Something else

(( Vapaa! Kuka vain mukaan, jos innostusta löytyy :DD Ja sori typerä otsikko. ))

Mustat, lähes hajoamispisteessä olevat lenkkarit painautuivat laiskaan tahtiin vasten koulun harmaata lattiaa, kun Johnny tallusteli kohti aulassa sijaitsevaa kahviautomaattia. Tällä oli yllään harmaankirjava huppari, jonka päälle oli vielä vedetty beigenvärinen sametti takki sekä jaloissaan hänellä oli vaaleat farkut. Kaulassa roikkuvat, kullanvärisen metalliketjut helisivät askelten tahtiin, joka kyllä kuului jonkin matkan päähän. Tummanruskeat hiukset oli laitettu tavanomaisella tavalla sekaisin ja silmät oli rajattu jälleen haaleasti mustalla kajaalilla. Näiden alla oli myös todella mahtavat silmäpussit, jotka kyllä kielivät siitä, että viikonloppuna oli tehty paljon muutakin kuin nukuttu. Kyllä, Johnnylla oli jälleen ollut varsin tapahtumarikas viikonloppu, joka ei kylläkään poikennut niistä muista ollenkaan. Lähinnä se oli aina sitä juomista sekä sekoilua ties minkä ja ties kenen kanssa. Pystyisikö Johnny mukamas olemaan yhtäkään viikonloppua juomatta tai pistämällä päätään muilla keinoin sekaisin? Se oli pojasta ihan mahdoton ajatus, eikä se luultavasti ikinä tulisi toteutumaan. Oli hän tietenkin moisia ehdotuksia kuullut monesti, esimerkiksi hänen siskonsa suusta, mutta sille asialle Johnny haistatti mieluusti pitkät. On se nyt kumma kun ei edes viikonloppuna saanut vetää päätään täyteen rauhassa, vaan siitä asiasta tuli valituksia jokaisesta tuutista. Olisivat edes ylpeitä siitä, ettei Johnny pistänyt päätään sekaisin ihan keskellä viikkoa - tai ei ainakaan ihan jokainen päivä. Olihan poika monestikin ollut koulusta pois keskellä viikkoa ihan sen takia, ettei saanut yksinkertaisesti nostettua persettään ylös sängystä ihan vain edellisen illan sekoiluista johtuen. Toisinaan hän hyppi koulupäiviä yli ilman mitään noinkin pätevää syytä, mutta se olikin nyt täysin eri juttu.
Johnny huokaisi hivenen ja heilautti mustaa olkalaukkuaan paremmin olalleen. Harmi vain, ettei hän aina muistanut sitä, mitä sinä edellisenä iltana oikein tapahtui. Niin kuin ei nytkään. Ei pojalla huono viinapää ollut, mutta asiat vain sattuivat unohtumaan kauhean nopeasti. Nytkään pojalla ei ollut mitään hajua siitä, että mitä hän oli oikein puuhannut lauantai-iltana (tai yönä). Tai kenen kanssa. Sunnuntaina hän ei edes vaivautunut asiaa miettimään, sillä olo oli silloin suorastaan kaamea, joten nyt asia ponnahti mieleen. Niin kuin joka maanantai.

Johnny kuitenkin päätti kuitenkin pyyhkäistä pääkopastaan moiset ajatukset hetkeksi pois ja miettiä näitä sitten myöhemmin. Nyt hän nimittäin halusi kahvia, sillä ei ollut sitä aamulla juonut. Olisihan se pitänyt arvata, ettei hän päässyt käyntiin ilman yhtä kahvikupillista, mutta onneksi koulussa oli olemassa automaatit. Poika vilkaisi nopeasti ympärillään käveleviä ihmisiä ja mulkaisi erittäin pahasti muutamaa nojatuolissa istuvaa pentua, jotka tietenkin yrittivät mulkoilla parhaansa mukaan takaisin. Poika kuitenkin katsoi parhaakseen pitää suunsa kiinni, vaikka muutama terävä haukkumasana polttelikin kielenkärjellä. Ehkei hän ollut nyt ihan sillä tuulella, että haluaisi haastaa riitaa, joten ehkä oli parempi jättää pennut rauhaan.
Johnny saapui kahviautomaatin luokse, nappasi sen viereltä pahvisen mukin ja painoi nappia, johka seurauksena mukiin olisi ollut määrä tulla täyteen tummaa ja höyryävää kahvia. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan pahvimukin pohja täyttyi juuri ja juuri.
"Mitä vit-" Johnny kirosti ja painoi nappia yhä uudestaan ja uudestaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja pojan päässä alkoi jo hiljalleen keittää. Ei voinut olla totta, että juuri sinä päivänä kun Johnny ei päässyt sitä tavanomaista kahvikuppiaan kotonaan juomaan, niin koulun kahviautomaatti meni rikki. 'Helvetin helvetti... Johnny kirosi mielessään ja hänen olisi tehnyt suorastaan mieli potkia konetta. Sen hän kuitenkin päätti olla toteuttamatta, sillä eihän hän halunnut kenenkään vihaisen opettajan saapuvan tänne ja pistämällä sitten pojan jälki-istuntoon.

(( Heebon vaatteista enemmän tästä ^^ ))

/ kelvattaiskohan seuraksi? ( : /

Fabian puikkelehti ihmisjoukon läpi tottuneesti, sysäsi tunneille hitaasti valuvia ihmisiä tieltään sen tarkemmin katsomatta ketä sattui tönäisemään. Urheilijoiden silmille harvoin hypittiin tekivät he mitä tahansa, tönivät ketä tahansa tai syrjivät ketä tahansa, eikä Fabian ollut poikkeus.

Poika oli tapansa mukaan myöhässä, tällä kertaa liikuntatunnilta. Liikuntavaatteet - eli tänään mustan lököttävät collegehousut ja valkoinen lyhythihainen paita - olivat jo löytäneet tiensä urheilijanalun päälle. Kaikki koulutavarat olivat kiireessä jääneet kotiin ja mukaan oli tarttunut vain kasa muita vaatteita myöhemmin liikuntatuntien jälkeen päälle vaihdettavaksi. Kiireisenä aamuna ei ehtinyt tekemään läheskään kaikkea ja Fabian oli päättänyt skipata koulukirjojen keräämisen ja kahvinjuonnin luottaen siihen, että saisi kaiken tarpeellisen koulusta.
Fabian ei normaalisti panikoinut tunneilta myöhästymistä, hän oli kuitenkin skipannut ensimmäisen puoli tuntia tai kolme varttia liikuntatunneilta niin usein, että oli saanut selvän varoituksen siitä, että tiedossa olisi jotain, mikä ei suinkaan tekisi hyvää arvosanoille jos poika uskaltaisi vielä kerran tulla paikalle ja viivyttää tunnin aloittamista. Fabian osasi ottaa neuvosta vaarin ja hän olikin löytänyt tiensä koulun pihaan minuutilleen ajoissa, ja koska hän oli vaihtanut liikuntavaatteet päälleen jo kotona hän saattoi nyt pukuhuoneille menon sijaan jäädä käytävälle juomaan aamukahvin tai pari. Tätä jos mitä kutsuttiin ajanhallinnaksi.

Fabian nosti vain vaatteita sisältävän urheilukassin olkahihnaa paremmin olkapäälleen ja suunnisti suoraan aulan seinustalla sijaitsevalle kahviautomaatille piristyksen toivossa. Poika moikkasi ohimennen nojatuoleilla istuvia pentuja, jotka tiesi korkeintaan nimeltä, mutta varoi visusti jäämättä vahingossakaan vaihtamaan kuulumisia kenenkään kanssa.
Urheilijanalulla ei välttämättä ollut paras mahdollinen aamu. Hän oli ärtyisä aikaisen herätyksen vuoksi, lihakset kipuilivat eilisten kovien treenien takia eikä ketään ystävistä näkynyt lähimaillakaan. Kai ne olivat kaikki hakeutuneet ajoissa pukuhuoneille tai tulisivat tyylikkäästi puolisen tuntia myöhässä.

Poika jäi seisomaan kahviautomaatin luona kiroavan pojan taakse odottamaan vuoroaan. Hän oletti, että kajalilla silmänsä rajannut varistukkainen miehenalku olisi vain napannut kahvikuppinsa ja lähtenyt, mutta ei.
"Onksul joku ongelma?", Fabian tiedusteli ehkä hiukan teennäiseen vivahtavalla ystävällisellä sävyllä ja otti askeleen eteenpäin odotettuaan mielestään tarpeeksi kauan, laski kätensä tuon hartialle työntäen nuorempaansa hiukan sivuun, "mä en tiedä susta, mutta mulla olis parempaakin tekemistä ku seistä tässä odottamassa."

Poika ei osannut sanoa, oliko nähnyt tätä harakansukuista rokkaria koskaan aiemmin. Hänen silmiinsä kaikki pitkätukkaiset, meikkaavat ja mustiin vaatteisiin sonnustautuvat miehet näyttivät tismalleen samalta.

(( Tietysti kelpaatte! ))

Johnnyn olisi niin tehnyt mieli suutaa ja paiskoa tavaroita seinään juuri nyt, mutta ei onneksi tehnyt sitä. Mikä maailmalla oli oikein häntä vastaan, kun heitteli näitä vastoinkäymisiä pojan tielle yhtenään? Tietääkseen hän ei ollut tehnyt lainkaan mitään sen kummempaa, kuin kävellyt tänne aulaan kahviautomaatin luokse kaatamaan itselleen kupin kahvia, mutta sitten tämä rakkine ei suostu toimimaan. Siis mitä helvettiä oikeasti? Johnny kiroili itsekseen suhteellisen kovaan ääneen ja tunsi tämän seurauksena ohitse kävelevien ihmisten katseet niskassaan. Eihän poika näistä välittänyt - niin kuin ei milloin muulloinkaan. Häntä ei todellakaan kiinnostanut pätkän vertaa muiden ihmisten mielipiteet hänestä tai hänen käyttäytymisestä, sillä eivät ne olleet näiden päänsärky. Ehkä Johnny toisinaan oli hivenen kusipää ja ehkä unohti joskus siistiytyä tarpeeksi aamulla (jota ei onneksi tapahtunut kovinkaan usein, sillä hän ei melkein ikinä halunut lähteä julkiselle paikalle ilman, että oli saanut laittautua jotenkin). Mutta nyt piti tapahtua tällainen kompromissi, joka varmaankin sai paremmankin pinnan omaavan ihmisen räjähtämään. Joten Johnnyn nyt ilman muuta tämä sai raivostumaan, sillä hänellä oli tunnetusti suhteellisen lyhyt pinna.
"Mikä helvetti tätä paskaa oikeen vaivaa", ruskeatukkainen rokkari mutisi itsekseen ja paineli nappia yhä uudestaan ja uudestaan - tuloksetta. Miksi hän edes jaksoi vaivautua yrittämään, sillä johan kone oli osoittanut sen, ettei toimisi ja näin pojan kahvi jäisi saamatta. Kofeiini oli kuitenkin ainoa asia, mitä Johnny tässä tilanteessa tarvitsi, jotta voisi rauhoittua edes hivenen. Tupakka oli tietenkin toinen hyvä vaihtoehto, johon hän oli jo hiljalleen kallistumassa, kunnes kuuli takaansa jokseenkin teenäisen äänen. Johnny kirosi tämän aivottoman kusipään alimpaan maanrakoseen, kuka se nyt lieneekään.
"Painu helvettiin. Mä en tarvitse sun apua", Johnny tuhahti, kunnes äkkiä tajusi käden ilmestyvän harteilleen ja se joku siirsi hänen pois kahviautomaatin luota. Ja se joku oli maantienvärisent hiukset omaava poika, joka mitä ilmeisemmin kuului niihin jalkapalloileviin päivänsäteisiin. Kyllähän Johnny oli jo nämä ne nähnyt, eikä mielipiteet urheilijoista olleet mitenkään positiiviset. Hän ei kerrassaan ymmärtänyt, miten joku pystyi omistamaan elämänsä melkein kokonaan urheilulle? Oliko se pelkästään sen urheilijoiden "korkean aseman" vuoksi vai oliko urheilu ihan oikeasti hauskaa? Johnny ei nimittäin itse ollut mikään innokas urheilija, joka pelaisi jalkapalloa ihan posket punoittaen koululiikunnassa. Ehei. Oli jo ihme, että Johnny ylipäätään vaivautuisi menemään liikuntatunneille ja silloinkin hän vain istuisi jossakin penkillä kun muut juoksivat hiki hatussa kenttää ympäri. Liikunnan opettaja ei aina edes halunnut katsella Johnnyn vetelehtimistä tunneilla ja käski tämän painua pukuhuoneeseen.

Johnny mulkoili tuota seuraansa pöllähtänyttä, luultavasti vanhempaa poikaa todella ilkeästi ja jos katse olisi voinut tappaa, olisi tuo aivan sillä sekunnilla kaatunut kuolleena maahan.
"Niin. Kuten esimerkiksi kirmailla laitumella muiden urheilevien dorkien kanssa. Sitähän te teette kaiket päivät", Johnny tuhahteli ja katsoi sitten tuota arvioivasti päästä varpaisiin. No ei tuon ulkonäössä ainakaan ollut mitään moitittavaa - lähes päinvastoin. Mutta sen sijaan luonne näytti olevan ihan ääripäästä, eikä Johnny sietänyt sitä, että hänen varpailleen yritettiin hyppiä.
"Mutta kun sä nyt päätit uljaana prinssinä tulla pelastanaan neitoa hädässä, niin ehkä sä saat sitten taiottua ton helvetin rakkineen toimimaan", Johnny sanoi ärsyttävän tekopirteällä äänellä ja irvisti tuolle kaikkea muuta kuin söpösti. "mutta jos sun ihmemiestaidot ei siihen riitä, niin ole hyvä, korjaa luus ja lähde sinne mistä tulitkin", poika jatkoi ja kohotti nopeasti toista kulmaansa. Jos toinen nyt ajattelisi järkevästi, niin lähtisi tämä menemään, sillä Johnnyn hermot olivat valmiiksi jo ihan riekaleina.

Fabian ei ajatellut järkevästi eikä näin ollen myöskään lähtenyt paikalta hyvän sään aikaan. Ei hän pelännyt ketjuin ja lävistyksin koristautunutta uhittelevaa toisluokkalaista. Miksi olisikaan pelännyt? Urheilijanalku saattoi joskus luottaa fyysisiin kykyihinsä vähän turhankin paljon, nyt hän kuitenkin uskoi selättävänsä pikkunilkin siitä vain jos tarve tulisi.

Poika ei osannut suhtautua rokkariin laisinkaan. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt niitä pitkälettejä jotka parveilivat koulun käytävillä joko kuulokkeet korvilla tai moshasivat yhdessä jonkun puhelimen soittaman biisin tahdissa. Ei Fabianilla sinänsä ollut mitään musiikkia tai pitkiä hiuksia kohtaan, hän saattoi hyvinkin kuunnella musiikkia ajanvietteeksi tunneilla tai treenatessa eikä itsekkään omistanut ihan siilitukkaa, yhdistettynä meikkeihin ja kymmeniin kiliseviin ketjuihin ne olivat kuitenkin melko sietämätön yhdistelmä. Poika ei myöskään käsittänyt, miksi joku halusi elää koko elämänsä taustamusiikin tahdittamana.
Suulas pikkunilkki ei ainakaan parantanut Fabianin mielikuvaa kyseisestä klikistä - korkeintaan huononsi sitä entisestään. Jos kaikki kerta olisivat samanlaisia suutaan aukovia tapauksia ei ollut ihme tai mikään, etteivät muut kuin muut rokkarit viihtyneet noiden seurassa.

Ensimmäiselle poistumiskehotukselle Fabian vain kohautti harteitaan, toinen epäsuora loukkaus rupesi jo ketuttamaan sen verran, että nuorempi sai blondin aiemmin kahvimasiinalle osoittaman huomion puoleensa.
Poika vilkaisi pari senttiä itseään lyhyempää harakkapoikaa ehkä hiukan hämmentyneen oloisena tuon huomautuksen jälkeen. Kai jenkkifutista saattoi tietysti kuvailla laitumilla kirmailuksikin. Oikeastaan Fabian piti siitä kielikuvasta. Ehkä urheilijanalku oli myös salaa tyytyväinen siitä, että tämäkin tapaus tunsi hänet jotenkin, tai ainakin yhdisti urheilijoiden joukkoon, vaikka selvästi yrittikin esittää, ettei Fabian olisi parempi kun kukaan muu. Olihan hän. Tietysti. Poikahan pelasi koulun joukkueessa - se oli paljon paremmin kun se, että soitatti vain musiikkiaan koulun käytävillä huudellen räävittömyyksiä niiden ihmisten perään, jotka kiersivät inhoten kaukaa.
Fabian ei koskaan ollut ajatellut, että olisi pelannut vain suosion vuoksi. Tietysti se kuului luontaisetuihin ja oli ehdottomasti yksi homman parhaista puolista, mutta se ei ollut syy sille miksi hän jaksoi rääkätä itseään treeneissä, salilla, lenkillä ja liikuntatunneilla, aina vain kun koutsin käsky vain kävi. Tuskin kukaan pelasi vain suosion takia, ei se ollut sen arvoista. Pelaamisesta ja treenaamisesta piti saada irti jotain, jotta sitä jaksoi.

"Ehkä neidin pitäis ite lähteä", Fabianin ääni oli puhtaan halveksiva, poika pidättäytyi kuitenkin syytämästä nuoremman niskaan loukkauksia. Ei urheilijanalku varsinaisesti kohteliaisuussyistä pidätellyt sanatulvaa, hän ei vain keksinyt mitään niin iskevää sanottavaa, että se olisi kannattanut sanoa.
Blondi oli huono puhumaan, siitä ei päässyt mihinkään. Hänellä ei myöskään ollut kehuttavaa mielikuvitusta tai erityisen hyvää silmää loukkauksille. Fabiania asia ei oikeastaan edes haitannut, hän osasi käyttää nyrkkejään, ja se olisi ihan tarpeeksi.

Fabian ei osannut korjata kahvikonetta. Hän tiesi sen ilman kokeiluakin, joten miksi turhaan nolata itsensä? Ainut minkä poika osaisi tehdä olisi soittaa koneen kyljessä olevaan infonumeroon, se vain ei jouduttaisi hänen kahviaan niin paljon, että olisi sen arvoista.

Johnny katseli tympääntyneenä toista poikaa, joka ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Tulella tuo ei nyt ainakaan leikkinyt, sillä eihän tuon letkautus takaisin ollut mitenkään kummoinen. Vaikka eihän noista ikinä tiennyt. Useimmat nimittäin aluksi vaikuttivat harmittomilta, mutta sitten kun hän oli päättänyt vastapuolen olevan harmiton, iskivät nämä heti kyntensä Johnnyn lihaan. Se oli todella ärsyttävää, mutta sinänsä melko ovelaa. Poika itse taas osoitti sille vastapuolelle heti, että jäi todella harvoin sanattomaksi tai ylipäätään nielisi mitään haukkuja sellaisenaan. Ja sen luultavasti toinenkin saisi selville ihan pian. Johnny nimittäin inhosi maailmassa eniten sitä, että jotkut luulivat olevansa paljon parempia kuin hän itse. Harmi vain, että tällainen kätyös oli täällä Astonissa harmillisen yleistä ja kaikki koulun kermat katsoivat muita alaspäin. Tästä kohtelusta Johnnykin oli saanut osakseen, mutta eipä hän siitä sinänsä enää välittänyt. Se alkoi olla jo liian arkipäivää, että hänen tarvitsisi vaivata päätään moisella asialla.
"Mä en kuule oo lähdössä mihinkään, sillä tota sun suloista naamaa on oikeastaan ihan mukava katsella", Johnny tokaisi ja kohotti hivenen toista kulmaansa. Voisi nyt luulla, että asia oli juuri päinvastoin, mutta Johnnylla ei vain yksinkertaisesti riittänyt pokkaa poistua paikalta ensimmäisenä. Niin miksi ei? Siitä hän ei ollut varma, mutta joka tapauksessa tämän urheilijan oli lähdettävä ensin. Vaikka silläkin uhalla, että tästä kaikesta kehkeytyisi tappelu ja herjoja lentäisi puolin ja toisin. Ei Johnnylla sinänsä sitä vastaan ollut mitään, sillä hän uskoi selättävänsä moisen pellen ihan milloin vain, mutta olisihan tappeleminen jonkun mitäänsanomattoman urheilijan kanssa hänen omasta ajastaan pois. Lisäksi, hehän seisoivat nyt keskellä täyttä aulaa, joka suorastaan kuhisi muita urheilijoita, jotka luultavasti enemmän kuin mielellään kävisivät jotakuta alempaansa vastaan. Ihan vain pelastaakseen jonkun typerän maskottinsa. Ajatus ei kuulostanut mitenkään nautittavalta, mutta mikäli hän aloittaisi tappelun, niin näin aivan varmasti kävisi. Ei poika kuitenkaan niin hyvä ollut, että olisi pärjännyt yhden sijasta laumalle timmissä kunnossa olevia miehenalkuja. Toki hän tapella osasi, eikä ollut sellainen nukkavieru kuin jotkin muut, mutta silti. Siinä Johnny saisi todella pahasti turpaansa, sillä nämä olivat kuitenkin urheilijoita. Säännöllisesti liikuntaa harrastavia ja suhteellisen terveelliset elämäntavat omaavia miehenalkuja, jotka aivan helposti voisivat selättää tällaisen Johnnyn kaltaisen huonoryhtisen ja alkoholia, tupakkaa sekä silloin tällöin muita aineita vetävän rokkarin. Näin oli nimittäin käynyt muutamia kertoja ja seuraavana päivänä naama oli ollut niin pahasti ruvella, että hänen siskonsa oli suurinpiirtein hypännyt kattoon. Oli tämä toki tottunut näkemään Johnnyn naamassa mustelman jos toisenkin, mutta se näky oli ollut uutta jopa tälle.

Johnny vilkaisi nopeasti ympärilleen ja huomasi helpotuksekseen, ettei kukaan ollut vielä tajunnut heidän kahden välillään olevaa jännitettä, joka oli tietenkin hyvä. Oli kuitenkin vain ajan kysymys, että milloin räjähtäisi oikein kunnolla ja he tappelisivat ihan oikeasti.

(( Vähän töks töks ja lyhyt.. ))

/ anteeksti tekstilaatu, takkuaa pahasti näin tauon jälkeen /

Pelisäännöt tuntuivat selvenevän molemmille nopeasti. Se joka luovuttaisi ja lähtisi paikalta ensimmäisenä olisi armottomasti häviäjä. Eikä kumpikaan halunnut hävitä, ei edes nyt, kun kyseessä ei ollut edes oikea kilpailu tai mikään, minkä voittaminen tai häviäminenkään merkitsisi mitään. Vapaaehtoisesti luovuttaminen tai perääntyminen nyt kun mikään ei ollut vielä vireillä tuskin edes kävi kummankaan mielessä.
Fabianille kyse oli oikeastaan vain periaatteesta jota noudatettiin kaikissa tilanteissa. Ei ollut niin häpeällistä saada turpaansa kun heilutella valkoista lippua kesken kaiken, ja loppujen lopuksihan kaikessa oli kyse vain kunniasta ja oman egon pönkittämisestä. Ainakin pojalle itselleen.

Fabian ei osannut nimetä tilannetta jossa oli. Tahtojen taistelu, tuijotuskilpailu vai ehkä orastava nyrkkitappelu? Hän tiesi vain, että tilanteesta tuskin selvittäisiin siten, että tuijotettaisiin vaan hetki vihaisena ja marssittaisiin yhtä aikaa paikalta niskoja nakellen. Pojan oma ylpeys ei antaisi periksi sellaista ratkaisua, eikä todennäköisesti harakkapojankaan. Tilanteeseen olisi ehkä ollut paras suhtautua puhtaalla huumorilla, nauraa räkäisesti päin kasvoja ja lähteä paikalta ylpeästi. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, joten miksi turhaan lähteä enää sitä korjaamaan?

Useimmissa tilanteissa Fabian uskoi sosiaalidarvinismiseen ajattelumalliin. Jotkut ihmiset syntyivät huonommiksi, jotkut paremmiksi. Ne jotka olivat hierarkian huipulla, oli kyse sitten poliittisesta asemasta tai vaikkapa
vain koulun klikeistä, olivat tehneet jotain ansaitakseen sen, tai heidän vanhempansa olivat. Urheilijanalku oli raatanut niska limassa jenkkifutiksen parissa koko ikänsä, joten miksei hän ansaitsisi siitä palkintoa? Edessä seisova rokkari sen sijaan ei ollut tehnyt elämässään mitään, ei ainakaan mitään minkä Fabian näkisi vain katsomalla tuota tai kuuntelemalla muiden puheita ja ihmisten joukossa kiiriviä juoruja. Miksi tuo siis ansaitsisi sen ansaitsisi enemmän kunnioitusta kun Fabian? Suutari pysyköön pestissään.

Fabianin oli helpompi pysyä itsevarmana ja näyttää kaikin puolin ylpeältä kun hän tiesi, että takana seisoi kymmenkunta ihmisiä suojaamassa selustan. Joku huomaisi tilanteen viimeistään siinä vaiheessa, jos jompi kumpi päättäisi avata tulen ja lähteä vaihtamaan iskuja. Ei ollut pienintäkään riskiä siitä, että poika häviäisi. Oli riski vain siitä, että hän saisi mustan silmän. Rokkaripojalla oli pelissä paljon enemmän. Vihaiset ja tylsistyneet urheilijat saivat pahaa jälkeä aikaan jos sille päälle sattuivat.

Blondi piti kasvonsa peruslukemilla melko vakuuttavasti toisen kommentista huolimatta. Oliko meikattu toisluokkalainen oikeasti homo, vai irvailiko tuo muuten vain? Ainakin harakkapoika sai Fabianin tuntemaan olonsa vaivautuneeksi jos ei muuta.
"Kannattais harkita toisenkin kerran", Fabian huomautti silkkisellä äänellä antaen suupieliensä nousta ivalliseen hymyyn, "muuten sä et tuu katselemaan mitään pitkään aikaan."

(( Eipä tuo mittään :> ))

Johnnyn tummanruskeat silmät siristyivät aavistuksen, kun toinen kehoitti häntä jälleen lähtemään eikä hän muka katselisi mitäät pitkään aikaan. Sitä poika ei epäillyt (joskin ei sitä ääneen myöntäisi), sillä olihan toisella nyt paljon paremmat mahdollisuudet mikäli tästä sitten nyrkkitappelu syntyisi. Lisäyksenä tähän vielä se, että toiselle löytyisi aivan varmasti enemmän kannattajia kuin Johnnylle. Luultavasti kaikki aulassa olevat seuraisivat todella kiinnostuneena, kun jokin urheilija pistäisi joltakulta rokkarilta ilmoja pihalle. Ja Johnnylla kun ei näitä kavereita aivan kauheasti löytynyt (tuskin yhtään), jotka voisivat pahan tilanteen tullen tulla väliin.
"Ai rupeatko sä oikein uhkailemaan? Voi miten söpöä, mutta musta tuntuu, että sä et pysty toteuttamaan noita sun uhkauksiasi", Johnny sanoi tekopirteästi ja sellaisella äänensävyllä, jolla tarhatädit puhuivat kolmevuotiaalle pellavapäiselle pikkupojalle, joka oli juuri syönyt keltaista lunta ulkona. Tästä Johnnyn lauseen sisällöstä hän ei niinkään ollut varma. Ketä hän huijasi, ettei toinen muka pystyisi lyömään hänelle mustaa silmää tai mahdollisesti aiheuttamaan muutamin vauriota kroppaan? Niin, riippui tietenkin, että oliko tämä yksin vai ei.

Johnny vilkaisi jälleen ympärilleen - ihan vain varmuuden vuoksi. Kukaan ei ollut heistä onneksi kiinnostunut ihan kunnolla, mutta ei Johnny voinut olla huomaamatta parin lähistöllä vetelehtivän urheilijan pitkiä katseita heihin päin. Ei tietenkään ollut mitenkään tavallista, että kaksi täysin eri ryhmissä olevat rupattelivat ihan rauhallisissa merkeissä keskellä vilkasta aulaa, joten ei tarvinnut olla erityisen fiksu tajuakseen, ettei tässä ollut kysymys pelkästään kuulumisien vaihtelusta. Hän kuitenkin totisesti toivoi, että muut pysyisivät tästä tilanteesta ulkona, sillä eihän se nyt ollut järin mielyttävää saada turpaansa keskellä koulupäivää. Varsinkaan keskellä koulua, jossa kaikki ihmiset olivat näkemässä. Jotkut saattoivat uskoa, että Johnny pelkäsi (joka ei ollut valetta sekään, mutta sitäpä hän ei koskaan myöntäisi) kohdata tällaisissa merkeissä urheilijoita, mutta eihän kukaan nyt naamaa ruvelle halunut. Ja mikäli tämä tilanne sitten äityisi siihen fyysiseen, niin ei Johnny pakoon kuitenkaan aikonut juosta. Oli sitten vastassa yksi tai useampi ihminen.

Rokkari heilautti olkalaukkuaan paremmin olalleen ja katsoi tiukasti edessään olevaa poikaa, toivoen tämän katoavan paikalta tällä punaisella minuutilla. Sehän olisikin pelastanut päivän ja näin Johnnykin olisi voinut lähteä ulos tupakalle toivoen, ettei enää uudestaan törmäisi samaan henkilöön. Olisihan se täällä varsin mahdoton ajatus, sillä päivän aikana kyllä tuli nähtyä ne täysin samat naamat kuin edellisenäkin päivänä. Johnnysta kuitenkin tuntui, että tuo ei olisi lähdössä mihinkään. Ärsyttävää, mutta niinhän poika itsekin teki. Odotti, että toinen luovuttaisi ja lähtisi kävelemään. Tämä sitten luultavasti olikin se ainoa asia, joka heissä oli samaa.