Skipping? //nana here//

//nana ja riku. 8)//

Verity hipsi hiljaa sisälle kirjastoon, ja vilkuili nopeasti ympärilleen. Kirjastossa ei ollut ketään tuttua, vain 2. ja 3. luokan oppilaita. Ehkä asiaan vaikutti jotenkin se, että rehtori piti 1. luokan oppilaille tiedotustilaisuutta, mutta se ei ollut kiinnostanut tyttöä laisinkaan, vaan hän oli päättänyt mennä kirjastoon kuluttamaan n. tunnin mitä tilaisuus kesti.
Tyttö käveli suoraan musiikkia käsittelevien kirjojen luokse, ja juoksutti sormeaan niiden edessä, etsien oikeaa kirjaa. Kaveri oli suositellut hänelle kirjaa, jossa oli paljon hyödyllistä tietoa bassonsoittoon liittyen. Verity tarvitsi kaiken mahdollisen avun siihen liittyen, hän ei voinut edes kuvitella kysyvänsä tiukalta äidiltään pääsisikö hän bassotunneille. Tuo tietenkin vastaisi, ettei tulevan kotiäidin tarvinnut osata soittaa mitään, sillä ajalla mitä soitonopetteluun kului pystyi tekemään kaikkea muuta hyödyllistä. Tällä hetkellä tyttö opetteli soittamaan kaverillaan, bassokin asusteli siellä suurimman osan ajasta kun bändin treenipaikka oli talon kellarissa.
Verity nosti katseensa, ja alkoi etsimään kirjaa ylähyllyiltä, ja kaikeksi ikäväkseen löysi sen kaikista ylimmältä hyllyltä. Hän kurottautui varpailleen, ja yritti saada sen käsiinsä ilman, että pudottaisi puolet hyllyn sisällöstä lattialle. Veritylle oli käynyt niin muutaman kerran, eikä se ollut ollenkaan mukavaa. Kirjastonhoitaja tuli ensimmäisenä paikalle, ja alkoi sättimään kirjojen huonosta kohtelusta ja sen jälkeen käski siivoamaan sotkun ja järjestelemään kirjat takaisin paikoilleen oikeaan järjestykseen.

//hell jeah, here we are!//

Koulun kirjasto ei ollut paikka, missä värikäs persoona parhaiten viihtyi. Ei oikeastaan mikään muukaan paikka koulussa. Ja vähiten kirjasto viehätti häntä. Mutta saadessaan musiikin opettajalta käskyn hakea kirjastosta Mozartiin liittyvä opus, niin toki hiipiäinen teki sen muita mutkitta. Paitsi että oli hetken ajan päästänyt suustaan variksia ennen kuin oli siirtynyt ulos luokasta. Opettaja oli kai jo tottunut hänen puheisiin, ettei ollut huomaavinaan pojan käytökseen häntä kohtaan, vaikka omistikin sellaisen luonteen, ettei mikään jäänyt kylmäksi.
Riku oli pahasti pettynyt opettajaan, sillä tahtoi saada takaisin haukkumista ja sitten hän olisi voinut hyvin jäädä menemättä homeiseen kirjastoon, mutta ehei. Se ei enää toiminut.

Opettajan käskystä oli kulunut ainakin reilu vartti ennen kuin pinkkipää asteli kirjastoon äänekkäästi. Vartin ajan hän oli käynyt polttelemassa puolet tupakka-askistaan, joka tuntui paremmalta kuin mikään muu. Tai no, hän oli vasta 17-vuotias, eikä siis ole kokenut vielä kaikkea elämässä. Mutta tähän astisessa elämässä se oli taivaallista. Polttaminen siis.
Ankara kirjastonhoitaja katsahti oudosti pukeutunutta poikaa silmät suurina kuin valkuaiset putkahtaisivat pian ulos. Riku loi tälle suloisen hymyn ja vilkutti naiselle ennen kuin hävisi erään kirjahyllyn taakse. Sitten hän pystyi keskittymään kirjastoon kunnolla. Hän ei ollut nähnyt käytävillä ketään tuttuja, eikä ketään kiinnostavaa henkilöä, jonka kanssa hän voisi hyvin tehdä tuttavuutta. Joten tästä tulisi painajainen.

Niin sanottuun omalaatuiseen pukuun pukeutunut rokkari etsi musiikkiin liittyvää osastoa tohkeissaan, vaikkei Mozart tuottanut pojan sisällä ylimääräisiä "jihuu"-ääniä. Hän kumminkin päätti ilahduttaa pitkäaikaista omaa musiikki opettajaa, ettei saisi mitään soimauksia suun soitosta.
Riku Waters asteli muutaman askeleen vasemmalle, ohitti filosofian osaston ja sitten pari askelta oikealle ja siitä suoraan ennen kuin kääntyi oikealle. Ilahtuneena hän huomasi hyllyn olevan musiikkihylly. Rikulta pääsi tyytyväinen hymähdys. Ei kirjasto nyt niin paha olekaan.

Mutta juuri, kun nuorukainen oli kääntymässä hyllyn luo, huomasi hän, että joku tyttö oli jo siellä. Hän katsoi tuntematonta hymyillen ja vilkuili nopeasti tämän vaatteita, vaikkei se nyt niin tärkeää ollut. Hän ei vain ollut nähnyt tätä ennen. Uusi tulokas hänen silmissään.

"Etsitkö jotain tuolta ylhäältä?" Riku kysyi hymyillen ystävällisesti ja käänsi päätään hieman vinoon kuin koiranpentu olisi nähnyt jotain uutta ja mielenkiintoisaa.

"Samperin ylähylly..." Verity mumisi itsekseen, kurotellen kirjaa parhaansa mukaan. Miksi oli niin vaikeata olla laittamatta kirjoja niin korkealle, että vähän päälle puolitoistametrisillä ihmisillä ei ollut pienintäkään ylettymisen mahdollisuutta. Kirjaston hyllyjen piti aina olla järjettömän korkeita ja niiden parhaiden kirjojen piti aina olla ylimmällä hyllyllä, tai siltä se ainakin tytöstä vaikutti. Aina kun hän etsi jotain tiettyä kirjaa se oli joko juuri ja juuri sillä tasolla että sen sai alas itse tai sitten ei ollut mitän mahdollisuutta saada sitä alas ilman että puoli hyllyä tuli mukana. Ainoastaan muutaman kerran kirja oli löytynyt sopivalta korkeudelta.
Tyttö yllättyi kuultuaan toiselta puoleltaan kysymyksen, muttei sentään pelästynyt. Hän katsasti pojan päästä varpaisiin hyväksyen mielessään toisen asukokonaisuuden, josta oikeastaan piti. Hiukset ainakin olivat hienot ja erikoiset, eivät mitään mitä hän itse voisi kuvitella värjäävänsä päänsä ainakaan ennenkuin muuttaisi pois kotoa.
Verity kääntyi kunnolla tuntematonta poikaa kohti ja nyki mustaa kauluspaitaansa hiukan alemmas. Jaloissa oli tummanvioletit pillifarkut ja mustat converset. Päässä oli tuttuun tyyliin peruukki joka oli kammattu siististi sekaisin.
"Yritän saada tuota kirjaa alas, mutta olen liian lyhyt", tyttö vastasi nätisti hymyillen, ja osoitti haluamaansa paksua opusta. Se oli kattava tietopaketti kaikesta mikä liittyi edes kaukaisesti bassonsoittoon, eli pitkäveteistä, mutta hyödyllistä lässytystä. Verity suunnitteli lukevansa kirjan hiukan valikoiden, ensin muutama sivu, sitten kun alkoi käymään tylsäksi valittiin sattumanvarainen kohta, jatkettiin siitä ja tylsyyden iskiessä hiukan taaksepäin. Ei se mikään järkevin lukemistapa ollut, mutta sillä keinolla kirjan ainakin jaksoi jotenkuten lukea loppuun.

"Olen Verity, mikä sinun nimesi on?" mustahiuksinen esittäytyi hymyillen. Toinen ainakin vaikutti mukavalta, ja hän toivoi, että tuo myös pysyisi mukavana. Ei ollut kivaa tutustua ihmisiin, jotka ensin olivat ihania ja kivoja, mutta kun tarpeeksi aikaa kului heistä kuoriutui hirveitä kusipäitä.

Riku arvioi nopeasti, että tyttö oli uusi koulussa ja nuorempi kuin hän. Ensimmäinen veikkaus kai meni päin helvettiä, sillä Rikulla oli huono kuvamuisti, eikä muistanut ihmisiä, jotka tulivat häntä vastaan koulussa. Hän huomasi toisen hiukset sen jälkeen, kun oli huomannut toisen tummahkot vaatteet, jotka sopivat tytön ruumiinrakenteeseen täydellisesti. Hiukset herättivät kummastusta, sillä Rikun oli vaikea arvioida olivatko ne oikeat vai ei. Hän katsoi tytön hiuksia ehkä hieman liian kauan, sillä tunsi jotenkin typerää oloaa sisältäpäin.

Pinkkipää havahtui takaisin karuun maailmaan ja katsoi sitten hymy huulillaan toista ja tämän osoittamaa kirjaa, joka oli todellakin korkealla. Ja niin ensimmäinen negatiivinen asia löytyi tästä kirjastosta.
"Annas kuin mä", Riku totesi pilke silmäkulmassa ja teki itselleen hieman tilaa toisen vierestä ja kurkotti kohti paksua opusta. Itse asiassa hänkin oli kamalan lyhyt saamaan kirjan alas. Helvetti, että hän vihasi kirjastoa. Hän ehkä osasi nähdä hyvät asiat maailmasta, mutta kirjasto oli todellinen helvetti. Ehkä vielä joskus hän löytäisi jotain hyvää, mutta nyt ei ollut sen aika.
Kieli poskella nuorukainen sai kirjan sormien väliin ja veti sen toisten kirjojen välistä. Olipa se tiukalla. Voimia ei Rikulla ollut näytettäväksi, mutta sai kuin saikin kirjan pois toisten homehtuvien kirjojen välistä ja yllättyi suuresti kirjan painosti. Sillä se painoi. Todellakin painoi.
Hän katsahti nopeasti opusta, sillä tahtoi tietää, mikä kyseinen kirja voi painaa noin paljon. Bassokirja. Riku hymyili ja ojensi sen sitten Veritylle, joka juuri hetki sitten esiintyi.

"Riku olen ja tässä kirjasi", nuorukainen antoi kirjan varovasti kaksin käsin, sillä pelkäsi alitajunnassa, että tyttö kaatuisi vielä, kun näytti niin heiveröiseltä.
"Bassokirja. Soitat sitten bassoa tai olet juuri aloittamassa, vai mitä?" Riku hymyili sätelehtivästi. Jos näin oli, kuten Riku kysyi, Verity tuntui kiinnostavalta henkilöltä. Musiikki oli pojan elämä ja saattoi rakastua aina musiikin takia.

Verity virnisti toisen sanoille niin leveästi kuin suullaan pystyi ja väistyi hiukan, että toisella olisi paremmin tilaa. Prinssejä oli kuin olikin olemassa, tai sitten vain kohteliaita, räväkännäköisiä nuoriamiehiä. Oli miten oli, tyttö oli erittäin tyytyväinen siihen, että hänen ei enää tarvinnut kurotella vaan sai siirrettyä sen vaivan tuntemattomalle pojalle.
Seuratessaan toisen taiteilua Verity jämähti tutkimaan hiukan tarkemmin tämän olemusta ja ulkomuotoa. Nuorukainen näytti jotenkin tutulta, ehkä hän oli nähnyt toisen useamman kerran koulun käytävillä, noilla hiuksilla huomio kiinnittyi ainakin muutamaksi sekunniksi, kun oli tottunut lähinnä niihin luonnollisiin värisävyihin. Toinen oli selvästi myös aasialaissyntyinen, mutta hän ei osannut sanoa, oliko poika kiinalainen, korealainen vai japanilainen, ne menivät aina tyylikkäästi sekaisin.
Pieni, innostunut "Hii" lipsahti Verityn huulilta kun pinkkipäinen prinssi sai nykäistyä kirjan alas kunnialla, toisin kuin mitä olisi käynyt jos hän olisi jatkanut kirjan havittelua.

"Hauska tutustua, ja kiitos", tyttö vastasi ja otti kirjan käteensä, yllättyen lievästi sen painosta. Se oli kyllä kieltämättä iso kirja, lähemmäs 1000-sivuinen, mutta ei hän silti olisi uskonut että se pystyi painamaan niin paljon.
"Juu. Päälle kolme vuotta jo soittanut, mutta ei ikinä haittaa saada tietää enemmän. Varsinkin kun ei ole opettajaa joka opettaisi", Verity kertoi, vastaten hymyyn samalla aurinkovoimalla. Bassonsoiton aloittaminen oli oikeastaan ollut pelkkä päähänpisto aluksi, teki mieli olla jotenkin radikaali ja tehdä jotain, mitä äiti ei ikinä hyväksyisi. Onneksi kaverin nurkissa pyöri vanha basso jonka tyttö muutaman soittokerran jälkeen osti omakseen ja alkoi harjoittelemaan niin kunnolla kuin vain pystyi.
"Etsikö jotain erityistä kirjaa?" peruukkipäinen kysyi hymyillen, katsellen Rikua suoraan silmiin. Häntä ei ollenkaan haittaisi tutustua poikaan lähemmin.

Hetki sitten Riku ajatteli, ettei tyttö olisi ollut noin puhelias ja kohtelias. Ehkä ulkonäkö hämäsi häntä ja pahasti. Mutta se oli vain hyväksi, sillä nyt hänen ei tarvinnut olla kirjastossa yksin ja avuttomana, vaikkei edellistä ollutkaan, mutta yksinäisyys sai hänet, no, yksinäiseksi ja tylsistyneeksi. Nyt siitä ei tarvinnut pitää huolta, Verity piti hänestä huolta, vaikkei tyttö itse sitä varmankaan huomannut.
Se sai Rikun hymyilemään, leveästi ja iloisesti ja ennen kaikkea viehättävästi.

Bassonsoitto ei ollut nuorukaiselle yhtä innostava kuin kitaransoitto, sillä hän piti siitä, kuinka sähkökitara piti sellaista ääntä. Mutta kuullessaan kaverinsa soittavan bassoa, se sai hänet rauhoittumaan ja vetäämään hetkeksi ilmaa keuhkoihin ja olla vain. Se oli vain hyväksi niin, että joku bändissä piti hänestä alitajunnassa huolta. Veritylle se varmasti sopi kuin nakutettu, eikä hän sitä epäillyt yhtään. Ja mitä tuli yksinopettalemiseen, niin Rikukille tapahtui. Hän ihastui ensimmäisen kerran sähkökitaraan yläasteella kaverin isän vanhaan sähkökitaraan ja pyysi saada soittaa sitä. Ja nyt hän soitti yhtyessä kavereiden kanssa, jotka aina välillä esiintyivät kulman nuorille.

"Itseopiskelu on parasta mitä tiedän", Riku totesi hymysuin ja kääntyi takaisin hyllyn puoleen, vaikkei välittänytkään löytävänsä Mozartin opusta. Tyttö vei liikaa huomiota, kiinnostusta kuin joku ihme ihminen, joka oli saanut nimekseen Mozart.
"Etsin jotain Mozartiin liittyvää, mutta annetaan olla, kun sinä olet täällä. Viet niin paljon huomiota, ettei aurinkomme kestä sitä ja pidän siitä", Riku vastasi Verityn kysymykseen nauraen leikkisästi ja yritti olla mahdollisimman kohtelias. "Onko tuo peruukki vai ihan sun hiukset?" Riku kysyi yllättyneenä ja kosketti varovaisesti toisen hiuksia, ihan vain varovaisesti, ettei sille mitään tapahtuisi.

"Vauh, upeaa.."

//aahahaa tajusin et tuli aika ooc ku Verityn piti olla ujo alussa. :'''DD no se saa sit olla pirun maaninen ni ujouski unohtu. :DD//

"Minäkin pidän siitä... Se on vaikeampaa, helpompaa olisi jos olisi se opettaja joka sanoisi mitä pitäisi tehdä ja miten, mutta toisaalta se olisi taas todella tylsää kun aina sanottaisiin mitä pitäisi tehdä. Itse opiskelemalla se on paljon vaikeampaa, mutta kuitenkin tulee se tunne, että on saavuttanut jotain kun oppii soittamaan vaikean biisin ilman kenenkään apua", Verity selitti innoissaan. Itse asiassa hän ei ollut täysin varma halusiko itselleen opettajan vai ei. hän oli oppinut jo suurin piirtein kaiken tarpeellisen joten siinä mielessä se ei ollut tarpeellista, mutta kuitenkin se tuntui jotenkin hienolta, että oli joku jolta kysyä apua silloin kun ei osannut tai muuten vain. Tyttö voisi varmaan olla nyt paljon parempi soittaja, mutta kyllä tämänhetkinen taitotaso riitti ihan hyvin.
Verity naurahti ja punastui kevyesti kuullessaan toisen kehut. Hän ei ollut täysin varma flirttailiko toinen, sanoista sai sellaisen kuvan, vai oliko toinen vain kohtelias.
"Et sinäkään se pienin valopilkku ole", tyttö vastasi ja virnisti.
"Se on peruukki, omani ovat vaaleat ja paljon pidemmät. Haluaisin kyllä omista hiuksistani tällaiset, mutta äiti ei anna minun värjätä hiuksiani vaikka kuinka anelisin, ja jos anelisin niin siitä hän vasta suuttuisikin. Huutaisi niin, että pelkäisin korvieni putoavan ja pääni räjähtävän. Samalla yritän sillä hiukan peitellä henkilöllisyyttäni, jos hän näkisi miten olen pukeutunut en oikeastaan tiedä miten hän suhtautuisi... Äiti varmaan myllertäisi huoneeni ja etsisi kaikki hienot vaatteeni ja heittäisi pois", Verity tuhahti. Konservatiivinen äiti ei ollut mukava juttu kun kyseessä oli itsensä ilmaiseminen.

Peruukkipäinen huomasi, kuinka oli taas alkanut puhumaan kaikesta mahdollisesta vähän liiankin avoimesti. Maniajakso oli siis selvästi tullut piristämään harmaata arkea. Ei kiva. Kun äiti huomaisi sen niin hei hei ulkonakäynti. Hän ei ikinä antanut tyttärensä mennä ulos manian aikana kun psykiatri oli pumpannut hänen päänsä täyteen kauhukuvia maanisista ihmisistä jotka olivat tuhlanneet kaikki rahansa ja harrastaneet seksiä viiden eri ihmisen kanssa samana päivänä ja hyppineet kallioilta alas kun kuvittelivat, että säilyisivät hengissä.
Verity toivoi, ettei toinen pitäisi häntä ihan järkyttävänä moottoriturpana. Sellainen hän kyllä oli joskus, mutta ei aina. Toisaalta parempi maniajakso oli kuin masennusjakso. Rikuhan voisi tässä vaiheessa pitää häntä itsemurhan partaalla olevana teiniangstina.

// :DD //

Riku kuunteli hymyillen koko ajan, kun Verity selitteli kitaraopettajan hyvää ja huonoa puolia. Tyttö oli kiinnostava, kun osasi luokitella syitä, jotka vahvistivat hyvin oman kantansa. Kuunnellessan toista, Riku oli nojannut hyllyä vasten ja tunsi vanhojen kirjojen lemun sieraimissaan, mutta yritti olla kuin ne eivät haittaisi, vaikka miksi ihmeessä hän niin esitti. Hän sai vahvemman käsityksen tytöstä, että tämä ei katsonut nuorukaista japanilaista kieroin.
Ja hyvä vain.

Valopilkku, totta tosiaan. Riku piti hiusväristään, sillä se oli ainakin rehellisesti erilainen kuin monien muiden lettien värit. Hän nyökkäsi siis kiitokseksi siitä toiselle.

Riku naurahti. Aidosti ja ystävällisesti. Verityn äiti kuulosti varsin tiukkapipoiselta ja saisi sydänkohtauksen, jos näkisi Rikun kevätpäivällä, kun kaikki on kaunista ja sitten yhtäkkiä naisen eteen astelee pinkkipää nuorukainen vailla huolen häivää, hymyillen kohteliaasti, mutta hymy varmaan jäisi lyhyeen..
Japanilaisen adoptiovanhemmat vain hymyilevät nähdessään pojan olevan erilainen kuin muut. Heidän mielestään Riku oli hyvä tuollaisena ja he puhuivat totta, sillä poika oli hyvä näkemään puhuiko joku totta vai ei.

"Ei hän voi sua koko ajan katsoa perään", Riku totesi puolueesti tyttöä kohtaan. "Joskus sä lähes himast ja elät omaa elämääs niin kuin oles nytkin tehnyt ja äidis itkee perään."

Itsellä hänellä ei ollut mihinkään kiire, kun vanhemmat olivat rentoja, vaikka olivatkin pankissa töissä ja käyttivät joka päivä pukuja ja olivat muutenkin tiukkapipon näköisiä. Kotona nuorukaisen vanhemmat olivat aivan erilasia; ottivat rennosti ja elivät päivä kerrallaan. Työmuurhaiset, kuten Rikun on joskus sanonut.

"Soitatkos jossain yhtyeessä vai ihan muuten vain soitas bassoa?"

"Niin..." tyttö vastasi, ja kallisti hiukan päätään miettiessään miten äiti järkyttyisi kun näkisi tytön kun hän olisi päässyt omaan kämppään asumaan.
"Onneksi ei. Olisi kamalaa jos hän säännöstelisi elämääni vielä enemmän kuin mitä hän jo tekee. Nytkin hän pitää huolta etten pukeudu liian paljastelevasti tai vihjailevasti ja hiuksiani saan korkeintaan leikata, muttei sitäkään liikaa, hiukset pitää olla vähintään olkapäille asti. Varmaan seuraavat pari viikkoa joudun olemaan vain kotona jos äiti huomaa maniajaksoni..." Verity läimäytti itseään henkisesti poskelle, ja harkitsi sen tekemistä oikeasti, mutta päätti jättää tekemättä, eivät normaalit ihmiset läimineet itseään poskille.

"Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja maniajakso. Yritä olla välittämättä, puhun ihan liikaa ja ohi suuni ja kaikkea", tyttö kertoi ja irvisti. Joskus bipolaarisuudesta oli parempi kertoa, helpotti ihmisten kanssa okemista aika lailla, kun he ainakin tiesivät siitä. Jotkut ainakin ymmärsivät, että sammakoita tuli suusta ja käyttäytyminen ei ollut sitä kaikista järkevintä, mutta jos ei ymmärtänyt ja tahtoi tietää lisää niin pystyi selittämään asiasta. Kaikki eivät kuitenkaan selittämisenkään jälkeen oikein tajunneet, mutta se ei haitannut Verityä. Kaikki eivät voineet ymmärtää millaista elämä sen kanssa oli. Sitten olivat ne, jotka leimasivat hänet siltä seisomalta mielisairaaksi hulluksi ja lähtivät inhon vallasssa pakoon. Hän oli suurin piirtein normaali, mielialat nyt vaan vaihtelivat vähän reilummin kuin muilla.

"Soitan bändissä. Se ei ole mitenkään tunnettu, mutta olemme soittaneet muutaman keikan ja toimineet isompien bändien lämppäreinä", tyttö vastasi hymyillen. Hän rakasti bändissä soittamista, se oli yksi niitä elämän valopilkkuja, jotka piristivät elämää. Bändijäsenet olivat Veritylle erittäin tärkeitä, ja se oli toinen syy miksi soittaminen oli hänelle niin iso juttu.

"Soitatko sinä jotakin?" tyttö kysyi kiinnostuneen näköisenä.

Verityn alkaessa puhua lisää äidistään, Rikua puistatti. Hän näki silmien edessään kuviteltun tytön äidin; vanhempi kuin hänen adoptioäiti, harmaahiuksinen, joka ei millään saanut niitä harmaita hiussuortuvia peitetyksi sekä naisen vaatteet olivat kuin muslimien naisilla.
Rikua hymyilytti, taas kerran. Hän ei voinut sille mitään. Hetki sitten hän alkoi puhumaan tuolla tytölle ja nyt hän kuvitteli tämän äidinsä, joka oli kaikkea muuta kuin mukavan kuuloinen, mutta sitäkin hauskempi - keskittymishäiriöisen näkökulmasta katsottuna. Siitä puheen ollen, Riku oli muistanut ottaa lääkkeitään aamusti, mutta hän alkoi vähitellen liikkua seisovaltaan ja kädet ei millään pysyneet taskussa, vaikka kuinka hän puristi housun taskuja sisälätpäin ja hymyileminen koko ajan näytti siltä, että poikanen olisi joku mielisairas, joka ei ymmärtänyt mistään mitään, mitä tyttö siinä edessä selitteli.

Riku kohotti hieman kulmiaan kuullessaan kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä ja maniajaksosta.
"Heiiii, se tekee vain hyväksi sinulle. Olet erilainen kuin muut ja se on vain plussaa", Riku kuulosti kuin joltain terveydenhoitajalta, mutta hän tarkoitti, mitä sanoi. "Keskittymishäiriöisen elämä on raskasta, mutta antoisaa. Lääkkeet katsos, niitä on kiva vetää."
Riku naurahti lempeästi ja katsoi Verityä kuin olisi viaton pikku poika.

Japanilainen oli aidosti innostunut toisen sanovan soittavansa bändissä. Ja se näkyi hänen kasvoiltaan, jotka hehkuivat valkoisten hohtavien hampaiden kanssa, kun tunkkaisten hyllyjen välistä sirotteli auringon valo.
"Jep, kitaraa myös bändissä."

Verity naurahti kuvitellessaan mielessään pöydän ääressä istuvan, iloisesti hymyilevän Rikun edessään kasa pillereitä.
"Minä en niinkään pidä pillereiden syömisestä, ne maistuvat kamalilta. Mutta mielummin minä niitä vedän kuin alan riehumaan maniajaksoissa. Ennenkuin mielialahäiriö todettiin ja lääkitys saatiin kohdalleen saatoin tehdä ihan mitä vain. Kerran yritin tehdä kuperkeikan rappusten yläpäästä niin, että olisin kierinyt rappuset alas. Onneksi äiti kuitenkin huomasi aikeeni ja sai raahattua minut huoneeseeni", tyttö kertoi naurahtaen. Hän ei uskaltanut edes kuvitella, mitä kaikkea olisi sanonut ja tehnyt Rikulle ellei lääkitystä olisi. Ehkä hän olisi raahannut tuon jo komeroon tai jotain.
"Kiva kuitenkin, ettet sinäkään ole ihan normaali", hän vielä lisäsi aidosti hymyillen.

"Oletko soittanut kauankin?" peruukkipäinen kysyi innoissaan. Oli aina kivaa tavata muita, jotka uhrasivat osan ajastaan jollekin soittimelle, ja vielä parempaa, jos he soittivat myös bändissä. Tuli heti yhteenkuuluvuuden tunne, kun joku tiesi kuinka vaikeaa se oli. Ei ollut helppoa yrittää nousta täydestä nimettömyydestä lavalle, jonka edessä oli satojatuhansia kuuntelijoita. Se oli yksi Verityn haaveista, päästä soittamanaan bassoa bändissä, jolla oli tuhansia faneja ympäri maapalloa. Olisi varmasti ihanaa nousta kerta kerralta lavalle, kuulla yleisön innostunut huuto, työntää muu elämä pariksi tunniksi kokonaan mielen taka-alalle ja leikkiä hetki, että maailmassa oli vain se hetki. Oikeastaan Veritylle riittäisi se, että heidät tunnettaisiin edes Yhdysvalloissa, ja että heidän levyjään myytäisiin melkein kaikissa osavaltioissa. Kummatkin olivat suuria unelmia, mutta se eí haitannut häntä. Joskus piti tavoitella tähtiä, vaikkei sinne asti pääsisikään.

//lyhyempää tähän väliin. :P//

Riku haroi räikeitä hiuksiaan naurahtaen leppoisasti.
"Pitää siis muistaa pitää sinut ja lääkkeet erillään, jos joskus niin voisi tapahtua", japanilainen nuori lausui kermaisevalla äänellään. "Ei ne kuitenkaan mulla mitään tollasta aiheuta. Ehkä ne vain lisävät intoiluani, josta en voi sanoa olevani iloinen, mutta näinpä on parempi kuin sellainen ikuinen masentava nuori. Nehän on muutenkin kivan väriset, ne pillerit. Pahinta on siinä, että niitä pillereitä on paljon sinisiä, joten voi olla mahdollista, että otin vahingossa Viagran", Riku irvisti ja punastui hieman. Hänellä ei ollut vieläkään hajuakaan, miten toinen suhtautui hänen sanoilleen, mutta sepä ei paljon menoa haittannut.

Nuorukainen mietti hetken aikaa toisen kysymystä.
"Kai siinä viisi vuotta on tullut täyteen. Tai sitten neljä, mutta hyvin on mennyt", Riku ei oikeastaan täysin ollut varma kuinka hyvä oli soittamaan, mutta hänellä oli rutkasti faneja, jotka kehuivat häntä maasta taivaaseen. Ehkä hän sitten kai oli hyvä.

"Kuinka kauan aiot olla täällä kirjastossa?" Riku kysyi ja asteli pari askelta poispäin ja kutsui Verityä sormellaan istumaan luokseensa. Nuorukainen oli nimittäin istuutunut yhdelle tuolille pöydän ympärille.

//tuli miullakin :)//

//millanen ääni on kermaiseva? O__o :DD//

Kuultuaan toisen valituksen sinisistä pillereistä Verity alkoi nauramaan heleällä äänellään ja nauroi muutaman minuutin, kunnes sai hillittyä itsensä pelkkään hymyilyyn.
"Eikö se sitten kannattaisi pitää ne Viagrat kaukana muista lääkkeistä?" hän kysyi, yrittäen samalla pitää edes jonkinasteisen pokan. Ei hän halunnut, että Riku luuli hänen pilkkaavan tuota. Ei se tytön asia ollut jos toinen käytti potenssilääkkeitä, ei sinne päinkään. Olihan se hiukan outoa, että teini-ikäisen piti käyttää sellaisia, mutta mikäs siinä jos niin halusi tehdä.
...Vaikkakaan Verity ei voinut olla täysin varma siitä, että Riku sellaisia käytti, ehkä toinen mainitsi ne muuten vain. Mutta miksi ylipäätään pojan lääkkeiden seassa olisi Viagra-pillereitä? Tyttö ei ollut yhtään varma, halusiko edes tietää.

"Vähän kauemmin kuin minä siis", Verity totesi, ja nöykäytti hyväksyvästi. Hänestä oli mukavaa, että he soittivat samankaltaisia soittimia, vaikkei hän ollutkaan varma miksi. Vielä hienompaa olisi varmaan ollut se, että he olisivat soittaneet samoja soittimia. He olisivat voineet vertailla kokemuksia ja soittimia ja muuta kivaa. Kyllä se näinkin kävi, pystyi vertailemaan basson ja kitaran ominaisuuksia, eli melkein sama.

Peruukkipäinen käveli Rikun luo ja istui tämän luokse ennenkuin avasi suunsa.
"En oikein tiedä. Ainakin tarpeeksi kauan, että 1. luokkalaisille tarkoitettu tiedotustilaisuus loppuu. Minua ei oikein kiinnostanut kuunnella rehtoria, ja karkasin sen takia kirjastoon", hän selitti ja virnisti leveästi. Vaikka se olisi jotain tärkeää, niin aina pystyi kysymään kavereilta mitä sillä vanhalla kurpalla oli sanottavana.

//sellainen pehmeä xD//

Viagra ei ollut Rikulle tuttu asia, eikä hän ollut koskaan kenenkään kanssa sekstailemassa, joten hän puhui puuta heinää. Ihan vain huumorinsa takia. Tosiaan nyt toinen sai väärän kuvan hänestä, ihan kuin japanilainen tarvitsi potenssilääkkeitä. Kyllä hänen oma miehisyydensä oli tarpeeksi iso pitämään nautintoa yllä.
"Niitä lääkkeitä on katsos niin paljon, ettei ole mitenkään mahdollista tehdä niin", Riku iski silmää hymyillen keveästi. Sen sanottuaan hän lopetti omalta osalta Viagran puhumisen.

"Olethan nuorempi kuin mä", japanilainen totesi ilollaan, joka virtasi hänen sydämessään, suonissaan ja hohtavissa kasvoissa, jotka olivat tupakan takia hieman valkoisemmat kuin yleensä. "Mut älykkäämpi kuin muut, jotka soittavat bassoa. Tyttönä oles myös sievempi", poika jatkoi ja puhui totta. Verityssä oli oikeastaan kaikki, joita Riku ihaili ihmisissä. Mutta hän ei voinut sanoa, että tunsi toisen todella hyvin.

Riku seurasi Verityn liikkeitä, kun tämä istuutui hänen vastapäähän. Askeleet olivat sulavat ja ihastuttavat tytön kasvot olivat hänen mielestään eloisat ja avoimet uusia asioita kohtaan, etenkin Rikuun, joka osasi olla oma itsensä.
Hän hymyili uudelle tuttavuudelle.
"Olet siis ykkösellä. Itse en sitä aikaa muista paljonkaan, kun joka päivä oppii uutta, tai ainakin niin luulen, ja elämä menee sitä rataa, miten haluankin."

Verity punastui kevyesti, toisen sanat lämmittivät hänen mieltään. Se tuntui kieltämättä mukavalle, varsinkin ku ne tulivat Rikun suusta.
"En oikein voi sanoa, että sinäkin olet sievä, mutta ainakin olet komea", tyttö kehui toista hymyillen. Hän oli oikeasti sitä mieltä, eikä sanonut sitä vain kohteliaisuuden vuoksi. Toisessa oli sitä tiettyä ilkikurisuutta, josta huomasi, ettei tämä ollut aikuinen, mutta silti Riku oli kehittyneen oloinen. Toisen ulkomuotoa oli vaikea selittää, mutta tyttö piti siitä.

"Oikeasti minun kuuluisi olla 2.:lla, mutta olin yhdessä vaiheessa niin sekaisin, että minut päätettiin jättää luokalle kertaamaan ja oppimaan kaikki mikä meni ohi tunneilla", Verity kertoi. Luokalle jääminen ei sinän ähaitannut häntä, se vain tarkoitti yhtä lisävuotta koulussa. Se ei ollut mitenkään paha juttu, sai ainakin mahdollisuuden parantaa tuloksia mitä siloin sai. Tulokset eivät olleet mitään parhaimpia ensin, hän pääsi suurimmasta osasta kokeista juuri ja juuri läpi, mutta kertauksen jälkeen hän oli luokkansa parhaita.
"Mutta eiköhän se ihan totta ole, että joka päivä oppii jotain uutta. Maailma on niin täynnä kaikkea, mitä voisi oppia, joten olisi erikoista ettei oppisi yhtään mitään joinakin päivinä. Voisihan se olla mahdollista, jos laitettaisiin valkoiseen huoneeseen, jossa ei olisi ikkunoita tai huonekaluja tai mitään, mutta kai silloinkin oppisi jotain. En oikein tiedä, en ole ikinä kokeillut", tyttö selitti. Hän varmaan oli antanut itsestään jo aika sekopäisen kuvan selittäessään vähän liikaa.

"Millä luokalla sinä olet?" peruukkipäinen kysyi, ja laittoi jalkansa ristiin. Hän nojautui pöytään kyynerpäällään ja siirsi toisen kätensä pöydälle lepäämään, laskien sitä ennen kirjan pöydälle.

Riku punastui. Ja todella paljon Verityn sanoista, mutta yritti pidätellä itseään hymyillään, joka ei ehkä ollut niin iloisen oloinen kuin viimeksi, mutta ei tietenkään, kun juuri joku oli sanonut hänet komeaksi. Ja se joku oli tyttö, mikä oikeastaan alitajunnassa lisäsi poikasen punaisuutta. Katsoessaan siinä toista, Riku tahtoi peittää katseensa, mutta otti itsestä kiinni niskasta ja katsoi suoraan toisen silmiin.
"Kiitos", Riku hymisi hiljaa virnistäen. "Olen kamalan ujo, jos joku kehuu minua, vaikka se olisikin ihan vain kohteliaisuuden takia, heh."

Nuorukainen nojasi käteensä katsoen ja kuunnellessaan toista mielenkiinnolla, joka kohosi entisestään, mitä enemmän Verity puhui. Häntä ei lainkaan haittannut, kun toinen puhui ja hän kuunteli. Hän oli vain tottunut puhumaan paljon ja sekalaista, mutta Verityn puhuessa mikään ei kuullostanut hassulta, vaikka tämä puhuikin valkoisesta huoneesta. Riku nautti olostaan.

"Olen toisella", vastasi nuorukainen hymyillen. Oli toisella luokalla, mutta olisi halunnut jo olla kolmannella, jotta voisi nauttia elämästään paremmin, sillä pianhan hän pääsisi pois tästä lukiosta ja saisi elää sellaista elämää niin kuin halusi ilman sääntöjä.

"Haluaisitkos lähteä tänä iltana jonnekin?" Riku kysyi nopeasti, sillä ajatus tuli ensimmäisenä mieleen.

//jauhaisko nää paskaa muutaman vuoron verra ja sit hypeltäis iltaan tjtn? :DD tai vaikka heti.//

"Ei se ollut vain kohteliaisuuden vuoksi. Minusta olt oikeasti komea", tyttö vakuutti hymyillen, vastustaen halua huutaa "aww" antaa Rikulle halaus, tuo vain oli jotenkin hellyyttävä punastellessaan. Maniajakson aikana itsehillinnän pitäminen oli työn ja tuskan takana, oli erittäin vaikeaa estää itseään tekemästä tyhmyyksiä. Varsinkin kun mieli kokoajan vakuutti, että asioiden tekeminen oli okei, siinä ei ollut mitään vikaa.

"Joten olemme suunnilleen saman ikäisiä", Verity vastasi iloisena. Oli aina mukavaa tavata omanikäsiä, yleensä koulussa tutustui vain itseään nuorempiin osittain siitä syystä, että hän oli jäänyt luokalle. Ei se kuitenkaan olisi ollut väliä, minkä ikäinen Riku oli, samalla lailla hän tuota kohtelisi, vaikka ikä heittäisikin muutamalla numerolla 17:sta.

"Eiköhän se käy, kunhan äiti ei vain huomaa, että minulla on maniajakso menossa. Hän ei mielellään päästä minua ulos niiden aikana, kun käyttäytymisestäni ei ole takeita. Psykologi on vain pumpannut hänen päänsä täyteen kauhukuvia kaikesta siitä mitä voisin tehdä", Verity kertoi, ja mutristi huuliaan. Hän ei oikein pitänyt siitä, kuka teini nyt pitäisi elämän rajoittamisesta, mutta ainakin tiesi, että äiti välitti edes jotenkuten.

//lyhyttä...//

//ihan miten vain n__n//

Riku katsoi Verityä kuin pieni koiranpentu, muttei sitä tarkoittanut. Sellainen ilme tuli vain, kun toinen kehui häntä vielä enemmän. Hän pidätti punastumista ja onnistuikin siinä kohtalaisen hyvin, kunnes hänen oli aivan pakko viedä katse alas, ettei näkisi tyttöä enää.

Japanilainen hymyili myötätuntoisena. Hänen vanhemmat eivät olleet tiukkoja edes siitäkään, vaikka tiesivät kuinka paha keskittymishäiriöä hänellä oli. Kunhan hän popsisi niitä pillereitä niin eiköhän kaikki parane.
Niinpä. Parane. Mikään ei parane pillerien voimalla.

"Olen hieman kateellinen sinulle. Sinun äitisi sentään valvoo sinua, minun ei edes huomaa, vaikka olisinkin ajannut itseni kaljuksi", Riku vajosi puoliksi kädensä päälle ja puristi huulensa yhteen näyttäen "voi tätä elämää" - ilmettä, mikä ei tosin ollut mikään ilmiselvä.
"Mutta hyvä jos pääset, minne haluaisit mennä?"

"Aina joskus toivon, ettei äitini välittäisi minusta niin paljoa, koska se on joskus todella tukahduttavaa, kun ei voi käydä lenkilläkään ilman, että pitää tarkkaan selittää mitä kautta menee ja onko yksin vai kaverin kanssa. Äitini on inhottavan tarkka kanssani, varmaankin sen takia, että hän odotti tytön saamista 14 vuotta. Joskus se tosin on ihan mukavaakin, ainakin tietää, että on joku joka välittää silloin kun on masentunut, se auttaa jaksamaan", Verity totesi. Aina välillä teki mieli repiä hiukset päästä, kun mihinkään ei voinut vain mennä ja kaikki piti suunnitella etukäteen eikä yksityisyyttä ollut juuri ollenkaan, mutta silloin kun pysähtyi ajattelemaan kuika ikävää olisi, jos äiti ei välittäisi yhtään.
"Anteeksi, taisin olla aika ilkeä kun valitin tuollaista sinulle", tyttö sanoi äkkiä tajutessaan miltä toisesta saattoi tuntua kun hän valitti huolenpidosta mitä toinen ei puheiden perusteella saanut.

"En tiedä... Elokuviin? Syömään? Molempiin?" peruukkipäinen ehdotteli hymyillen. Nämä olivat -jos ne edes olivat- hänen järjestyksessään kolmannet treffit, ja innostus alkoi pikkuhiljaa tarttua. Hän ei usein päässyt treffeille, osittain äidin syystä, joka ei antanut olla kamalan myöhään ulkona ja osittain veljiensä, jotka eivät halunneet isojen pahojen susien eli poikien päästä käsiksi holtittomaan siskoonsa.
"Mitä sinä haluaisit tehdä?" Verity kysyi, edelleen hymyillen. Oli aika vaikeaa päästä eroon hymystä, mutat ei eroonpääsemiseen ollut tarvettakaan.

Riku hymyili koko ajan, kun tytön suu kävi. Se oli oikein mukavan kuuloista, kun sentään joku puhui japanilaiselle oudolle papukaijalle, joka osasi olla hyvinkin outo. Joten kukaan ei oikein tahtonut kuulla häntä. Mutta nyt hän mieluiten kuunteli Verityä kuin omaa suutaan, tahtoen silti sanoa kommenteja tytön puheiden väliin, mutta jätti sen tekemättä, sillä ei halunnut keskeyttää tahallaan toista.
Riku pudisti päätään hymyillen, jota hän oikeasti tarkoitti.
"Et suinkaan, et suinkaan! On kiva kuunnella ääntäs, se rauhoittaa osittain", japanilainen hymyili silmillään että huulillaan.

Japanilainen hieman nojasi eteenpäin Verityn ehdotuksien takia ja hieroi huomaamattoamsti leukaansa ihan kuin miettisi ehdotuksia. Eipä ehdotukset olleet pahoja, ei lainkaan, hän oikeasti ajattelikin niitä. Elokuvaan meneminen tosin tuottaisi hänelle vaikeuksia, sillä poikanen ei oikein kauan viihtynyt aloillaan, yhdessä paikassa. Mutta ei hänen housuissaan mitään muurhaisia ollut...

"Käy hyvin, molemmat siis", poika vastasi ja jatkoi heti puhumistaan. "Oletko ennen käynyt kenenkään tällaisen kanssa ulkona? Tosin, minunlaisia on vain yksi kappale, joten.."
Riku naurahti omille sanoilleen. Jokunen olisi luullut, että häntä hävetti. Ei suinkaan. Hän oli hyvällä päällä, eikä punaisia isoja täpliä hehkunut hänen poskillaan. Sentään hänen valloittava hymy levisi huulille.