Nälkä

Aurinko paistoi kirkkaasti taivaalla ja oppilaat söivät eväitään auringonpaisteessa mielummin ulkona kuin sisällä.
Niin teki myös Henriette.
Henriette istui puun varjossa ja nojasi siihen selällään. Hänen sylissään oli tyttösen eväslaatikko, joka kuitenkin näytti hyvin tyhjältä. Niin kuin aina. Hänen eväslaatikossaan oli vainyksi leivänpala, jonka päällä oli yksi juusto. Juomapullossa tytöllä oli vettä, jota hän oli saanut koulun vessasta.
Olihan eväitä hieman ankea katsella, kun muilla näytti olevan vaikka minkälaisia herkkuja; mansikkakakkua, viinirypäleitä, mehua ja sen sellaista. Henriette oli kyllä jo tottunut ankeisiin eväisiin, mutta kyllä hän haaveili saavansa joskus täyttää vatsansa ruualla. Nimittäin nyt vatsa täyttyi vain puolilleen (jos edes sitäkään) ja Henrietten täytyisi sinnitellä sillä huomiseen.
Oli se ikävää olla köyhä.

Henriette pudisteli päätään ja haukkasi palasen leivästään. Hänen mahansa murahti tyhjyydestä ja tyttö toivoi, että tämä yksi leipä pystyisi tyydyttämään hänen vatsansa loppupäiväksi. Se olisi hirmu noloa, jos vatsa murisisi koko loppupäivän ja ihmiset soisivat häneen sääliviä katseita. Niitä Henriette inhosi kaikista eniten. Sääliä hän ei kaivannut, kiitos vain. Tyttö pystyisi kyllä huolehtimaan itsestään eikä tarvinnut siihen lisäksi muiden sääliä.

Tämä oli niitä päiviä, jolloin Henriette inhosi elämäänsä. Miksi kaikilla muilla näytti menevän niin hyvin, mutta tytöllä itsellään meni niin huonosti? Miksi elämä hänen kohdallaan ei voinut antaa tyttöselle hitusenkaan omaa rahaa, jotta Henriette saisi rahaa ruokaan? Mutta ai niin, Henriettehän avusti mielellään orpokodin lapsia, joihin suurin osa hänen saamistaan rahoista sitten menivätkin. Hyvä, kun juuri ja juuri tytöllä oli rahaa elämiseen.
Miksi Henrietten täytyikään olla niin antelias?

Neiti tuijotti puoliksi syötyä leipäänsä turhautunein silmin. Hänen jäänsiniset silmänsä täyttyivät hiljalleen vedellä, mutta tyttö kielsi kyynelten tulon. Hän ei itkisi, vaan hän jaksaisi. Niin, hän kyllä kestäisi tämän takaiskun. Vielä jonakin päivänä kaikki olisi taas hyvin. Eikö niin?
Henriette puraisi jälleen palasen leivästään ja hänen katseensa oli lukittautunut vihreään nurmikkoon edessään.

//Mukaan vain : ) //

# kuten varoitin, friikkisirkus saapuu.

Pihan poikki asteli katseita keräävä hahmo. Tosin Ionalle tämä ei ollut uutta – friikkityttö oli tottunut katseisiin, eikä välittänyt niistä yhtään. Tuo siivilöi myrkyllisellä katseellaan ympäristöä ja näki yksin olevan tyttösen, joka vaikutti helpolta uhrilta. Yksin, söi jotain pientä leipää ja näytti surkealta muutenkin. Luonnossa tuo brunette olisi ollut jo jonkun leijonan vatsassa. Samanlaisen leijonan kuten Ion. Rastat heilahdellen leijonamme asteli siis tytön luo ja seisahtui lähes tuon vierelle. Nyt toinen voisi tuntea pistävän tuijotuksen, joka saattoi tuntua karmivaltakin.

”Saalis, miksi syöt vain leipää? Tuolla elää madot. Ja linnut. Sinä kuihdut saalis. Ja sitten joku syö sinut.”, sanat virtasivat ulos friikin suusta ja kylmä virne nousi tytön huulille. Ivy ei kysynyt lupaa vaan istahti lähes Henrietten viereen, muttei kuitenkaan tuon viereen. Välimatkaa siis löytyi, mutta läheisyys oli silti ahdistava. Iona kaivoi mustasta olkalaukustaan esille kasviksilla ja kalalla täytetyt voileivät sekä soijamaidolla täytetyn pullon. Ainakaan tuo itse ei näkisi nälkää ja sitä paitsi olihan tämä tytön päivän ensimmäinen ateria. Ajatus aamupalasta vain oksetti friikkiä.

Tyttö nappasi leipänsä ja puraisi siitä suuren palan. Hieman tomaattimurskaa putosi tuon kaulalle, mutta nopeasti kapea sormi pyyhkäisi roiskeen pois. Ionalla oli tänään yllään musta toppi, itse värjätty liila hapsuhame ja polviin yltävät suuret lateksikengät.

Henriette tunsi olonsa ahdistavaksi ja vilkaisi ylös. Tyttö oli ollut oikeassa, häntä tuijotettiin.
Neiti tiesi tämän tytön. Tämä oli yksi koulun niin sanotuista friikeistä. Ensimmäiseltä vuosikurssilta Iona Kitty. Henriette oli jo useaan otteeseen ottanut tästä tytöstä vaikutteita kirjoituksiinsa, olihan toinen aika mielenkiintoinen persoona ulkoisesti että sisäisesti (mitä Henriette oli ottanut selvää vain tarkkailemalla kauempaa toista).

Tyttö istahti hänen lähelleen ja Henriette laski katseensa leipäänsä.
"Jos minä olen mato", Henriette totesi sitten yksinkertaisesti ranskalaisaksentilla ja nosti katseensa takaisin leivästään toiseen tyttöön. Äänensävy ei ollu lainkaan vitsikäs, mutta vitsiksi heitto oli tarkoitettu.
Iona virnuili Henriettelle kylmästi, mutta silloin Henriette vain laski katseensa nurmikolle. Hän huomasi sivusilmällään toisen kaivavan esille omia eväitään, joilla varmasti pärjättäisiin koko loppupäivä.

"Ole onnellinen, että sinulla on syötävää, joka täyttää vatsasi kokonaan joka päivä", Henriette sanoi sitten tyynellä äänellä, kun oli nostanut katseensa takaisin tyttöön. Jäänsiniset silmät tarkkailivat toisen syömistä hetken aikaa, kunnes hän itse puraisi palan omasta leivästään.

Iona ei välittänyt matokommentista vaan tahallaan rouskutteli ruokaansa äänekkäästi. Maiskutteli, antoi tomaattimurskan levitä suupielille ja lipoi sitten murskan hitaasti pois. Katso nyt mato, katso ja kärsi nälässä. Tyttö virnisti ja lipaisi murskaan sotkeutuneita sormiaankin. Henrietten kommentti tuon pysähtymään ja vilkaisemaan toista leipäänsä. Ihme kyllä, friikki tarrasi siihen ja laski sen toisen eteen.
”Syö typerä saalis. Kukaan ei syö sinua jos olet laiha. Sitten vain mädännyt kuoltuasi ja se olisi haaskausta.”, tuo totesi ja jatkoi oman leipänsä syömistä.
Kauempaa muutama utelias katsoi kaksikkoa ihmeissään, silmät suurina. Friikki ei näistä katseista välittänyt vaan jatkoi leivällä mässäilyään. Oli ihme, että Iona edes tarjosi leipäänsä. Ja jos toinen ei sitä ottaisi, tunkisi tyttö sen alas tuon kurkusta. Katsos, palautusoikeutta ei ollut.

# lyhyt D':

Henriette ehti jo ajatella, että tuo tyttö ei viihtyisi hänen seurassaan sen kauemmin, mutta joutuikin hämmästymään. Toinen asetti leipänsä Henrietten eteen ja käski toista syömään. Leipä tosiaan houkutteli, mutta oliko tuo annettu säälistä? Jos oli, niin ei kiitos.
"Ei kukaan minua muutenkaan söisi", Henriette vastasi rauhallisesti ja hänen ranskalaisaksenttinsa häiritsi hieman taustalla.

Mitä Henriette oli nyt toisen tekemisiä aiemmin tarkkailut, oli toinen yleensä sanojensa takana eikä luovuttanut vähästä. Joten Henriette tarttui toisen antamaan leipään ja asetti sen syliinsä, odottamaan syömistä. Henriette ei saisi sanoa ei, koska silloin Iona luultavasti pakottaisi hänet syömään. Ehkä, nämähän olivat vain Henrietten oletuksia.
"Kiitos", tyttö totesi tyynesti, vilkaisi nopesti toista jäänsinisillä silmillään.
"Sinä et liiku usein minunlaisteni seurassa" "Ainakaan ystävällisissä merkeissä" Pepe sanoi ja ajatteli jatkoa lauseelleen.
"Toivottavasti en vaikuta huonosti imagoosi", Henriette sanoi ja laski katseensa omaan leipäänsä, joka oli jo hyvää vauhtia syöty ja tytöllä oli yhä nälkä.

//Ei haittaa ollenkaan! Lyhyitä tulee välillä, mutta ainakin peli etenee (: //

’Ei kukaan minua muutenkaan söisi’ Mistä sitä tietäisi! Nälissään joku tulisi ja näkisi helpon kohteen – hontelon tyttösen, jolla oli pieni leipä jota tuo murusteli kuin hiiri. Ja se olisi Henrietten tarinan loppu. Jos siis tuon tielle siis eksyisi joku, joka olisi sukua Hannibal Lecterille. Toisaalta, rastapään toinen nimi oli Hannibal. Merkitsiköhän se jotain? Io ei näyttänyt ajatteluaan mitenkään ulospäin vaan söi rauhallisesti leipäänsä, tomaattimurskan pursutessa ulos ja putoillessa ruohikolle.

”Yleensä sinunlaisesi laskevat alleen ja värisevät. He ovat tylsiä. Jotkut taas juoksevat pois, pitäen kimeää ääntä. He ovat tylsiä ja ärsyttäviä.”, friikki totesi tyynesti ja nosti katseensa avoimesti toiseen. Tuo tutkaili Henrietten ulkonäköä – toinen vaikutti ihan tavalliselta tyypiltä. Miksihän muut eivät olleet liittyneet tämän toisen tytön seuraan? Ehkä tuo oli nörtti.. tai muuten vain epäsuosiossa.
Imagolause sai tytön jopa ärtymään ja tuo pysäytti syömisensä, jättäen suunsa raolleen. Uhkaavaksi luokiteltava sähinä kumpusi Ivyn kurkusta, kuitenkin toiminta jäi vain sähinän tasolle eikä tyttö ruvennut mihinkään muuhun.

”Tuskin se kärsii.”, tuo totesi yksitoikkoisesti.

Henriette otti nyt Ionan antaman leivän käsiinsä ja alkoi hiljalleen mutustella sitä. Hen katseli hetken aikaa jälleen toisen olemusta, sillä hän tykkäsi välillä katsella tuon näköisiä ihmisiä. He olivat kiva lisä harmaaseen arkeen, ainakin niin tyttö ajatteli.

"Minä en ole koskaan kuulunutkaan heidän joukkoonsa", Henriette vastasi tyynesti, kun toinen totesi hänenlaisensa olevan peloissaan Ionan kaltaisista ihmisistä.
"Arvostan suuresti erilaisuutta", tyttö lisäsi, hymyili rauhallisesti ja mutusteli taas hetken aikaa toisen antamaa leipää. Se oli todella hyvää.
"Leipäsi on todella hyvänmakuista. Mitä siinä on?" Henriette kyseli uteliaana, sillä ei halunnut alkaa tonkia sormillaan toisen antamaa leipää.

Tyttö katsoi Ionaa hetken aikaa kummissaan, kun toinen oli päästänyt ouhon sähinän. Mitähän tuokin oli nyt tarkoittavinaan, oliko se olevinaan uhkaus? Oliko Hen sanonut jotain väärin? Oliko imagokysymys huono?
"Olen pahoillani, jos lauseeni loukkasi sinua jotenkin", Henriette pahoitteli ja hänen äänestään kuulsi selvä pahoittelevuus.

Iona ei taaskaan vastannut oikein mitään. Tuo veti mielessään Henrietten puheet vain nuoleskeluksi ja olisi saanut aikaan vain murinaa, joten mieluummin tyttö pysyi hiljaa. Rastapää raateli leipäänsä ja pian oli sen syönytkin, nuollen sormensa puhtaiksi tomaattimurskasta.
”Tomaattimurskaa.. kasviksia ja kalaa.”, tuo jopa vastasi leipäkysymykseen ja katsoi rastojensa alta leivästään nautiskelevaa tyttöä. Kulmien kohotus ja friikki nappasi pullonsa, juoden siitä muutaman kulauksen soijamaitoa.

”Ei se loukannut. Jos olisi, olisin jo kiinni kaulassasi.”, Iona vastasi toden mukaisesti ja heitti pullon laukkuunsa ja sulki sen vetoketjun. Nyt tuo oli ravinnut itsensä ja valmis jatkamaan päiväänsä. Kuitenkaan vielä friikki ei lähtenyt minnekään vaan katsoi toisen syömistä, suupieltään lipaisten. Ei tyttö kylläkään enää nälkäinen ollut.
”Et ole kertonut nimeäsi.”, Ivy sanoi yllättäen ja kohotti taas kulmiaan, pyyhkäisten kädellään rastoja pois olkapäiltään.

Henrietten silmät katsoivat tyttöä hieman varuillaan, sillä toinen ei tainnut oikein uskoa tytön sanoihin. Joten Henriette päätti alkaa taas mutustamaan toisen antamaa leipää ja silloin tyttö antoikin vastauksen Henin kysymykseen, mitä leivässä oli.
"Selvä. Täytyy pitää mielessä", tyttö vastasi tyynesti ja puraisi jo viimeisiä paloja leivästä.

Friikkitytön seuraavista sanoista Hen kurtisti kulmiaan ja nosti katseensa nurmikosta tyttöön. Hän epäili, että oli kuullut väärin.
"Anteeksi, mitä?" Hen kysyi hiljaa, mutta katsoessaan toista Hen ajatteli, että oli kuullut ihan oikein. Tyttö mutusteli leivän loppuun ja hörppäsi vettä kostuttamaan suunsa.
"Se ei olisi järin mukavaa.." tyttö mutisi hiljaa, vastaten siihen kiinni kaulassa lausahdukseen.

"Olen Henriette. Henriette Fournier. Hen riittää", tyttö esittäytyi kohteliaasti ja soi toiselle vielä kohteliaan hymyn.
"Entä sinun?" Hen kysyi, vaikka tiesikin tytön nimen. Henriette ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa stalkkerilta, joten oli ihan hyvä kysyä toiselta nimeä.

”Niin, olisin kiinni kaulassasi. En haluaisi toistaa sitä monta kertaa – jokuhan saattaa järkyttyä!”, Iona toisti hieman ivaavalla äänensävyllä ja tuijotti silmiään räpäyttämättä toista tyttöä. Tosiaankin tuo olisi loikannut Henrietten kaulaan, jos olisi kunnolla ärsyyntynyt. Olihan tyttö tehnytkin niin monesti. Veljelleen ja siskolleen, siskonsa tyttöystävälle ja monille muille, tuntemattomillekin, ihmisille.

Toisen esittäytyessä Ivy nyökäytti taas päätään. Vai Henriette.
”Taidat olla Ranskasta, ellei aksenttisi sitten ole tuulesta temmattu.”, tuo kysyi tai paremminkin totesi, kohottaen toista kulmaansa. Pitkähkön, ehkä parin minuutin tauon jälkeen friikki jopa esitteli itsensä.
”Iona. Sano Iona, Ivy, Poison Ivy.. jos haluat lisää nimityksiä, kysy noilta.”, Iona nyökäytti päätään erään pöydän luona parveileviin kermalaisiin.

Henriette haroi hetken aikaa hiuksiaan, kun toinen kertoi uudestaan kiinni kaulassa aikeensa. Tyttö ei oikeastaan pelännyt toista, vaan ajatteli, että olisi hyvä käyttäytyä varovaisesti tämän uuden tuttavuuden kanssa.
"... Sepä mukavaa", tyttö vastasi sitten tyynesti ja hämmästeli sisäisesti sanojaan. Hienoa Hen, et sitten parempia sanoja keksinyt?

Tyttö nyökkäsi, kun toinen totesi Henin olevan Ranskasta.
"Sieltä juuri. Muutin noin puoli vuotta sitten Toulousesta tänne", Henriette tarkensi ja hymyili hillitysti tytölle, joka oli parin minuutin hiljaisuuden jälkeen esittäytynyt Ionaksi.
"Minä kutsun sinua Ionaksi", tyttö sanoi ja hymyili edelleen rauhalliseen tapaansa. Hän ei mielellään käyttänyt sellaisia nimityksiä toisille, jotka nämä 'kermat' olivat keksineet.
"Oletko sinä aina asunut täällä, San Diegossa?" Henriette uteli, sillä olihan Hen itsekin tarkentanut, missä oli asunut. Joten eikö olisi ihan hyvä kysyä toiseltakin samantapaista kysymystä?

Iona nyökäytti päätään Henrietten kertoessa mistä kaupungista tuo oli kotoisin. Oikeastaan tuo kuunteli toisen aksenttia, sanojen painoa ja ääntä. Ei pelkästään sanoja siis. Ranskalainen aksentti oli itse asiassa melko kaunis ja soinnukas, mutta tarvittaessa karhea ja vahva.
Toisen kertoessa, että kutsuisi Ioa Ionaksi, tuo ei kommentoinut muuta kuin epämääräisen äännähdyksen. Kyllä se rastapäälle kävisi.

”Koko ikäni..”, tyttö vastasi viimeisimpään kysymykseen. Kuusitoista vuotta siinä samassa talossa, saman perheen kanssa. Alex, Ravenne ja Iona, Kittyjen kolme hurmaavaa kakaraa. Olihan se tylsä, tavallinen tarina. Jännittävämpää olisi ollut jos friikki olisi menettänyt vanhempansa autokolarissa pienenä ja ollut siis orpo ja kierrellyt adoptiokoteja. Se olisi ollut mielenkiintoinen tarina, mutta sama tarina olisi myös kerännyt turhaa sääliä.

Rastat heilahdellen Ivy katsahti ympärilleen, huomaten porukan alkavan hitaasti kävelemään sisälle. Tunnit alkaisivat pian. Friikillä olisi psykologian valinnainen – aine, joka oli oikeasti kiinnostava.
”Mikä tunti sinulla on?”, Io kysyi yllättäen ja käänsi katseensa Henrietteen.

Henriette nyökkäsi, kun Iona kertoi asuneensa koko ikänsä San Diegossa. Nyt toisen antama leipä oli kokonaan syöty ja vatsa mukavasti täytetty.
"Olisi mukavaa nähdä enemmän maailmaa. Itse olen nyt vain nähnyt Ranskaa, kun kerran isäni kanssa lähdimme automatkalle. Kuljimme ympäri Ranskassa ja se oli hyvin mukavaa. Ranska ja Kalifornia ovat kyllä niin erilaisia. Olen hyvin utelias tietämään, millaista on esimerkiksi... Kreikassa tai Kiinassa", Henriette puheli tyynesti ja hymyili toiselle hillitysti.

Hen pisti myös merkille sen, että ihmiset alkoivat siirtyä sisätiloihin. Tyttö vilkaisi kelloa koulurakennuksen tornissa ja huomasi sen olevan sen verran, että tunnit alkaisivat kohta.
"Minulla on biologian tunti. Olen koko viikon ajan väsertänyt opettajalle esseetä maailman monimuotoisuudesta", brunette vastasi ja hymähti tyytyväisenä.
"Mutta uskon, että puolelta luokkaa essee on vielä tekemättä ja opettaja antaa pari päivää lisäaikaa. Niin se aina menee", Hen lisäsi vielä ja nousi itsekin hitaasti ylös maasta.

”Minä haluaisin käydä.. Pariisissa? Ja Saksassa.”, Iona totesi ohimennen ja kohotti olkapäitään, sekä lipaisi huuliaan. Olisi hienoa käydä Saksassa. Mutta se tuskin toteutuisi tässä elämässä – rahalla ei Kittyillä kerskuttu, eikä Io edes itse käynyt missään töissä joten.. ehkä aikuisena? Tyttö sihisi taas, kun kuuli Henrietten olevan kiinnostunut Kiinasta.
”Kiina? Koiransyöjien ja murhaajien paratiisi. Sopisit varmaan hyvin joukkoon.”, tuo sähähteli ja madalsi ääntään. Miten joku pystyi syömään lihaa? Punaista lihaa? KOIRAA?! Koiraa – ihmisen parasta ystävää?! Sellaiset ihmiset pitäisi tappaa, hirttää ja pilkkoa!

”Minulla on psykologiaa.”, friikki totesi yllättäen, vaihtaen aihetta. Eihän Henriette edes ollut kysynyt, mutta ei se Ivyä liikuttanut.

Brunette hymyili hivenen, kun Iona mainitsi haluavansa käydä Pariisissa.
"Se on todella kaunis kaupunki. Joskin... Sitä ehkä kuitenkin ylistetään liikaa", tyttö sanoi oman mielipiteensä.
Ionan alkaessa sähistä, kun Hen oli Kiinan maininnut, tyttö kohotti hivenen käsiään ylös.
"Niin, esimerkiksi. Minä en halua syödä koiraa", Henriette mainitsi, kun nyt kerran toinen otti sen puheeksi. Hän ei ehkä pystyisi moiseen (siis syömään koiraa) koska brunette piti niitä niin söpöinä ja ihanina otusina, että Henriette ajatteli oksentavansa, jos hänelle joskus tarjottaisiin koiraa syötäväksi.

Hen nyökkäsi taas, kun Iona oli todennut, mitä hänellä itsellään oli seuraavaksi. Brunette osoitti sormellaan sitten koulua päin.
"Mentäsiinkö jo pikkuhiljaa sisälle?" Henriette kysyi ystävälliseen sävyyn ja nosti laukkunsa olalleen.

Iona nyökäytti päätään toisen ehdotukselle ja lähti harppomaan kohti koulurakennusta. Mitään tuo ei enää sanonut, ei edes silloin kun bongasi muutaman friikkikaverinsa. Tyttö katsahti Heniä, nyökäytti päätään ja lähti kävelemään kavereidensa luo. Ei heippoja tai mitään muutakaan ”viimeistä tervehdystä”. Kuka nyt olisi edes odottanut sellaista rastapään kaltaiselta henkilöltä? No ehkä joku normaali ihminen. Siispä friikki jatkoi matkaansa kavereidensa kanssa ja nuo katosivat nopeasti koulurakennuksen ovista sisään. Se siitä juttelutuokiosta.

# kiitokset kivasta pelistä, iona katoaaaa.

Henriette lähti kävelemään Ionan kanssa samaa matkaa koulurakennukselle. Heihin kohdistuivat uteliaita katseita, jotka Hen pisti merkille. Ei sillä, että ne olisivat tyttöä häirinneet. Muiden suhtautuminen nörttiin ja friikkiin oli kiehtovan näköistä.

Brunette ehti juuri nähdä toisen nyökkäävän hänelle, ennen kuin lähti kävelemään poispäin Henistä. Luultavasti kavereidensa luo.
"Oli kiva tutustua", Hen päätti vain todeta ja katsoi toisen menoa hetken aikaa, ennen kuin itse lähti jatkamaan matkaansa koulurakennusta päin, kuitenkin hyyvän matkan päästä Ionan ja Ionan kavereista.

//Jep, kiitos (: