Vapaalla

// Melinda mukaan... :--)

Melinda Murray asteli hitain askelin pitkin koulun käytäviä, päätöskohteenaan aula – hyppytunti kuluisi hyvin hautautumalla aulan nojatuoleihin lukemaan kirjaa, tai mikäli ne eivät olisi vapaina, niin jonnekin muulle penkille. Tyttö oli sonnustautunut tummiin farkkuihin ja vaaleansini-turkoosiraidalliseen t-paitaan, joka korosti tytön taivaansinisiä silmiä. Jalasta löytyi kuluneet, kaiken nähneet ja kestäneet tummansiniset tennarit, olalla roikkui musta koululaukku täynnä kaikkea turhanpäiväistä – koulukirjoja, pitkähihainen pusero, pistokaslappuja, vanhoja kokeita ja ties mitä muita tiedotteita.

Askeleet kiidättivät tyttöä eteenpäin tyhjyyttään kaikuvilla käytävillä – hyppytuntilaiset taisivat olla viettämässä tuntejaan muuaalla kuin koulussa, ehkäpä ulkona, tai sitten he olivat ottaneet rintamasuuntansa kohti Dusty’sia tai kaupunkia… Kun Mei saapui aulaan, katse haravoi aulan läpi, näkemättä kenään – mutta sitten kolmosluokkalaisen tytön katse kiinnittyi pienikokoiseen tyttöön, joka istui valppaan näköisenä nojatuolissa. Mei tunnisti tytön – tuo oli ykkösluokkalainen, hän oli joskus nähnyt tytön kuvaamataidon luokassa. Lapsenomaisista kasvoista ei voinut erehtyä, mutta nimeä hän ei saanut päähänsä, vaikka kuinka yritti.

Melinda katsahti ympärilleen, ketään muuta ei ollut näkyvissä. Vaikka hän ei yleisesti ottaen syöksynyt tutustumaan uusiin ihmisiin, voisi hänkin kai tehdä kerran elämässään poikkeuksen, tyttö oli sen verran harmittoman näköinen. Näytti ehkä enemmänkin pelokkaalta jänikseltä, joka loikkisi karkuun pienimmästäkin risahduksesta.

Mei asteli tytön viereiselle nojatuolille, istahtaen alas, laskien raskaan koululaukkunsa jalkojensa juureen. "Hei", tervehtii hiljaa, siirtäen ponnaristaan karanneita hiussuortuvia pois silmiensä edestä.

Abbey jännittyi, kun tyttö istui hänen vierelleen. Hän tiesi kyllä, kuka tyttö oli, olivathan he usein yhtä aikaa kuvaamataidossa. Abbey kuuli hiljaisen tervehdyksen ja mumisi itsekin hiljaa: "H-hei...". Hän katseli aivan vastakkaiseen suuntaan kuin missä tyttö oli, ei hän oikein koskaan voinut katsoa ihmisiä kunnolla. Sitä se ujous teettää. Välillä hän vilkuili omia kengänkärkiään, aivan kuin ne auttaisivat hänet hädästä. Ei hän oikein tiennyt, että saiko hän siinä istua vai ei.

"Tuota... Voin minä tästä lähteäkin", Abbey sanoi enemmänkin kengilleen kuin tytölle ja oli valmiina kaappaamaan laukkunsa. Hän halusi vain varmistaa, ettei edessä olisi paria päivää kestävää nahakkaa, jonka syy olisi hänen lyhyt lepohetkensä nojatuoleilla. Ei Abbey kuitenkaan uskonut, että tuo ruskeahiuksinen tyttö olisi mitenkään ilkeä, ei ainakaan ensivaikutelma sellaista kuvaa antanut. Mutta eihän sitä koskaan voi olla varma.

// tuskin samalla kuviksentunnilla, onhan Melinda sentään Abbeyta kaksi vuotta vanhempi :--D

Katsahtaa hämmästyneenä tyttöön, joka ilmoitti voivansa lähteä. "Miksi ihmeessä?" kysyy siniset silmän aavistuksen verran laajenneina, toinen kulma kysyvästi koholla. Tyttö tuijotteli vastakkaiseen suuntaan, sanojensa aikana kengän kärkiinsä. Ääni oli hiljainen, mikä oli oikeastaan Meistä vai hyvä asia – hän ei pitänyt kovaan ääneen kailottavista ihmisistä.
Mutta vaikka Melindaa pidettiin toisinaan erittäin ujona, päihitti tämä tyttönen hänet kyllä kirkkaasti, ainakin ensivaikutelman perusteella.

"Taidat olla ensimmäisellä?" pikemminkin varmistaa, kuin kysyy. Kääntää katseensa aulan ilmoitustauluista vierustoveriinsa, hymyillen pienesti. "Minä olen Mei", esittelee itsensä lempinimellään, kuten tavallista: jostain syystä kun ei voi sietää etunimeään.

// ai joo, aivan, mun moka! sori :-D //

"No kun... Enhän minä saisi näissä istua", Abbey sopersi ja vastasi pikaisesti tytön katseeseen, mutta siirsi äkkiä katseensa takaisin kenkiinsä. Jälleen kerran hän mielessään kirosi ujouttaan: elämä olisi niin paljon helpompaa, jos voisi keskustella ihmisten kanssa aivan luonnollisesti, katsoen toista silmiin.

"Joo, o-olenhan minä", Abigail vastasi vanhemman kysymykseen tuijotellen nyt nojatuolinsa käsinojaa vetäen samalla syvään henkeä, ihan vain tottumuksesta. Aina keskustellessaan jonkun tuntemattoman kanssa hänellä oli vähän huono tapa unohtaa hengittää. Tytön esiteltyä itsensä Meiksi Abbey nosti jälleen katseensa ja yritti nyt katsoa Meitä suoraan silmiin. "Olen Abigail, mutta tuota... Voit kutsua minua vaikka Abbeyksi", hän sanoi pikkuisen varmemmalla äänellä ja pieni hymy vieraili hänen huulillaan.

Abbey tunsi pientä ylpeyttä itsestään, aika harvoin hän sai mahdollisuuden esitellä itsensä noinkin hyvin. Kun kerta pahin ujouspuuska oli ohi, ehkä hänen pitäisi kysyä jotakin. "Hmm... O-onko sinullakin vapaatunti?"

Mei käänsi päänsä kallelleen, aavistuksen lainehtivien, tummanruskeiden hiussuortuvien laskeutuessa tytön poskea pitkin alas. Silmät tutkivat tyttöä, katseesta erotti kummastuneisuuden. "Mikset?" Oikeastaanhan neitokainen tiesi vastauksen, mutta kysyi sen kuitenkin – häntä kiinnosti tietää tytön omat perustelut asialle.

Hymy laskeutui Mein huulille – hän oli siis muistanut oikein, toinen oli ensimmäisellä. Naurahtaa pehmeästi tytön esittäytyessä Abbeyksi. "Selvä, Abbey", vastaa naurahduksen laannuttua. "Niin noh, minun oikea nimeni on Melinda, mutta jos saan pyytää, niin älä käytä sitä."

Hetken Mein piti miettiä, ennen kuin hän tajusi Abbeyn vapaatunnin tarkoittavan hyppytuntia. Hän itse ei käyttänyt koskaan kyseistä termiä asiasta, joten hahmottaminen vei hetken. "Joo", vastaa nyökäten vielä vastauksensa painoksi.

Abbey katsahti pikaisesti Meitä – eikö tämä muka tiennyt, että nojatuolit kuuluivat normaalisti vain ja ainoastaan Astonin suosituille ja rikkaille oppilaille? "Kun... Kun siis.. Suositut ja muut näissä yleensä istuu. E-en oikein ole mitenkään suosittu tai mikään muukaan", hän sopersi ja näpräsi käsinojasta purkautunutta langanpätkää; nojatuolit selvästi vetelivät viimeisiään.

Mein naurahduksen kuullessaan Abbey myös hymyili pienesti. Tytön seurassa oli mukavan rentoa olla. "Minusta Melinda on kaunis nimi, siltikin", hän sanoi. "M-mutta siis, ei Meissäkään mitään vikaa ole", hän jatkoi äkkiä, ettei toinen loukkaantuisi hänen vähän vääristä sanavalinnoistaan. Hän alkoi jälleen tuijottelemaan seiniä, joista alkoi vähitellen maali jo rapistumaan.

"Minullakin on vapaata", Abbey hymisi, mutta tajusi jälleen, miten ilmiselvän asian hän oli päästänyt suustaan. Hän tunsi, kuinka pieni puna nousi hänen poskilleen. "Sen kyllä varmaan jo tajusitkin", hän yritti korjailla mokiaan ja naurahti vähän.

Nyökkää vain Abbeyn vastaukselle. Kyllähän sen tiesi, mutta itse ei liiemmin välittänyt tuosta – nojatuolithan olivat koulun omaisuutta, eivät niiden ylimielisten kakaroiden, jotka luulivat itsestään liikoja. Abbey oli sen verran pienkokoinen ja ujo, ettei tuo varmaan uskaltaisi sanoa... Niin, tuskin kenellekään vastaan. Mei hymyili lämpimästi, ajatellen itseään nuorempana. Hän ainakin oli ollut ihan toisten vietävissä.

"Mm... Itse en pidä Melindasta", sanoo pudistellen päätään. Naurahtaa tytön lauseille, tuo taisi pelätä loukkaavansa häntä jollain tapaa. Nyökkää, kun tuo sanoi, että hänellä oli vapaata – ja sen jälkeen kiirehti vielä jatkamaan, että sen hän varmaan tajusikin jo. Soinnukas naurahdus karkasi tytön huulilta, kun tuo tasoitteli sen vain hymyksi. "Kyllä vain", vahvistaa hymyillen pienesti.

Jotta keskustelu ei kokonaan tyssäisi, Mei kehitteli nopeasti uuden kysymyksen. Niin kauan kuin riitti kysymyksiä, riitti juttuakin... "Mitä muita valinnaisaineita sinulla on?"

Abbey hymyili: hän ei siis ollut mokaillut, tai ainakaan Mei ei näyttänyt sitä. "Kuvaamataidon lisäksi ranskaa ja filosofiaa", vastasi Abbey Mein kysymykseen. "Olen aina pitänyt piirtämisestä ja maalaamisesta, en ehkä kuitenkaan ole mikään hyvä siinä, keskinkertainen vain", hän jatkoi. "Haaveilen varmaan mahdottomia, mutta joskus toivoisin tulevani ammattitaiteilijaksi", Abbey mumisi haaveilevaan sävyyn.

"Mitä valinnaisaineita sinulla on?" hän heitti kysymyksen takaisin. Kun hän kerrankin pääsi vähän vauhtiin juttelemisessa, ei siitä kannattanut luistaa.

// äh, nyt tulee lyhyttä :< //

Mei nyökäytti päätään, hymyn noustessa tuon huulille. "Älä vähättele itseäsi", tokaisee Abbeylle, "ja mitä haaveisiin tulee, jokaisella pitää olla sellaisia." Meitä nauratti, hän oli itse hyvin haaveilijamainen, tai niin hänelle aina sanottiin – haaveilijamainen, ujo ja hiljainen, kylmä ja etäinen aluksi, tutustuttaessa mukava ja hauska. Noh, mitkä näistä sitten olivat totta, sitä Mei ei tiennyt, mutta kuitenkin.

"Minä olisin ottanut ranskan, mutta ajattelin, että kaksi kieltä voisi olla liian hankalaa... Minulla on liikunnan syventävä ja espanja, kuviksen lisäksi siis", vastaa Abbeyn vastakysymykseen. Tyttö oli mukavaa seuraa ja tälle oli jokseenkin helppo puhua, oli siis kannattanut tulla tuon juttusille.

// ei se pituus, vaan laatu. :--)

//pelaaja hahmoineen poistui listoilta, pelin voi siis katsoa päättyneeksi jollet halua lopetusvuoroa tms. heittää..//

en heittele, lukkoon vaan.