You're lucky, lucky, you're so lucky

//Wrai tänne Damyanin kanssa, yay!//

Oli niitä aikoja, jolloin aurinko paistoi niin kauniisti aurinkoisena päivänä, ettei sisällä oleskelu käynyt päinkään. Sisällä viihtyivät vain ne ihmiset, jotka pelkäävät hiusvärinsä haihtumista ja ne, jotka olivat liian masentuneita oleskelemaan poutapäivänä ulkona. Oli vain hyväksi, että ne masentuneet ihmiset pysyttelivät sisällä, sillä kukaan ei halunut nähdä angstaajia ulkona tähän aikaan päivästä.
Joten, koulun pihalla kirmasivat monet opiskelijat, jotka elivät täyttä tätä päivää. Siellä nähdään koulun suosittuja juoruilemassa cheerleadereiten kanssa ja urheilijapoitsut yrittivät tehdä vaikutusta tyttöihin. Nörtit ratkasivat yhdessä matematiikan tehtäviä siinä toivossa, että jotkut tytöt tulisivat ylistämään heidän älykkyyttä. Tavikset söivät eväitään ja viihtyivät lokoillen nurmikentällä pelaten erilaisia korttipelejä.

Kukaan ei huomioinnut paljonkaan pinkkipäätä, joka asteli hymysuin nurmikentälle. Hänen olkapäällä keikkui akustinen kitara, jonka hyypiäinen oli ottanut mukaan kouluun, sillä ajatteli, että tästä päivästä tulisi aurinkoinen ja niin hän voisi harjoitella nurmikentällä kaikessa rauhassa. Hän hymyili kaikille, jotka tulivat häntä vastaan, eikä oikein välittänyt siitä, mitä hänestä puhuttiin selän takaa. Hän vain oli niin iloinen tänään.
Riku Waters oli pukeutunut valkoiseen t-paitaan, jossa luki isolla fontilla GREEN ja housuina toimi löysät kuluneet, vaaleat farkut, jotka juuri ja juuri pysyivät nuorukaisen päällä. Kengät olivat punaiset tossut, jotka myös oli yhtä kuluneita niin kuin farkutkin. Pinkkipään hiukset olivat edestä hieman laskeutuneet, mutta muuten ne sojoittivat taaksepäin pinneillä. Auringon takia hän piti mustia aurinkolasejaan.

Riku katsoi ympärilleen ja istuutui sitten nurmikentän ylämäkeen, jotta saisi katsella pihalle samaan aikaan, kun soittaisi jotain piristävää. Hän istui kaukana toisista opiskelijoista, jottei paljon häiritsisi heitä ja muutenkin hän ei nyt jaksanut kuulla valitusta.
Nuorukainen japanilainen istui jalat sojottaen sivuille ja painoi kitaransa syliin. Keskittyneenä hän sääteli kitaraa kieli poskella. Hän, jos joku oli tarkka kitarastaan.

Damyan hyräili itsekseen epämukavassa loikoilupaikassaan...Puussa. Poika oli viettänyt oksalla istuen viimeiset kolme tuntia. Jotenkin aika oli mennyt liian nopeasti ja tunneille ei oltu edes selvitty. Mutta eipä se Damyania painanut! Hetkeksi poika sulki silmänsä ja hymyili itsekseen. Aurinko paistoi tavalliseen tapaansa ja päivä näytti lupaavalta! Mitäköhän sitä illaksi keksisi?
"Mitä vittua sinä siellä teet, Neill?!" Kuului sitten huudahdus ja poika säikähti pahanpäiväisesti. Seuraavat sekunnit menivätkin nopeasti. Pojan käsi lipesi, tasapaino petti ja kolme metriä alaspäin tiputtiin. Pian Damyan makasi sitten Matt Mirischin jalkojen juuressa selällään. Pahis katsoi häntä kulmat kurtussa.
"aijajajaii..." Friikkipoika ulisi ja pahisystävä potkaisi tuota pienesti olkapäähän ja kiskoi sitten kädestä ylös.
"Mä en taho tietää. Nähään illalla vakkaris? Ok?" Tuo vain ilmoitti ja painelikin sitten pois ystävänsä luota, joka hieroi takapuoltaan irvistys kasvoillaan.

Poika mutisi epämääräisesti vastauksen ja lähti talsimaan sitten toiseen suuntaan mitä Matt oli lähtenyt. Hetken tuo käveli, kunnes lysähti mahalleen nurmelle ylämäkeen.
"Meni selkäranka..." Tuo jatkoi mutisaansa itsekseen, kunnes käännähti selälleen. Taivasta katsottiin. Pilviä ei näkynyt. Ei niin missään. Olikohan Mattillä jotain suunnitelmia täksi illaksi? Ainahan tuolla oli, mutta jotain specialia? Ääni kantautui pojan korviin ja katse kiersi nopeasti ympäriinsä, kunnes vihreät silmät tarkentuivat aika lähellä olevaan poikaan komeilla hiuksilla. Tuo viritteli kitaraa. Pyöreät silmät tapittivat tuota kitarasankaria.

Ei kestänyt kauankaan, kun Riku tunsi kuinka aurinko porotti ankarasti niskaan. Hän ei silti hevillä hellittänyt otettaan kitarastaan, vaan jatkoi harjoitteluaan kuin mitään ei olisi. Saadessaan kunnon virityksen päälle ja tunnelman, Riku painoi kajaalilla värjätyt silmät kiinni ja nosti päätään kohti taivasta hyristellen soittonsa mukana. Hän ei tiennyt, mistä oikein lauloi ja soitti, mutta se taisi viedä hänet kokonaan jonkinlaiseen transsiin, sillä Riku ei enää huomioinnut ketään lähellään, ei edes selkärankaa valittavaa poikaa.
Mutta auringon porotus oli liikaa. Riku avasi silmänsä ja katsoi suoraan pilviin saadessaan ikävän valon silmiin, joita alkoi särkeä hetken ajan.

Nuorukainen hymähti itsekseen ja silitteli kitaraa pienen soiton jälkeen. Akustinen kitara oli ollut hänellä pienestä pitäen, sillä hän oli saanut sen adoptiovanhemmilta, jotka harrastivat nuorina kitaransoittoa. Ainakin hänen adoptioisänsä, sillä tämä oli ollut joskus muinoin kitaraopettaja. Mutta Riku oli päättäväinen ja opetteli itse soittamaan, vaikka apu olisi ollut ihan lähellä.

Äkkiä hän huomasi jonkun katselevan häntä. Riku Waters nosti katseensa kitarasta ja katsoi suoraan poikaa, joka katseli häntä. Riku hymyili ystävällisesti ja vilkutti. Sisällään hän oli innoissaan, kun joku katsoi häntä, sillä oli mahdollisuus saada joku keskutelukumppaniksi. Hän rakasti keskuteluja, oli aiheena sitten mikä vain. Häntä katseleva tummahiuksinen nuorukainen ei ollut tuttu, mutta pian tulisi tutuksi, jos Riku saisi päättää.

"Ihana päivä, eikö? Katselit minua, kun soitin, eikös niin?" Riku kysyi tuntemattomalta pojalta hymysuin.

Damyan paransi ryhtiään hieman, kun soitteleva henkilö hänet bongasi.
"Kyllä. Sinua ja kitaraasi." Hän ilmoitti ja könysi toisen vierelle.
"Minäkin rämpyttelen kitaraa. En tosin ikinä ole opetellut sitä... Mutta kuitenkin." Friikki selitti naureksien hieman. Tupakka-aski kaivettiin taskusta. Se oli kuitenkin painunut lyttyyn putoamisen johdosta.
"Scheisseeee...." Poika marisi ja otti varovasti yhden tupakan askista. Se oli osittain poikki. Damyan kohautti hieman harteitaan ja laittoi sen varovasti palamaan.

Hetken tupakasta nautittiin, kunnes katse kääntyi takaisin poikaan.
"Mun nimi on Damyan. Sä oot..?" Hän kysyi sitten hymyillen vihreät silmät loistaen. Toinen näytti jotenkin hassulle erikoisissa hiuksissaan. Eikä kitaraa soittava henkilö voinut olla mitään kamalaa?
Katse käännettiin koulun oville. Siellä marssi pari hänen luokkakaveriaan. Tunnille kai menossa.
"Mä en kyllä kehtais enää kouluun mennä. Lähetää kahville? Mä voin tarjota?" Mustahiuksinen pörröpää ehdottikin jo seuraavaksi, vaikka ei oikeastaan edes tuntenut tyyppiä. No, sen siitä sai, jos ei omannut itsesuojeluvaistoa.

Riku hymyili leveästi, eikä arastellut lainkaan, kun toinen alkoi puhumaan. Itse asiassa hän rakasti muiden ihmisten puhumista, sillä japanilaisen korvissa jokaisen ihmisen ääni oli vain ihanaa, täynnä sitä itseään, jota hän voi joka kerta kuunnella ja jäädä siihen rauhoittumaan, kun joku puhuu.
Eikä tuon mustahiuksisen pörröpään puhe ollut lainkaan kamala, päinvastoin.

"Kukaan ei ole koskaan opetellut kitaransoittoa, se tulee itsestään, lähtee sisältpäin", Riku vastasi ystävällisesti, kun tuntematon poika istuutui hänen viereen. Tämä näytti siis olevan vailla seuraa ja otti Rikun keskutelukumppaniksi vailla mitään ennakkoajatuksia. Tai no, niin hän kuvitteli.
Japanilainen katsoi poikaa, kun tämä alkoi polttelemaan kaikessa rauhassa. Hän itse oli polttanut koko askinsa edellisellä välitunnilla ja kirosi sitä nyt. Hänen teki mieli, muttei viitsinyt sanoa sitä toiselle.

"Riku vain", nuori poikanen hymyili silmillään.
Nuorukainen huomasi, että tuntematon poika oli melkein saman pituinen kuin hän ja muutenkin vaikutti vartaloltaan samanlainen. Silti, hän tunsi itsensä hyvin pienikokoiseksi kuin tyttö pojan vieressä.
Riku virnisti leveästi ja ilahtui suuresti toisen kysymykselle. Ei hänkään viitsinyt mennä psykologian tunnille ja muutenkin se olisi hänen ensimmäinen poissaolo, joten mikäettei. Kahvi tekisi terää, kun ei tupakkia näyttänyt olevan missään.

"Käy toki, ei sun tarttee kuitenkaan tarjota", pinkkipää vastasi ja nousi ylös heittäen kitaransa takaisin olalleen. Eipä tullut paljon harjoiteltua, mutta viihtyisi paremmin tuntemattoman pojan kanssa kuin soittamassa paahtavassa auringossa.

Damyan nyökkäili toiselle, vaikka ei ollutkaan aivan varma mitä toinen tarkoitti. Miten niin kukaan ei opetellut kitaran soittoa? Kyllä muutamat hänen tuntemat olivat oppineet soittamaan tunneilla käyden? häh? Asia kuitenkin unohdettiin nopeasti, sillä toinen kertoi nimensä.
"Riku...?" Hän toisti mielestään erikoisen nimen perässä ja kohautti sitten harteitaan. Jotkut sanoivat friikin omaa nimeä erikoiseksi, mutta kyllä japanilaisen nimi voiton vei! Se taisikin olla japanilainen nimikin? Loogistahan se olisi.

Toinen poika suostui lähtemään kahville ja innoissaan Damyan nousi seisomaan.
"Hienoa! Voidaan siis pummia yhdessä tunnilta." Hän ilmoitti iloisena vilkaisten muutamia oppilaita jotka valuivat rakennukseen sisälle.
"Mennää johonki muualle ku Dustyyn? Mulla on porttikielto sinne. En pääse sisään. Tai pääsen, mutta viidessä minuutissa pääsen kyllä uloskin." Mustahiuksinen poika selitti hiuksiaan haroen hieman hiuksiaan. Se oli totta. Hän oli onnistanut kerran kaatamaan yhden pöydän ja hajoittamaan kahvintekokoneen. Eikä hän ollut edes humalassa silloin! Häntä seurasi vain huono-onni.

Riku jäi katsomaan Damyania pitkään, kun tämä kuuli kai ensimmäistä kertaa japanilaispojan nimen. Hän luuli, että hänen nimestään tulisi iso haloo, mutta näytti siltä, että Damyan ei siitä paljon hätkähtänyt. Muutaman kerran vain kohotti olkiaan ja siinä se. Riku piti toista sen verran älykkäänä, että tämä ymmärtäisi pinkkipään olevan japanilainen.

Nuorukainen hymyili lempeästi toisen suunnitelmalle, pummia yhdessä tunnilta. Se oli hauska lause, joka jäi Rikun päähän vielä pidemmäksikin aikaa. Että toinen osasi olla hänen mielestään pelottavan hauska. Pelottava siinä mielessä, että tänään pinkkipää nauraisi mielessään itsensä kuoliaaksi. Toivottavasti Damyan ei pelästyisi siis Rikun ylipirteydestä, joka pulpahti aina välillä pintaan, kun häntä naurattaa.
Riku nyökkäsi Damyanin ehdotukselle. Hän tunsi monia, joilla oli porttikielto kyseiseen kahvilaan.

"Ei mulla ole mitään väliä minne mennään, kunhan kahvia sais", nuorukainen vastasi ja lisäsi nopeasti tupakan himossa, "ja tupakkaa."
Riku katsoi ehkä hieman liian pitkään mustahiuksista poikaa. Hän ei tiennyt, mitä toisessa oli, mutta päätti ottaa tästä selvää.

Rokkari lähti kulkemaan pois pihasta miettien samalla, minne he voisivat mennä. Pienen hetken ajan hän muisti erään hyvän kahvilan, joka oli vain kävelymatkan päästä ja sieltä sai kaupungin parasta kahvia. Tupakasta hän ei ollut niinkään varma.
"Tiedän yhden hyvän kahvilan", hän sanoi hymy huulillaan. "Pieni kävelymatka vain niin ollaan perillä."

Damyan hymyili toiselle ja ojensi lyttääntynyttä tupakka-askiaan.
"Jos osaat polttaa katkonaisia, niin saat tästä." Hän kehotti. Olihan Riku juuri tahtovansa kahvia ja tupakkaa.
"Kahvia mulla ei oo takataskus, mutta eiköhän sitä jostain kahvilasta saa." Mustahiuksinen poika lisäsi ja rymysi sitten seisomaan. Selkään ja takapuoleen koski edelleen. Todennäköisesti putoaminen jättäisi jälkeen komeat mustelmat, mutta olihan hän pahempiakin kokenut.

Omaa tupakkaa polteltiin, vaikkakin hieman hankalasti. Olihan sekin puoliksi poikki. Normaali-ihmiset varmasti heittäisivät koko askin tässä vaiheessa pois, mutta Damyan ei ollut mistään rikkaimmasta päästä. Jokainen tupakka piti polttaa viimeiseen asti. Hän lähti astelemaan toisen perään ja nyökkäili pari kertaa, kun tuo kertoi tietävänsä kahvilan.
"Hienoa. Toivottavasti ei oo kallispaikka, muuten joudun kiskomaan sut kämpille kahville."

Vedän hahmon pois, kun vastaus kestää =) Kiitos pelistä *=)