Äidinkielen kurssilla, törmäyskurssilla

// Mukaan vaan ;> //

Paul kiirehti käytävää toiseen päähän, hänellä oli vielä tekemistä ennen tuntia. Aineet piti vielä tarkistaa, ja oliko hän varmasti muistanut ottaa kaikki kirjat mukaan? Tästä ei ollut epäilystäkään, ainahan Paul muisti kaiken. Hän ei ollut koskaan unohtanut kirjaa, vihkoa saati sitten penaalia kotiin. Silti hänen täytyi tarkistaa nämä asiat ennen seuraavaa tuntia, ainahan oli olemassa mahdollisuus, että hän olisi unohtanut jotain.

Paul pysähtyi keskelle käytävää ja nosti polvensa ylös tukemaan laukkuaan. Kirja, kirja, kirja, kyllä, kaikki kirjat olivat tallella. Entäs se aine? Paul laski laukkunsa olkansa varaan ja luki aineensa pitäen sitä muita kirjoja vasten. Ei, mitään korjattavaa ei nopealla silmäyksellä löytynyt.

Paul totesi aineen olevan hyvässä kunnossa, mutta ainahan sitä ehtisi vilkaista luokassakin. Hän siis päätti mennä odottelemaan luokan ovelle. Paul totesi kävelleensä väärään suuntaan, joten hän käännähti äkkiä ympäri, ja törmäsi johonkin - johonkuhun? Paulin tavarat lensivät kaaressa keskelle käytävää ja hän kumartui nopeasti keräämään niitä.

//... >: DDD Tuun Pepellä mukaan! //

Penelope juoksi koulun käytävällä cheerleader uniformu yllään. Hänen pitäisi kiirehtiä, sillä muuten hän saapuisi myöhässä treeneihin, jotka tyttö oli täysin unohtanut. Sen siitä sai, kun jäi soittamaan selloa tyhjään luokkaan. Ja nyt täytyisi juosta niin lujaa kuin suinkin!
Tyttö väisteli hienosti ihmisiä eikä joutunut muiden oppilaiden takia hidastamaan tahtiaan.

Tyttö joutui sitten hieman hidastamaan etenemistään, kun hänen piti tehdä nopea väistöliike suuren oppilaslauman takia. Pepen silmät katsoivat tätä joukkiota eikä tyttö huomannut edessä olevan pojan kääntyvän ympäri.
TÖRMÄYS
Pepe tömähti hienosti maahan takapuolelleen ja ähkäisi pienestä kivusta.
"Aiaiaiaiaiaai..." tyttö mumisi ja palaili hiljalleen takaisin todellisuuteen. Poika, johon hän oli törmännyt, ei näyttänyt kovin tutulta. Oho, toisen tavarat lennähtivät joka puolelle, penaali oli vierinyt kaatuneen Pepen vierelle. Tyttö otti sen ja ojensi sen pojalle, nököttäen vielä maassa ja kasvot hivenen tuskanvirneessä.
"Tässä", Pepe sanoi ja yritti hymyillä nätisti, vaikka takapuolessa tuntuva kipu vaikeuttikin hymyilemistä.

// Iik, tyttö! :DD //

Paul värähti huomatessaan, että joku ojensi hänelle penaalia. Hänen penaaliaan. Ja käsi oli sirompi kuin hänen kätensä. Tyttö!

Paul nosti katseensa. Tytön kasvot kohdatessaan hänen silmänsä levisivät. Tyttö.
Paul oli liian lamaantunut ja ihmeissään kääntääkseen katseensa. Hän myös lopetti tavaroidensa keräämisen, mikä aiheutti närää muissa käytävällä olleissa.
"Öh..." Paul sai köhäistyä. "A... an... anteeksi?" hän sanoi epäröivällä äänellä. Hän ei vieläkään tajunnut, miten tuli törmänneeksi tyttöön.

Paul tuijotti yhä tytön kasvoja, vaikka kyllähän hän tiesi nähneensä tämän aiemmin. Mikä hänen nimensä olikaan... Nyt hän sen muisti - hän oli kuullut, kuinka häntä oli kutsuttu Pepeksi. Mutta eikö Pepe ole pojan nimi? Paul tuumi näitä asioita, kunnes tajusi tuijottaneensa tyttöä jo liian pitkään. Hän kaapi nopeasti kaikki kirjat ja paperit syliinsä ja nousi ylös. Hän katsoi huolestuneena kelloa ja alkoi tunkea tavaroitaan laukkuunsa - niin siististi kuin hätäisenä ja punaisena oli mahdollista. Olihan hän juuri törmännyt tyttöön.

// SULOINEN! XD //

Pepe katseli toista ihmeissään, mutta pieni huvittunut hymy kohosi hänen huulilleen. Poika jatkoi yhä tytön tuijottamista ja vaikutti olevan jotenkin nolona siinä tytön edessä. Edelleen penaali pysyi tytön kädessä eikä toinen näyttänyt olevan ottamassa sitä.
"No, sattuuhan näitä", tyttö totesi pirteästi ja kompuroi itsekin ylös maasta, penaali toisessa kädessään. Hän puhdisteli uniformuaan liasta, mitä lattialla oli. Sitten tyttö ojensi toiselle penaalia uudestaan.
"Oletko ensimmäisellä vuosikurssilla?" Pepe kysäisi sitten. Yleensä hän ei muistanut ensimmäisen vuosikurssin oppilaita, sillä olivathan he vielä aika uusia koulussa. Pepe itse oli ollut jo toista vuotta, joten kaikki muut paitsi ekalla vuosikurssilla olevat olivat melko tuttuja naamoja tytölle.

Neiti tutkaili sitten hetken aikaa pojan olemusta. Poika näytti jotenkin tunnolliselta ja ahkeralta opiskelijalta. Pepe pohti uudelleen, että muistaisiko hän tämän pojan kasvoja.
Ei, hän ei vain muistanut toisen kasvoja tai nimeä. Vai voisiko toinen olla uusi?

Pepe ei ollut kovin useasti törmännyt näihin niin kutsuttuihin nörtteihin, joten ihmekös, kun tyttö ei tiennyt heidän nimiään ja tunnistanut heitä kasvoista.

Paul huomasi, että tyttö ojensi penaalia. Hän nappasi sen nopeasti itselleen ja tunki sen tavoistaan poiketen hieman huolimattomasti laukkuunsa. Poika punasteli ja ryki.
"Ensimmäisellä luokalla, juu, olen minä kyllä tuota..." hän takelteli.

Paul ei oikein tiennyt, mitä tehdä tällaisessa tilanteessa. Pitäisikö esittäytyä? Hiippailla vähin äänin pois? Vai vain jäädä monttu auki möllöttämään?
Tässä vaiheessa Paul huomasi kadottaneensa suuntavaistonsa näillä käytävillä.
"Öhömh... Missä se äidinkielen luokka oli? Tuolla? Vai tuolla? Vai pitääkö... mennä tuonne?" Paul höpötti hermostuneesti ja käännähteli ympäri, jotta hänen ei vain tarvitsisi katsoa tyttöä juuri nyt. Olisi hänellä edes jotakin tekemistä. Järkevää se ei ollut, mutta sentään puna pojan kasvoilla laimeni.

Paul katsahti jälleen kelloaan ja ähkäisi. "Mitä! Kelloni on... rikki? Tähän asti se on toiminut moitteettomasti!" Hän koputteli kelloaan hetken, ja tuumaisi sitten itsekseen: "Voisikohan isä opettaa, kuinka se korjataan..."

"Oi, arvasin oikein! Siksi en tunnistanut kasvojasi. Mutta älä huoli, tästä edes tunnistan", Pepe totesi pirteästi ja hymyili toiselle. Tyttö vilkaisi nopeasti seinällä roikkuvaa kelloa. Hänen pitäisi jo kiiruhtaa, mutta ei halunnut olla törkeä, joten päätti pysyä pojan lähettyvillä vielä hetken aikaa. Kohteliaisuuden vuoksi.

Pepe tirskahti hitusen, kun poika näytti menneen aivan sekaisin ja oli nyt hukannut äidinkielen luokan. Tytön käsi nousi hitusen ylös ja osoitti takavasemmalle.
"Tuonne ja vasemmalle. Se ensimmäinen ovi nurkan takana", tyttö vastasi ja hymyili huvittuneena.

Neiti alkoi kurtistella ihmeissää kulmiaan, kun toinen alkoi puhua rikki menneestä kellostaan ja siitä, miten toisen isä voisi opettaa sen korjaamisen.
"Oliko se kallis kello?" Pepe kysyi ja pelkäsi, että se oli mennyt heidän törmäyksen takia rikki.

Paul nyökkäsi kiitokseksi suunnan kertomisesta. Sen jälkeen hän koputteli jälleen kelloaan, yritti ikään kuin puhaltaa sen jälleen eloon. Mutta ei, se ei auttanut.
"Öhh.... En minä tiedä, se... se oli lahja. Isoisältäni", Paul vastasi yhä kelloaan tutkaillen. Näin hän sai jälleen muuta tekemistä, jolloin hänen ei tarvinnut katsoa tyttöä taaskaan silmiin.
Ei, viisarit eivät liikahtaneetkaan. Saati sitten digitaalinäyttö, joka oli pimennyt kokonaan.
"Yritän ko-korjata sitä kotona", Paul ilmoitti vielä, ja oli oikein ylpeä itsestään. Hänhän oli sanonut tytölle jotain, eikä se edes ollut vastaus toisen kysymykseen!

Paul laski kätensä alas ja huokaisi. Hän tarkisti, että laukku olisi nyt siisti ja tavarat siellä hyvässä järjestyksessä, ei hän halunnut kulkea sotkuisena. Jos joku vaikka tarvitsisi apua koulutehtävien kanssa, niin hän saisi omatkin tavaransa esille nopeasti, eikä tarvitsisi hävetä itseään.
Seuraavaksi hän katsahti taas kelloaan. Ai niin, sehän meni rikki. Miten hän nyt selviäisi, edes tätä loppupäivää? Ilman kelloa? Ei hän halunnut kaiken aikaa käännellä päätä katsoakseen kelloa korkealla, seinällä. Voih. Ehkä se nyt vain olisi kärsittävä. Tai voihan hän aina kysyä kelloa vieruskaveriltaan. Mutta ei tietenkään kaiken aikaa.

"Öh... Kuinka... ööh, siis..." Paul unohti kesken lauseen, mitä oli sanomassa.

Kun poika mainitsi, että kello oli lahja hänen isoisältään, Pepen kasvoille kohosi yhä vain pahoittelevampi ilme.
"Oh, voi ei! Toivottavasti sen voi korjata", Pepe parkaisi hiljaa ja omatunto alkoi kolkuttaa. Jos tyttö vain ei olisi juossut niin kovalla kiireellä ja olisi katsellut koko ajan ympärilleen, törmäykseltä olisi voitu välttyä!
Poika kuitenkin sanoi yrittävänsä korjata sitä kotona ja se hieman helpotti tytön kauhistunutta mieltä. Kuitenkin, tyttö halusi korvata tämän jotekin.
"Voisiko korvata tämän jotenkin? Vaikka kahvikupposella koulun jälkeen tai jotain? Ole kiltti ja suostu, muuten omatuntoni ei jätä minua rauhaan!" Pepe pyysi ja katsoi poikaa anelevasti silmiin.
"Kävisikö kello neljä Dusty'ssä?" Pepe kysyi heti perään ja toivoi pojan suostuvan. Se oli vähintä, mitä Pepe pystyi nyt tekemään.

"Minun pitää nyt kiiruhtaa, minulla alkaa cheerleader harjoitukset!" Pepe totesi sitten ja hymyili hitusen toiselle kävellessään tämän ohi. Tyttö kuitenkin pysähtyi ja kääntyi pojan suuntaan.
"En esitellyt itseäni! Olen Penelope Ravens", tyttö totesi hämmästyneenä ja esittäytyi viimein.

Paul hämmästyi ja hänen silmänsä laajenivat, kun tyttö kysyi kahvihetkestä.
Hänen sanansa juuttuivat kurkkuun, joten hän tyytyi vain nyökkäämään hiukan.
Paul kummastui todella paljon. Eihän kukaan ollut koskaan pyytänyt häntä mihinkään! Vaikka hän oli auttanut muita oppilaita jo aiemmin lukemattomia kertoja, hänelle ei oltu koskaan annettu mitään, tai pyydetty seuraan. Eikä hän edes tehnyt mitään hyvää tällä kertaa.
Tyttö alkoi kävellä Paulin ohi, hymyili tälle hiukan. Paul ei osannut muuta kuin tuijottaa suu auki, edelleen.

"Olen Penelope Ravens", tyttö sanoi vielä, ja Paulilla välähti - tietenkin! Pepe - Penelope! Niinhän sen täytyi ollakin!
"Paul No-Norman", Paul sai vielä sanottua, ja jäi katsomaan tyttöä.
Paulillakin alkoi olla jo kiire tunnille - eikä hän ollut ehtinyt tarkistaa ainettaan!


// Vielä jotain vai oliko se tässä? :DD //

//Saat aloittaa joskus töpön sitten tonne Dusty'siin ; D

Pepe nyökkäsi ja hymyili pojalle iloisesti.
"Oli kiva 'törmätä' Paul. Nähdään myöhemmin!" Pepe totesi, heilautti kättään hyvästiksi ja lähti taas ripeään juoksuun käytävällä.
Hän ehtisi vielä mukaan alkuveryttelyyn, jos oikaisisi tuon kautta...

// Ja tästäpä tuli mukava lopetus! : DD Lyhyt ja ytimekäs XD