisen silloin, siellä luokassa. Tai sitten hän oli erehtynyt tyypistä... Pikainen otsan rypistys ja Apple suuntasi katseensa poikaan.
"Kait sä oot kuviksen valinnaisryhmässä?" Väärässä oleminen ei ollut järin mieluisaa Applelle, ja tällä kertaa se olisi vain noloa, eivätkä punastuneet posket ja nolostuminen olleet maailman mieluisimpia asioita.

Vielä hetki sitten ympärillä kävelleet ihmiset tuntuivat yksi kerrallaan katoavan kuin tuhkatuuleen. Tällaisina hetkinä Applen olisi tehnyt mieli ottaa kyltti ja lähteä pitämään mielenosoitusta pidempien välituntien puolesta, tässä jäi ikävästi juttu kesken! Ajatus tunkkaisesta luokkahuoneesta ja suurimahaisesta, parrakkaasta uskonnonopettajasta ja tuon kuivista jutuista ja ärsyttävästä äänestä eivät aiheuttaneet kovin suurta ilahtumisen tunnetta Applessa.
"Uskontoa..." mutistiin alku tytön ilmeen kuitenkin kirkastuessa, kun Precise tarjoutui saattamaan hänet luokalle.
"Se olis kiva", hymyiltiin pojalle blondin kammetessa itsensä istuma-asennosta takaisin pystyyn, tytön vetäessä kangaslaukkunsa olkansa yli.

- herranjumala tää venähti x_x pahoittelen♥ -

Precise tuijotti toista vaiti, suu auki jääneenä, toisen kertoessa siiselin olevan jonkin sortin jyrsijäeläin. Kyllä hän jyrsijän tiesi, ei siinä mitään, mutta siiselistä hän ei tosiaan ollut kaiketi koskaan edes kuullutkaan. Hänelle tuli jo koko sanasta niin vahvasti mieleen kiisseli, että oli hankalaa edes kuvitella sen olevan eläin suurin talttahampain… Puraisten nopeasti alahuultaan, poika vastasi selvästi epävarmuus äänestä läpi kuultaen: “Joooo… Siiseli, joo…”

“Söpö?!” Precise äyskähti Applen kehaistessa hänen nimeään. “Söpö?” Poika pudisti päätään raivokkaasti puolelta toiselle. Hänen nimeään oli aikojen saatossa kuvailtu monellakin adjektiivilla, mutta tämä oli ehdottomasti ensimmäinen kerta, kun kukaan oli kutsunut sitä söpöksi. Tai no, olihan se omalla tavallaan söpö. Yhtä söpö kuin Järjestelmällinen tai Akuutti tai joku muu älyttömältä kuulostava adjektiivi. Sopivathan ne muuten hyvin lausuttaviksi, mutta niitä ei tosiaankaan oltu tarkoitettu nimiksi. Niin kuin ei oltu tarkoitettu Preciseäkään.

Vaaleatukka uteli pojan nimen tarkoitusperää, joka sai ruskeatukan muljauttamaan silmiään, niin kuin aina tähän kysymykseen vastatessaan. “Tavallaan joo. Emmä menis sanomaan, et esim. nyt oisin jotenki täsmällinen, mut sillä hetkellä mä olin. Ku synnyin. Mä nimittäin synnyin tasan yheksän kuukautta siitä päivästä, ku sain alkuni. Tai niin mutsi väittää, mut musta tuntuu, että se nyt ei ees tiedä sitä tarkkaa päivää ku mä sen munasarjoja menin tapailemaan.” Pojan suu puhua pälpätti niin nopeasti, ettei hän ollut edes täysin varma, pysyisikö Apple kärryillä. Mutta ei hän siitä jaksanut huolehtia, vaan lisäsi tarinalleen karkean päätöksen: “Niiden kahden suhde ny ei ollu erityisen… romanttinen. Se oli enemmän kahen eläimen ku kahen ihmisen suhde. Siks se loppuki eläimellisesti.” Precise ei ollut aikeissakaan tarkentaa tarinansa päätösosaa, jos toista kiinnosti niin sai toinen toki udella. Poika kertoisi enemmän kuin mielellään vaikka koko elämäkertansa, mutta päätteli, että platinapää oli saanut tältä erää tarpeekseen.

Applen ryhtyessä kertomaan, mistä oli päätellyt Precisen vuosiluokan, poika itse kaivoi kangaskassistaan lieriön muotoisen huulirasvaputelinsa, laittaen sitä nopeasti ohuen kerroksen huulilleen, ennen kuin kiinnitti jälleen täydellisesti huomionsa tyttöön. Hänen huulensa vain kuivuivat usein hyvinkin nopeasti, mitä ei tietenkään paljoa auttanut jatkuvasti liikkuva kieli. Rohtuneet huulet eivät olleet erityisen kaunis näky, joten huolimatta siitä, että sai silloin tällöin mukavia “saatanan hintti” -kommentteja, oli hyvä pitää rasvaa mukana.

“Joo, kuviksessahan mä”, Precise vastasi hymyillen lyhyesti. “Mikä sun kaveris nimi on?” Hän tuskin oli aikeissa käydä juttelemaan toisen kaverille vaikka saisikin nimen selville, olipahan vain mukavaa tehdä havaintoja siitä, millaisessa seurassa tuollainen tyttö yleensä liikkui. Ei sillä, että Applessa olisi mitään pahaa, päinvastoin! Precise oli jo täysin toisen lumoissa, ja sellaisella oli tapana herättää mielenkiinto vähän kaikenlaista tiedonjyvää kohtaan, etenkin hänen tapauksessaan. Mikään ei ollut ruskeatukan mielestä ikävämpää, kuin jäädä vaille jostain.

Esimerkkinä tällaisista tiedonjyvistä oli Applen äänensävy hänen todetessaan seuraavan tunnin olevan uskontoa. Ei siis mikään järin uskonnollinen ihminen, mikä miellytti poikaa. Hänellä kun oli tapanaan kyseenalaistaa vähän kaikkea, ja hänen mielestään todisteita ei ollut lainkaan tarpeeksi kumpaankaan suuntaan, jotta hän kykenisi valitsemaan oman puolensa. Agnostikoiksi kaiketi sellaisia kutsutaan. Joka tapauksessa, huolimatta siitä, että ajatus uskonnontunneista oli synkentänyt Applen kasvot hetkeksi, ne syttyivät eloon taas Precisen tarjoutuessa tytön saattueeksi. Tytön reaktio sai hänen huulilleen kohoamaan leveän hymyn, ja poika upotti sormensa hiuksiinsa, näyttäen täten hieman hämmentyneeltä, mitä ruskeatukka kieltämättä olikin. Samalla poika kampesi itseään pystyyn vapaaksi jääneellä kädellään, jääden sitten seisomaan paikalleen, odottaen Applen suuntaavan ensiksi kulkunsa sinne, missä tytön uskonnonluokka ikinä sijaitsikaan.

Ennen kuin hiljaisuus ehti laskeutua kaksikon ylle, Precise heitti ilmaan selvän small talkiksi tarkoitetun kysymyksen: “Mitäs sä teet koulun jälkeen?” Äänensävystä kykeni huomaamaan, ettei kysymystä oltu esitetty mahdollisen seuran toiveessa (vaikka sitä poika kieltämättä salaa toivoikin), vaan enemmänkin synnyttääkseen jonkinmoisen keskustelun.

// ai vähän ? :-----DDDD

Apple vain naurahti heleästi toisen epävarman kuuloisille sanoille, kasvoille kohotessa vino, ilkikurinen virne, johtuen toisen huvittavan näköisestä ilmeestä. Oikeastaan aika söpö… No, samalla kuitenkin huvittava. Seuraaville kieltäville sanoille platinablondi vain kohautti olkapäitään, hänestä Precise kuulosti söpöltä, ja se oli hauska lausua, vaikka todennäköisesti hän ei sitä aivan oikein lausunutkaan. Mutta tuskinpa tuo ruskeatukkainen poika pahakseen pistäisi, vaikkei se täydellisen oikeaoppisesti hänen huultensa välistä tulisikaan, olihan tuo sanonut, että hän saisi kutsua vaikka nalleksi jos halusi.

Pää kallistui toiselle sivulle ruskeiden silmien napittaessa toista odottavasti ja kiinnostuneina, kun toinen selitti nimensä tarinaa. Suu kävi niin nopeasti, että jos Apple ei itsekin puhuisi sadan kilometrin tuntivauhdilla hän tuskin olisi pysynyt kärryillä. Mutta kun Apple nyt vain sattui olemaan tyttö, joka puhua pälpätti minkä kerkesi, jos sille tuulelle sattui, ei mukana pysymisessä ollut minkäänlaisia ongelmia.
"Vai niin", oli kuitenkin ainut kommentti Precisen juttuun, vaaleahiuksinen jäi kuitenkin miettimään tuon sanoja siitä, että pojan vanhempien suhdekin oli loppunut ”eläimellisesti”, tiedä sitten mitä toinen oli jutullaan tarkoittanut, mutta Apple ei käynyt utelemaan. Ainakaan tällä erää.
Mutta mitenköhän sitten hänen äitinsä, millä perusteella tuo oli Applen nimennyt Appleksi? Oli syönyt omenoita, mitä?

Tyttö hymyili tyytyväisenä siitä, että oli osunut oikeaan, eikä ollut nolannut itseään toisen silmissä. Vaikka tuskinpa hän kovin kauaa olisi jaksanut nolostella ja punastella, se ei oikein ollut hänen heiniään.
"Bambi", vastattiin toisen sanoihin virnistyksen kera, tytön kaveri oli sen verran… no, voisi sanoa, että omalaatuinen tapaus, että luultavasti Precise toisen tietäisi, jos ei, olisi tuo jonkun kuplan sisässä tai kiven alla asunut.
"Tai oikeestihan se on Barbara, mutta ei sitä kukaan koskaan sillä nimellä kutsu, kun se ite inhoo sitä", Apple vielä lisäsi, vaikka epäilikin sitä todennäköisyyttä, ettei poika tuota ensimmäisenä mainittu nimeä tunnistaisi.

Pystyyn kammettuaan Apple suuntasi askeleensa kohti uskonnonluokkaansa, joka sijaitsi toisessa kerroksessa, olettaen Precisen seuraavan perässä. Tai ei perässä, vaan vieressä.
"En tiiä vielä", vastattiin toisen kysymykseen koulun jälkeisistä suunnitelmista, "en muista pitikö mun mennä kaupunkiin vai jonnekin muualle..." Tyttö hyppelehti portaita ylöspäin kuljettaen kättään kaiteessa, luoden sitten katseen Preciseen.
"Entä sinä?"

- pitää ihastella, miten mun vastauksien pituus osaakin heitellä :D:D:D -

“Bambi”, Precise toisti mietteliäästi. Kieltämättä tuttu nimi… Hänelle harvemmin mikään nimi helisti kelloja, mistä sai puhtaasti kiittää sitä, ettei Precise ollut mikään ahkerin koulunkäyjä. Kuvaamataidontunnit tosin kiinnostivat poikaa eniten, ja siksi varmaan nimi kuulostikin tutulta. Kaipa sitä tämän puolen vuoden koulunkäynnin jälkeen pitäisi jokunen nimi muistaa? Naamaa Precise ei saanut nimeen kuitenkaan yhdistettyä, vaikka hänelle muutama vaihtoehto tulikin mieleen. Mitä sitä turhia lisää kyselemään, eiköhän viimeistään seuraavalla kuvaamataidontunnilla hänen arvailunsa osoittautuisi joko täysin vääriksi tai ehkä jopa oikeiksikin.

Apple nousi myös ylös, lähtien sitten askeltamaan portaita ylöspäin. Yritellen pysytellä nopeassa tahdissa mukana, Precise seurasi vierellä kuuliaisena. “Näh, ei mulla mitään”, poika vastasi rehellisesti. “Hullu äiti. Jos sitä tekemiseks kehtaa kutsua, mut aika paljon duunia siinä naisessa kyllä on.” Äänensävy oli rento ja huoleton, mutta kuten saattoi olettaa, sanat olivat täyttä faktaa. Harvoin ruskeatukan suusta mitään valheita pääsikään, hän kun ei osannut valehdella pätkääkään. Ja ihmiset kun tuntuivat pitävän hänen elämäänsä sellaisenaan jo suhteellisen mielenkiintoisena, miksi turhaa saippuaoopperaa lisäilemään? Saippuaoopperaa voisi tosin vähän vähentääkin välillä, sillä aina ei ollut hyvä kailotella pitkin käytäviä jokaisesta henkilökohtaisesta asiastaan.

“Millanen perhe sulla on?” Precise töksäytti äkisti hetken mielijohteesta. Hän ei ollut edes varma, saiko sellaisia kysymyksiä kysellä, vai olivatko ne liian henkilökohtaisia ja mitä sellaisiin kysymyksiin yleensä ottaen edes vastattiin. Kerrottiinko, että “äiti on farmari ja isä lakimies” -tyyliin vai kerrottiinko Precisen tyyliin “äiti on maanisdepressiivinen ja isä luultavimmin haudassa”.

// joskus käy näin :----D

"Aijaa", Apple vastasi kohottaen toista kulmaansa toisen sanoille. Pitikö nuo nyt sitten ottaa kirjaimellisesti niin, että toisen äiti vietti päivänsä pyöreässä, pehmustetussa huoneessa, vai vähemmän kirjaimellisesti? Mutta blondi ei tuhlannut aikaansa kyselläkseen, kyllä kai Precise olisi kertonut, jos olisi halunnut. Vaikka oikeastaan Apple paloi halusta tietää, hän oli luonteeltaan sen verran uteliasta sorttia, mutta päätti pitää suuren suunsa supussa - hetken aikaa, ennen kuin hän sai taas aiheen puhua.

Perhe, se oli hyvin laaja aihe. Paljon tekstiä.... No, Precise pysyisi kyllä mukana. Tai sitten ei, mutta kyllä hän voisi sitten selventää.
"Lyhyesti sanottuna mun perhe on iso."
"Mutta pidemmän kaavan kautta selitettynä... isä, äiti, äitin entisestä avioliitosta veljet Justice, Destiny ja sisko Orange, isän entisestä avioliitosta sisko Mila, sekä mun niin sanotut koko sisarukset kaksosveljet Seven ja Snake ja sisko Honey. Ja sitten Jupiter Sol on mun serkku, se käy Astonia. Ja on mulla muitakin serkkuja, jotka käy Astonia, niin kun esimerkiks Dyon Hyde ja sen kaksoisveli Cyrus ja sitten niitten siskot Belle ja Adrienne ja silleen..."
Apple loikkasi porrasaskelman ylöspäin ja kaikessa innostuneisuudessaan oli lentää selälleen, ellei olisi ehtinyt ottaa kaiteesta kiinni.
Koko selvityksen aikana tyttö ei vetänyt kertaakaan henkeä, joten kun tuo lopulta loppuun pääsi, veti tuo syvään happea keuhkoihinsa ja virnisti.
"Kuten sanoin, mun perhe on iso. Serkutkin on perhettä", Apple tokaisi pirteään tapaansa ja naurahti kirkkaalla äänellä.
"Entäpäs sun sitten?" kysäistiin kun platinablondi hypähti viimeisenkin askelman, "millanen sun perhe on?"

Suurin osa oppilaista näytti jo valuneen luokkiin, ja Apple olisi kohta myöhässä, ellei ollut jo. Mutta eipä se liiemmin tuota pientä scenetyttöä haitannut, Precise oli parempaa, mukavampaa ja kiinnostavampaa seuraa, kuin joku vanha, mahakas, karvainen uskonnon opettaja ikinä.

Precise kuunteli Applen tarinointia perheestään vaiti. Hän tuijotti tyttöä, suu auki, suu kiinni, ilme aprikoivana ja jälleen oivaltaneena. Hän pystyi yhdistämään nimet hädin tuskin kasvoihin, mutta muutama onnistui vaivattakin. Aikamoinen perhe näköjään. Ehkä hänen omansa ei olisikaan niin ihmeellinen tähän ilmeisesti kaniinien tavoin lisääntyvien sukuun verrattuna. Se teki poikaan lähtemättömän vaikutuksen. Harvoin mikään veti hänet hiljaiseksi, mutta siinä kuunnellessaan Applen luettelevan serkkujaan, oli Precise aivan äimänkäkenä.

“Ai mun perhe?” poika toisti, seuraten tyttöä käytävälle. “No, ei ainakaan noin ihmeellinen. Meitä on oikeestaan vaan kolme, plus täti, muut sukulaiset sit ei oikeen vaivaudu meitä tapaamaan.” Olkapäitä kohautettiin ja Precise hymyili hiukan, siirtäen katseensa maahan. “Kuten jo varmaan tajusit, niin meillä on mutsi, joka on vähän omalaatuinen. Sitä pahempaa sössöttäjää tuskin on, usko pois. Sitten on mun isoveli, se käy kans tätä koulua, Julien. Se on meidän perheen aivot ja sata kertaa rauhallisempi ja tavallisempi. Isää ei oo ollu moneen vuoteen, ken tietää missä sekin on tällä hetkellä.” Varovaisesti, Precise kohotti katseensa lattiasta lukeakseen Applen kasvoja. Vaaleatukka varmaan pitäisi viimeistään nyt hänen perhettään porukkana kahjoja. Tai oikeastaan, eihän hän ollut kertonut vielä läheskään kaikkea. Applella ei esimerkiksi tainnut olla vainuakaan mikä hänen äitiään mahdollisesti vaivasi, eikä Precise kyllä ollut erityisemmin varma siitä, halusiko hän sitä kertoakaan. Olihan Preciseä itseään melkein mahdotonta yhdistää äitinsä sairauteen ilman tieteellistä todistetta, mutta Apple saattaisi kyllä huomata miten moni oire vastasi hänen omaansa. Eikä Precise mielellään olisi koko koululle paljastanut sairastavansa kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Ettei kaksikon välille tulisi vaivaantunut hiljaisuus, Precise kiirehti jo puhelemaan lisää. “Mahtaa olla makeeta, kun on niin iso perhe. Ei oo ainakaan koskaan yksinäistä, vai?” poika uteli. Käytävä oli jo melkein tyhjä, osa luokista alkoi sulkemaan oviaan. Precise ei enää ehtisi omalle tunnilleen, mutta Apple sen sijaan voisi kiiruhtaessaan onnistua. No, hän varmaan menisi Applen mentyä käyttämään säästämänsä pennoset kahvilaan…

Platinablondi räpsäytti pari kertaa silmiään kuunnellessaan ruskea hiuksisen pojan kertomusta perheestään. Pää kallistui aavistuksen omaisesti oikealla, käden sukiessa vaaleita hiuksia levottoman ja hermostuneen oloisesti, vaikka ele vain kertoi, että Apple keskittyi käsillä olevaan asiaan, hänellä vain oli tapana ruveta häpläämään hiuksiaan samaan aikaan. Huono tapa sinällään, että ihmiset saattoivat kuvitella tytön olevan kyllästynyt ja tylsistynyt, vaikka todellisuudessa hän oli kaikkea muuta.

Apple yritti tulkita pojan sanoja, mutta miten tulkitset sen, että äiti on sössöttäjä? Tarkoittiko se sitä, että tuolla oli tapana valittaa kaikesta, vai oliko Precisen äiti joku pyörätuolipotilas, joka ei kyennyt enää kunnolla puhumaan? Tyttö ei tohtinut kysyä, sillä hän omisti sentään sen verran tahdikkuutta, että antoi olla, vaikka uteliaisuuden sammumaton liekki tuntui roihahtavan uskomattomiin mittoihin.
Kysymykseen perheen isosta ja siitä, miten oli siistiä, kun oli niin iso perhe, Apple kohautti vain olkapäitään.
"Me ollaan vähän kummallisia", tokaistiin ykskantaan platinablondin virnistäessä ohimennen, "mut on se ihan siistiäkin. Ei tosiaan oo ikinä yksinäistä." Eri asia sitten oli, oliko yksinäistä, vaikka talossa olisikin joku. Applella oli joskus, sillä kaikki perheenjäsenet eivät ihan olleet samalla tasolla hänen itsensä kanssa.

Ruskeat silmät vilkaisivat kerran pari ympärilleen, siinä toivossa, että tunnit eivät todella olisi alkaneet. Mutta käytävä suorastaan loisti tyhjyyttään – lukuun ottamatta niitä muutamia siellä täällä lojuvia roskia. Sekä häntä itseään ja Preciseä.
"Mun pitää mennä tunnille", sai tyttö lopulta pakotettua itsensä sanomaan. Syvä huokaus kuitenkin karkasi, tytön kohauttaessa olkapäitään.
"Uskonnonmaikalla on tylsää ilman mua, pitää mennä pelastaa sen päivä." Apple hymyili leveästi, korjasi harmaan koululaukkunsa asentoa olallaan ja kumartui Precisen puoleen.
"Nähdään nalle", tyttö naurahti raikkaalla äänellä ja suikkasi nopean suukon pojan poskelle. Se taas siitä pidättyneisyydestä, Apple ei todellakaan tuntenut yksityisyyden rajoja eikä liiemmin miettinyt, mitä muut hänen hellyydenosoituksistaan oikein ajattelivat.

Sen tehtyään platinablondi lähti kävelemään kevyesti hypähdellen, pysähtyen käytävän päähän uskonnon luokalle. Muutaman oveen hakatun rytmin jälkeen eräs luokkalaisista avasi oven. Apple vilkaisi vielä olkansa yli, hymyili ja heilautti kättään, ennen kuin astui suoraan pedon hampaisiin ja valmistautui nauramaan mahakkaalle uskonnonopettajalle oikein olan takaa.

// the end mun osalta, kiitti kivasta pelistä ! :---) otetaan joskus uutta ?

Apple totesi hänen perheensä olevan kummallinen, johon Precise hymähti hieman. Hän ei tiennyt eikä alkanut arvuuttelemaan, mikä oli Applen käsitys kummallisesta, mutta jos he olisivat samankaltaisia kuin Apple, niin tyttö omisti varmasti unelmaperheen. Tai no, muutama Applen täällä koulua käyvä sukulainen oli enemmänkin karmiva, mutta ehkä he olivat poikkeustapauksia… ehkä. “Parempi kummallinen kuin tylsä”, sanoi Precise, onnistumatta vakuuttamaan täysin itseäänkään. Kaipa sillä kummallisuudellakin oli omat rajansa.

Precise oli osannut odottaa sitä, mutta kun Apple sitten vihdoin sanoi ääneen hän täytyvänsä lähteä, lysähtivät pojan hartiat pakonomaisesti pettymyksestä. No, hän oli joka tapauksessa äärimmäisen ilahtunut siitä, että oli saanut näinkin pitkäaikaista seuraa välitunniksi, mutta hän oli mitä surkein hyvästelijä. Precise ei halunnut koskaan olla yksin.

“Hyvä saldo”, Precise vastasi, selventäen sitten perään: “Meinaan oot jo pelastanut yhden päivän.” Ujosti ruskeatukkainen poika hymyili platinapäälle, katsahtaen sitten nolosti lattiaa. Hänen katseensa oli edelleen liimautuneena lattiaan, kun sai täysin odottamatta suukon poskelleen. Precise vaihtoi väriään ennätysnopeasti punaiseksi, eikä osannut reagoida yllättävään käänteeseen millään tavalla. Kädet olivat juuttuneet kyljille, eivätkä nousseet millään vastaamaan toisen viimeiseen vilkutukseen. Precisellä kesti hetki tajuta oven sulkeuduttuakin, että hänen suunsa oli jäänyt roikkumaan typerännäköisesti auki. Onneksi sitä ei ollut enää kukaan todistamassa, joten Precise naurahti vaivaantuneesti itsekseen ja ryhtyi pörröttämään tukkaansa, suunnatessaan kulkuaan pois koululta. Huh huh. Ja ajatella, että hän oli jopa pienen hetken ajan harmitellut sitä, ettei ollut mennyt fysiikantunnille. Nyt oli ainakin varmaa, ettei mikään yhtälö vetänyt vertoja tälle yhtälölle.

Harvinaisesti, Precise huomasi alkavansa viheltelemään. Hän kaivoi housujensa taskuja, nostaakseen esiin pienen kukkurallisen kolikoita. Hänkö ihastunut? Taasko? Ei kai! Precise inhosi ihastumista, ne kun eivät koskaan päättyneet hyvin. Eikä hänenlaisensa saisi koskaan Applen kaltaista tyttöä. Voi luoja.

- hihi joo kiitos munkin puolesta! tätä oli tosiaan kivaa pelata, otetaan toki joskus uusiks, jos et ehtinyt preciseä kauhistelemaan :D:D -