I don't know what you're looking for

/ Kuka vaan mukaan ( :
älkää välittäkö otsikosta/

Fabian istui kovalla suoraselkäisellä tuolilla kyynerpäät tuettuna edessä olevaan pöytään ja pää niiden väliin laskettuna.

Pojan olisi pitänyt olla tunnilla reilut viisitoista minuuttia sitten, hän ei kuitenkaan ollut saanut aikaiseksi edes avata väsymyksen sulkemia silmiään saati sitten, että hän olisi jaksanut edes harkita paikaltaan nousemista ja ulos lähtemistä.
Eilisilta oli jälleen kerran mennyt pitkäksi, miehenalkukun ei ollut vieläkään oppinut sanomaan ei kutsuille kotibileisiin ilmaisten viinavirtojen varsille. Fabian ei ollut jättänyt tulematta kouluun kuten normaalisti olisi tehnyt sen enempää miettimättä heti tekosyyn saadessaan. Vaikka olo olikin kehno ei poika silti ollut halunnut viettää koko päivää yksin, ei vaikka nukkuminen tuntuikin houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Päänsärky oltiin taltutettu parilla napilla ja pahoinvointikin alkoi pikkuhiljaa hellittää sen verran, että Fabian olisi voinut puhua jollekulle pelkäämättä, että oksentaisi tuon päälle. Tunkkaisessa ja hiljaisessa kirjastossa ei kuitenkaan ollut ketään jolle puhua - se oli ehdottomasti viimeinen paikka missä joku haluaisi viettää aikaa koulupäivän aikana, lukuunottamatta nörttejä jotka olivat todennäköisesti kaikki juosseet tunneilleen jo hyvissä ajoin. Sulkemisajan jälkeen kirjastossa oleskelu oli tietysti asia erikseen, juuri nyt paikka ei kuitenkaan kelvannut mihinkään muuhun kun horrostamiseen.

Fabian oli aamulla löytänyt päälleen tummanharmaat farkut, mustan kultakoristeisen t-paidan ja mustan hupparin jonka huppu oli vedetty peittämään pää ja korville asetetut kuulokkeet jotka syytivät ilmoille sitä tavanomaista räppiä josta oli vaikea erottaa mitään muuta kun jyskyttävä basso.
Poika ei välttämättä näyttänyt aivan omalta energiseltä itseltään maatessaan siinä puolikuolleena, hän oli kuitenkin aivan liian väsynyt ja aivan liian lähellä unimaailmaa välittääkseen asiasta tippaakaan.

// Nikki tulee kiusaan, muahah //

Koulu. Mikä ihana tekosyy. Nikki ei ollut jaksanut hilata kaunista (ja sillä hetkellä selvästi liian laiskaa) ahteriaan tunnille, joten sen sijaan harhaili päämäärättömästi koulun käytävillä. Mieleen ei juolahtanut suinkaan rästiläksyjen teko tai koko loppupäivän lintsaaminen, koska iltapäivällä kuitenkin olisi jotain tärkeitä tunteja, jonne olisi yksinkertaisen pakko ilmestyä näyttämään naamansa. Siitä taas ei puhuttu kuinka kauan se naama jaksoi istua siellä. Mieli kun tuppasi muuttumaan jotakuinkin sekunnin välein. Sitä paitsi koulu oli tehty satunnaista lintsaamista varten. Kuka järkevä jaksoi istua kiltisti jokaisella tunnilla. Ai niin, nörtit...

Edellinen ilta... niin... muistikuvat olivat osin hämärät, mutta mitään sen pysyvämpää ei Nikki ollut illasta saanut. Muistojakaan. Tuli vähän otettua viinaakin vahvempaa – kuten usein aiemminkin. Vanha koira ei oppinut uusia temppuja ihan niin helpolla, mutta tokihan Nikki yritti. Sen verran kuitenkin hänellä oli järkeä päässä, ettei neitokainen ilmestynyt oppitunneille höyryissä tai humalassa tai kovassa krapulassa. Silloin tasan nukuttiin pää selväksi peiton alla tai harrastettiin jotain muuta vaakatasoa vaativaa toimintaa. Kumpikin kävi. Koulussa harhailu ei tosin lukeutunut niihin älyttömän miellyttäviin tehtäviin ja vihdoin Nikki käänsi askeleensakin kohti kirjastoa – luoja ties miksi, jos sellaista hyypiötä oli edes olemassa.

Nikki laahusti oma iPod korvillaan kohti hyllyjen välikköjä johon olisi voinut pystyttää vaikka oman leirin, eikä kukaan olisi huomannut. Haudanhiljainen kirjasto ei osoittanut itsekään elonmerkkejä, jollei paria ulkopuolelta kuuluvaa ääntä laskettu mukaan. Nikki päätti kuitenkin jatkaa jonkinlaisen elonmerkin etsintää ja sellaisen hän löysi – tosin sekin näytti harvinaisen kuolleelta. Ja mitä rakas Nikki on oppinut kauhuleffoista? Ei yhtään mitään, sillä pakkohan sitä oli lähteä tökkimään tuota hereille. Ei tyttö jaksaisi pitää suutansa kiinni edes puolta tuntia.

”No voi helvetti. Ajattelin et olisit kuollu. Ois saanut jotain traagista tarinaa tähänki paikkaan”, Nikki joutui toteamaan nähdessään toisen hengittävän.

Fabianilla oli viimeillasta muutamia hämäriä mielikuvia joiden todellisuusperäisyydestä hän ei osannut sanoa mitään. Kaikki vapaaillat olivat viimeaikoina olleet niin samankaltaisia, kaikki yhtä lailla viinanhuuruisia ja sekavia, että niitä oli melkein mahdoton erottaa toisistaan. Kai poika oli eilenkin ottanut pari siideriä tai bisseä kotona, soittanut pari ystävää paikalle, ottanut pari bisseä lisää baarin lähellä puistossa ystäviään odottaessaan ja lopulta etsiytynyt sisään juomaan pari väkevämpää. Sekoillut loppuollasta ehkä tanssilattialla jonkun naisen kanssa ja päättänyt illan oksentamalla katuojaan ja tullen ystäviensä kotiovelle kantamaksi.

Joskus Fabianista tuntui, että elämä olisi paljon helpompaa jos hänen ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kun treenata ja pelata. Hänelle ei jäisi yhtään aikaa baari-illoille tai kotibileissä kiertetyille, ei itsensä nolaamiselle eikä sen puoleen krapulan potemisellekkaan. Kaikki ongelmat tuntuivat kasaantuvan aina juhlimisen jälkeen ja vaivaavan hämmentynyttä mieltä entisestään. Tälläisinä hetkinä urheilijanalku oli oikeasti valmis pyhittämään elämänsä kokonaan jenkkifutikselle, elämään absolutistina ja vaikka selibaatissa jos sitä vaadittaisiin.

Pojan lihaksia särki. Osittaini eilisten kännisten urheilusuoritusten vuoksi mutta suureksi osin varmasti vain hankalan asennon takia, Fabian ei kuitenkaan tästäkään huolimatta jaksanut nousta ylös. Blondi ei havahtunut kunnolla edes siinä vaiheessa kun joku tuli huolestuneen oloisena tökkimään kylkeen, poika vain käänsi kysyvän katseensa vierelle ilmestyneeseen brunetteen, haukotteli suurieleisesti piilottaen jälleen kasvonsa hupun suojiin.
Urheilijanalku makasi puoliksi pöydällä vielä muutaman minuutin ennen kun vastahakoisesti nousi hiukan enemmän istuma-asentoon ja venytteli raukeasti ojentaen käsiä katon suuntaan aivan kun olisi juuri herännyt pitkiltäkin unilta.