I want nothing

rawktheworld tänne Julienin kanssa :)) .. ja otsikko kusee


Koulu oli jo ajat sitten loppunut ja kirjastossa olevat lukivat vain kokeisiin. Melko pitkä hahmo kirjaston hiljaisilla käytävillä etsiskeli tietty kirjahyllyä kosketellen varovasti hyllyjen puun pintaa. Sormenpäät koskettelivat pölyttyneitä kirjojen kansia yhä etsien omaa kirjaa.
Poika, joka oli pukeutunut mustaan kauluspaitaan ja tumman harmaisiin suoriin housuihin, katseli tyhjällä katsella valitsemansa punakantista kirjaa. Hän silitteli sitä yhdellä pitkällä liikkeellä ennen kuin avasi sen tottunein käsin. Luisevat pitkät sormet selailivat hentoja sivuja, mutta äkkiä hän sulki kirjan ja asteli takaisin pöydänsä luo. Siirettäessään tuoliaan, se päästi äänen, joka rikkoi kirjastossa olevan hiljaisuuden kuin lasinen vaasi olisi tippunut lattialle. Hän ei välittänyt siitä.

Hänellä on nimikin. Theodor Wimud, jota kutsutaan Theoksi, oli tullut kirjastoon lukemaan lempikirjaansa, joka käsitteli enimmäkseen journalismista. No, olihan kyseinen aihe hänen yksi kahdesta valinnaisesta. Miehenalku oli päättänyt olla kirjastossa niin kauan, kunnes saisi kirjan luettua nyt kokonaan, kun siihen on kerran tilaisuus. Ja nyt kun kirjasto oli ihanan hiljainen, eikä nurkissa kuullut kenenkään voihkintaa, oli loistava tilaisuus tehdä punakantisesta kirjasta lopun. Hän jos kukaan tarvitsi aina hiljaisuuden saadakseen lukea rauhassa. Kotona Theo usein luki riippumatossa takapihalla, sillä talo sijaitsi täydellisessä hiljaisuudessa.

Theo otti paremman asennon kovassa tuolissa ja selaili kirjaa puolin välin, kunnes pysähtyi etsi sormellaan merkintäänsä. Tietenkään kirjaston kirjaan ei paranisi merkitä mitään, mutta tuskin kirjastotäti tiukalla nutturalla mitään sellaista huomaisi. Eikä Theo välittäisi siitä tippaakaan.
Poika nojautui alaspäin saadakseen lukea pienitekstistä, mutta huomasi pian, että asento oli huono ja niin nojautui tuolin selkään ja antoi pään hieman kallistua taaksepäin. Hetken päästä Theo ei edes huomannut mistään kivuista, joita tuoli antoi, sillä hän oli niin syventynyt kirjaansa, joka vei hänet heti mukaansa.

//täältä tullaan, anteeksi kun kesti ja anteeksi kun se on töks ja lyhyt, lupaan että seuraava on parempi//

Violettihiuksinen nuorimies katse Edgar Allan Poen novellikokelmassa valui verkkaisesti kirjastoon, vielä koulunkin jälkeen. Koti ei (kuten tavallista) houkutellut sitten pätkääkään, ja kirjasto tuntui sangen hyvältä paikkavalinnalta lukemisen huomioon ottaen. Siellä oli ihmisiä, mutta... no, ainahan siellä tuntui joku olevan. Hän hakeutui penkille, josta pienen matkan päässä joku toinen oli nojautunut penkkinsä selkään. Varmasti hyvin epämukavaa, mietti Julien, näiden tuolien selkänojien reunat kun olivat melko teräviä. Hän laski kirjansa hetkeksi pöydälle.

Kirjasto oli yllättävän hiljainen. Siellä ei näkynyt edes yhdenyhtä pariskuntaa, mikä oli jo pieni ihme sinäänsä, yleensä kun kirjastossa olivat jotkut kuhertelemassa. Julien oli tästä oikeastaan hyvinkin iloinen, kun ei kuulunut epämääräisiä kirjastoon täydellisen kuulumattomia ääniä oli lukemiseenkin huomattavasti helpompaa keskittyä. (Lisäksi, Poe oli kerrassaan mainiota luettavaa, Julien halusi nauttia siitä kokonaisvaltaisesti.)

[ei mitään hätiä :'3 itelläkin kesti..]

Ja siinä meni Theon keskittyminen, siinä meni maailma, missä hän oli hetken ajan kirjansa kanssa. Hänen herkät korvansa vaistoivat jo kaukaa, että joku hyypiö rikkoi hänen reviirinsä, jonka hän oli kirjastoon asettanut. Poikanen nosti laiskasti päätään ja kohotti katseen yhtä laiskasti tuntemattoman puolelle. Samassa hän myös tunsi tuolinsa kivut, joita ei hetki sitten ollut havaittavissa. Theodore irvisti, vaikkei sitä hänen kasvoillaan paistanutkaan - britit eivät näytä tunteitaan. Mutta nyt hänen huomionsa kiinnittyi vieolettihiuksiseen poikaan, joka oli saanut hänen keskittymisensä herppaantumaan.

Kuten aina, poikanen ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä, toista nuorukaista, mutta veti heti esiin omat johtopäätökset. Ei tietenkään Theo ollut nähnyt tätä ennen, eihän brittiläinen nuorimies tuollaisia katsele. Luonnottaman väriset hiukset ja muutenkin sellainen, jota nuorukainen mieluiten kiertäisi kaukaa kuin sanoisi tälle mitään hallavaa sanaa. Hän, kun oli nykyään niin keksiälis suustaan, että saattoi sanoa ihan tuiki tuntemattomalle oppilaalle jotain.

Mutta ennen kuin tavis oli painaamassa päänsä takaisin kirjan puoleen, hän huomasi, mitä tuntematon luki. Edgar Allan Poen. Ja siinä se hiljaisuus meni, jonka Theo oli langettanut itselleen. Hän, jos joku rakasti Poenin kirjoittelemia novelleita!
Theodore katseli silti hiljaisuuden vallatessa ympäristönsä toisen kirjaa ja silmäili aina välillä tuntematonta. Hän ei huomannut, kuinka lujasti pitikään omasta kirjastaan kiinni, joka alkoi vähitellen tuntua mitättömältä, vaikka hetki sitten se olikin todella kiinnostava. Rystyset muuttuivat valkoiseksi. Hän laski kirjansa takaisin pöydälle ja paransi asentoaan ja käänsi sitten katseen pois päin toisesta.
Ja meni vain hetki ja Theo katseli taas toista. Miten tuollainen voi lukea juuri tuota kirjaa? Nuorukaisen sisällä paloi jonkinlainen liekki.

"Mitä sinä muka näät tuossa kirjassa mitään?" Avasi viimein britti suunsa, eikä sieltä tullut mitään herttaista sanan sanaa. Poikanen tuijotti kylmällä katsellaan toista poikaa ihan kuin opettaja olisi tulossa kurittamaan oppilaansa.

"Ihan hyvin", vastasi Julien kohotettuaan katseensa toiseen, jonka puheesta kuulsi brittiaksentti. Sitten hän livautti hetkeksi sormensa kirjansa väliin.
"Haluutko sä jotain tarkempaa selontekoa vai riittääkö edellinen vastaus?" hän kysyi ei ilkeään, muttei ystävälliseenkään sävyyn, hän puhui lähinnä sävyttömästi mutta siirtämättä katsettaan brittipojasta, väläytti nopean ja pienen ja aavistuksen vinon hymyn huulillaan. Tuon hymyn olisi helposti saattanut tulkita erittäinkin ivalliseksi mutta ei se ollut sitä. Lähinnä hieman huvittunutta. Vastaavaa kysymystä hän ei ollutkaan ennen kuullut, ei kukaan jaksanut kiinnittää huomiota hänen lukemisiinsa.

Sitten hän avasi taas kirjansa ja yritti syventyä lukemaan sitä, mutta britin tuijotus kävi häiritsevänä hänen kimppuunsa. Mitä helvettiä hänestä oikein haluttiin? Hän työnsi sen väliin jonkun paperilapun joka käteen sattui osumaan ja laski kirjan pöydälle ja kääntyi katsomaan brittiä kohottaen toista kulmaansa.
"Niin oliko sulla jotain oikeaa asiaa?" hän esitti kysymyksensä samaan sävyyn kuin oli äskenkin puhunut, sillä tällä hetkellä hän halusi olla kahden kirjan kanssa vaikka toinen olikin vain pienen matkan päässä. Julien harkitsi jo siirtymistä, muttei viitsinyt. (Toistaiseksi.)

Hän loi nopean vilkaisun kirjastonhoitajaan, joka ei toistaiseksi ollut sanonut heille mitään metelöinnistä. Tuo nainen oli äärettömän ärsyttävä ja herkkä ja tiukka, pienikin puhe kirjastossa hänen läsnäollessaan oli meteliä. Toivottavasti ei sanoisikaan, jos he jatkaisivat keskustelemista. Julien ei ollut kovin varma, halusiko puhua toisen kanssa vaiko eikö halunnut.

Ihan hyvin? Theo tiuski itsekseen. Tuo tyyppi ei kyllä mitään tiennyt tuosta hyvästä kirjasta. Niin se oli. Piste.
"En voi ymmärtää.. kun olet tuollainen.." Theo vilkuili kylmän ankeasti toista, eikä missään tapauksessa piilottanut vihaansa toisen ulkonäköä kohtaan. Jos joku vastasi hänelle kylmästi, se oli vain ohimenevää, ei Theo edes tuntenut sellaista. Hän tunsi aina olevansa kaikkien ylempänä ja tässä asiassa britti tiesi voittavansa.

"Hyvää, parasta, kirjallisuutta ei saisi tuhohta", britti poika hymyili ja nosti päätään niin, että muuttui hetkessä nenäkääksi.
Theodore ei huomannut kirjastonhoitajaa, joka vaikutti tiukalta. Tuollainen vanha rupiseva täti ei pystyisi missään tapauksessa voittamaan nuorukaista sanasodassa. Vaikkei sellainen rähinä kuulunutkaan britin luonteeseen, hän silti teki mitä vain ollakseen paras.

Pienen harkinnan jälkeen, odottamatta vieolettipäisen pojan vastausta, britti nousi ja kaappasi tavaransa mennäkseen istumaan tuntemattoman pojan vastapäähän. Kyllä hän vielä siellä kirjastossa käydä, joten huutelu ei nyt kiinnostanut. Hieman liian äänekäästi, Theo siirsi tuolia taaksepäin ja istuutui mukavasti epämukavalle tuolille. Pani kirjansa eteen ja katsoi sitten tuikkivasti toista poikaa.

"Ai mä olen millainen?" kysyi Julien ja silmissä välähti, hän otti kasvoilleen hymyn ja piti katseensa koko ajan tuossa toisessa. Oikeastaan sanat vähän loukkasivat sceneä mutta siitäpä hän piti suunsa visusti kiinni. Vaikka huulilla värjyikin tuo hymy, oli hänen ilmeensä oikeastaan hyvin kylmä.

"Onpa sulla mielenkiintoset käsitykset tuhoamisesta, mä luulin koko ajan että mä luen", sanoi Julien piikikkäästi, "mutta kiva kun jotkut tietää paremmin." Sarkasmi tihkui hänen äänestään niin ilmiselkeänä ja ylitsevuotavana että olisi pitänyt olla äärettömän tyhmä, jos se olisi jäänyt huomaamatta.

Kirjastonhoitaja tuijotteli heitä kauempaa ja Julienkin vilkaisi sinne suuntaan vähän huolissaan siitä, että varmasti kohta olisi tuo täällä rähisemässä siitä että miehiset välienselvittelyt olisi hoidettava ulkona kirjaston hiljaisuudesta. Poika kuitenkin onnistui heittämään naisihmisen mielestään melko nopeasti ja ansiokkaasti.

"Niin ja oliko sulla oikeasti mulle asiaa?" kysyi violettitukkainen lopulta tahattoman viekkaaseen sävyy eikä itsekään oikein tajunnut, mistä sekin hänen puheeseensa tuli. Kirjan hän oli juuri ottanut takaisin käteensä aina valmiina jatkamaan lukemista jos hänen uusi keskustelukumppaninsa tulisikin siihen tulokseen että ei enää puhuisi Julienille.

Oikeastaan hän ei juuri tiennyt mitä tilanteesta ajatteli, se tuntui jotenkin äärettömän absurdilta. Ehkä se muuttuisi, ehkä ei, se jäisi nähtäväksi.