Miksi oi miksi?

Deon, tuo tummatukkainen nuorukainen, oli jälleen kerran herännyt uuteen koulupäivään. Poika asteli hiljalleen puolipilvisestä säästä sisään koulun aulaan, joka oli vielä aika tyhjä. Muutama oppilas oli jo saapunut kouluun ja vallannut aulan kaikki istuimet. Nuorukainen rypisti otsaansa tyytymättömästi ja jatkoi matkaansa aulan poikki. Tuo ei katsonut juuri kehenkään, vaan asteli suoraan aulan päähän ja jatkoi käytävään.
Hänellä olisi ensimmäisellä tunnilla biologiaa. Tylsää, Deon tuumi itsekseen laahautuessaan bilsan luokkaa kohden. Tummatukka saapui käytävälle, jolla kyseinen luokka sijaitsisi ja istuutui penkille. Hetken istuttuaan, tuo huomasi lapun luokan ovessa. Deon astui oven eteen ja huomasi, että tunnit olivat peruttu, kun opettaja oli sairas ja sijaista ei ollut. Poika ei voinut uskoa tuuriaan. Hän oli väkisin noussut sängystä varhain ja nyt hänen täytyisi jotenkin kuluttaa kaksi kokonaista tuntia johonkin. Mahtavaa! nuorukainen kirosi ajatuksissaan huonoa tuuriaan. Väsymys painoi, ja sai muutenkin hermot kireälle, ja nyt vielä tämä.

Päätään pudistellen tummatukka asteli käytävää pitkin ja siitä rappusiin. Hän astui pari rappusta alaspäin ja istuutui sitten yhdelle rapulle nojautuen kaiteeseen. Deon huokaisi ja sulki sitten silmänsä rentoutuen hieman. Poika pörrötti vähän hiuksiaan ja veti syvään henkeä. Ehkä voisin nukkua tässä? nuorukainen ajatteli leikillään ja hymyili hieman ajatukselle.

//Joku vaan tänne!//

// kelpaako Wendy? : D

Wendy hiippaili käytävää pitkin hieman väsyneen näköisenä. Nate oli pitänyt hänet hereillä koko yön, poika oli todennäköisesti sairastumassa tai sitten kyseessä oli ollut vain ilmaa masussa. Päivisin pojalla oli hoitaja, mutta yöt Wendy halusi viettää poikansa kanssa, päiväthän kuluivat koulussa eikä Wendy olisi nähnyt poikaansa melkein yhtään jollei haluaisi vahtia tätä kun poika nukkui.

Nuori nainen oli vain kiskonut jotain kaapistaan ylleen, ensimmäiset käteen sattuvat vaatekappaleet.
Nuori nainen ei liiemmin ollut muodin ystävä, mutta aina välillä hänen äitinsä raahaili hänelle kaikenlaista hienoa hepenettä, ne tosin päätyivät yleensä kaapin pohjalle pölyttymään.

Wendy tuli käytävän päähän ja vaihtoi toiselle käytävälle, tällä käytävällä hänen luokkansa olisi.
Portailla oli kuitenkin nuori tummahiuksinen poika nojailemassa kaiteeseen, ensivilkaisulta Wendy ei tunnistanut poikaa, mutta kohdalle ehdittyään Wendystä tuntui että hän oli nähnyt nuorukaisen joskus. Tunnin alkuun oli vielä aikaa, joten miksipäs hän ei voisi yrittää hieman jutustella tälle nuorukaiselle.
"Moi", Wendy aloitti katsoen tummahiuksista joka nuokkui kaidetta vasten silmät ummessa.

//Ei tietenkään! : D Tervetulloo vaan//

Deon oli jo syventynyt ajatuksiinsa. Ehkä poika jopa hieman nuokahti, ei hän ollut siitä aivan varma. Siniset silmät rävähtivät auki, kun joku tervehti häntä, aika läheltä. Nuorukainen pyöräytti hieman päätään ja näki nuoren naisen, joka katsoi häntä. Deon yritti saada äänensä toimimaan, ja samalla mietti, mitä tuo nyt hänestä tahtoi. Eikö toinen ymmärtänyt, että nuori tahtoi olla yksin ja rauhassa?
”No… moi”, Deon vastasi yrittäen peittää pienen ärsyyntymisen äänessään ja hymyillä, mutta se ei oikein tahtonut onnistua.
Poika hautasi kasvonsa kämmeniinsä ja hieroi kasvojaan hieman ja nosti sitten katseensa takaisin tuohon nuoreen naiseen.
”Sori, olen vähän väsynyt ja muutenkaan en ole parhaimmillani. Kun bilsan tunnit on peruttu ja juuri sen takia raahauduin tänne ja nukuin vähän, kun piti tehdä läksyt ja niin edelleen”, Deon sanoi pahoittelevasti ja sai aikaan pienen hymynpoikasen. Eihän se ollut toisen vika, että nuorukainen oli huonolla tuulella.

Tummatukka nojautui taaksepäin, ylemmälle rapulle asettaen kämmenensä ja nojasi siihen.
”No… Istu vain, jos tahdot”, Deon viittasi viereensä. Tuskin toinen ihan umpimähkään tervehdyksiä jakeli, vaikka olisi kuinka tervehtiväistä tyyppiä. Hän katsahti vasempaan ranteeseensa ja näpelöi hieman yksinkertaisen näköistä rannekoruaan, tietämättä mitä sanoisi.
”Oliko sulla oikein asiaakin, vai tahdoitko vaan varmistaa, etten ollut kuollut tai jotain?” nuorukainen kysyi hieman naurahtaen.

Nuorukainen kuulosti hieman ärtyneeltä tervehtiessään Wendyä. Wendy mietti hetken olisiko hänen ollut viisaampaa pysyä hiljaa, mutta sitten nuori mies jatkoi taas puhumista.
"Ei se mitään, ymmärrän. En mäkään nukkunut kovinkaan hyvin viime yönä", tyttö sanoi katsoen poikaa hymyillen hieman.

Toisen kehotettua Wendyä istumaan, tyttö istuutui samalle portaalle nuorukaisen kanssa, muttei kuitenkaan aivan tämän viereen.
"Ei mulla mitään erikoista, aattelin vain tulla juttelemaan ku tunnin alkuun on vähän aikaa ja tässähän tylsistyy muuten", Wendy hymyili pienesti ja katsoi toista joka näperteli ranneketjuaan.

"Mulle tuli semmoinen olo että oon nähnyt sut joskus... Millä luokalla sä olet? Voi olla että oon vaan joskus nähnyt käytävässä ja oot jääny mieleen", Wendy sanoi toiselle mietiskellen missä muualla olisi voinut tämän nuoren miehen nähdä. Hän ei keksinyt mitään paikkaa, mutta ehkä toinen muistaisi hänet.

Onneksi tyttö ei loukkaantunut, vaan ymmärsi ja kertoi, ettei ollut itsekään nukkunut kovin hyvin viime yönä. Deon nyökkäsi ja näki silmäkulmastaan, kun toinen istuutui nuorukaisen vierelle, samalle portaalle, muttei kuitenkaan tungettelevan lähelle.

Toinen sanoi, ettei hänellä ollut mitään erikoista, vaan oli ajatellut tulla juttelemaan, kun tunnin alkuun oli vielä aikaa. Deon hymyili hieman nyökäten vähän.
”Toisella”, hän vastasi toisen kysymykseen ja nosti sitten katseensa tyttöön ranneketjustaan. Nuoren katse oli miettivä, kun tuo yritti miettiä, oliko nähnyt neidon joskus aiemmin. Otsa rypistyi hieman ja pudisti sitten vähän päätään. Ei, tyttö ei näyttänyt tutulta.
”Voi hyvin olla, että olet nähnyt jossain käytävällä minut, kun kerran samaa koulua taidetaan käydä”, Deon totesi sitten.
”Olen muuten Deon”, hän sanoi esittäytyen hymy huulillaan, ja olettaen, että toinenkin kertoisi nimensä.

Nuori mies vastasi Wendyn kysymykseen luokastaan ja tyttö nyökkäsi toiselle. Poika oli siis häntä vuoden verran vanhempi. Wendy oli tyytyväinen että näytti hieman ikäistään vanhemmalta, vaikka tuskin nuorukainen hänen iästään välittäisi.

Samalla portaalla istuva nuori mies ei tunnistanut Wendyä, Wendy oli aivan varma että oli nähnyt tämän jossain koulun ulkopuolella. Tai sitten kyseessä oli joku hämäävän samannäköinen tapaus.
"Mä olin ihan varma et oon nähny sut jossain koulun ulkopuolella... Mut kai sitte sulla on joku kaksoisolento jossain tai oon tulossa hulluksi", Wendy naurahti ja sipaisi ponnarista karanneen hiussuortuvan korvansa taakse.
"Sun nimi ei ainakaan kuulosta tutulle", tyttö jatkoi hymyillen, mutta hän edelleen mietti kuka voisi olla tämän nuorukaisen näköinen, Wendy ei uskonut siihen teoriaan että hän oli tulossa hulluksi.
"Wendy", tyttö esitteli itsensä Deonille edelleen hymy kasvoillaan.
"Ootko sä jo kauankin tässä kökkinyt?" Wendy tiedusteli toiselta keksiäkseen jotain puhuttavaa.

Tummatukka mietti, että kuinkahan vanha tyttö sitten oli, muttei jaksanut kysyä, kun toinen ei sitä halunnut itse paljastaa.
Kuullessaan toisen sanat, eli että hän oli ihan varma, että oli nähnyt Deonin jossain ulkopuolella, saivat Deonin hymähtämään.
”Voihan se toki olla että olet nähnyt minut esimerkiksi kaupungilla, tai jossain kaupassa. Samassa kaupungissahan tässä pyöritään”, tuo totesi hymyillen.
Wendyksi tyttö esitteli itsensä. Nuorukaisen otsa kurtistui pieneen ryppyyn, kun hän yritti miettiä vielä, kuulostiko nimi tutulta. Wendy, Wendy, Wendy… Ei, ei kuulostanut, Deonin otsa sileni ja miettivä ilme kasvoilla katosi.
”Ainakaan et taida olla kermasta. Tunnen kyllä heidän nimet, kun kuulen…” tummatukka arveli vielä, mutta siirsi ajatuksensa muualle Wendyn kysymyksen kuullessaan.
”Noh, en kovin kauaa… Tämän lukuvuoden alussa aloitin Astonissa, ennen sitä, kesällä, muutin tänne”, Deon vastasi tytön kysymykseen hymy huulillaan.
”Entäs itse?” hän tiedusteli puolestaan.

Toisen sanoessa että he olivat ehkä voineet törmätä kaupungilla vaikkapa kaupassa, Wendy nyökkäsi hymyillen vaikka tiesi ettei se ollut mahdollista, hän liikkui erittäin vähän kaupungilla, jos hän lähti ostoksille hän vaivautui ajamaan hyvinkin kauas, sillä hän halusi mennä Naten kanssa eikä Wendy ottanut sitä riskiä että joku saisi selville totuuden hänen pojastaan.

"Tavallinen hyypiö tässä ollaan", nuori nainen hymähti toisen todetessa ettei Wendy ollut kermasta. Ei Wendy olisi halunnutkaan kuulua kermaan, vaikka hän periaatteessa perheensä puolesta olisi voinut olla rikas pentu. Hän vain mieluummin oli tavallinen tallaaja.

Wendy kuunteli toisen puhetta siitä milloin tämä oli tullut kouluun. Vastakysymyksen saatuaan tyttö mietti hetken pitäisikö hänen kertoa mistä hän oli muuttanut, mutta hän uskoi ettei tieto ollut tarpeen koska ei toinenkaan ollut kertonut sen tarkemmin.
"Oon ollut täällä nyt pari kuukautta. Vähän vielä tuntuu siltä että oon liian uusi, ihmiset ei kauhean mielellään tuu juttelemaan. Tai sitten mä vaan oon pelottava tai jotain...", tyttö vastasi toisen kysymykseen ja hymyili hieman.

Deon naurahti pienesti toisen sanoille. Ääni kuulosti huvittuneelta, muttei kuitenkaan liian kirkkaalta. Tavallinen hyypiö… Niin, sellainen hänkin taisi olla… Ainakin siihen hänet oli klikitetty. Eikä nuori tiennyt, mihin muualle olisi sopinut. Tavallinen hyypiö, se sopi hänelle, eikä Deon siitä muualle halunnutkaan. Se oli tarpeeksi huomaamaton ”status”, ja huomaamattomuus sopi nuorukaiselle paremmin kuin hyvin. Kuuluisuus ei ollut häntä varten, ei todellakaan.

Tyttö kertoi olevansa nyt ollut täällä pari kuukautta. Eli aika uusi, ei ihme, ettei Deon ollut häntä huomannut. Varsinkaan, kun tyttö oli ”tavallinen hyypiö”, kuten itse sanoi. Taviksia ei yleensä huomattu, se oli nähty ja kuultu, eikä siinä ollut ainakaan tämän tummatukan mielestä mitään pahaa.
Nuori naurahti toisen viimeiselle lauseelle. Pelottava? Wendykö? Ei tosiaankaan. Tai, mistäs sitä tiesi, mitä työn tytön taakse kätkeytyi?
”No, ainakaan minun mielestä et ole kovinkaan pelottava…” Deon totesi hymyillen vähän.
”Mutta ehkei kukaan ole vain tajunnut, että sulle saa oikeasti tulla juttelee. Onhan täällä niitäkin joiden luokse mennessä saa vaan jääkylmän katseen ja käskyn häipyä. Kannattaa vaan itse mieluusti tehdä aloite, ettei sitten myöhemmin ala kaduttaa”, nuorukainen sanoi.
Tummatukka mietti itsekseen, että mistä nuokin sanat tulivat. No, kyllähän hän tiesi, miten sai ystäviä, ehkä vain siitä. Deon vain ei ollut kaikkein sosiaalisin tyyppi…

”Mutta… Mikäs sinut sitten tänne ajoi?” tummatukka uteli hymyillen

Tummahiuksisen nuorukaisen sanoessa ettei Wendy ollut kovinkaan pelottava, tytön kasvoille kohosi pieni virnistys.
"Se vähän riippuu", tyttö heitti leikkisästi. Hän oli menettänyt hieman entistä räiskyvää persoonaansa lapsen myötä, mutta vanha persoona oli alkanut tehdä tuloaan takaisin melko äskettäin ja tyttö oli siitä hyvinkin tyytyväinen. Hiljainen hissukka ei todellakaan ollut ominta Wendyä.

"Niin varmaan. Tai sitte mä vaan oon tottunu siihen että oon vähänku keskipiste tai jotain", tyttö naurahti ja muisteli aikojaan Louisianassa. Hän ei alunperinkään ollut mitenkään epäsuosittu, hän oli kuulunut koulun suosituimpiin tyttöihin, vain muutama cheerleader oli onnistunut kiipeämään korkeammalle kuin Wendy. Raskaus oli kuitenkin muuttanut kaiken.

"Ai San Diegoon? No, en mä olis halunnu tulla... Mutta oli vähän pakko. Äiti meni uusiin naimisiin ja raahas mut sitte tänne. Tai siis, äiti meni isän kanssa naimisiin", Wendy sanoi korostaen isä-sanaa hieman piikikkäästi. Mitä sillä oli väliä vaikka tyypit tietäisivätkin että Wendy oli elänyt lapsuutensa kasvatti-isän ja pettävän äidin kanssa.

Deon naurahti vähän matalasti toisen leikkisälle heitolle. Eihän hän ollut mikään arvostelemaan Wendyn luonnetta, kun oli vasta törmännyt tähän. Niin, mistäs tuo tiesi, oliko tyttö oikeasti pelottava, vaiko aivan pikkuenkeli?

Keskipiste? Jaa, oliko Wendy siis ollut suosittukin, siellä missä lie? Eipä kyllä olisi arvannut, ainakaan tytön ulkonäön perusteella. Deonin kulmat nousivat tahtomattakin yllättyneen oloisesti. Siniset silmät katsoivat vieressä istuvan tytön kasvoihin hieman kysyvästi, mutta Deon ei silti sanonut yhtään mitään kysyäkseen asiasta sen enempää.

Deon virnisti pienesti, kun toinen korosti isä-sanaa piikikkään kuuloisena. Mm… Wendy ei siis tainnut pitää kovinkaan paljoa ”isästään”, nuorukainen arveli ajatuksissaan.
”Mm… Sinä… pidätkö siis tästä sinun ”isästäsi”?” tummatukka kysyi heittäen sormillaan lainausmerkit ilmaan sanoessaan sanan isä. ”Ei ole pakko tietenkään vastata… Tuli vain mieleen”, Deon lisäsi kiireesti, ettei toinen loukkaantuisi. Eihän sitä kuka vain voinut kysyä, että pidätkö ”isästäsi”?

//Lyhyt, anteeksi//

Wendy huomasi miten nuorukainen katsoi häntä hieman ihmeissään sen jälkeen kun tyttö oli sanonut olleensa keskipiste. Wendy ei hämmästynyt tätä, monikaan ei varmasti uskoisi hänen olleen entisessä koulussaan suosittu. Ei hän enää meinannut uskoa sitä itsekään, hän oli muuttunut noista ajoista niin paljon. Nykyään Wendyn tyylikin oli paljon rennompi kuin ennen, eikä hän enää juuri edes meikannut.

"Miksi pitäisin? Tyyppi on läpimätä", Wendy totesi nuorukaisen tiedusteltua pitikö tyttö biologisesta isästään. Wendy kaipasi kovasti kasvatti-isäänsä Calebia ja sisarpuoltaan Edeniä, mutta valitettavasti he olivat Louisianassa eikä Wendy noin vain voisi lähteä katsomaan heitä.
"Ei mua haittaa vaikka kysyitkin, itehän mä siitä aluks mainittin", Wendy sanoi Deonille hymyillen hieman.

"Mimmonen perhe sulla on?" Wendy kysyi hieman varovaisella äänellä, hän tiesi että joskus perhe oli ihmiselle arka kohta, tiettyjen menneisyyden tapahtumien vuoksi. Jotkut tietysti saattoivat olla ylpeitäkin perheestään, Wendy oli iloinen niiden ihmisten puolesta jotka olivat hyvästä ja rakastavasta perheestä.

Läpimätä… Sitä sanaa Deon ei juuri käyttänyt… Eipä hänellä yleensä ollut siihen edes tarvetta.
Deon nyökkäsi pienesti ja vastasi sitten toisen hymyyn omalla pienellä hymyllään. Wendy oli aika mukavan oloinen tyttö, nuori voisi hyvin viihtyä hänen seurassa. Ei sillä, että hänellä kovasti sellaisia toiveita olisi, yleensähän tuo oli ”aina” yksin. Siihen oli jo aika hyvin tottunut…

”Mm…” Deon mumahti pienesti, kun toinen kysyi vähän varovaisen kuuloisena hänen perheestään. ”Ei todellakaan niin monimuotoinen, kuin sinun perheesi”, hän naurahti, ”eli aika tavallinen. Äiti, isä, isosisko ja pikkuveli. Siinä se perhe kokonaisuudessaan on… Oikein kiva perhe kylläkin, mutta vanhemmat vain uhkaavat jämähtää meidän kotipaikkaan, joka on kyllä tosi hirveä paikka. Onneksi ei sinne tarvitse juuri ollenkaan mennä”, Deon virnisti pienesti

”Muuten, mitäs sinulla nyt on seuraavaksi?” poika kysyi hymyillen. ”Minulla piti olla bilsaa, mutta kun ei opettajaa löydy, niin ei sitten olekaan”, hän lisäsi hieman naurahtaen.

Wendy kuunteli toisen puhetta perheestään ja nyökkäsi sitten hymyillen pienesti.
"Onhan mullakin isosisko ja pikkuveli. Myöskin pikkusisko ja toinen pikkuveli", Wendy naurahti ja mietti hetken kertoisiko isosiskonsa henkilöllisyydestä, mutta päätti sitten olla hiljaa asiasta, tuskimpa hänen sisarensa olisi liiemmin riemastunut jos Wendy levittelisi heidän sukulaisuuttaan ympäri koulua.
"Mistä sä sitten oot kotosin?" Wendy tiedusteli uteliaana toisen mainittua hirveästä kotipaikasta.

"Pitäis olla matikkaa... Ei oikein inspaa", tyttö virnisti, matikka oli hänen heikoin aineensa, hän pelkäsi jo että opettaja sekoasi kun hän seuraavan kerran vastaisi väärin tai reputtaisi kokeen.
"Mä voisin kökötellä tässä koko tunnin. Toisaalta opettaja varmaan laittaa korvaamaan tunnin myöhemmin, mutta..." tyttö venytteli hieman ja suunnitteli josko lähtisi kotiin nukkumaan ja teeskentelisi ettei ollut kouluun tullutkaan.

lyhyt 8<

Deon hymyili hieman toisen sanoille ja naurahdukselle. Niin, olihan se mukavaa, kun oli sisaruksia. Tai sitten ei… Ei poika ollut juuri koskaan miettinyt, että olisiko halunnut olla ainoa lapsi vaiko ei. Sitä ei vain ollut tullut mietittyä, eikä sillä ollut edes väliä, ei ainakaan nyt.
Sitten toinen tiedusteli, että mistä Deon sitten oli kotoisin. Tummatukka rypisti hieman otsaansa. ”Se oli yks kylänpahainen, tuolla North Carolinasta. Tosi pieni, missä ei oo juuri mitään elämää. Sisko häippäsi heti, kun kykeni ja mä sitten seurasin sen esimerkkiä, sillä siellä oli oikeasti tosi ahdistavaa”, nuorukainen kertoi ja irvisti pienesti.

Deon nyökkäsi toisen sanoille. Matikkaa, no aine kuin aine. Viimeinen tunti olisi tänään tuota kyseistä ainetta. Kyllä hän sen sinällään osasi, jotenkin. Ei nuori niinkään mistään laskuista jaksanut välittää, kunhan menisi lävitse ja niin edelleen.
”Siitä vain. Mä en ainakaan tästä jaksa liikahtaa, ennen kuin keksin jotain järkevää ja mielekästä tekemistä. Ja sitä luultavasti saa ihan oikeasti odotella aika kauankin”, Deon naurahti ja nojasi hieman taaksepäin kyynärpäät ylemmällä rapulla.
Poika tarkasteli tyttöä pieni hymy huulillaan. Hän sotki hieman hiuspehkoaan kämmenellään ja laski käden sitten takaisin alas.

//Tynkä ja typerä//

sori, multa oli jääny tää välistä jostain syystä : o

"North Carolina? En oo tainnu koskaan käydäkään siellä", Wendy sanoi toisen kerrottua kotipaikastaan. Tyttö ei ollut kauheasti matkustellut ympäri Amerikkaa, eikä ollut käynyt kertaakaan kotimaansa ulkopuolella. Wendy halusi toki matkustella, muttei hänellä ollut siihen tilaisuutta, ainakaan ihan vielä.

"En mä kyllä taida jaksaa lähteä tunnille, siellä on kuitenkin ihan kurjaa", tyttö virnisti vieressään istuvalle pojalle. Wendy voisi tosiaan lähteä kotiin ja leikkiä kipeää, paitsi jos joku koulun opettajista nyt onnistuisi bongaamaan hänet istuskelemasta rappusilla... Siinä tapauksessa hän ei pystyisi valehtelemaan ja livistämään koulusta.
"Mitä se järkevä ja mielenkiintonen tekeminen sit olis?" Wendy tiedusteli toiselta saadakseen jotain puheenaihetta. Hän oli höpötystuulella, muttei viitsinyt kysellä toiselta sen enempää tämän asioista, joten puheenaihetta yritettiin siirtää johonkin hieman kevyempään aiheeseen.

lyhyt ._.

Deon hymyili hieman naurahtaen, kun Wendy kertoi, ettei ollut koskaan käynyt North Carolinassa. No, ei se kummoinen paikka ollutkaan, tai siis, riippuihan se aina paikasta. Kaupungissa saattoi ollakin ihan jees, mutta sitten pikkukylät taas todella ahdistavia ja niin edelleen.

Tummatukka nyökkäsi, kun tyttö sanoi, ettei jaksa lähteä tunnille. Kurjaa, niinpä niin, se oli aina kurjaa, jos ei tajunnut mitään opetuksesta ja yritti vain olla tunnilla. Deon hieman mietti, että kannattaisiko tytön kenties siirtyä turvallisemmalle paikalle, tästä opettaja, tai kuka vain, voisi huomata hänet helposti, eikä valehtelemisesta tai selittelystä taitaisi kovastikaan apua löytyä.
”Hmm… En tiedä”, hän jäi miettimään Wendyn kysymystä. Se nyt olikin hieman paha kysymys, mikä olisi se järkevä ja mielenkiintoinen tekeminen. Deon katseli tyttöä miettien. ”Ehkä se, että raahaudun kämppään soittamaan tai tekemään jotain, tai lähden vaikka lenkille, tai… Vetäydyn nukkumaan, tai… jotain hieman laadukkaampaa, kuin rapulla norkoilu”, hän virnisti.

Tummatukan katse harhaili. Wendy halusi selvästi jutella, muuten hän olisi varmaan jo häipynyt. Mutta mistä hitosta he voisivat jutella? Kun ei ihan henkilökohtaisia juttuja voisi kysellä.
”Hmm… Sä et siis tahdo mennä tunnille? Mennäänkö jonnekin hieman suojaisempaan paikkaan, ettet joudu vahingossa jonkun katseen alle ja joudu tunnille?” Deon ehdotti pieni hymy huulillaan.

Jes, mä oon näköjään alkanu heräämään. Sori, kun kesti!

ei se mitään ^^,

Wendy mietiskeli kengänkärkiään tuijotellen, mitä keksisi ettei joutuisi tunnille? Vaihtoehtoja ei ollut paljon, mutta mikään niistä ei ollut erityisen loistava.
Tyttö naurahti toisen sanoille ja jäi hetken katsomaan toista hymyillen. Wendy hätkähti älyttyään että katsoi toista suoraan silmiin, katse oli kestänyt jo useita sekunteja. Yleensä tyttö vältti katsomasta ihmisiä pitkään silmiin, aamu ei ollut Wendylle parasta aikaa, hän jumitti ja aivot eivät toimineet. Toisaalta, olihan vieressä istuvalla pojalle suloiset silmät...
"Ai hä? Siis en mä halua mennä tunnille, en ainakaan nyt", Wendy takelteli ja hymyili hivenen pahoittelevan näköisenä.
"Mennään? Miksipä ei", tyttö vastasi pompaten samantien ylös rappusilta. Hänellä ei ollut mitään ideaa mihin he voisivat hiiviskellä, mutta Wendy toivoi että toisella olisi jonkinlaista ideaa.

Wendy toivoi ettei Deon alkanut ilmetellä tytön yhtäkkinäistä outoa käytöstä, Wendyä hävettäisi jos toiselle tulisi vääriä luuloja.
Bruneten teki äkkiä mieli hyppiä tai laskea rappusten kaidetta alas, mutta hän yritti parhaansa hillitäkseen lapsetuskohtauksensa, muttei voinut sille mitään. Hän kiipesi kaiteelle ja luikahti nopeasti muutamaa askelmaa alemmas. Olihan sentään mukavaa että toinen tarjoutui seuraksi vaikka he eivät olleet vielä edes kunnolla tutustuneet toisiinsa.
"Tuutko sä?" Wendy huhuili toiselle seisoskellessaan rappujen välisellä tasanteella.

apua kun tää tökki x___x

Deon katseli toista, kun tuo katseli kengänkärkiään mietteliäänä. Hän kuuli tytön naurahduksen ja sitten toinen nosti katseensa hymyillen. Nuorukainen jähmettui, kun toinen katsoi häntä suoraan silmiin hetkisen. Se oli järkyttävää, ja pelottavaa, mutta tummatukka ei päässyt katseesta irti. Lopeta! Deon huusi mielessään ja lopulta Wendy käänsikin katseensa hieman pois. Deon laski omansa heti alas. Hän tunsi poskiensa kuumottavan, mikä oli älyttömän epämiellyttävä tunne.

Poika hymyili, kun toinen pomppasi heti rappusilta ylös. Hymy kaartui tuon huulille katsellessaan energistä tyttöä, se sai hänet hyvälle tuulelle, vaikka tummatukka tunsikin pientä kavahdusta aina, kun joutui energiapommien seuraan. Se oli jotenkin… kammottavaa. Pelottavaa, ahdistavaa… Apua! Ajatus alkoi todella seljetä minun aivoissani! Miten minä kestäisin? Toisaalta, Wendy tuntui todella mukavalta. Ehkä Deon selviäisi ilman pahempia traumoja. Ajatus pani pojan hieman virnistämään.
Hän katsoi energisen tytön matkaa tasanteelle, nousten sitten.
”Joo tulen, sori… Olen tällainen hidas etana”, Deon hymyili ja laskeutui myöskin tasanteelle. ”Onko mitään ideaa, minne mennään? Ulos? Jonnekin täällä koululla?” tummatukka ehdotteli.

Wendy nauroi hyväntuulisesti etanavertaukselle ja odotti kunnes poika pääsi rappuset alas.
"Hmm. En mä tiiä, jos me ollaan sisällä turvakamera tallentaa meidät ja jos me hiiviskellään ulkona niin opettajat kyttää ikkunoista", Wendy mietiskeli purren samalla vasemman kätensä etusormen kynttä. Hän oli oikeastaan onnistunut lopettamaan kynsien pureskelun, mutta välillä se kynsi eksyi suuhun.
"No mennään ulos nyt kumminki", tyttö ilmoitti lähtien viipottamaan kohti pääovea mistä oli vähän aikaa sitten tullut sisään aikeissa mennä matikantunnille. Wendy vilkuili ympärilleen josko hän bongaisi opettajia tai samalla matikantunnilla olevia tyyppejä, mutta ketään ei näkynyt. Wendy avasi oven ja pian hän seisoikin aamupäivän auringossa katsellen koulun pihaa. Nyt vasta hän älysi tarkastaa olikohan Deon seurannut häntä. Wendy naurahti itselleen, hän oli lähtenyt rynnistämään pihalle edes odottamatta toisen vastausta, häneen oli näemmä iskenyt jonkinlainen energiapiikki. Ehkä hänen ei olisi pitänyt juoda niin paljoa kahvia aamupalalla...
Wendy asteli isot kiviportaat alas ja pysähtyi astuttuaan viimeiseltä askelmalta maahan. Oli oikeastaan hyvinkin kaunis ilma, jos Wendy olisi ollut urheilullinen hän olisi halunnut lähteä lenkille. Mutta hän ei ollut, joten hän tyytyi virnuilemaan itsekseen aurinkoiselle päivälle.

Wendyn nauru sai Deoninkin hymyilemään, kun tuo laskeutui tyttöä kohti, päästen sitten rappuset alas. Hän odotti toisen päätöstä. Tytön perustelut olivat kyllä hyviä, lopulta tuo päätti, että menisivät nyt ulos kaikesta huolimatta. Poika nyökkäsi hymy huulillaan ja lähti seuraamaan tyttöä rauhallisin askelin. Ulkona olisi kyllä kaunis ilma, miksi siis jäädä sisään pölyttymään? Ei siinä olisi mitään järkeä.
Wendy oli jo viipottanut ulos, kun nuorukainen tarttui ulko-oveen ja astui ulos. Aurinko valaisi koulunpihaa, mikä kohensi Deonin mielialaa. Hän piti auringosta, ja muutenkin valosta. Lisäksi se valaiseva pallo tuolla taivalla lämmitti ilmaa, ainakin jonkin verran.
Tummatukka näki tytön istuvan kiviportaalla. Hän seurasi tätä hiljaa ja istuutui toisen vierelle. Ei liian lähelle, mutta ei kuitenkaan myöskään aivan toiselle puolelle portaikkoa.
”Hmm… Kaunis sää… Pidätkö auringosta?” Deon tiedusteli hymyillen, vaikka arveli saavansa myöntävän vastauksen. Kuka ei pitäisi auringosta? Deon ei ollut vielä tavannut sellaista tyyppiä, joka ei pitäisi. Se oli varmasti aika harvinaista. Ehkä joku, joka ei halunnut ruskettua, vihasi aurinkoa? Hyvin mahdollista, mutta kuitenkin epätavallista. Nuorukainen pörrötti hieman hiuspehkoansa ja katseli ympärilleen. Ei näkynyt kovinkaan paljoa liikettä, kun kerran aamun tunnit olisivat aivan juuri alkamassa.

Wendy katsoi poikaa hymyillen kun tämä istuutui kiviportaalle hänen viereensä. Piha oli melkoisen autio, joten monikaan ei näkisi häntä lintsaamassa tunnilta.
"No joo, onhan aurinko ihan kivaa. Tykkään lämmöstä, mutten kyllä tykkää ruskettua", tyttö vastasi toisen tiedusteluun auringosta, Wendy ei ollut niitä ihmisiä jotka paistattelivat päivää rannalla ja odottivat käristyvänsä. Tytön kalpeasta ihosta pystyi tämän asian toteamaankin, Wendy piti kalpeudestaan eikä ollut aikeissa ruskettua. Niin aurinkoisessa kaupungissa kuin San Diego oli tietysti aika vaikea välttää ruskettumista, olihan tyttö hieman ruskettunut muuttonsa jälkeen, Louisianassa hän oli lähinnä kökötellyt sisällä vauvamahansa kanssa, joten iho oli pysynyt kalpeana.

Wendy alkoi hyräillä yhtä lempikappaleistaan, Hawthorne Heightsin Rescue Metä. Hänen teki mieli ruveta laulamaan, mutta laulunääni ei ollut erikoinen ja Deon olisi varmastikin pelästynyt Wendyn raakkumista.
Kappale kuvasi hyvin tytön elämää, asiat olivat edelleenkin aika huonosti vaikkei sitä ulkopuolinen tytöstä todennäköisesti osannutkaan sanoa, hän oli yleensä niin pirteä ettei surulliset asiat näkyneet hänestä.

lyhyt x___x