Dumbfounding Reunion

//Lumene feat. Monique ;3 en oikeen meinannu keksiä mitään sorge

On perjantai ilta ja rannalla tuulee jokseenkin kovaa. Drew Owens, yksinäinen nuorukainen kävelee pitkin rantaa omituisesti hoippuen. Hänellä on päällään valkoinen t-paita, jonka päällä ruudullinen ja hupullinen pusero, sekä tummat pillifarkut ja tennarit.
Siis hetkinen, mitä hän teki illalla yksikseen rannalla? Oliko tämä jotain yksinäisen ihmisen eeppistä mietiskelyä elämästä, vai oliko jotain dramaattista tapahtunut? Ehei suinkaan, poika oli vain ollut parin nyrkkeilykaverinsa kanssa rantabaarissa juomassa ja katselemassa pimuja. Ja sillä aikaa, kun Drew oli käymässä asioillaan, pojat päättivät lähteä muualle unohtaen kokonaan ystävänsä. Ilmeisesti kaikki nyrkkeilysakkiin kuuluvat olivat lahopäitä.

No jokatapauksessa takaisin tultuaan ei Drew enää nähnyt ystäviään ja hetken kuluttua löysi itsensä kävelemästä pitkin rantaa. Poika pysähtyi hetkeksi ja kääntyi katsomaan rankkaa aallokkoa, jonka tuuli synnytti. Hän tiesi olevansa hitusen hiprakassa, joten olisi parasta kääntyä takaisin.

Kääntyessään Drew oli huomaavinaan kauempana tytön hahmon. Se muistutti erittäin paljon erästä henkilöä, joka oli ollut yksi tärkeimmistä asioista Drewin elämässä vähän aikaa sitten. Drew naurahti omalle säälittävyydelleen. Hän oli ihan varma, että Mona oli jo unohtanut tämän aika päivää sitten. Joten olisi parasta vain siirtyä eteenpäin.

//Here we come~ ♥

Vihdoinkin perjantai-ilta. Koko viikko oli mennyt kuin hujauksessa opiskelun, motocrossin ja spinningin ohella, että huh huh! Nyt tulisi viimeinki se hyvin ansaittu viikonloppu, jolloin voisi ottaa hieman rauhallisemmin, vaikkakin sunnuntaina starttaisi taas motocross. Ei siinä mitään, se oli ihana ja hyvin mieleinen harrastus, jota Monique ei suostuisi milloinkaan, ikinä, lopettamaan.

Tummatukkainen oli sitonut hiuksensa korkealle poninhännälle, jonka kanssa oli laittanut vartavasten urheiluun tarkoitetun kuminauhapannan ja vetänyt kylmästi lenkkarit jooga-asunsa kanssa, sillä ei ollut jaksanut vaihtaa vaatteitaan. Hyvinhän lenkkeily näilläkin vaatteilla sujuisi, eihän lenkkeilyssä muuta tarvinnut kuin saada jaloille tarpeeksi hyvää liikkumistilaa, samoin käsille. IPod oli tällä kertaa jäänyt kotiin mätänemään, sillä pahista ei ollut innostanut kuunnella pauhaavaa musiikkia, kun voisi kerrankin kuunnella ympäristöään ja nauttia täysin siemauksin viileän puhdasta ilmaa.

Kun Mona lenkkeilee, hänellä ei ole sitä tiettyä paikkaa, jonne täytyy päästä tietyssä ajassa ja takaisin, vaan pikemminkin hän antaa jalkojensa viedä, joka tekee lenkkeilystä huomattavasti miellekkäämpää. Suuta pidettiin hienoisesti auki, jotta saatiin paremmin ilmaa keuhkoihin ja sieltä ulos, sekä sykemittaria vilkuiltiin vähän väliä, josta hän tietäisi, milloin juoskee liian kovaa tai liian hiljaa.
Sitten pahis huomasi jotain hyvin tuttua hieman kauempana itsestään ja meni suorastaan hämilleen.
"Mitä helvettiä Drew tekee täällä?" ajatteli brunette ja yritti pitää ilmeensä peruslukemilla.
Hölkkäisikö hän vain kylmästi toisen ohitse vai osoittaisiko pientä ryhmähenkeä ja pysähtyisi pieneksi hetkeksi vaihtamaan kuulumisia? Jos hän pysähtyisi, jalat voisivat mennä maitohapoille ja takaisin rytmiin pääseminen voisi olla yllättävän vaikeaa. Sen enempää hän ei ehtinyt miettiä, kun jalat tuntuivat ottavan vallan ja hidastivat vauhtia, ja lopulta pysähtyivät Drewn luokse.
"Hei, mitä sä täällä?" tyttö sai suustaan ulos kuulostaen hengästyneeltä.

Drew jäi tuijjottamaan lähestyvää hahmoa, joka näytti hölkkäävän. Se olikin jo pian kunnon näköetäisyydellä ja vihdoin Drew tunnisti. Se todellakin oli Monique! Pojan suu loksahti hitusen auki, eikä hän tiennyt miten päin olisi. Pitäisikö hänen vain kääntyä pois päin ja esittää välinpitämätöntä? Jalat olivat kuitenkin liimautuneet paikoilleen ja ei aikaakaan, kuin tyttö oli pysähtynyt Drewin eteen ja kysynyt mitä poika täällä teki.

"Mä tota..." Drew aloitti mutta jäi sitten ihailemaan hengästyneen tytön vartaloa ja punertavia poskia. Vaarallista tämä tällainen jälleen näkeminen. Sitä paitsi Mona oli pahis (vaikkei poika sinänsä välittänyt mistään klikeistä, mutta nyt asia oli jollain lailla muuttumassa).
"Ihan muuten vaan", poika sanoi ja potkaisi hennosti hiekkaa hermostuneenna.
"Mitäs sä täällä?" hän vuorostaan kysyi Moniquelta.

"Ihan muuten vaan", vastasi Drew Monan kysymykseen, joka ei oikein tuntunut uskovan sitä. Ei kukaan hengaile ympäriinsä ihan muuten vaan, sillä ainahan on jokin hyvä syy mennä jonnekin. Ja Drewin tuntien oli hyvin vaikea uskoa, että tämä oli muuten vaan liikkellä, mitä Mona nyt yhteiselosta muisti, niin ei tuo muuta tehnyt kuin lorvaili sisällä tai sitten saattoi käväistä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa hänen patistamana.
"Miltäs näyttää?" esitti pahis heti vastakysymyksen Drewille ja viittasi vaatteitaan, äänensävy pysyen kuitenkin mahdollisimman ystävällisenä, sillä hänellä ei ollut enää oikeutta tiuskia toiselle. Se oikeus kun oli mennyt täysin harakoille eron tullessa.
"No ei, mä oon perinteisellä iltalenkillä. Asun tossa ihan lähellä ja tarvitsin vähän raikasta ilmaa joogatunnin jälkeen", Monique myöntyi sitten kertomaan Drewille.

"Mites koulu menee?" oli ensimmäinen kysymys joka Monalle tuli mieleen, muistihan hän senkin, että Drewiä piti koko ajan patistaa opiskelemaan kaiken muun sälän äärestä.
Tyttö hymähti hiljaa, huvittuneesti itselleen.
Niinpä niin, hän oli ollut se vastuullinen ja patistava osapuoli heidän suhteessaan. Kun Drewin äiti ei ollut patistamassa poikaansa tekemään erilaisia asioita, oli hänen otettava sekin homma, vaikka eihän se ollut loppujen lopuksi hänen duuninsa. Mutta kuitenkin hän otti sen roolin vastaan.

//oon äijän koneel xD

"Miltäs näyttää?" kommentoi tyttö heti takaisin ja sai Drewin taas tuntemaan itsensä omaksi idiootiksi itsekseen. Monan äänessä ei kuitenkaan ollut sitä samaa tiukkuutta, mitä ennen oli. Tyttö tuntui jotenkin erilaiselta.

"Ai asut tässä lähellä", jatkoi Drew rupattelua, "No sehä on kiva. Pääset sit lenkkeilemään rannalle ja... ...sillee"
Jotenkin tuntui, ettei keskustelusta meinannut tulla mitään. Vaikka tyyppihän oli ikävöinyt exäänsä! Senhän huomasi jo siitä, että hän luuli suurinpiirtein kaikkia vastaantulevia brunetteja Moniqueksi. Mutta miksei tästä nyt tullut mitään?

Sitten Monique kysyi Drewin koulumenestyksestä. Niin tosiaan... Koulu oli alkanut menemään päin helvettiä, kun heppu oli alkanut asumaan taas yksin.
"No se nyt menee... jotenkin. Kyllä sä mut tunnet", sanoi poika virnistäen sen jälkeen veitikkamaisesti.

"Joo, ja kaikki muuki on paljon lähempänä, esimerkiks kaupat", kertoi Monique hymyillen minimaalisen pienesti, lähinnä osoittaakseen kohteliaisuutta toista kohtaan.
Oli tosiaankin outoa olla näin Drewn kanssa, kahdestaan. Ei se ennen eroa ollut näin hankalaa, mutta olihan se ymmärrettävää, kun he asuivatkin samassa asunnossa ja joutuivat katselemaan toisiaan päivästä toiseen. Mutta ei siinä mitään vikaa ollut.

Pahis kuunteli toisen vastauksen, jolle nosti pienesti kulmaansa ja tulkkasi sen sitten oikeaksi; eli Drewlla ei todellakaan mennyt hyvin.
"Kuinka paljon sun keskiarvos on laskenu?" kysyttiin sitten kuin mikäkin tenttaava äiti pojaltaan, joka halusi tietää, miksei voinut nähdä tämän koulutodistusta.
Oliko heidän eronsa vaikuttanut niin vahvasti tuohon urheilijaan?
Mona tunsi pienen syyllisyyden pistoksen sydämessään, mutta niin kuin aina, ei antanut minkäänlaisten ajatusten ja tunteiden näkyä kasvoillaan tai elekielessään.

"Hä?" Drew oli hetken hämillään siitä, että toinen oli kiinnostunut hänen keskiarvostaan, vaikkei heillä periaatteessa ollut enää mitään asiaa toistensa elämään.
"No tota... mä en nyt muista. Yhen ta pari numeroo", poika sitten mumisi tuntien hieman nöyryytystä. Sitten virne palasi takaisin hänen kasvoilleen.

"Hei mä en haluu pitää sua kauaa tässä, ettet vaan jäädy. Ku olit lenkilläki.." Drew sanoi sitten ja mietti, että hänenkin pitäisi pian lähteä kotiin. Mutta sitten tajusikin, ettei tällä ollut kulkuvälinettä. Hän oli tullut yhden nyrkkeilykaverinsa kyydissä ja nyt he olivat poissa. Drew alkoi kaivamaan kännykkää taskustaan, mutta kaikeksi tuskakseen, ei löytänyt sitä.
"Voi perhana!" hän tuhahti ja painoi kämmenensä ohimolleen. Tyypillä ei nimittäin ollut edes rahaa mukana, bussiin tai taksiin. Hänen aivonsa löivät hetken tyhjää, kunnes hänen mieleensä juolahti taas Monique. Drew katsoi hetken viileää kaunokaista ja tuli siihen tulokseen, että oli pian vainaa. Ei tyttö tietenkään päästäisi Drewtä yöpymään luokseen tai edes mitään sinnepäinkään. Ehehei, ei varmasti.

"Voi Drew, sun pitäs oikeesti panostaa enemmän kouluun", marmatti Monique urheilijalle heristellen etusormeaan uhkaavasti pienen suun mutristuksen kera.
Pahi laittoin sitten kätensä puuskaan ja hiljensi itensä.

"En mä jäädy. Ei täällä nyt niin kylmä oo ja mulla on enemmänki kuuma ku kylmä", todettiin lyhyesti ja annettiin pakkasen kylmän katseen seurailla toisen tekemisiä. Ilmeisesti Drew etsi puhelintaan?
Pian toinen kuitenkin ähkäisi kiroten jotain, josta Mona teki nopeasti oikean johtopäätöksen: Tuo aasi oli hukannut puhelimensa, eikä voinut soittaa itselleen edes taksia. Olikohan tuolla edes lompakkoa mukana taksimatkan maksamiseen? Ei varmaankaan, sehän oli Drew.
Pahis olisi itse tarjonnut puhelintaan, mutta muisti juuri, että oli jättänyt sen eteisen pöydälle, sillä ei ollut uskonut tarvitsevansa sitä lenkillä. Jos joku tulisi ja yrittäisi raiskata, antaisi hän tuolle oikein kunnon selkäsaunan, osasihan hän itsepuolustuslajeja, sekä jalkapalloa ja omisti myös lihasmassaa.
Drew katseli häntä hetken aikaa hiljaa, aivan kuin olisi yrittänyt anoa armoa tai jotain. Outoa...
".... Mitä?" kulmaa kohotettiin ja toista katsottiin hieman arvioivasti.

Drew tiesi että hänen pitäisi panostaa enemmän. Hänen pitäisi panostaa enemmän kaikilla elämänsä alueilla, mutta nyt ei vain huvittanut yhtään.

Mona katsoi Drewtä ja odotti jonkinlaista selitystä. Pojan täytyi hetken miettiä, mitä sanoisi. Sitten hän huokaisi.
"No katos ku... Mul ei oo rahaa eikä kännykkää ja pitäs päästä kotii", hän sanoi ja katsoi Monaa säälittävä ilme kasvoillaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä siitä seuraisi. Ehkä tyttö olisi vain hiljaa ja jatkaisi matkaansa. Se saattoikin olla aika todennäköistä.
"Mutta kyyllä mä varmaan löydän keinon päästä kotiin tai jonnekki muualle yöks. Että älä musta huoli!" hän sitten nopeasti lisäsi ja hymyili kuin kaikki olisi hyvin.

"Niin niin, pyydä nyt vielä että voit tulla mun luokse viettämään yös", ajatteli pahis pääkoppansa sisällä ja pyöritteli silmiään.
Aina tätä selittelyä. Eikö Drew koskaan opi suorasukkaisuuden jaloa taitoa?
"No, kyl sä voit mun luokse tulla täks yöks", ehdotti Monique sitten pienen mietiskelyn tuloksena.
Eihän se niin huono asia olisi, jos Drew nyt tulisi hänen luokseen VAIN täksi yöksi ja joutuisi nukkumaan sohvalla. Hän itse ei nimittäin alkaisi niin vieraanvaraiseksi, että antaisi toisen nukkua sängyssä saatika sitten vieressään. Nyt ei enää seurusteltu, niin kuin silloin ennen, joka oli molempien osapuolten muistettava.
"Drew, sä tiedät että mä vihaan paskan puhumista ja sä teet sitä paraikaa", päästi naisenalku varoittavan sihahduksen suustaan ja katsoi hyvin vihaisesti urheilijaa edessään.

"No, kyl sä voit mun luokse tulla täks yöks", vastasi Mona, kuin olisi lukenut Drewn ajatukset.
Pojan ilme kirkastui hitusen.
"Drew, sä tiedät että mä vihaan paskan puhumista ja sä teet sitä paraikaa", neiti jatkoi taas samaan malliin. Siis lukien Drewn ajatukset. Tämän takia heillä synkkasikin. Se johtui niistä omituisista aivoaalloista.
"OOH- ...jjeeh...", poika aloitti ensin innokkaasti, mutta päättikin sitten pitää itsensä peruslukemilla, ettei tyttö vain muuttaisi mieltään.

Sitten tyyppi löi kätensä yhteen.
"Okei. Mennään sitten, ettei tänne jäädytä", hän sanoi kepeästi ja otti muutaman hölkkäaskeleen sinne suuntaan minne Mona oli aijjemmin juoksemassa. Pojalla ei muuten ollut mitään hajua siitä, että hänen kaverinsa olivat tulleet takaisin baariin, etsimään kadonnutta ystäväänsä.

Vanha kunnon Drew, ei voinut muuta todeta. Koko ajan dorkailemassa ja nolaamassa itseään sen minkä kerkeää. Miten mahtaa tuon tulevaisuuden laita olla?
Hauskinta koko hommassa oli Moniquen mielestä se, että hän alkoi jopa ihmetellä, mitä hän oli alkujaan nähnyt toisessa. Kai se oli ollut sitä seurustelun alkuhuumaa, joka oli kyllä melko hitaasti laantunut.
Mutta nyt hän oli onnellinen, vaikkakin kävi vähän sääliksi Drewta jonka elämä oli alkanut hänen lähtönsä jälkeen mennä päin helvettiä suoraan sanotusti.

"Odotahan nyt vähän", pahis sanoi pienesti huvittuneena toisen innokkuudelle. Toinen oli sitä paitsi mennyt aivan väärään suuntaan.
"Drew... Mun koti on.. tuolla päin", tyttö nyökkäsi taakseen, "Olin vasta alottanu lenkin."
Jep jep, urheilija oli oikea sähläri.

"Siis sinnepäinhän mä olin just menossa!" Drew sanoi päättäväisesti, kääntyi ja jatkoi hölkkäämistään siihen oikeaan suuntaan. Poika oli kumman onnellinen tilanteeseensa. Häntä ei tuntunut haittaavan se, että pahis oli jättänyt hänet jo jonkin aikaa sitten. Ehkä näin olikin hyvä. Ehkä ystävyyssuhde toimisi paremmin, kuin seurustelu.

Poika vilkaisi taakseen tyttöä. Eikä. Seurustelusuhde olisi sittenkin parempi kuin ystävyys. Drew halusi Monan takaisin itselleen. Hän halusi mennä kotiin ja nukkua tytön vieressä, rutistaa tätä kuin uninallea.

Poika huokaisi turhautuneena ja hidasti askeliaan. Lopulta hän kääntyi kokonaan Monan puoleen.
"Missä mä muuten nukun?" kysäisi hän sitten tytöltä ja katsoi tätä koiranpentumaisella ilmeellä.
"Monan vieressä", ajatteli poika hölmön toiveikkaana.

"Niin varmaan.." mumisi pahis itsekseen ja katsoi toisen kääntymistä siihen oikeaan suuntaan, jonka jälkeen tämä lähti sitten melko varman näköisesti hölkkäämään.
Monique ei kertakaikkiaan pääsisi ikinä pois roolistaan, jonka oli jo kerran omaksunut itselleen. Sitä oli niin tuhottoman vaikea repiä pois. Ja ehkä hän ei koskaan halunnutkaan tehdä niin. Ehkä hän halusi säilyttää sen, eräänlaisena muistona, joka tuntui kyllä toisinaan hyvin rasittavalta. Siitä pitäisi syyttää Drewta, mutta ei hän kyennyt siihen. Hän ei koskaan kyennyt olemaan toiselle loputtomiin asti vihainen. Se, miksi hän ei kyennyt, oli vailla ymmärrystä.

Kulmaa nostettiin hienoisesti toisen kysymykselle. Hän tosiaankin osasi vielä lukea Drewn ajatuksia ja todennäköisesti toinen luuli, että saisi nukkua paremmassa paikassa kuin sohva.
Toiveajattelua.
"Sohvalla", tyttö totesi melko kylmäkiskoisesti ja seurasi mukamas välinpitämättömänä toisen ilmeskaalan muuttumista.

Sohvalla... tottakai sohvalla. Kyllähän Drew sen tiesi. Hän katsoi hiukan pettyneenä kylmää Moniqueta.
"Sä se oot aina niin julma!" sanoi tyyppi tekoitkua äänessään. Sitten hän jatko taas kävelyään.

Voi kuinka hän olikaa kaivannut tyttöä. Mitäköhän neiti itse ajatteli Drewsta? Sen Drew kyllä halusi tietää, mutta ei vaan tiennyt miten sitä kysyisi.

"Hei Monique", poika kuitenkin höläytti, "...Onks sulla.. jo uutta poikaystävää?"
Hän aprikoi hetken mitä tuli sanoneeksi.

"Siis ei sillä ettenkö mä haluis sua takas", poika alkoi selittelemään, "taisiis tottakai haluisin, mut mä vaan mietin et varmaan sul on jo joku, ku kuitenki oot noin kaunis."
Drew hieroi kiusaantuneena niskaansa. Hän tunsi itsensä taas kerran idiootiksi.

"Minäpä hyvinkin, itse neiti pahuus", ajatteli tyttö ja hymyili itsekseen pienen hetken ajan.
Mutta jos hän ei olisi julma, mistään ei tulisi yhtään mitään. Se oli täyttä faktaa.

"Hm?" ehdittiin hymähtää, kun urheilija esitti kysymyksensä, joka pisti Moniquen hyvin hiljaiseksi.
Mitä se tuolle kuului? Mikään, mikä liittyy häneen ei kuulu enää millään tavalla Drewlle. Mutta hän ei tiennyt, mitä vastata. Hän voisi tietysti valehdella ja sanoa että totta kai hänellä on ja komea sellainen, mutta mitä valehtelu auttaisi tässä tilanteessa? Ja kysymyksestä päätellen Drewlla itsellään ei tainnut olla ketään, joten samassa pisteessä ollaan.
"Ei oo", pahis vastasi lyhyesti ja kylmästi.

Haha! Sehän tässä olikin ongelmana. Kaikki katsoivat vain hänen ulkonäköään eivätkä halunneet sen erikoisemmin tutustua itse ihmiseen. Ja jos tutustuivatkin, karkasivat kaikki kuin karhun nähtyään.
"Yhdenyönjutut on nykyään parempi vaihtoehto ku seurustelu."