Do I know you?

// Kuka vain saa tulla mukaan. //

Mick Fross käveli kirjastolle viettämään aikaa. Hiukan yli puoli tuntia oli aikaa seuraavan tunnin alkuun ja poika oli toimeton. Mikä siis olikaan parempi paikka mietiskellä ja jumittaa kuin tämä paikka. Siellä sai ainakin olla rauhassa ja ei tarvinnut pelätä, että mitään seuraavia potenttiaalisia kiusaajia ilmaantuisi hyllyjen välistä ilahduttamaan hänen päiväänsä.

Musiikki soi korvissa, joka virtasi ipod-laitteesta, joka rauhoitti toista omalla tavallaan. Lemon Demon. Muuta ei tarvittu tähän mielentilaan. Katse viipyili hetken ihmisissä, jotka näki kyseissä paikassa ja sitten vasta päätti istuutua hylätyn näköiselle paikalle. Rauhallisen oloista. Mick asetti laukkunsa viereiselle tuolilleen ja nosti sieltä esiin matematiikan kirjan ja teroitetun lyijykynän. Tylsä aihe kuin mikäkin, hän sen parhaiten tiesi. Mutta jos hän tekisi läksyt nyt, niin niistä ei tarvitsisi enää murehtia kotona ja saisi lisää laatuaikaa itselleen ja mahdollisesti myös linjan toisella puolella olevien kaverien kanssa. Erinomainen suunnitelma.

Lukiessa matemaattisia kysymyksiä, lyijykynä rummutteli rytmiä kirjaa vasten, joka imitoi kappaletta, mitä hän parhaillaan kuunteli. Poika oli onneksi suhteellisen hyvä matematiikassa, vaikka ei pitänyt siitä yhtään. Tämä kidutus oli poissa päiväjärjestyksestä joka sekuntti vähemmän ja vähemmän. 'Lukisit nopeammin, kiitos...' hän marisi itselleen mielellisesti.

Mick halusi jo kotiin, mutta enää vain yksi tunti. Hänellä olisi niin paljon muutakin tekemistä, kuin vain odottaa seuraavaa istuntoa ahtaan oloisessa luokassa. Noh, piti vain kestää... 'Enää vuosi', hän tsemppasi itseään. Poika uppoutui tehtäviensä pariin, ja private jammailuunsa, eikä huomannut lähestyvää henkilöä.

//Tungen Roxien tänne seuraksi, jos siis kelpaa//

Oli hyppytunti. Roxie oli aina inhonnut sitä, että tunti oli keskellä päivää, eikä aamulla tai iltapäivällä. Nyt se oli kaikista typerimmässä paikassa missä vain olla saattoi. Enää nimittäin olisi vain pari tuntia tämän jälkeen, ennen kuin pääsisi kotiin. Toisaalta, oli se ihan mukavaa, että hyppytunti oli nyt, koska sai ainakin tehdä läksyjä jo koululla, eikä tarvitsisi jättää kaikkea illaksi. Silloin olisi kuitenkin niin paljon muutakin tekemistä, että läksyjä ei niin innolla viitsinyt tehdä.
Nörttityttö asteli kirjaston ovesta sisään ja suuntasi kulkunsa tottuneesti kohti paikkaa, jossa aina teki läksynsä. Se oli ehkä rauhallisin kolkka koko kirjastossa, joten siellä pystyi keskittymään kunnolla.

Vaalea tyttö saapui tutulle paikalle, mutta saikin huomata, että se oli vallattu. Joku poika istui hänen suosikkipaikassaan, tekemässä läksyjä ja kuunnellen samalla musiikkia. Poika ei huomannut ollenkaan, että hän oli tullut paikalle, mikä ei toisaalta haitannut ollenkaan. Se kyllä haittasi, että hän joutui istumaan saman pöydän väärälle puolelle. Ei hän viitsinyt muualle enää lähteä, pojasta tuskin olisi mitään häiriötä, kun tämä vaikutti niin läksyihinsä keskittyneeltä.
"Ei kai häiritse jos mä tulen tähän tekeen mun läksyt?" Roxanne kysyi, vaikka olihan hän tietenkin vapaa istumaan paikalle. Ei kai siihen kukaan muukaan nyt ollut tulossa?

//Tietenkin, tervetuloa siis... ^^ //

Poika kuunteli musiikkia aina sillä volyymilla, että kuulisi silti ympäristön melun taustalla. Se oli vanha tapa, josta oli vaikea luopua. Tuli vain turvallinen olo, kun tiesi edes jotain, mitä ympärillä tapahtui. Sitten ainakin tulisi orpo olo, jos ei kuulisi mitään. Yleensä nuoret täräyttivät tärykalvonsa helliksi musiikin läheisyydessä, mutta hän ei ole koskaan ymmärtänyt sitä. Eihän se ole edes terveydelle hyväksi... Ihme touhua. Niin, hän siis kuuli lähettyviltä äänen, naispuolisen sellaisen. Hiukan hämmentyneenä Mick katsahti tyttöä, joka todellakin puhui hänelle tai siltä se ainakin vaikutti. Miksi?

Lopulta poika nyökkäsi. "Kunhan et pyydä minua niitä tekemään." hän sai sanottua, tarkoittaen läksyjä. Toinen oli ihan varmasti kokeilemassa onneaan saisiko hän jonkun esseen teetätettyä pojan vapaa-ajalla. Mitä muuta toinen muka haluaisi hänestä? Salavihkaa katse siirtyi toiseen henkilöön. Nätti. Pieni puna oli karkailemassa pojan poskille, mutta hän saikin tarpeeksi nopeasti ajatuksensa takaisin omaan vihkonsa turviin. Ei niin minkäänlaista auttamista hänen osaltaan, jos toinen pyytäisi jotain. Niin hän ainakin uskotteli itselleen.

Hän olisi halunnut katsoa toista tarkemmin, hahmottaa kenties siluetin paperille, mutta vaisto kielsi. Jos hän alkaisi tuijottamaan toista tarkkaavaisesti, niin vahingossa Mickistä voisi saada vääränlaisia vaikutelmia. Ei, hän ei ollut kyylä, vaan utelias. Ja uteliaisuus tuotti tälle pojalle ongelmia yleensäkin koulumaailmassa. Ei siis hyvä yhdistelmä. Sen sijaa, että olisi tarkkaillut toisen ulkomuotoa, katse tarttui johonkin muuhun. Häntä kiinnosti tietää, mitä toinen oli alkamassa tekemään, mikä aine, mitä läksyksi väitti. Sitten hän ainakin saisi varmuuden siihen, että toinen tarkoitti sanojaan, eikä halunnut kenties mitään muuta hänestä. Se oli kyllä omituinen ajatus, mutta ei tytöistä koskaan voinut tietää, mitä he oikeasti halusivat.

Roxie istahti penkille ja nosti laukkunsa pöydälle. Sieltä hän kaivoi esiin kemian kirjan ja penaalinsa. Sitten hän vilkaisi hymyillen poikaa, joka oli esittänyt toivomuksen, ettei hän pyytäisi tätä tekemään hänen läksyjään.
"En mä tietenkään pyytäis sellaista," Roxanne sanoi hiljaisella äänellä, eihän kirjastoissa saanut puhua kovaa. Koulussa niin ei kyllä kovin moni aina tehnyt, vaikka kirjastonhoitaja aina tulikin valittamaan melua kuullessaan. Roxanne taas oli niin tottunut viettämään aikaansa kaupungin kirjastossa, että oli tottunut liikkumaan ja olemaan siellä hiljaa. Mutta jos seuraa oli, niin saihan sitä silloin hänen mielestään ainakin harrastaa hiljaista ja sivistynyttä keskustelua.

"Mä kyllä osaan tehdä mun läksyt ihan hyvin itse," Roxanne jatkoi puhumistaan. Hän oli hyvällä tuulella ja oli siksi helppoa jutella niitä näitä, vaikka mitään tärkeää sanottavaa ei ollutkaan. "Mä tulin tän pöydän ääreen lähinnä sen takia, että tämä sattuu olemaan koko kirjaston rauhallisin paikka. Ja mä haluan keskittyä kunnolla mun läksyihin."
Jälleen Roxanne soi toiselle iloisen hymyn. Oli niin helppoa olla iloinen, kun tiesi, että illalla tapaisi taas poikaystävän. He menisivät syömään yhdessä, pojan kämpille. He olisivat voineet mennä kyllä pitseriaankin, mutta siellä kuitenkin olisi taas joitain Astonin juorukelloja, eikä heidän suhteensa enää pysyisi salassa. Olivathan he sopineet sen salaavansa, jotta toinen saisi rauhassa nauttia urheilijan maineestaan. Ei sitä hyvällä katsottu, jos sattui seurustelemaan Roxannen kaltaisen nörttitytön kanssa.

Neitokainen kuulosti vilpittömältä, joten kaipa hänen sanoihinsa oli luotettava. Mick havaitsi kemian olevan aiheena, josta tyttö lupautui itsenäisesti suoriutua. Rohkea veto. Se tarkoitti vain sitä, että toisella oli todellista älyä ja logiikan tajua päässään. Tyttö oli vieläpä kirjastoon lähtenyt omatahtoisesti, joten sekin kertoi jotain toisen mahdollisesta luonteesta. Mick piti älykkäistä tytöistä, koska he olivat mielenkiintoisia persoonia, jotka sisälsivät yllättävän paljon salaisuuksia ja omalaatuisia piirteitä.

Poika huomasi kuinka kylmäkiskoiselta olikaan kuulostanut ja halusi korjata virheensä. Vaikka hän ei avosylin halunnutkaan tutustua kaikkiin henkilöihin, mitkä liikkuivat tässä kyseisessä rakennuksessa, niin kyllä hänen pitäisi sentään olla kohtelias toisia kohtaan tai antaa edes miellyttävä kuva itsestään. Hän oli oikeasti mukava kaveri. Eri asia tietenkin huomasivatko toiset ihmiset sitä piirrettä. "Anteeksi, jos loukkasin teitä. En tarkoittanut mitenkään kyseenalaistaa älykkyyttäsi." Pieni anteeksipyytävän oloinen hymyn häive kävi toisen huulilla.

"Voin kyllä lähteä pois, jos olen vallannut lempipaikkasi. En tiennyt onko täälläkin tietyt pöytäseurueet, joten istuuduin vain paikkaan, noh, mihin nyt istuuduin." Anova katse kävi tytön piirteillä. Mick ymmärsi lopulta hiljentää itsensä. Tilanne alkoi tuntua epämukavalta. Jos hän olisi alkanut höpisemään vielä enemmän, niin olisi kenties häirinnyt toista tai saada itselleen vielä omituisemman vaikutelman. Pieni sisäinen ääni alkoi hiukan sättimään hänen sanojaan. Hetkinen nyt vain, mutta miksi juuri hänen pitäisi lähteä paikalta, jos toinen niin halusi? Hän oli sentään täällä ennen toista ja voisi varsin hyvin pysyä mukavassa tuolissaan senkin tekosyyn takia. Eikö pojalla olisi henkisesti munaa pitää omia puoliaan edes sen vertaa? Ei edes kahdenkymmen senttimetrin vertaa, edes egollisesti.

"No en mä ottanut sitä loukkauksena," Roxanne vastasi. Hän kyllä ymmärsi täysin, kuinka ärsyttävää oli, kun joku vaatimalla vaati tekemään läksynsä. Hänkin oli joskus tehnyt muiden läksyjä ja oli pakko myöntää, että se kävi hermoille, jos oli omiakin tehtäviä. Poikaystäväänsä hän kyllä auttoi mielellään, mutta ei sentään tehnyt tämän puolesta ainoatakaan tehtävää.
"Eli ei sun tarvi olla yhtään pahoillasi," Roxie lisäsi ja hymyili sitten taas, keskittyen sitten avaamaan kirjasta oikean sivun. Se löytyi kyllä helposti, olihan hänen vihkonsa valmiiksi laitettu kyseisen paikan merkiksi.

"Ei kun ole siinä vaan," tyttö sanoi, kun toinen sanoi voivansa siirtyä. Ei pojan todellakaan sellaista tarvinnut tehdä, vaikka hän olisikin ihan mielellään istunut tämän valtaamalle paikalle. Eihän hän kirjastoa omistanut, joten istukoon poika missä halusi, ei se hänen maailmaansa kaataisi. Pääsisihän hän taas jonain toisena kertana istumaan vakiopaikallaan. Ja vaihteluhan kai teki hyvää.
Roxanne melkein naurahti ääneen ajatuksilleen. Miten typerää miettiä noin paljon jotain istumapaikkaa? Ei sillä loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä! Sitten tytön huomio kiinnittyi pojan sanoihin. Oliko tämä kenties uusi, kun puhui siihen sävyyn pöytäseurueista?
"Ootko sä muuten uusi täällä?" Roxanne sitten kysyi tyydyttääkseen uteliaisuutensa, joka oli pääsemässä valloilleen.

"Sen huomaa?" Pojan huulilla kävi ilkikurinen virne, kunnes taas hän vakavoitui normaaliin tilaansa. Vaikka täällä olikin paljon opiskelijoita, niin kaipa sitten sen huomasi ketkä olivat kasvoilta tuttuja ja ketkä eivät. Mick ei kuulunut tunnettuihin ja se oli omalla tavallaan hyvä juttu. Hän halusi olla mahdollisimman huomaamaton ja pitää matalaa profiilia. "Muuton takia piti aloittaa elämä suhteellisen puhtaalta pöydältä." hän tunnusti tytölle. Toisille henkilöille uusi alku ehkä oli hyvä juttu ja joillekin huono. Mick ei itse tiennyt tarkalleen, kumpaan hän itse kallistuisi ajatusmaailmallisesti. Tietenkin hän ikävöi kavereitaan ja heidän kanssa hengailua, mutta ei hänellä ollut tippaakaan ikävä tyyppejä, jotka rökittivät hänet koulun tiloissa enemmän kuin tarpeeksi. Ei hän kuitenkaan tuntenut olevansa vielä mitenkään muuttunut ihmisenä. Poika tunsi itsensä yhtä orvoksi, mitä oli kotipuolellakin. Miksi hän edes alkoi avautumaan tuolle tytölle? Toista tuskin kiinnosti hänen elämä sen enempää kuin Egypti hiekkalaji-esitelmästä.

Mick yritti keskittyä taas tehtäviinsä ja pikaisesti laittoi vastauksia vihkoonsa. Jokin ei kuitenkaan ollut enää, niin kuin ennen. Oli vaikea keskittyä. Hän menetti keskittymiskykynsä silloin tällöin, jos tiesi jonkun ihmisen olevan lähellä itseään, josta haluaisi tietää enemmän. Hänen pitäisi kuitenkin vain kekittyä omaan elämäänsä ja tehtäviinsä tällä kertaa, koska se olisi kaikista viisainta, ainakin hänen kohdaltaan. Häiriöasia olisi ollut helpompi korvaja, jos poika olisi nyt tietokoneen parissa. Sillä saisi vaikka mitkä häiriötekijät unohduksiin alta yksikön. "Mitä aihetta käsittelette? Kemiassa siis..."

"No, jos on tarkkana, niin kyllähän sitä aina huomaa uudet kasvot, varsinkin kun ei tänne ihan joka päivä uusia oppilaita tule," blondi nörttityttö vastasi ja hymyili taas. Miten hän taas olikin niin hyvällä tuulella? No, sitä hän nyt ei jaksanut miettiä, kun oli parempaakin miettimistä. Kemia nimittäin.
Nyt tyttö kuitenkin päätti vielä kohteliaasti keskustella pojan kanssa. Tämä vaikutti ihan mukavalta, ehkä heistä voisi tulla peräti kavereita? No, ainakin moikkausasteelle voisi päätyä joskus.
"Mistä sä sit olet tänne muuttanut?" Roxanne kysyi kiinnostuneena. Häntä kiinnosti tietää aina muiden menneisyydestä, mikä kai oli ihan normaalia, kun sattui pitämään kaikenlaisesta historiasta. Se oli niin kiehtova ala, että aina sai ihmetellä, samojakin asioita moneen kertaan.

"Meillä on nyt jotain orgaanisen kemian asioita," Roxanne vastasi. "Ihan mielenkiintoiselta vaikuttaa, ainakin näin aluksi."
Tyttö silmäili hetken kirjansa sivuja. Olisi kyllä ehkä sittenkin parempi keskittyä kemiaan kotona. Se ei ehkä ollut ihan helpoin aine Roxannelle, vaikka hän fiksu olikin. Kemia vaan oli jotenkin sellainen aine, ettei se juuri innostanut, vaikka saattoikin tietyiltä osilta kiinnostaa. Läksyt ainakin olivat aina tylsiä, pelkkiä laskuja enimmäkseen. Olisikin ollut jo historian tehtäviä joita tehdä! Niiden parissa aika olisi kulunut huomattavasti paremmin.
"No mistä aineesta sun läksyt on?" Roxanne kysyi toivoen, ettei toinen nyt vaan pahastuisi siitä, että hän häiritsi koko ajan tämän läksyjen tekoa. Mutta hän oli nyt innostunueempi juttelusta kuin läksyistä ja toivoi, että niin oli poikakin.

"Santa Barbarasta." Ei ollut järkevää sanoa enempää, koska muuten Mick olisi alkanut vuodattamaan hänen pienen elämänsä salat. Mikä oli ollut paras hetki siellä asuessa ja miltä tuntui jättää parhaat kaverinsa netti-cyber-avaruuden ulottuville ja lomille, jolloin porukka taas kokoontuisi lanien parissa. Lanit tietenkin olivat aina vain tekosyitä tapaamisiin, mutta eihän pojat voi sanoa toisilleen, ainakaan kasvokkain, että välittäisivät toisistaan ja tuntisivat ikävää.

"Kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta aiheelta kuin, mitä minä joudun nyt työstämään." Rennon oloisella liikkeellä Mick käänsi kirjansa etusivun näkyville, jotta toinen saisi selville, mitä hän oli parhaillaan puuhaamassa tai ainakin yrittämässä puuhata. "Murtolukuja. Niin puuduttavaa hommaa, varsinkin kun opin nämä jo kolme tai neljä vuotta sitten. Noh, kertaus on opintojen äiti, niinhän sitä sanotaan." Kertaus oli hyvää oppia tietyissä asioissa esimerkiksi xhtml-, div- ja css-koodien kohdalla, mutta ei välttämättä sentään aakkosia tarvittu alkaa kertaamaan. Eihän tämä toki mitenkään aakkosiin liittynyt, mutta sama idea piili tässäkin asiassa.

Well, I can skateboard and I play the guitar. I'll take you out and about in my parents' car. We'll catch a movie, get some McDonalds, go to a party, let somebody else clean up the bottles. I'm getting desperate. I know how love hurts. I would give up my sneakers and my polo shirts to be your sweetheart. I am sorta nice. You could do better, but I'll probably suffice... Korviin alkoi kantautumaan liian epämääräistä lyriikkaa kuulokkeista ja poika päätti vaihtaa yhdellä sormen painalluksella kuulemansa johonkin toiseen. Jos hän alkaisi kuuntelemaan tuollaisia kappaleita, jossa naispuolinen henkilö oli lähipiirissä, niin hän ajatuisi varsin epämieluisaan tilanteeseen. Ajatukset alkaisivat miettiä asioita, joita ei ehkä olisi pitänyt edes harkita.

Santa Barbarasta siis. Jostain syystä Roxanne ei viitsinyt alkaa kysellä enempää toisen entisestä elämästä. Eihän se nyt edes hänelle kuulunut ja eihän sitä tiennyt, vaikka pojalle olisi sattunut siellä joskus jotain ikävää. Tai poloinenhan saattaisi pian alkaa itkeä ikävissään, jos oli vaikkapa jättänyt sydämensä sinne.
Roxanne torui itseään. Taas hän ajatteli ties mitä typeryyksiä! Olisi ehkä sittenkin parempi vain tuijottaa tiukasti koulukirjoja, eikä ajatella ties mitä jostain tuntemattomasta pojasta.

Roxie vilkaisi toisen näyttämää kirjan sivua. Matematiikkaa. Eipä se olisi nyt kyllä häntäkään innostanut. Paitsi että olihan se jossain mielessä paljon helpompaa ja ymmärrettävämpää kuin kemia, jossa vain pyöriteltiin omituisia kaavoja ja määreitä. Matematiikassa ei tarvinnut miettiä mitään mooleja ja hapettumisia, sai vain laskea.
"Mä kyllä mieluummin tekisin noita sun tehtäviä," Roxanne sanoi ja huokaisi. "Vaikka ei mulla kyllä ole mitään tätä kemiaakaan vastaan. Ei kyllä kumpikaan ole mun suosikkiaine."

Vaalea tyttö keskittyi taas kirjaansa. Hän luki kappaletta, joka ei kyllä saanut hänen kiinnostustaan kasvamaan, päinvastoin se tuntui vain hiipuvan. Oli se harmi, ettei läksyjen teko nyt huvittanut. Ei hän voisi alkaa häiritä poikaakaan, joka kai halusi laskea laskunsa loppuun ihan rauhassa.
"Anteeks kun mä koko ajan häiritsen sun rauhaa, mut mitä sä kuuntelet?" Roxanne kysyi. Hän ei nyt millään jaksanut keskittyä enää kemian pänttäämiseen. Olihan hänellä aikaa oikeastaan koko viikko, koska kemiaa hänellä ei sen useammin onneksi ollut. Voisi ehkä sitten keskittyä johonkin muuhun aineeseen? Vaikka äidinkieleen.

Mick nyökkäsi toiselle, kun tyttö kertoi edes jotain mieltymyksistään kouluaineista. Hiukan samoilla meiningeillä hän itsekin oli. Poika olisi voinut sanoa leikillään, että vaihdetaankon tehtäviä, mutta poika itse esti oman ehdotuksensa. Sellainen olisi sotinut hänen periaatteitaan vastaan ja loppupeleissä hän olisi sittenkin joutunut tekemään toisen läksyt, vaikka ensin alkuun oli niin kieltänyt. Hän ehkä näytti siltä, että olisi sanomassa jotain, mutta pysyi kuitenkin vaiti ja kohdisti taas mielenkiintonsa kirjaan. Enää muutama tehtävä ja sitten tämä piina olisi ohi, ainakin matematiikan osalta. Aikaa seuraavaan tuntiin olisi enemmän kuin tarpeeksi. Hän ei erityisemmin pitänyt lukkoajoista, jolloin ei olisi mitään järkevää tekemistä. Hän ei viitsinyt ottaa DS-konsolia mukaan kouluun, ihan vain omien tavaroiden turvallisuuden vuoksi. Kyllähän sillä olisi kivaa pelata ja suffata netissä välitunneilla, mutta mitä sitten, kun joku vähemmän kiva henkilö huomaa hänen tavaransa ja päättää rikkoa sen. Eli on siis parempi vain tylsistyä koulussa ja tyytyä vaikkapa paperilennokkeihin, jos ei muuta mahdollisuutta ollut.

"Musiikkia," poika lohkaisi ääneen, mutta jatkoi kuitenkin puhettaan pienen hiljaisuuden jälkeen. "Hmm, tämä on sellaista in-side-geek fiilistelymusaa." Häntä hiukan alkoi nolottamaan, että joutui oikein mainostamaan toiselle, kuinka nörtti olikaan. Se ei ole kaikkien mielestä ollenkaan hyvä juttu. Varsinkaan tietynlaiset tytöt eivät voineet ymmärtää hänen päälleen ollenkaan, mutta eipä poika heidän kaltaisten kanssa haluaisikin tulla toimeen... köh, köh... lellityt pennut. Luulevat olevansa jotain niin suurta ja säteilevää, vaikka varmasti tässä pöydässä istuvilla olisi paljon korkeampi älykkyystaso kuin heillä yhteensä tai niin Mick toivoi. Hän ei vain välittänyt tyhmistä ihmisistä tai jos välittikin, niin hän ainakin yritti heitä valistaa viisauden tielle parhaansa mukaan.

Poika ojensi toisen kuulokenappinsa tytölle. Hänen ei tarvitsisi kysyä ääneen, haluaisiko toinen ottaa selvää, mitä hän kuuntelikaan. Olihan toinen sentään varta vasten kysynyt? Tyttö sai ihan itse päättää, uskaltaisiko hän astua nörttien maailmaan vai ei. Pojalla ei ollut mitään tietoa, mitä klikkiä tämä kyseinen tyttö edes edusti. Toinen ei ainakaan ollut vielä juossut pois, joten ei kai hän olisi kuitenkaan niin korkeassa asemassa. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, ainakaan hänelle. Jos tyttö ottaisi kuulokkeen, niin Mick alkaisi tarkemmin puhumaan tästä kyseistä artistista. Mutta jos toista ei kiinnostanut, niin eipä se pojan elämää kaatanut.

Roxie pyöräytti silmiään. Tottakai toinen kuunteli musiikkia, ellei sitten aikonut puuduttaa aivojaan jollain tylsällä puheella, ei sitä tarvinnut sanoa erikseen.
"No nörttimusa on kyllä varmaan ihan mulle tehty," Roxanne paljasti lainkaan häpeämättä klikkiään. Hänestä oli mukavaa olla nörtti, sai olla rauhassa, eikä kukaan matkinut tai kopioinut hänen käyttäytymistään. Poikakin siis taisi olla nörtti? Siltä tämä kyllä kieltämättä vaikutti, kun istui kirjastossa ahertamassa läksyjen kimpussa.
Roxanne otti ojennetun kuulokkeen käteensä ja vei sen korvilleen. Kappale oli hänelle täysin uusi, ei hän ainakaan muistanut koskaan sitä kuulleensa.

"Ihan ok," Roxanne totesi ja kuunteli musiikkia vielä hetken palauttaen sitten kuulokkeen pojalle. "Mikä bändi tuo on? Ei kyllä ihan mun lempimusiikkia, mut kyllä tota vois kuunnella joskus sopivassa mielentilassa."
Roxanne katsoi iloisesti poikaa. Olipa mukavaa, ettei nyt tarvinnut istua luokassa, vaan sai vapaasti jutella niitä näitä, samalla kun teki tehtäviä.
Tyttö käänsikin katseensa takaisin kirjaan. Nyt hän kyllä tekisi tuon typerän kemian loppuun, ettei se vain jäisi roikkumaan. Hänen kyllä teki edelleen mieli jättää tehtävät tekemättä, mutta eihän niin voinut tehdä. Läksyt oli tehtävä, eihän sitä muuten mitään saanut elämässäkään aikaiseksi. Jotain itsekuria piti olla, myös kouluasioissa, jotka olivat sillä hetkellä tärkeitä asioita hänelle.

// Sori, kun kesti hiukan vastaamisessa. //

Pojan silmät pyöristyivät hämmästyksestä, kun toinen vihjaili jotain, mitä monikaan tyttö ei sanoisi, edes läpällä. Tarkoittikohan tyttö tosissaan, mitä hän luuli toisen tarkoittavan? Jos tarkoitti, niin se tietäisi aututomaattista cool+awesome -olotilaa. Nörttejäkin olin niin monenlaisia... lukutoukkia, hikkejä koulussa, sarjakuvafriikkejä, pelaajia, koodaajia, anime/mangan ihkuttelijoita, jne. niitähän riitti.

Mick laittoi soimaan Kitten is Angry -kappaleen. "Tämä on Neil Cicierega:n ja hänen kaveriporukan keksimä bändi, Lemon Demon. Sen pääasia on itse melodioissa ja sanoituksissa, ei itse lauluäänessä, niin kuin monet toiset bändit ovat." Tässä kyseisessä kappaleessakin puhuttiin kissanpennusta ja kuinka se saa välillä raivokohtauksia. Ei mitään järkeä, mutta se onkin se idea, hassuttelu ja hulluttelu. Jotkut pitävät tästä, jotkut eivät. Ja tuo ihan ok-kommentti selvästikin tarkoitti sitä, ettei toinen pitänyt sitä ja ei ymmärtänyt tällaista huumoria, koska muuten tyttö olisi alkanut hihittelemään oikein sydämensä pohjasta.

Tyttö käänsi katseensa kirjaansa ja se kertoi Mickille jo ihan tarpeeksi. Hän taisi tylsistyttää toista ja piti mielenkiintoisempana kouluaineita kun hänen juttunsa. Hiukan pettyneenä poika antoi asian olla ja keskittyi itse myös kirjansa sisältöön. Enää muutama tehtävä ja niidenkin ratkaisuun menisi vain muutama minuutti. Ehkä voisi tehdä vähän extratehtäviä lisää, koska silloin aika menisi nopeammin siihen asteeseen, että voisi hyvällä tekosyyllä luisua pois paikalta.

Roxanne kuunteli toisen selostusta äsken kuunnellusta kappaleesta. Nimet eivät sanoneet hänelle yhtään mitään, mutta eipä se nyt kai mikään ihme ollutkaan. Ei hän jaksanut siinä määrin keskittyä mihinkään radiosta kuulemaansa, että olisi muistanut nimen joskus myöhemminkin. No, tietenkin sellaiset kappaleet ja esiintyjät muisti helposti, joita soitettiin vähintään kerran kahdessa tunnissa, mikä todellakin oli aivan turhaa ja liikaa.
"Ei kuulosta ollenkaan tutulta. Lemon Demonko se oli? Täytyy yrittää muistaa jos joskus vaikka innostun kuuntelemaan enemmänkin," Roxanne puheli ja mietti samalla, olisiko viisainta kirjoittaa bändin nimi ylös. Se ehkä olisi kuitenkin turhaa, ei hän nyt niin suuresti ollut kappaleesta innostunut, että olisi pakko kuulla lisää.

Roxanne huokaisi. Tehtävät edistyivät kyllä huonosti. Ei sen niin pitänyt mennä! Hänen täytyi saada hyviä numeroita, se oli suorastaan pakollista, jotta mikään arvosana ei tippuisi. Hän halusi olla hyvä koulussa ja olikin, eikä siksi pitänyt lipsua. Huonot arvosanat olivat aina huonoja ja ne harmittivat, jos ne pistivät pahasti silmään kaikkien hyvien numeroiden joukosta. Ja kemiastahan hän saisi vähintään saman kuin matematiikasta!
"Ai niin!" Roxanne kohotti samassa katseensa kirjastaan, saatuaan hyvän syyn siihen. "Mä olen muuten Roxanne, tai no ihan Roxie vaan."
Tyttö oli päättänyt esitellä itsensä. Kai se nyt oli ihan kohteliastakin, kun he olivat kuitenkin jo jutelleet ihan kohtalaisen paljon. Ja kun poika kerran vaikutti mukavalta, niin kai sitä nyt sai tehdä lähempääkin tuttavuutta? Eihän nyt siinä ollut mitään pahaa.

Mick hiukan hämmästyi, kun toinen jatkoi puhumista ja vieläpä oikein esitteli itsensä. Hän yleensä unohti sen kohtan uusissa tuttavissa. Esittäytyminen tuntui välillä vain niin teennäiseltä ja tylsän asialliselta hommalta. Ei online peleissäkään käyttäjät esittäydy toisille käyttäville esim. 'hei kaikki.. olen Mick, poika, 17-vuotta ja kuljen täällä hahmolla Dramux, joka pieksee kaikki noobit pelikentältä super yber magi-iskullaan.'. Kaipa se oli vain tottumuskysymys ja aina sillä ei ollut edes merkitystä. Jos toinen vaikutti hyvältä tyypiltä, niin oikei, naama mieleen, mutta jos lukeutuukin ei niin mielenkiintoisiin henkilöihin, niin niiden olemassaolon voi unohtaa. Life is so simple. "Kaunis nimi, sopii hyvin sinulle." hän vastasi ja hymyili ystävällisesti toiselle. Ei poika tarkoittanut sanojaan kovinkaan pokaamistarkoitusaikein, vaikka se ehkä saattoikin siltä kuulostaa. "Itse olen Mick, mutta reagoin paremmin Miloon."

Katse viipyili hetkisen omassa kirjassa, ennen kuin pienellä käden liikkeellä sulki sen. Hommat oli tehty ja toivottavasti vapaa-aikaa illasta enemmän. "Ihmetyttää kyllä, millä kriteereillä sinut on valittu, jos nyt oikein ymmärsin, nörttikategoriaan. Et ainakaan näytä siltä. Mikä on salaisuutesi?" Mick uteli. Hän antoi toiselle nyt kokonaan huomionsa. Toinen asia tietenkin oli, mitä tyttö ajatteli siitä kaikesta urkkimisesta. Eivät he edes tunteneet toisiaan. Ei hän kylläkään mitään maailman synkintä salaisuutta ollut kysymässä, vaan pelkästään pinnallista asiaa, miten tässä koulussa jyvät eroteltiin akanoista. Oppisi toisesta edes vähän lisää, jos toinen oli valmis jakamaan muutakin kuin vain nimensä.

"Ai, kiitos," Roxanne sanoi iloisena toisen kehuessa hänen nimeään kauniiksi. Poika esitteli itsensä Mickiksi, jota kutsuttiin Miloksi. Tyttö alkoi heti miettiä, miten nimestä sai väännettyä Milon, mutta ei vaivautunut sitä kysymään. Ei asia häntä nyt niin paljoa edes kiinnostanut.
Roxanne tuijotteli taas kirjaansa. Toivotonta. Oli kai ihan turha yrittää tehdä läksyjä nyt, ainakin oli turhaa tehdä mitään sellaista, mikä ei kiinnostanut juuri ollenkaan. Roxie vilkaisi vaivihkaa poikaa. Tämä sulki juuri kirjansa ja oli ilmeisesti saanut tehtävät tehtyä.

Roxanne naurahti vaimeasti. Oliko hän muka niin epänörttimäisen näköinen? No, hyvä asiahan se kai vain oli, jos häntä ei ulkonäön perusteella kyseiseen klikkiin voinut luokitella.
"No sanotaanko nyt vaikka sit se, että oon tosi hyvä koulussa." Roxanne vastasi toisen uteluihin. "Se on yksi syy. Mut kai mä nyt voin paljastaa, sen kaikkein painavimman syyn, sä kyllä naurat ehkä tälle. Mä soitan klarinettia soittokunnassa."
Tyttö virnisti. No, Milo oli selvästi nörtti itsekin, joten ehkä tämä ei liikoja järkyttyisi tiedosta. Ja eipä sillä nyt väliä olisi, vaikka järkyttyisikin, eihän poika kuulunut hänen lähipiiriinsä, eikä ehkä edes koskaan enää juttelisi hänen kanssaan sanaakaan.
"Eli kyllä mä tän koulun oppilaiden mielestä oon ihan täysi nörtti."

//Waah, olen pahoillani tästä mykistymisestä, on ollut vähän esteitä vastailla (netti ollut jumissa, taas vaihteeksi). //

"Ihanko totta," Mick henkäisi, kun kuli toisen soittavan klarinettia. Ja jos hän oli vieläpä soittokunnassa, niin se tarkoitti sitä, että tytöllä olisi myös lahjojakin siinä suhteessa. Musikaalinen lahjakkuus siis kyseessä, josta nykymaailma en niin paljoa välitäi. Mick kuitenkin arvosti ihmisiä, jotka tekivät, miten itse halusivat elämässään. Hänellä kävi kuitenkin pieni pettymys mielessään, kun tajusi, ettei toinen ollut kiinnostunut pelaamisesta tai muusta yhtä yybereistä asioista. Mistäkö hän sen tiesi? Harrastelijat kertovat heti kättelyssä kiinnostusten kohteistaan ja ovat ylpeitä siitä, mitä tekevät/pelaavat ja millä konsoleilla, puhumattakaan resursseistaan. Pelaava tyttö, se olisi näkemisen arvoinen harvinaisuus, josta monet hänenkaltaisensa pojat vain unelmoivat päiväunissaan, niin harvinaista herkkua sellaiset ovat. Roxanne ei selvästikään kuulunut niihin. Ei se kuitenkaan Mickille mitenkään yllätyksenä tullut.

"Oletko soittanut kauankin?" hän jatkoi kyselyä innoissaan. Hän ehkä alkaisi kohta pelottamaan toista liiallisilla uteluillaan, mutta Mick ei ymmärtänyt sitä itse. Oli mielenkiintoista tutustua ihmisiin, varsinkin tyttöihin, jotka soittivat klarinettia. Rohkaiseva hymy paljasti sen, että poika oli tyytyväinen siihen, että toinen oli tähdännyt niinkin omalaatuiseen soittimeen. Jotkut hänen tuttavistaan osaisivat näppäillä kitaran ja basson sointuja tai rämistellä rummuilla. Tytön valtaus musiikkiala oli kuitenkin aivan toista luokkaa... uskaliampaa.

"Itse olen tyytynyt peli-alaan. Pleikkari, DS ja PC peleihin lähinnä... Räiskinnästä rpg- ja indie -peleihin, riippuu ihan fiiliksestä, mitä tekee mieli testailla." Mick kertoi omasta nörttiydestään toiselle. Hän ei ajatellutkaan sitä vaihtoehtoa, ettei toinen välttämättä edes tajunnut, mistä hän puhui esim. jos puhuttiin rpg:stä. Pojalle nämä asiat olivat niin perustietoutta kuin olla ja voi ja Mick ei aina tajunnut ottaa huomioon, ettei kaikilla ole samaa tietoutta kuin hänellä. Toki hän voisi yrittää kertoa toiselle tarkemmin puuhistaan, mutta epäilys piili pojan mielessä, ettei toinen olisi näistä asioista kuitenkaan niin kiinnostunut. Pitkästyisi vain ja lähtisi pois, jos hän alkaisi puhumaan uusimmista päivityksistä ja eri laiteosien toimivuudesta. Ihmisillä on niin monia eri mielihaluja ja kiinnostusten kohteita, joten oli ymmärrettävää, ettei kaikkia voitu miellyttää saman kaltaisella seuralla.

Roxanne yllättyi täysin pojan reaktiosta. Oliko klarinetin soittamisessa muka jotain erikoista? Klarinettihan oli aivan tavallinen soitin, ei mikään erikoisuus. Pojan kiinnostus asiaa kohtaan ei ollut ainoa yllättävä asia, sillä hän oli hämmästynyt vähintään yhtä paljon siitä, ettei poika purskahtanut raikuvaan nauruun kuultuaan hänen olevan koulun soittokunnassa, johon kuului vain sitä porukkaa, jota ei pidetty lainkaan arvossa. Mutta kun tarkemmin ajatteli, niin Mickhän tosiaan oli nörtti itsekin. Sen siis täytyi olla syy siihen, ettei tämä järkyttynyt paljastuksesta ollenkaan.

"No olen mä nyt jo joitakin vuosia soittanut," Roxanne vastasi ja hymyili sitten. Hän oli jo jonkin aikaa sitten kaivanut esiin uuden kirjan, toivoen keskittyvänsä siitä tulleisiin läksyihin edellisiä paremmin. Kysessä oli terveystieto, joten kyllä hän varmasti onnistuisi aikeissaan. "Jos nyt ihan tarkan vuosimäärän haluat, niin olen soittanut suunnilleen kuusi vuotta. Aloitin 12-vuotiaana."
Roxanne mietti kysyisikö soittiko toinen mitään, mutta poika alkoikin jo puhua omista kiinnostuksistaan. Jostain syystä Roxyä ei yllättänyt ollenkaan se, että poika oli kiinnostunut peleistä. Moni poika oli, varsinkin nörttipojat.
Hänen oma poikaystävänsä taas ei pelannut oikeastaan ikinä mitään. Tai no, pelasi tämä oikeaa koripalloa, eikä millään koneilla.

"Onhan ne pelitkin ihan mielenkiintoisia," Roxanne sanoi sitten. "Mut mä en jotenkin osaa niistä innostua. Mä käytän liikaa aikaa opiskeluun, en mä edes ehtisi pelata vaikka haluaisinkin."
Roxanne alkoi sitten selata kirjaa auki oikeasta kohdasta. Se löytyi helposti ja pian hän jo luki ensimmäistä tehtävää. Se oli helppo, ei mikään täysin mielenkiinnoton. Tyttö tiesi vastauksen jo ennestään ja kirjoitti sen sitten ylös vihkoonsa.
"Soitatko sä mitään? Tai ootko joskus soittanut?" Roxanne kysyi, ettei vain vaikuttaisi liian töykeältä ja välinpitämättömältä.

"Vaikuttavaa..." poika henkäisi, kun kuuli toisen soittovuodet. Olikohan tyttö aloittanut omatahtoisesti vai oliko vanhemmilla ollut omat mielipiteet asiassa mukana? Hän ei kehdannut udella ihan niin tarkasti. Oli niitäkin perheitä, joissa vanhemmat halusivat lapsistaan tulevan vain parasta mahdollista laatua oleva jälkeläinen. Mick ja hänen siskonsa olivat saaneet elää suhteellisen oma-aloitteista elämää ja tehdä, mitä halusivat. Molemmilla lapsilla oli kuitenkin vahvat juuret isäänsä geenillisesti ja halusivat tehdä paljon asioita, jotta isä olisi ylpeä heistä. Ehkä hän olikin, mutta enemmän aikaa kyseinen mies kuitenkin käytti bisneksiä tehden, kuin olla perheen parissa.

Mick hymähti hiukan, kun tyttö sanoi pelejä mielenkiintoisiksi. Tavallaan Roxanne oli 100% naulan kantaan lyönyt sanoillaan, mutta jotenkin se mielenkiintoinen sanana tuntui pojan korvassa vain niin... vajaavaiselta. Ei siis sillä, etteikö toinen tajuaisi mistään mitään, mutta pelit olivat hänelle paljon syvällisempää kuin vain pintapuolisin mielenkiintoisia. Joidenkin pelien hahmot voisivat olla mielenkiintoisia tai heidän aseensa, mutta kokonaisuus oli monesti aivan toista luokkaa. Kaikilla ei ollut samaa intohimoa eri asioihin, se oli ymmärrettävää. Ei hänkään tiennyt mitään klarinetin soittamisesta tai muutenkaan nuoteista.

Poika matki toista ja otti vihon takaisin esille. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan keskittynyt tehtäviin, vaan piirtämiseen. Viheliäs hymy kävi toisen piirteillä, kun hän sai idean, mitä tekisi seuraavaksi. Kynällä hän alkoi piirtämään ääriviivoja ja hahmotti olion paperilleen. 'Loistavaa...' Mick myhäili mielessään.
"Hmm, en mitään oikeaa soitinta. Olen kyllä aika hyvä Guitar Hero -kitaralla rämpyttämään. Se on hiukan kitaramainen soitin ulkoisesti, mutta ei toimi kuitenkaan ihan samalla tavalla, ns. kielet ovat siinä vähän erilaiset." Jos toinen ei ollut koskaan nähnyt sellaista silmiensä edessä, niin oli ihan turha alkaa kuvaamaan tarkasti, millainen se laite olisi, koska toinen ei kuitenkaan tajuaisi sitä kokonaan. Kyseinen laite on vain niin veikeä, että sitä on vaikea sanoin kuvata. "Tuota... Olisiko sinulla keltaista tussia tai jotain muuta kynää? Haluaisin lainata sellaista ihan pikaisesti."