Would you be my bad boy

[Lumene & Monique, yay~]


Motocrossin pörinää koulun syrjimmissä pihalaitoilla. Se oli paikka, missä monet ja harvat motocrossin harrastajat viettivät laatuaikaa, jos opiskelu ei oikein kiinnostanut. Se oli tarpeeksi syrjässä, jotta opettajat eivät näkisi lintsaavia nuorukaisia. Yksi niistä oli Russel Haughton, jota opiskelu ei ollut koskaan kiinnostanut. Pienestä pitäen miehenalku oli nähnyt koulun pahimpana vihollisena, eikä siis vaivautunut käymään koulua samalla tavalla kuin muut opiskelijat. Oli kyllä yllättävää, että hän vielä oli koulussa, sillä hänhän olisi yhtä hyvin pitää vapaavuoden ja lähteä kauas pois. Mutta minkäs teet, kun rahaa ei ole tarpeeksi matkustaa kauas.
Russilla oli hyvä syy lähteä: huvin vuoksi, kauas tästä helvetistä, johon hän vahingossa syntyi.

Russel Haugton oli miehenaluksi hyvin komea ja urheilullinen, muttei tyttöjen suosikki. Kylmän ja karun luonteensa takia tytöt kaikkosivat hänen luotaan. Toki tyttöjä kiinnosti pahat pojat, mutta tämä paha poika oli tarpeeksi paha, vastenmielinen, joka ei tuntenut hymyilemistä, eikä kunnioitusta toisia kohtaan. Eikä Russ ollut kiinnostunut kenestäkään.
Tähän menneessä.

Mustaan huppariin ja käytettyihin farkkuihin oli miehenalku tänään pukeutunut ja tumma kypärä suojasi hänen päätään, kun nuorukainen ponkasi korkeasta hiekkahyppyristä ilmaan. Oli kuin aika pysähtyisi, kun Russ teki takaperin voltin ja painautui sitten painovoiman takia takaisin maahan.
Hän rakasti sitä vauhtia, sitä tunnetta, kun maa yhtäkkiä katosi hänen altaan ja samassa hän oli yhtä ilman kanssa. Nuorukainen tunsi itsensä vapaaksi kuin taivaan lintu. Juuri sen takia hänen kypärän alta saattoi nähdä leveän virnistyksen, joka oli tarkoitettu ainoastaan hänelle.

Russ ajeli kaikessa rauhassa pientä kehää ympäri ja teki hyppyjä, jotka olivat toisen perään erilaisia. Hän oli tänään yksin, sillä olihan nyt puoli kymmenen aamulla ja monet hyppypellet tunnilla. Miehenalku pysäytti pyöränsä kehän keskelle ja avasi visiirinsä kokonaan auki ja katseli sitten kylmillä sinisillä silmillään avaraa pihaa. Ei sielunristiä ja aurinko paistoi ihanan lämpimästi puiden latvojen välistä.

//kyllä, Minoque juu xDD ja neidin asukokonaisuus ♥

Mikä opettajia oikein riivasi? Heti, kun antoi pientäkin kritiikkiä opetuksesta, hermostuttiin aivan totaalisesti ja osoitettiin uhkaavalla sormella luokan ovea, jos kritiikin laukominen ei loppunut. Ja totta kai Monique McAdams oli aivan tahallaan antanut opettajan uhkauksen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja jatkanut kritiikin antamista pienimmästäkin asiasta. Mutta se vain yksinkertaisesti johtui siitä, ettei opettaja osannut hänen mielestään opettaa ja jos osasi niin todella tylsällä tavalla. Tuon tasapaksua ääntä voisi äänittää kännykkään ja kuunnella sitä ennen nukkumaanmenoa kuin eräänlaisena tuutulauluna, joka kyllä nukuttaisi joka ikisen kuulijan alta aikayksikön.
Kun Mona ei ollut uskonut opettajan monia uhkauksia, lähetettiin tyttö rehtorin juttusille, joka oli hyvin ammattitaidokkaasti ottanut selville, mistä kiikasti ja antanut tälle pienen varoituksen sekä kehottanut pahista pysyttelemään loppupäivän poissa opettajan silmistä. No, se ei ollut ongelma eikä mikään.
Heti kun rehtorin luota päästiin autioituneelle käytävälle, suunnisti neiti automaattisesti ulos syrjäpihalle polttelemaan syöpäkäärylettään ja nauttimaan hiljaisuudesta.

Tupakka jätettiin huulien väliin ja laukusta kaivettiin musta simpukkapuhelin, jonka läppä heilautettiin auki ja kirjoitettiin tekstiviesti parille ystävälle, jotka olivat kysyneet tytöltä, oliko tällä koulun jälkeen menoa.
Totta kai Moniquella oli menoa, ainahan hänellä oli!
Samassa bruneten tarkkoihin korviin kantautui tutun kuuloinen, melkeinpä rauhoittava moottorin ääni. Jos neiti ei harrastaisi motocrossia ja ylipäätänsä olisi vähemmän kiinnostunut moottoreista, ei hän voisi tunnistaa tuota luokseen kutsuvaa moottorin äännähtelyä. Ilmeisesti joku oli juuri ajelemassa omalla pyörällään. Mutta harrastiko joku muukin Astonin oppilas motocrossia hänen lisäkseen? Vai oliko se kenties jonkun muun koulun oppilas joka oli hyppytunnillaan tullut muiden maille uhittelemaan pyörällään?
Oli miten oli, siitä oli otettava selvää.

Pahis lähti suunnistamaan voimistuvaa ääntä kohti ja päätyikin pian jo tutuksi tulleelle motocrossauspaikalle, jossa hän olisi mieluusti itsekin ajellut pyörällään, mutta säilytti sitä kalliilla tallilla, joka oli lähellä hänen vakiota ajopaikkaansa. Ei hän saisi edes ajella crossipyörällä tavallisen liikenteen seassa, hänhän saisi heti poliisit kimppuunsa ja se tietäisi rikosrekisterimerkintää, joita oli jo aivan tarpeeksi päässyt kertymään.
Harmaat silmät seurasivat tarkkaavaisesti kundia, joka teki erilaisia temppuja pyöränsä kanssa.
Oliko hän törmännyt tuohon ennenkin? Vaikea sanoa, kun toisen kasvoja ei näkynyt.
Kun kundi sitten pysähtyi pyöränsä kanssa ja otti kypärän pois päästään, kurtisti pahistyttö hienoisesti kulmiaan tunnistettuaan toisen.
"Mä en tiennykään, että täällä joku muukin tykkää motocrossista", neiti huikkasi kuin ohimennen ja veti tupakkaa keuhkonsa täyteen jonka jälkeen päästi sauhut ulos.

Russel ei ollut mikään tunteileva ihminen, eikä osanut ajatella filosofiasti, kuten varmaan muut ihmiset. Hän ei ajatellut syviä, sillä siihen hänellä ei ollut aikaa. Aurinko puiden latvojen välistä oli vain valo, joka tuntui lämpimältä sen osuessaan paljaalle iholle. Miehenalun piti hieman siristää silmiään, jottei valo olisi ollut liian voimakas hänen silmilleen. Nuorukainen puristi hiljaa moottoripyörän tankoa miettien menisikö tekemään vielä pari hyppyä, mutta ajatteli säästää bensaa kotimatkaa varten.

Juuri kun Russ oli kääntämässä pyörän pois kentältä, joku puhui hänelle. Mies vilkasi äänen suuntaan ja huomasi tupakoivan tytön, muttei ollut sen enempää viitsinyt ajatella paikalle tulevaa, vaan käänsi pyörä poikittain poispäin. Kääntyi sitten ajattelematta toisen puoleen.

"Et sitten itse harrasta sitä tarpeeksi, jotta tietäisit, että aika moni motocrossailee", oli Russin tyly vastaus, mutta se oli totta. Russ oli nähnyt ja tuntee monia, jotka harrastavat motocrossailua.

Ensinnäkin Russiin oli vaikea ystävystyä, sillä hän ei ollut tottunut antamaan kenenkään tulla liian lähelle itseään. Ja toiseksi, häntä ei kiinnostanut ketään, ellei sitten toinen osapuoli osannut lepyttää häntä omalla erikoisella tavallaan. Mutta pääasiassa Russ työnsi muut kauas itsestään tahtomatta tehdä tutuksi. Hän sulkeutui itseensä, eikä hevillä suostunut tulla ulos sisältään, sillä pelkäsi pahaa maailmaa ja syystäkin, olihan hän saanut todella huonon kohtelun ihmisiltä.

Pahis katsoi toista pahista neutraalilla ilmeellä ja pyöräytti pienesti silmiään pidellen tupakkaa sormiensa välissä.
"Tarkotin, et lähinnä harva Astonin oppilas harrastaa sitä", tyttö sitten korjasi ystävällisemmällä äänensävyllä, vaikkakin naamataulu pysyi koko ajan samanlaisena; vakavana, kovana, jossa ei ollut tietoakaan hymystä.
"Ja tiiän sen aika hyvin. Täkäläisiä kun ei oikeen nää, varsinkaan tyttöjä, motocrosspyörien kanssa", lisäsi brunette vielä ja vetäisi henkoset syöpäkääryleestään, jonka tiputti sitten maahan, sammuttaen sen lopullisesti tallomalla päälle. Sauhut puhallettiin ulos keuhkoista ja harmaat silmät nostettiin jälleen kundiin.
Tuo ei tainnut olla kovinkaan sosiaalinen tapaus, eikä kyllä mikään kohteliaskaan aloitusrepliikin puolesta. Jaksaisikohan hän yrittää saada tuon kanssa jonkinlaista keskustelua aikaiseksi vai tyytyisi vain lähtemään pois paikalta?
Toinen vaihtoehto kuulosti houkuttelevalta, mutta toisaalta ensimmäinen vaihtoehto tuntui vieläkin paremmalta. Harvoin sitä nyt pääsi juttelemaan toisen motocrossaajan kanssa näin ilman muuta yleisöä.

"Ootko kuinka pitkään harrastanu?" kysyttiin toiselta ja lähdettiin kävelemään lähemmäs, katse toisen pyörässä. Hänen oli pakko saada tarkastella toisen pyörää tarkemmin, olihan se hieno ilmestys, melkein yhtä hieno ilmestys kuin hänen omansa.
Kun Monique oli päässyt tarpeeksi lähelle pyörää ja sen selässä istuvaa ajajaa, kyykistyi hän sitten tarkastelemaan pyörien vanteita, mallia, kaikkea mahdollista, mitä vain sai havaittua pelkällä vilkaisulla.
Hetken tarkastelun jälkeen tummaverikkö suoristi jalkansa ja paransi ryhtiään.
"Mä voin kyllä häipyä häiritsemästä sua. Onhan se aina helpompi ja mukavampi olla vaan kaksin pyörän kanssa."
Niin, ei hän ottaisi pahakseen, jos toinen haluaisi olla yksin. Kyllä hän keksisi itselleen tekemistä hyppytunnin ajaksi, voisi vaikka mennä käymään läheisessä kahvilassa ostamassa leipää, sillä heti koulun jälkeen olisi spinning-treenit vuorossa.

Russel keskittyi lähinnä tytön tupakkaan kuin tämän puheisiin. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt tupakkaintoilusta, eikä tehnyt elettäkään ollakseen kiinnostunut tupakoimisesta. Siihen vain upposi rahaa, jota muutenkin oli köyhällä opiskelijalla vähän, eikä hän päättänyt tuhota kuntonsa vain tupakan takia. Tosin, hän ei ollut ihminen, joka saarnaisi toisten tekemisestä, joten hän vähät välitti tupakoivasta tytöstä ja katsoi sitten tämän silmiin, puistavan jäätävästi.

Russ tunsi, että tämä tyttö tahtoi välttämättä jäädä tänne hänen luokseen. Tai no, ei hän ollut täysin varma, mutta toisen pahiksen puheista sai sellaisen kuvan.
"Se onkin harmi se, ettei tyttöi näe pyörän seläs", mies vastasi edelleen lyhyesti, välinpitämättömästi. Ei hän nyt kaivannut seuraa, eikä koskaan muutenkaan.

Nuorukainen katsoi edelleen toista ja katsoi sitten mihin tyttö vilkuili. Hänen pyöräänsä. Russ piti kypärää sylissään rennosti ja maskuliinisesti, olematta kuitenkaan sellainen kova jätkä, joka saa jokaisen tytön haarat märäksi.
"Pikkukakarasta asti", poika totesi kiltisti ja oikeastaan säikähti, kun tuntematon tyttönen lähestyi häntä entisestään ja katsoi sitten nuorukaisen pyörää.
Russel oli tyytyväinen pyöräänsä, sillä oli itse ostanut sen omilla rahoillaan. Aina, kun hänellä oli tarpeeksi aikaa, hän kiillotti, korjaili pyöräänsä pitääkseen sen mahdollisimman hyvässä kunnossa. Monta kertaa hän oli sen kanssa saanut pahoja onnettomuuksia, mutta joka kerta selvisi niistä.
Hän tunsi pientä piristystä, kun tyttö katsoi hänen pyöräänsä. Miehenalku oli hetken alkuun iloinen tietämättä, mikä oikein oli se tunne, joka antoi syyn hymyillä. Ja hän siis hymyili, itselleen lähinnä, sillä kun tuntematon nousi taas seisomaan, hänen ilmeensä värähti samanlaiseksi koleaksi.

"Kui kauan itse olet sitten harrastanut, kun näytät olevan kiinnostunut pyörästäni", Russ kysyi välittämättä, mitä tyttö hetki sitten sanoi.

Ai että ihan pikkukakarasta asti? Vau, ilmeisesti joku muukin on edes jollain asteella yhtä uskollinen motocrossille kuin hän.
Ja toinen oli kunniakkaasti ohittanut hänen ehdotuksensa lähteä pois. Tämä taisi olla merkki siitä, ettei hän häirinnyt toista ja että ei tarvitsisi lähteä kahvilaan homehtumaan täksi ajaksi.
"Hmmmm", tyttö myhäili mietteliäänä katsellen toisen pyörää ja nosti sitten katseensa edessään olevaan kundiin, "sellaiset kahdeksan vuotta".
Jep, aivan oikein hän oli laskenut päässään. Tosin siitä pitäisi jo huolestua, jos hän olisi laskenut näin helpon laskutoimituksen päin mäntyä, joten eipä se nyt niin iso hatunnnoston suoritus ollut. Jos hän osaisi laskea neliöjuurta sun muuta päässään niin sitten, mutta ala-asteen laskeskelun oletetaan jo iskostuneen pysyvästi muistiin, joten eivät hänen laskutaitonsa niin erikoiset olleet.

"Sulla on hyvä pyörä, mulla kun on ollu tollanen, jonka kuitenki vaihdoin uudempaan malliin. Hyvä ajettava ja luotettava", kommentoitiin pienen hymyn kera katsellen jäätävillä silmillä toisen silmiä, jotka eivät tuntuneet yhtään sen lämpimämmiltä kuin hänen omansa.
"Oon muuten Monique McAdams, kaverit kutsuu Mona tai Moniq", pahis esitteli sitten itensä toiselle ja ojensi kaverihenkisesti oikeaa kättään kätelläkseen vielä melko tuntematonta komistusta, joka ainakin käytöksestä päätellen kuului pahiksiin, joten tuolle sentään uskalsi hymyillä edes jonkin verran.
"Ja itestäni voin kertoa sellasen nolon asian, et mun kaksoissisko Céline on yks tän koulun cheerleadereista ja oikee piikkilihassa", niin, jos kundille ei sanonut mitään hänen nimensä, niin ehkä tuo sai enemmän vihiä Célinestä, tiesihän koko koulu, että he olivat sukua toisilleen.
Joka oli hemmetin noloa!

Miksi hänen ja Célinen piti olla sukua? Miksi he olivat vielä kaksosia? Miksi molempien piti päästä Astoniin opiskelemaan?
Nuo ovat hyviä kysymyksiä, joihin ei voi muuta vastata kuin että niin se vain on ja sille ei voi mitään.
Pahis mutristi suutaan ajatellessaan raivostuttavaa kaksoissiskoaan, mutta loihti sitten pienen hymyn takaisin huulilleen ja yritti pitää itensä tässä hetkessä, ettei vaikuttaisi oudolta.

Nyt kun Russel antoi tytön olla siinä ihan rauhassa, hän katsoi tätä paremmin. Russ ei koulussa oikein katsonut ketään silmiin tai huomioinnut ketään päästä varpaisiin. Ihmiset vain olivat hänelle ilmaa, tummia hahmoja, joilla ei ollut mitään annettavaa hänelle. Hän ei tuntenut ihmisiä, eikä tahtonut tehdä mitään heidän kanssa. Mutta siinä edessä, sivussa oikeastaan, seisoi tummahiuksinen tyttönen, joka oli tullut hänen luo noin vain. Toinen oli kaunis, tuollaisia kasvoja Russ ei oikein pystynyt koskaan kuvittelemaan. Hän oli nähnyt, että muijat olivat samanlaisia, jotka levittivät haarojaan heti, kun voi. Miehenalku ei tuntenut tyttöä, mutta nyt tiesi, että tämä oli harrastanut motocrossailua kahdeksan vuotta.
Eli tyttö tiesi, mitä tarkoitti intohimo motocrossailuun.

Russel ei kyllä tahtonut kuulla, että toisella oli samanlainen pyörä, mutta vaihtoi tämän uudempaan malliin. Hänellä, kun ei ollut varaa vaihtaa pyörää ennen kuin sai autokorjaamosta, jossa oli töissä, tarpeeksi rahaa hankkimaan itselleen sellaisen pyörän kuin tahtoi. Ei, hän oli rakastunut pyörään, ettei ajatellut koskaan vaihtaa tätä mihinkään.
Hän ei enää sanonut mitään pyörästä. Se asia oli loppuun käsitelty.

Russ katsoi hyvin pitkään tytön, Moniquen, kättä ja sitten takaisin tytön puoleen. Koskematta toiseen. Nyökkäsi vain hiljaa, lähes olemattomasti.
"Russel Haughton. Russ vaan", hän piti edelleen kädet kypäränsä ympärillä ja piikikäs katse, joka osoittautui vähitellen ystävällisemmäksi, pysyi tytön kasvoilla.
Hän hymähti. Vai oli tytöllä cheerleadersisko. Russel ei oikein välittänyt kermajoukosta, joten hän tuskin välitti siitä, että tytön sisar oli sellainen.
Sama se. Joillakin oli sisaruksia ja joillakin ei.
"Ihan kuin siskosi oikeasti kiinnostaisi mua. Ei ainakaan mikään cheerleader, paskat niistä", Russ tokasi välinpitämättömästi ja kohotti huvikseen olkiaan heittääkseen koko aiheen pois hartioiltaan. "Vai näytänkö siltä, joka tahtois kuulla mitään kermasta? Mut hyvä, kun kerroit..."
Nuorukainen lopetti lauseensa kesken, eikä aikonut enää jatkaa sitä.

Komistus kertoi nimensä, Russel Haughton... Russel Haughton... Miten tuo nimi kuulostikaan niin tutulta?
Kulmia kurtistettiin ja katseen annettiin harhailla lähiympäristössä mietteliäänä.
Pahis nimittäin oli aivan varma, että oli joskus kuullut sukunimen Haughton ja todennäköisimmin Célineltä, joka Mary-Ann McAllisterin ystävänä tiesi kaiken kaikista. Tai ainakin melkein kaiken.
".... Et sattus olee sukuu Erica Haughtonille?" kysyttiin hetken päästä pienen kulmannoston kera ja katse siirrettiin jälleen Russeliin, jota katsottiin tiiviisti silmiin.

Aivan, Erica oli se tyyppi, joka oli alkanut hyppiä Célinen silmille ja alkanut pieneen vittuiluun tämän kanssa vessassa. Ja totta kai tulistunut Céline halusi kostaa kaiken pahikselle ja lähti levittelemään heti hulluja juoruja tästä. Mutta eipä se Monaa haitannut. Ei hän ollut Célinen käyttäytymisestä vastuussa eikä myöskään Erican. Ei hän ollut edes koskaan jutellut tuon tytön kanssa, mutta varmasti pian joutuisi jos Céline keksisi vetää hänet mukaan näiden kahden pieneen kärhämään. Ja jos Erica nostaisi nyrkkinsä hänen kaksoissiskoaan vastaan, joutuisi hän myös puolustamaan toista.
Oli se niin väärin kun Cél käytti aivan väärin heidän sisarussuhdettaan.

"Et kyllä näytä.. Aattelin vaan, että jos tiedät kermalaisten nimiä kun niitä kuulee joka puolella ni saattasit jollain kierolla tavalla yhdistää Célinen muhun. Ainaski monet muut on niin tehny", selitti Monique ystävällisesti toiselle ja tajusi vasta nyt kiinnittää huomiota toisen ulkonäköön, jota alkoi tarkastella ja analysoida mielessään; tummat hiukset, maskuliiniset kasvot, ilmeettömät kasvot.. Aivan erilainen kuin hänen entinen poikaystävänsä.
Mutta Russ tuntui kuitenkin jollain tasolla olevan hänen kanssaan samalla aallonpituudella, eikä tuo kyllä turhia puhunut, joka oli hyvä. Ei sitä nyt kaikkea turhaa tarvitsisi puhua, mutta siinä olisi vain se vika, että jos toinen osapuoli ei puhuisi niin silloin hän joutuisi puhumaan ja silloin monet ajattelivat että hän olisi kovinkin puhelias ihminen, mitä hän ei todellisuudessa ollut.

Kysymys hätkähdytti Russia pahanpäiväsesti. Kyllä, hän oli kuullut sen nimisestä tytöstä ja tiesi osittain asioita Ericasta, mutta ei ollut sen enempää viitsinyt perehtyä. Mutta hänen isänsä etenkin puhui tuosta tytöstä, eikä se oikein liikuttanut Russia, kun oli niin moneen kertaa kuullut samat tarinat, jotka eivät vaihtuneet, vaikka miten pyysi. Mutta.. Hänelle tuli outo olo, vaikka ei se kylmissä kasvoissa tullut esiin.
"Jotain sinne päin.." Russel töksäytti ja kartoi Moniquen katsetta tietämättä itsekään miksi. Hän hengitti raskaasti ja katsoi sitten takaisin tytön puoleen. "Entä sitten?"

Russel vilkuili Monique ja yritti saada selville jotain, mitä ei ole vielä huomannut. Ei, kyllä kauneus oli pysyvää tuossa tytössä, mutta häntä häiritsi se, että toinen ehkä tiesi enemmän kuin poika itse. Erica ja tuo tyttö, Monique. Miten yhdessä päivässä voi tapahtua niin paljon, kun nuorukaisen jokapäiväinen elämä pyöri yhtä rataa, eikä se oikein koskaan eksynyt radaltaan ennen tätä päivää.
Hän tunsi ilmassa, että tylsä elämä sai piristyksen.

"En mä sellasesta välitä, älä tollasta ajattele.. Se sun siskos, joka kehnää kermassa on kai se pahempi puoli tai niin mä ainakin luulen", Russ tuhahti omalla tavallaan, mikä merkitsi, että oli hieman myötätuntoisempi tyttöä kohtaan kuin koskaan ennen. Sitten ykskaks hän päätti kääntää pyörän poispäin Moniquesta.
"Haluutsä lähtee jonnekin? Jonnekin kauemmaks täältä koulusta?" Russel kysyi kuin se olisi vain kysymys, niinhän se olikin, eikä tarkoittanut mitään. Hän kyllä mielellään menisi jonnekin muualle kuin pysyttelisi koulun lähellä. Se vain masensi tätä arkista päivää enemmän.

Moniquen kysymys sai aivan selvästi Russelin varuilleen. Miksiköhän?
"Kysyinpähän vaan", pahis töksäytti melko välinpitämättömästi osoittaakseen, ettei halunnut jatkaa aihetta. Ei hän jaksanut puhua Célinen ongelmista. Ei ollut hänen ongelmansa, että tämä oli oikea aivoton ämmä, joka kaivoi verta nenästään. Ei näin kyllä saisi ajatella Célinestä, joka kuitenkin oli Monalle hyvin tärkeä ja olivathan he kokeneet kaikenlaista yhdessä, mutta tällä hetkellä Célinen ajattelu ei synnyttänyt pahistytössä muita kuin kielteisiä tunteita.
Kaksoissiskon ajattelu saisi jäädä nyt sikseen.

Tummaverikön olisi tehnyt mieli sanoa, että kyllä hän se pahempi näistä kahdesta kaksosesta oli, mutta ei sillä tavalla niin kuin joissain sarjoissa, että toinen kaksosista oli paha ja toinen hyvä. He molemmat olisivat siinä tapauksessa hyviä että pahoja. Toisen lauseesta tuli myös mieleen, että hän olisi Célinen kanssa siamilainen kaksonen, mikä ei tosiaankaan pitänyt paikkaansa, mutta neiti jätti sen sikseen.
Sen sijaan pahiskundin reaktio oli täysin odottamaton, joka pisti neidin pään pyörälleen.
Siis mitä? Haluaisiko hän lähteä jonnekin?
Aivan pakostakin tässä tilanteessa nuo lausahdukset tulkkasi kahdella eri tavalla, joista Monique kuitenkin valitsi toisen, joka tuntui sopivammalta kylmän Russelin tarkoitukseen.
"Mielellään. Ei mun oo mitään järkee täällä olla, kun maikka heitti ulos tunnilta", sai tyttö sanottua antamatta hämmentyneisyyden paistaa kasvoiltaan.

Hän olisi olettanut, että Russel olisi vain ottanut ja lähtenyt sanomatta sanaakaan, tai sitten vain saattanut huikkaista heippa ja häipyä. Ehkä hänen olettamuksensa eivät päteneet komistuksen kanssa sitten yhtään? Eivät ilmeisesti.

Nuorukainen tarkkaili tytön ilmettä, kun hän esitti yhtäkkiä kysymyksen. Monique ei varmasti ollut valmis tuollaiseen kysymykseen, mutta Russel tarkoitti oikeasti sitä. Hän tahtoi nopeasti koulusta pois, vaikka tunteja olisi vielä kuinka paljon. Mitä väliä sillä nyt enää oli, kun miehenalun koulunkäynti ei ollut koskaan loistanut, eikä tullut nytkään loistamaan, jos se oli hänestä kiinni.

"Hyppää kyytiin sitten, päästään nopeammin," Russel ojensi Moniquelle kypäränsä tämän vastauksen jälkeen.
Itse hän selviytyisi ilman kypärää, vaikka tietenkin se oli kiellettyä, mutta nuorukainen ei nyt jaksanut ajatella sitä. Poliisit eivät yleensä olleet aamulla koulun lähistöllä, olihan miehellä siitä kokemusta. Eikä hän ajaisi minnekään toiselle puolelle kaupunkia, jossa hänen kodinsa sijaitsi. Ehei, ehkä jonnekin puistoon tai kahvilaan, ei mitään väliä.

"Toivottavasti kypärä ei ole liian iso", hän irvisti herttaisesti näyttämättä silti kaikkia valkoisia hampaitaan. "Voitaisiin mennä jonnekin, minne haluat."
Russ käynnisti automaattisesti pyöränsä, mutta piti sitä paikallaan katsoen toista.

Monique katseli toista vähän "et voi olla tosissasi" -ilmeellä. Milloin hän nyt oli saanut päätösvallan ja päättää, minne he olisivat menossa? Eikä crossipyörällä kyllä saisi liikenteessä ajella, eihän siinä edes ollut kilpiä ja aivan varmasti joku vähänkin hyvä kansalainen soittaisi poliisille ajelijoista, joista toisella ei olisi kypärää päässä. Ja pyörän selkään ei kyllä muutenkaan ollut tarkoitettu kahta ihmistä..
Tyttö keksi paljon syitä, miksei idea olisi hyvä, sillä pelkäsi lähinnä rikosrekisterinsä pitenemistä, josta saisi vanhemmat raivoamaan itsensä kipeiksi puhelimessa, aivan kuten viime kerralla ja sitä edellisellä kerralla.
Mutta sitten nousikin pintaan kysymys, että milloin hän oli muka ryhtynyt kunnon kansalaiseksi?
Sitä ei kyllä ikinä tule tapahtumaan.

Niinpä tummaverikkö otti kypärän vastaan ja laittoi sen muitta mutkitta päähänsä. Olihan se vähän liian iso hänen päähänsä, muttei siitä sen erityisemmin välitetty.
"Sä saat kyllä päättää, minne mennään. Oothan sä sentään kuski", brunette sanoi ja kiristi kypärän kiinnitysnarua jotta se pitäisi kypärän paremmin hänen päässään.
Sitten pahis istahti toisen taakse ja kietaisi kätensä toisen ympärille, ei hän muuten kyydissä pysyisi sillä niin kuin jo aiemmin hän joutui toteamaan, crossipyörää ei ole tarkoitettu kahden ihmisen istuttavaksi.
"Mua ei sitten saa syyttää lääppimisestä..." mumistiin hiljaa kundille.

Russelia ei poliisit pysähtäneet. Koskaan. Ei nyt, kun hän päättäväisesti päätti ottaa neitokaisen taaksensa istumaan, eikä milloinkaan muutenkaan, kun hän päästeli höyryjä ilmaan kadulla motocrossipyörällään. Ihan sama. Hän tunsi kadut perin pohjin, että tiesi mistä oli hyvä oikaista, jos poliisit päättivät tulla hänen seuraksi. Hän oli karistanut monta kertaa jeparit kyydistään, eikä pelännyt melkeinpä koskaan joutuvansa kiinni. No, eihän poikanen mikään ihmemies ollut, joten joskus tapahtuikin niin, että poliisit saivat pojan kiinni ja sitten vain papan puheille ja siitäkös pappa riemastuu entisestään.
Ihan sama. Haistakoot jeparit pitkät. Tämä poika teki, mitä pitikin ja hän oli tekemisistään ylpeä. Ei hän tarvinnut saada vanhempiensa ikuista hellimistä. Russel kasvoi kadulla, vaikka onhan hänellä katto pään päällä, mutta kadut olivat yhtä hänen kanssaan.

Joten.. oli kyllä vastoin hänen luontoaan ottaa joku tyttönen pyöränsä taakse. No, ei se ollut ensimmäinen kerta, eikä mikään. Russel nyökkäsi olemattomasti ja odotti kiltisti, että toinen asettuisi jotenkin istumaan taakse. Sitten, kun Monique oli "turvallisesti", kietoutunut kädet hänen ympärlleen, Russ kaassutti hieman ja asettui sitten itse istumaan paremmin.

Hän ei oikeastaan tiennyt minne menisi. Kunhan nyt ensimmäiseksi päästäisiin pois koulun alueelta niin kyllä nuorukainen sitten jotain keksisi. Ja salamana se ajatus sitten tulikin: Belmont, hyvipuistoon. Hän ei ollut nimittäin käynyt siellä pitkään aikaan, mikä oli siis yksi siihen, että hänen mieleensä tuli se kyseinen paikka.
Russel käänsi pään Moniquen puoleen ja hymähti omalle päätökselleen.
"Belmontiin, käykö?"

"You're the boss", vastasi Monique toisen ehdotukseen, kunnes vihdoin sitten tajusi, että toinen oli ehdottanut sitä hemmetin huvipuistoa jonne hänen serkkutyttönsä raahasi hänet joka kesä, kun Célinellä oli aina ollut jotain muuta tekemistä tai jokin tekosyy olla tulematta.
Viime kesänä neiti hienohelma oli sanonut, ettei voi lähteä koska manikyyri saattaisi mennä pilalle. Mikä syy se muka oli jättää menemättä ja siirtää koko huvipuistossa käynti hänen kontolleen?
No, se ei ollut kyllä mikään yllätys. Sellainen se rakas, itsekeskeinen Céline oli, eikä muuksi muutu.

Mutta oli kyllä outo veto Russelilta ehdottaa huvipuistoa, tuo kun ei 99 % mahdollisuudella ollut mikään huvipuistohuvittelija, mutta ehkä syynä oli vain se, että pääsisi pois koulun pihalta joka alkoi jostain syystä tuntua hyvin piinaavalta.
Ehkei huvipuisto ollutkaan niin huono idea loppujen lopuksi.
Monique mietiskeli mielessään mitä kaikkea huvipuistossa olikaan ja sitä, kuinka oli joutunut voittamaan kymmeniä ja taas kymmeniä palkintoja serkulleen, joka halusi koko ajan yhä enemmän ja enemmän. Siinä olikin sitten mennyt koko päivä siihen, että hän saisi voitettua tytölle kaikenmaailman palkinnot ja rahaakin oli jostain syystä mennyt enemmän kuin oli varauduttu.
Aivan, sen vuoksi hän olikin joutunut viettämään vähän pihimmän kuukauden ja jättämään kaiken vähänkin turhan ostoslistaltaan kun ei kehdannut vanhemmiltaan pyytää rahaa.

Periaatteesta rahaa ei pyydetä vanhemmilta enää ylimääräistä kun jo mummikin lahjoittaa hänelle rahaa vain sen takia ettei hän yksinkertaisesti kerkeä käymään töissä lukion ja harrastusten ohella, toisin kuin hänen turhamainen kaksoissiskonsa joka vältteli työntekoa niin paljon kuin vain pystyi.
Hän on iso tyttö, kyllä hän pärjää.

//ja varmaan oot innokas heittämään sinne huvipuistoon pelin? :'''D

(jeah, laiska olen, enkä jaksa kirjoittaa enää tähän, vaan siirrän pelin sinne toiseen--> ;3)