Tuuliajolla

//Mary-Ann McAllisterin yksinpeli~
Saattaa olla typoja, pahojakin. En oikolukenut, hehe.

Elämäni on täydellistä.
”Mä palvon sua!”
Mulla on kaikkea, mitä mä tarvitsen.
”Sulta ei takuulla puutu mitään!”
Ihmiset tekis mitä tahansa päästäkseen mun jalkoihin.
”Sä oot niin kaunis!”

Mut… Ei mulla kuitenkaan oo ihan kaikkea.

Kun mä katson itseäni peilistä, mä nään tytön, joka tekee välittömästi pysyvän vaikutuksen. Mun vaaleat, pitkät ja lainehtivat hiukset on aina aseteltu kauniisti. Mulla on kasvoilla aina kaunis meikki, kun mä astun ulos huoneestani. Mä en vois kuvitella lähteväni huoneestani ilman meikkiä saatika ilman jotain hyvännäköistä ylläni. Mun vaatekaappi on täynnä uusimpia merkkivaatteita. Jep, mun vaatekaapin sisältö on luultavasti tuhansien dollareiden arvonen. Mulla ei oo koskaan ollut pulaa rahasta, sillä mulla on luottokortti, jonne isikulta pistää aina rahaa, jos se näyttää tyhjältä.

Mun pitäis siis elää täydellistä elämää. No niin mä elänkin, tavallaan. Mutta mulla ei oo vielä kaikkea.

Ne, jotka ei oo ihan mun lähimpiä tuttuja, kutsuu mua Mary-Anneks. Mun lähimmät ystävät ja suositut kutsuu mua M.A:ksi. Se on helppo ja nopea lausua. Lisäks se tuo mulle sellaista ylpeyttä, tiedätteks, kun kaikki ei saa kutsuu mua tolla nimellä. Se, kelle mä annan luvan kutsua mua M.A:ksi, sais oikeesti olla tosi kiitollinen siitä. Ihan kuka tahansa ei saa kutsua mua M.A:ksi, sillä mä en tahdo jonkun roskasakin pilaavan sitä.

Kun mä kävelen koulun käytävällä, ihmiset siirtää katseensa muhun ja katsoo mua ihailevasti. Mä rakastan sitä tunnetta, kun mut huomataan ja mua kadehtitaan. Mutta se ei kestä kauaa, jos eräs nelikko on näkyvissä.

Aivan, suosittu nelikko.
He jos ketkä olivat maailman täydellisimpiä ihmisiä. Hei, olivathan he suosittuja! Kaikki kahdehtivat niitä, mäkin! Kaikki, mitä ne tekee, on täydellistä, virheetöntä. Mä oon yrittänyt olla samanlainen kuin he, käyttäytyä niin kuin he ja hengata oikeissa piireissä. Mä oon päässyt sisäpiiriin ja tutustunua Cherieen, tähän pääsuosittuun. Mitä mä siis edelleen teen tässä asemassa, miks Cherie ei oo huomannut mun taitoja ja kykyjäni, että se ottais mut mukaan suosittuihin? Okei, ensiks jonkun pitäis lähtee suosituista. Mä sanoisin, että sen ois oltava Gisele. Koska se on Gemman sisko ja Gemmalla on kaunaa sitä kohtaa. Ja se ei tykkää musta, vaikka mä en oo tehnyt tai sanonut mitään pahaa. Mähän en siis oikeesti pidä kestään suosituista, mä vaan näyttelen pitäväni. No miettikääs nyt, että jos mä paljastaisin vihaavani niitä, niin missä mä sitten olisin? En ainakaan kermassa, se olis varmaa.

Mun tavote on päästä suosittuihin. Se, etten oo vielä suosituissa, tekee mun elämästä epätäydellisen. Mun on oltava aina kaikkien keskipiste, missä tahansa! Mutta jos mä en onnistu tänä vuonna pudottamaan ketään suosituista, niin ainakin se on varmaa, että ensi lukuvuona mä kipuan suosittuihin mukaan. Jep, sillä ens vuonna kolme suosittua ei oo enää koulussa, ne valmistuu nyt keväällä. Mä en vaan malttais odottaa niin kauaa, että pääsisin mukaan suosittuihin. Se olis niin siistiä, jos mä pääsisin tänä vuonna suosittuihin, haistattaisin kaikille niille, jotka epäili mun kykyjä. Koska sitten, kun mä pääsen suosittuihin, mä otan vallan. Sitten koko koulu ois mun näyttämö ja mua kuunneltais.

Oisko ihanampaa elämä silloin olla? Ei takuulla!

Tosin…
Hemmetti. Mä en tykkää ajatella tätä asiaa, koska se saa mun olon jotenkin epämukavaks, suojaamattomaksi.
Mä oon tehnyt virheitä, mä myönnän sen. Yks suurin virhe oli se, kun mä tutustuin Danny Wilfrediin, jätkään, joka ajattelee vaan alapäällään. Kaataa joka ilta uuden naisen sänkyyn. Flirttailee varmasti jokaiselle naispuoliselle. Omistaa hyvän ulkonäön, ja sen se tietää itekin.

Mun ongelmat alko heti, kun… Eh, me vähän vehtailtiin koulun uima-altaalla. Eikä se vehtailu nyt ollut kovin viatonta. No mut siis, se jätkä vaan on onnistunut pilaamaan olemassaolollaan mun täydellisen elämän. Miksei se oikeesti tajua, että kun mut on saanu haaviin, niin muita naisia ei silloin katsella! Jos mut on onnistunut saamaan kiinnostumaan, täytyis ihan oikeasti olla kiitollinen. Joo, Danny on ihan vitun ihana sängyssä ja on ihan hyvännäkönenkin, mutta… Kaikki muu sitten onkin pielessä. Tosin, silloin ku se näki ne mun mustelmat mun selässä, sen reaktio niihin oli aika pelottava, mutta jotenkin mä tunsin oloni silloin… Huomatuksi. En samalla lailla, kun mut huomataan koulun käytävällä. Ihan ku mä oisin ollu jollekulle jotain muuta. Mutta ei, ei Danny ryhtyis sellaseen. Se jätkä on sinkku, ja tulee pysymään sinkkuna. Enkä mäkään tahtois sellasen jätkän kanssa seurustella, vaikka maksettais! Se on ihan kauheeta, kun ihmiset kuvittelee, että meijän välillä on jotain ’syvempää’, mutta kun niin ei vain ole! Danny on niin itserakas, itsekeskeinen, minä, minä ja minä… Me ollaan aivan eri maailmoista!

Ei tainnu mennä läpi? Sitä mäkin vähän ajattelin…

Mut mun oli pakko pistää meijän sen hetkinen ’suhde’ poikki, kun mä sain tietää olevani raskaana. Mä en tajua, miks se vaikutti muhun niin voimakkaasti. Ensiks mä otin tilanteen rauhallisesti ja järkevästi. Silloin mä varasin itselleni ajan klinikalle. Mutta sitten parin päivän jälkeen se iski. Mä itkin koko sunnuntaipäivän. Se oli ihan kamalaa. Mä en pystynyt kertomaan koko jutusta edes mun ystäville, joille mä yleensä kerron ihan kaiken. Mä pidin tän itselläni, koska mä… En mä oikeasti pelännyt sitä, että tää leviäis kaikkien tietoon, vaan sitä, että ihmiset alkais sääliä mua ja yrittäis puhua mulle järkeä. Mä en ois kestäny sitä, jos joku ois käskenyt mun synnyttää lapsen. Just sen takia mä pidin tän kokonaan ittelläni. Mä en synnyttäis tätä lasta, koska mun elämähän oli täydellistä.

Tietenkin Danny sai koko jutun selville. Kyllä mä aivan alusta asti tiesin, mitä se ajatteli koko jutusta. Se halus päästä eroon tästä niin kutsutusta oliosta, ja mahdollisimman nopeasti. Arvatkaa vaan, lisäskö se mun tunnontuskia. Kun Danny kutsu sitä olioksi, mä aloin ajattelee, että ei se oo mikään olio, vaan sikiö, josta kehittyis lapsi. Mä en oo tappaja luonteeltani, mutta en mä ole kovin lämminhenkinenkään. Mä tiesin, että mun ois pakko tehä abortti, jonka mä sitten teinkin. Sen jälkeen mun olo oli entistä pahempi. Silloin mä pistin välit Dannyn kanssa poikki. Ei musta olis jatkamaan mitään sen jätkän kanssa, joka sai mut tuntemaan epämiellyttäviä tuntemuksia.

Mä en silti voi sille mitään. Ajatuksille, jotka tulee mun mieleen aina silloin, kun makaan sängylläni yrittäessä nukahtaa. Kaikki luulee, että mä pidän enemmän yhden illan suhteista kuin vakavista seurustelusuhteista. No joo,mä yritän uskotella tota myös ittelleni, mutta iltaisin mä en vaan jaksa taistella mun ajatuksia vastaan. Mä tahtoisin rakkautta. Jos joku sais ton tietää, ne vaan naurais mulle. Mä en olis enää M.A, joka rakastaa leikitellä muiden tunteilla ja joka lemppais kylmästi seuralaisen seuraavana päivänä.

Mä oon seurustellut, pari kertaa. Mutta ei niistä oo tullu mitään. Ne jätkät on aluks aivan ihania, mutta sitten parin tai kolmen päivän päästä ne paljastaa todellisen luonteensa. Ne tahtoo seurustella hyvännäkösen muijan kanssa, jota voi sitten ylpeästi kavereilleen näytellä. Joo, ei käy. Mä en oo mikään näyttelyesine, vaikka monet sitä luuleekin. Onhan musta kiva tulla esitellyks, mutta… Miks mä tuhlaisin aikaan jätkään, joka ei välitä mun sisimmästä yhtään? Okei, mä oon kyllä myös aika kylmä ja ilkeä muija, mutta… Hei camoon, eikö ihmiset ole kuulleet kärsivällisyydestä?

Musta kuitenkin pelottavasti tuntuu siltä, että kukaan ei koskaan tulis rakastamaan mua. Rakastamaan siinä mielessä, että hyväksyy mun vahvat ja heikot puolet, ei käske ajamaan ihokarvoja harva se sekunti ja kaikista tärkein, tukea mua. Tukea ja kannustaa läpi elämän.

Mä en oikeastaan tiedä, oonko mä koskaan ollut ihastunut tai rakastunut keneenkään. Mä en ota selvää mun tunteista. Okei, on selvää, että Danny saa mun olon jotenkin sekavaks, mutta en kai mä nyt siihen olisi ihastunut? Miks mä olisin, koska se ei oikeesti oo mikään prinssi valkealla ratsulla. Mä odotan prinssiä, okei!

Voihan helvetti, mä en voi olla ihastunut johonkin Danny Wilfrediin… No, onneks meijän välit meni ihan kokonaan poikki, niin ei tartte sitäkään jätkää enää nähä.

Mussa on paljon sellaista, mitä kukaan ei musta tiedä. Mä en näytä mun sisintäni, vaan piilotan sen visusti mun vahvan ja särkymättömän ulkokuoren alle. Jotkut pitää mua bitchinä, huorana ja ilkeänä muijana. Jotkut taas pitää mua hauskana, kauniina ja sosiaalisena. Jokaisella makunsa. Mutta kukaan ei tunne mua niin kuin mä tunnen itseni. Ja jos se musta riippuu, niin kukaan ei koskaan saakaan tuntea mua sillä tavalla. Kukaanhan ei nimittäin Mary-Ann McAllisteria aikoisi tuhota, koska kukaan ei tietäisi hänen heikkouksiaan.

Mutta mä vähän epäilen, että mun elämä ei koskaan tuu olemaan ihan täydellistä. Mutta ainakin hyvin lähellä täydellistä se tulisi olemaan.