Ordinary day

/Chaos & Felicjan/

Fabian makasi vatsallaan olohuoneen sohvalla tuijottaen ilmeettömästi sohvapöydälle levitettyjä koulukirjojaan. Tiheään painetut pienellä fontilla kirjoitetut kirjainrivit eivät houkutelleet poikaa uppoutumaan maantiedon maailmaan tai samastumaan historiankirjojen esittelemään orjien arkeen, pitkät laskutoimitukset eivät yllyttäneet väsyneitä aivoja työskentelemään kiivaasti ratkaisun löytääkseen, edes äidinkielen kirjan räikeät kuvat eivät saaneet katsetta tarkentumaan sen kummemmin mihinkään. Fabian silmäili edessä olevaa työurakkaa turhautuneena sen sijaan, että olisi aloittanut sen lyhentämisen. Hän ei edennyt mihinkään, ja tiesi sen muuttuen hetki hetkeltä haluttomammaksi tekemään ainuttakaan tehtävää. Blondi olisi kovin mieluusti jättänyt koulun kesken ja siirtynyt pelaamaan jalkapalloa täysipäiväisesti, hän oli kuitenkin saanut kuulla monelta eri taholta kuinka typerää olisi jättää high school kesken viimeistä vuotta ja lopulta todennut itsekkin asian olevan niin. Ensimmäisenä vuonna keskeyttämisen olisi ymmärtänyt hyvin, toisena vuonnakin sen olisi voinut käsittää, kolmantena vuonna lopettaminen olisi kuitenkin vain typerää. Ei kukaan lopettanut juoksemistakaan nähdessään maalilinjan, eihän?

Vastentahtoisesti Fabian veti matematiikan kirjan ja vihon lähemmäs pöydän reunaa, poimi tavaroiden seasta sormiinsa pienen lyijykynäntyngän, silmäili ensimmäistä tehtävää ja raapusti kapealla ja vahvasti kallistuvalla käsialallaan vihon yläreunaan muutamia satunnaisia tehtävässä mainittuja lukuja. Vastaus olisi pitänyt laskea laskimella, pojalla ei kuitenkaan ollut sellaista joten hän tyytyi vain merkitsemään vähän sinne päin luvun. Eikö kuitenkin ollut pääasia, että tehtävät oli tehty? Väliäkö sillä jos ne olivat väärin. Virheistä oppi.
Urheilijanalku jaksoi selvittää muutaman laskun ennen kun pudotti kynän kädestään takaisin laajalle levitettyjen koulukirjojen joukkoon, nousi ylös sohvalta venytellen raukeasti ja lähti keittiöön. Lauantaina ei tosiaankaan kuulunut homehtua kotona tekemässä kotitehtäviä, oli myös mahdoton keskittyä kun aurinko pilkisteli ilkikurisesti verhojen välistä. Keskittymistä ei helpottanut myöskään radiosta raikava musiikki joka oli jotain räpin ja teknon väliltä.

Fabian noukki astiakaapista jonkun sarjakuvahahmon kuvalla koristellun kahvimukin, kaatoi siihen pannussa pidemmän aikaa seisonutta kahvia ja istui pöydän reunalle unohtuen tuijottamaan ulos ikkunasta.
Poika oli hyvin arkisen näköinen eikä lainkaan niin huoliteltu kuin yleensä. Päällä oli mustat löysät collegehousut, valkoinen suurehko kulahtanut t-paita jonka rinnustaa koristi pari satunnaista mainoslogoa ja auki jätetty musta huppari. Vaaleille hiuksille Fabian ei ollut tehnyt oikeastaan mitään vaan ne valuivat rennosti silmille.

Lauantai aamut olivat sellaisia, joista Felicjan ei pahemmin piitannut. Tai aamut menivät kyllä, jos humalatila siihen asti riitti. Sitten kun se loppui, alkoi elämä elävänä kuolleena. Ei mitenkään nautinnollista.
Tänään humalatila ei ollut riittänyt aamuun, joten tuo kirjavapäinen poika oli saanut herätä laittoman kivistävään pääkipuun. Ja eihän tullut kuuloonkaan, että rokkaripoika olisi voinut herätä aamulla, eihän toki. Mentiin jo upeasti yli puolen päivän.
Kun sängystä vaivoin päästiin ylös, ei suinkaan ajateltu positiivisesti sitä, kuinka onneksi oli onnistuttu sulkea sälekaihtimet. Oikeastaan Felicjan kirosi aurinkoa, joka kajasti säleiden välistä. Hän vihasi aurinkoa koko sydämestään juuri nyt. Tosin, kukapa hänen tilassaan ei olisi.

Lattialta noukittiin satunnaiset farkut, jotka kiskaistiin jalkaan. Paitaa hapuiltiin, mutta kun ei käteen osunut, niin siitä ei jaksettu välittää. Päässä soi ikävästi Judas Priestin painkiller, koska sitä poika todellakin tunsi kaipaavansa. Tai jossei kipulääkettä, niin sitten jotain muuta. Hän voisi lääkitä mieltään vaikkapa… Happo veisi varmasti kaiken tunnon pois ja toisi tilalle supervoimat ja jälkeensä helvetilliset tuntemukset. Sitä paitsi olisi ollut puhdasta idioottimaisuutta vetää mitään niin vahvaa nyt. LSDn vaikutusaikaa kun oli hankala arvioida.
Tuskaisasti urahtaen ja päätään pidellen poika suunnisti kirjahyllylleen, veti tottuneesti latinan sanakirjan hyllystä ja avasi sen. kyseessähän ei ollut kirja, vaan ontto kirja, kätevä säilyttää kaikkea laitonta. Kukaan tuskin kaipasi latinan sanakirjaa, puhumattakaan siitä, että osaisi moista Felicjanin huoneesta etsiä. Minigrip pussi napattiin sormiin ja sitä pyöriteltiin hetki näpeissä, ennen kuin poika tunki koko pussin takaisin kirjan sisään ja kirjan hyllyyn. Vitut, hän selviäisi päänsärkylääkkeellä ja vahvalla kahvilla. Tosin eka pitäisi selviytyä alakertaan, joka oli suoranainen haaste.

No, kyllä hän pakottamalla kipua sietäisi, ainakin hieman. Hämärän huoneen ovea raotettiin kirkkaaseen käytävään, valo sai pojan ärähtämään ja kiroamaan vahvasta viinasta käheällä äänellä. Turvallisinta ja helpointa olisi ollut vetää päähän pussi, mutta mitempä sitä sitten olisi selvinnyt portaat ehjänä alas.
Ja olisi typerää laittaa aurinkolasit, kun sisällä kuitenkin oltiin. Ovi avattiin ja Felicjan pakotti itsensä tottumaan kirkkaaseen, hevetilliseen kidutukseen, vaikka pahaa teki. Ovi suljettiin ja kärsivä poika suunnisti alas ja keittiöön.

Harmain, verestävin silmin albiino mulkaisi veljeään, joka tällä hetkellä enimmäkseen vitutti häntä. Tosin tällaisessa krapulassa, mikäpä ei olisi?
Risaisiin, likaisiin, farkkuihin sonnustautunut, kovin vaalea poika suunnisti tiskikaapille napaten itselleen yhdentekevän kahvikupin. Itse poika ei tiedostanut sitä, kuinka hänen ihollaan oli useita tummia jälkiä. Kiimaiset teinikanat olivat asia, jota sai kirota varmaan viikon sen jälkeen, kun se ei yhtenä iltana haitannut. Suuremmin iholle ei tietenkään oltu päästy, joten Felicjan oli tyytynyt iskemään itsetunto-ongelmista kärsivän emon ja rymynnytkin kotiin vasta aamuyöstä.
Nyt tuo juhlineelle näyttävä ja siltä tuoksahtavakin poika kaatoi itselleen pannussa jo olevaa kahvia. Laski kupin pöydälle ja veljelleen mitään sanomatta suuntasi lääkekaapille napaten matkaansa 800 milligrammaisen ja puolikkaan 400 milligrammaista. Yliannostus se ei ollut, mutta ehdoton katto. Annos, joka oli tarkoitettu lähinnä ihan kunnon kipuihin, kuten nyt vaikka katkenneeseen jalkaan tai jotain.

Säälittä Felicjan silti aikoi sen vetää.

Fabian ei ollut päässyt kunnolla radalle pitkään aikaan. Hän oli treenannut kuuliaisesti aina kun valmentaja niin käski ja välttänyt visusti krapulassa treeneihin tulemista mikä tarkoitti, että huonon viinapään vuoksi hän ei voinut juoda kun lasillisen tai pari. Otteluita varten oli viimeisen parin viikon aikana harjoiteltu vielä tavallistakin rankemmin jolloin juhlimiselle ei vain yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Kuten ei myöskään kouluhommille jotka tuppasivat kasaantumaan ja kasaantumaan kunnes veivät kokonaisen päivän kymmenen minuutin sijasta.
Välillä poika tunsi tosissaan tarvetta päästä nollaamaan, selvänä pysymisen kannustimeksi riitti kuitenkin se, että aamuisin saattoi herätä virkeänä ja hyvinvoivana sen sijaan, että silmissä sumenisi päänsäryn vuoksi ja oksennus pyrkisi jatkuvasti ylös. Pelkän keittiöön raahautuneen Felicjanin seuraaminen sai Fabianin tyytyväiseksi siitä, että hän oli viettänyt eilisen kotibileiden sijasta kuntosalilla. Lihaksia särki vähän, mutta se ei ollut mitään kunnon krapulan rinnalla.

Poika ei voinut olla hymyilemättä vahingoniloisesti veljen mulkaistessa tätä murhaavasti verestävin silmin ja selvästi huonovointisena. Iholle jätetyistä leimoista ja ympärillä edelleen leijuvasta alkoholin hajusta päätellen Felicjan ei ollut viettänyt eilistä turhan rauhallisissa merkeissä, ainakaan tuo ei ollut palannut kotiin ihmisten ilmoihin. Fabian ei turhaan ollut valvonut tuota odottamassa, ne vuodet oltiin ohitettu jo aikoja sitten. Blondi oli vakuuttunut siitä, että pikkuveli osaisi valehdella ja selitellä tekojaan tarpeeksi vakuuttavasti umpihumalassakin. Tuskin vanhemmatkaan enää välittivät tuliko jompi kumpi humalassa kotiin vai ei.
Ainakin toisella heistä meni lujaa.

Fabian ei yrittänytkään aloitella ystävällistä keskustelua koska tiesi jo ajatuksen olevan tuhoon tuomittu vaan etsi käsiinsä pöydällä olevan ikivanhan mainoslehtisen selaillen sitä poissaolevan oloisena aina välillä hörpäten jäähtynyttä kahviaan. Pojan huomio siirtyi kuitenkin nopeasti puuduttavista kuvista takaisin Felicjaniin joka kasasi itselleen lääkekaapista krapula-aamun helpotusta.
"Ajatteliksä turruttaa kaiken aivotoiminnan päänsäryn ohessa?", Fabian kysyi huonosti peitettyä vahingoniloa äänessään, "vai ehkä tappaa ittes?" Äänensävy oli hyvin arkimainen, aivan kun puhuttaisiin siitä, oliko toinen ehkä jo hakenut postin tai kuinka kauan kahvi oli seissyt.
Ei urheilijanalulla ollut mitään käsitystä siitä monellako särkylääkkeellä itsensä saisi hengiltä, hän ei ollut tuntenut tarvetta kokeilla, hän kuitenkin tiesi milloin määrä oli iso, todella iso tai liian iso. Saattoi tietysti olla, että Felicjanin toleranssi oli huomattavasti korkeampi kun Fabianin.

Fabianin kysymykset olivat niin raivostuttavan arkipäiväisen oloisia, äänensävyltään, joskin sisältö oli jotain täysin muuta. Yrittikö hän sitten tappaa itsensä tai tehdä itsestään aivokuolleen? Ei, kyllä tarkoitus oli ihan vain vetää tonninen burana.
Poika murahti irvistäen, heitti kapselit naamariin ja kumosi kahvia päälle. Mikä pahan olisi tappanut. Eipä siihen kaiketi ihan buranalla kyetty.
“Älä sä rupea mulle, eiköhän me kumpikin tiedetä kumman aivotoiminta on lähempänä kuolemaa”, Fel murahteli tyhjennettyään kahvikupin ja iskettyään sen takaisin pöytään. Olihan se kiva, että Fabian huolehti, mutta tuo vittumaisuus oli ihan turhaa. Tosin, kaiketi se olisi raivostuttavampaa ollut ylihuolehtivalla sävyllä. pointti kuitenkin, että ärsytti. Vaihteeksi.
Kaiketi olisi sittenkin ollut paras vetää jotain muuta. Eipä ainakaan olisi tarvinnut kuunnella mitään. Onni, että tokkuraan itsensä sai särkylääkkeelläkin. Ainakin, kun sitä veti kunnon annoksen. Olo alkoi vaikutuksen alkaessa olla sellainen, ettei olisi haastavaa vain mennä takaisin nukkumaan.

Poika kuitenkin laahusti kahvinkeittimelle ja kaatoi pohjatkin kuppiinsa muistaen ihme kyllä sammuttaa keittimen ja laittaa pannun pohjalle jopa hieman vettä.
Puolikkaan mukillisen kanssa suunnattiin istumaan ruokapöytään ja harmaat silmät tuijottivat vittuuntuneina mukin ympärille kietoutuneita käsiä. Pojan sekavan värinen tukka oli totaalisen pörrössä ja sojotti ties minne, silmissä olivat poispesemättöminä eiliset silmämeikin jämät. Nuhruiselta poika todellakin näytti, mutta sehän kuvasti vain edellisyön menoa.
Kuppi kohosi huulille ja silmät hakeutuivat isoveljeen, joka luki lehteä. tai luki ja luki, Felicjan olisi voinut jopa vittumaisuuttaan väittää, ettei edes uskonut veljensä osaavan lukea. Kaiketi nyt kuitenkin, kun kerta lukiossa opiskeli. Joskin tuo oli kieltämättä suoraan sanoen toivoton siinä hommassa, jos verrattiin Felicjaniin. Ja omasta mielestään rokkari olisi voinut olla vielä parempikin.

“Oliko villikin yö?”. Fel kysyi sarkastisesti. Ehkä Fabianin kaiketi olisi kuulunut esittää kysymys Felicjanille, mutta nuorempi heistä olikin se enemmän kusipää. ´Ja sitä paitsi olisi voinut jopa lyödä vetoa, että velipoika oli nukkunut sikeästi jo siinä vaiheessa, kun Felicjan oli vasta pääsemässä vauhtiin. Eli suunnilleen niillä kohdin kuin rokkaripojun muisti rupesi olemaan huteraa ja filmi pätkimään.

Asiallinen keskustelu ei lähtenyt liikkeelle kovinkaan hyvin, aivan kuten poika oli aavistellutkin jo pikkuveljen kunnosta. Ihmiset harvoin krapulassa halusivat hieroa ystävyyttä kenenkään kanssa tai vaihdella hymysuin kuulumisia ja ajatuksia olemisen syvimmästä olemuksesta. Ei sillä, että Fabian olisi itse parhaansa mukaan koittanut pysyä kohteliaana ja huomaavaisena edes hyvinvoivana ja pirteänä, paremmin hän siinä kuitenkin onnistui kun Felicjan joka avasi heti suunsa väittääkseen vastaan laukoen pari ilkeyttäkin siinä ohessa. Kovasuinen kuten aina, krapulan kourissa vielä tavallista suoranaisempi ja karkeampi. Oikeastaan Fabian piti veljestään paljon enemmän silloin, kun tuo tyytyi pikaisiin loukkauksiin eikä puhunut häntä saman tien suohon. Ei ollut yllätys, että veljeksistä vanhempi hävisi kehnon sanavarastonsa kanssa suurimman osan väittelyiksi äityneistä kinoista. Hän ei vain ollut tottunut puolustamaan itseään tai omaa kantaansa puhein, ajatukset oli vaikeampi pukea sanoiksi kun teoiksi.

Myös se oli kylmä fakta, että Felicjan pärjäsi koulussa huomattavasti paremmin, eikä edes tehnyt mitään. Fabian sai kokeista kutosen luokkaa luettuaan niska limassa, Felicjan kympin tekemättä yhtään mitään. Urheilijanalku oli kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei pikkuveli kovin kauaa säilyisi näinkään fiksuna jos aikoisi jatkossakin syödä kaikki riemunkirjavat eteentulevat tabletit sen enempää miettimättä ja nollata tilanteen viinalla pari kertaa viikon sisään. Ei sitä menoa keho kovin kauaa jaksaisi eikä sen puolen mielikään.
Selvästikkään Felicjan ei stressannut sivuvaikutuksista laisinkaan vaan nielaisi kahvin kera ne pari haalimaansa särkylääkettä.

Ei Fabiankaan tyhmä ollut, hän vain keskitti aivojensa käytön mielummin otteluihin kun kokeisiin tai tunneilla kuuntelemiseen. Hän koki edelleen, että peleissä pärjääminen avaisi tulevaisuudessa enemmän mahdollisuuksia kuin hyvä päättötodistus. Eivät kykyjenetsijät numeroita tuijotelleet.
"Eiköhän me tiedetä", poika nyökkäsi Felin puheille muuttaen lauseen tarkoituksen omalta osaltaan käänteiseksi. Kumpikin uskokoon mitä halusi.

Blondi selasi mainoslehtisen sivuja keskittymättä niiden sisältöön laisinkaan, veli varasti kuitenkin huomion nopeasti takaisin itselleen.
"Sulla selvästi oli", Fabian totesi katsoen merkitsevästi ihoon jäystettyjä leimoja, "pitäiskö pelätä, että joku ilmestyy sun pentus kanssa oven taakse yheksän kuukauden päästä?" Urheilijanalku laski jälleen katseensa takaisin lehteen edelleen aivan tavalliseen sävyyn puhuen ja tyynen rauhallisena.

Felicjan pyöräytti näyttävästi harmaita silmiään veljensä vastaukselle. Eipähän se enää Felicjania sen jälkeen haittaisi, jos hänestä tulisi aivokuollut. Hän tuskin edes itse sitä enää silloin käsittäisi. Vastaan ei vaivauduttu enää väittämään, vaan poika keskittyi kahvikupin pöydälle laskemiseen tehden siitä jo lähes taidetta.
Fabian kiersi kysymyksen, mutta Felicjan vain irvisti yritykselle. Kaiketi sitä oli ollutkin hyvin hauskaa, kun ei mitään muistanut. Jäljelle oli jäänyt vain pahaolo, mutta mitäpä sitä katumaan. Tehty mikä tehty, vaikka toki vähemmälläkin kamalla olisi pärjätty.
Velipoika uteli vittuilevaan sävyyn, pitäisikö olla huolissaan siitä, että muija ilmestyisi lapsen kanssa oventaa. Felicjan irvisti jälleen, joskin tällä kertaa vieläkin herttaisemmin kuin aiemmilla kerroilla.
“Tuskin nyt sentään. Ja se tais olla sitä paitsi jätkä, vittuuks väliä”, poika tuhahti kulauttaen kahvin loput kitaansa. “Ja siitä on helvetin vaikee tulla raskaaksi, kun perseeseen pannaan, tarkennus.”

Oikeastaan Felicjanilla ei ollut mitään hajua seksikumppaninsa sukupuolesta, se oli ollut emo, ei niistä selvää ottanut. Ja Fel oli muutoinkin sen verran yössä, että hallelujah. Ei Fel oikeastaan tahtonut edes miettiä. saattoihan olla, että hän oli saanut itsensä lisääntymis´kyvyttömäksi käyttämisellään, tai sitten ei. Ei poika oikeasti jaksanut olla asiasta kiinnostunut, joskaan ei tuosta ollut pahemmin isäksikään. Kaiketi pitäisi huolestua vasta sitten, kun ongelma olisi ajankohtainen, jos olisi.

“Susta ei onneks tarvi huolehtia, kun jätkä taitaa olla vielä ihan koskematon”, Felicjan ilkkui. “Ei se kyrpä käytössä kulu.”
Siitäkään basistilla ei ollut mitään hajua, eikä hän suuremmin ollut veljensä seksielämästä kiinnostunut. Eikä olisi Fabianinkaan pitänyt olla hänen. Kaiketi veljen perässä kuitenkin likkoja juoksenteli, olihan tuo kuitenkin hänen veljensä. Felicjan tosin se päivitetty ja parempi versio, tietenkin.
Ainakin omasta mielestään, joskin eiköhän hänessäkin vikansa ollut.

Vaikka Fabian kuvitteli sitkeästi olevansa Felicjanin suuntautumisen kanssa täysin sinut teki veli hänen olonsa kuitenkin kiusaantuneeksi vain ottamalla asian vittuillakseen puheeksi. Poika ei voinut mitään sille, että jo pelkkiin meikkeihin liitettiin runsaasti stereotypioita, ne oli ollut, ja oli edelleen, vaikea sulattaa vaikka kuinka yrittäisikin olla suvaitsevainen ja kaikkea.

Kaiken järjen mukaan Fabianin ei olisi kuulunut välittää toisen seksielämästä tippaakaan, hänen ei olisi kuulunut edes tietää ketä toinen pani saati sitten kiinnittää asiaan sen enempää huomiota. Ei tosiaankaan. Jos veli ei itse välittänyt siitä kenen sängyissä hyppi, miksi Fabianinkaan pitäisi? Felicjan ei tosin näyttänyt tietävän hoitonsa nimeä, tai edes sukupuolta itsekkään. Selvästi eilisilta oli suurissa osin sujunut hyvin synkässä yössä. Saattoi tietysti olla, että blondi luki nuorempaansa täysin väärin. Hän ei olisi yhtään ihmetellyt sitä, toisesta oli välillä hyvin vaikea ottaa mitään selkoa. Helvetin murrosikäinen mielialanvaihteluineen ja sekavine ajatusmallineen. Itsetuhoinen ja kokeilunhaluinenkin vielä huonon asenteen ja kaiken muun lisäksi.
Blondi näytti toisinaan nuorempansa vierellä oikealta esimerkilliseltä roolimallilta, vaikka ei varsinaisesti sitä ollutkaan. Ehkä pari viime viikkoa, mutta ei ennen sitä, eikä jälkeen viimeisten isojen otteluidenkaan. Muutos ei jäisi pysyväksi, krapulattomien aamujen ilosta huolimatta urheilijanalku kaipasi elämäänsä vähän enemmän sisältöä kun pelkän pelaamisen ja treenaamisen. Juhliminen piristi arkea kummasti.

Ei Fabiankaan ihan koskematon ollut, katsoi vain vähän tarkemmin kenen kanssa makasi. Tai ainakin kumman sukupuolen jos ei muuta. Kieltämättä homma karkasi välillä juominkejen jälkeen käsistä ja aamulla herättiin ties kenen vierestä, vastuullisempi hän heistä kuitenkin oli, tässäkin asiassa.
Poika oli ensin aikeissa väittää vastaan mutta joutui myöntämään itselleen, että se olisi turhaa. Felicjan puhui mitä sylki suuhun toi ja joskus tuon puheet piti vain osata ignoorata.

Felicjan virnuili pilkallisesti huomatessaan kuinka pahasti oli isoveljelleen paljastuksellaan iskenyt jauhot suuhun. Ja silti Fabian oli ainoita ihmisiä, jota Felicjan osasi sääliäkin. Tuo oli hänen veljensä ja se merkitsi paljon, vaikka moinen typeryys tuotiinkin julki hyvin harvoin. Pojan teki mieli sanoa jotain, mutta hän oli vain hiljaa ja joi kahvinsa. Mitään sanottavaahan ei ollut, eikä moinen olisi Felicjanin päänsärkyä lääkkeiden tavoin kadottanut.
Oli silti jotenkin ärsyttävä, huvittava ja jopa mukavakin ajatus, että Fabian välitti. Lähinnä kuitenkin vain ärsyttävä ja vittumainen, sillä eihän se toiselle kuulunut mitä hän elämällään teki. Tai niin keesipää itselleen kovasti uskotteli.
Fabian ei reagoinut mitenkään pikkuveljensä neitsyt-heittoon, mikä sai Felicjanin kohottamana hieman toista kulmaansa. Ei kai nyt sentään oikeasti? Huhhuh. Tosin, ei sen olisi rokkikukkoa kuulunut liikuttaa vähääkään. Liikutti se silti, Fabian oli tärkeä, vaikka ei sitä nyt ääneen olisi koskaan voinut sanoa, ainakaan suoraan.

Poika siirsi kahvikuppinsa syrjään ja rysähti nojaamaan vasten pöytää hakaten päätään siihen. Ei siihen nyt ainakaan yhtään enempää olisi voinut sattua. Vaikka nyt se tuntui ulkoisestikin, pääkipu.
Felicjan mutisi itsekseen saksaksi kaikenlaista järkevää ja järjetöntä, häntä otti tänään kovasti päähän ja aivan kirjaimellisesti. Sitä se krapula teetti ja tulisi oletettavasti jatkossakin teettämään, jos sitä sitten ei kuoltaisi ennen seuraavaa krapulaa. Ei sekään mahdoton ajatus, eikä edes haitannut suuremmin. Sitten mentiin, kun olisi aika mennä, jollei hieman aiemminkin.

Poika käänsi päätään ja katseli veljeensä harmailla silmillään. Tuo tuhahti itsekseen.
“Ei sun tarvi siitä välittää”, Felicjan ärähti. Hän olisi voinut ilmaista asiansa hieman rauhallisemmalla äänensävylläkin. Samaa hän tarkoitti, Fabianin ei tarvinnut vaivata hänen menemisillään ja tekemisillään päätään. Olihan tuolla nyt omakin elämä. Joka oli pitkälle pelkkää urheilua.
Ja niin järjettömältä kuin se kuulostikaan, Felicjanilla oli sellainen fiilis, että olisi kiva päästä rinteeseen. Lautaillut hän oli viimeksi… liian kauan aikaa sitten.
Pää kääntyi, kasvot olivat taas vasten pöydän pintaa. Poika murisi ja nurisi, eikä hän mitään järjellistä sanonut.
“Mä haluan laskettelemaan”, poika murahti aatteensa ääneen. Joskin, olisi kai ihan jees selvitä ensin krapulasta hieman paremmin, ennen kuin yrittäisi yhtään mitään. Sitä paitsi, he olivat ehkä hieman väärässä paikassa, jotta pääsisi nopeasti rinteille. Joksikin viikonlopuksi voisi silti hommata itsensä toisaalle.

Niin, Fabianin ei olisi tarvinnut välittää, hän kuitenkin välitti eikä voinut vain lopettaa aina kun käsky kävi. Niin houkuttelevalta kun ajatus tuntuikin, ei se ollut niin helppoa. Felicjan ei ehkä ollut maailman mukavin, ystävällisin tai edes kovin miellyttävä ihminen, tuo oli kuitenkin Fabianin pikkuveli kaikista epämiellyttävistä piirteistään huolimatta. Veljesidettä ei vain voinut lyödä poikki kun mielipiteet eivät osunut yksiin, siitä ei vain kasvettu ulos kuten ystävyys- tai seurustelusuhteesta. Riitoja ja kinoja oli aina ollut ja tulisi aina olemaan, jotenkin asiat vain aina korjaantuivat lähes itsestään, unohtuvan puheenaiheen vaihtuessa. Kummankaan ei tarvinnut pelätä toisen oikeasti suuttuvan niin pahasti, että sortuisi epätoivoisiin tekoihin, ei ollut tarvetta opetella nukkumaan toinen silmä auki ja ovi ja ikkuna lukossa.

Poika ei turhan usein ilmaissut tunteitaan puhumalla, "oot tärkee mulle" tai "koska mä välitän susta" tyyliset lausahdukset eivät vain yksinkertaisesti istuneet hänen suuhunsa, eivätkä sen puoleen nuoremmankaan suuhun. Mielummin Fabian piti toisen puolia tai pelasti tuon kiperästä paikasta kun lateli merkityksettömiä kohteliaisuuksia joka väliin. Puhua saattoi mitä tahansa tarkoittamatta sitä, teoilla oli (melkein) aina joku järkevä ja todellinen syy
Fabian hörppi kahvinsa loppuja ja katseli sivusilmällä kuinka Felicjan hakkasi päätään pöytää vasten saksaksi möngertäen. Uusi tapa turruttaa päänsärky? Todennäköisesti ei kovinkaan tehokas, jos ei tarkoitus sitten ollut siirtää kipua pään sisästä sen ulkopuolelle. Urheilijanalku ei yhtään ihmettelisi, vaikka juuri se olisi ollut ideana.

Felicjanin ilmoitus tuli kieltämättä hiukan puskista. Fabian nosti katseensa yllättyneenä lehdestään.
"Lähde sveitsiin, täällä ei oo kauheesti rinteitä. Hiihtotunneli ehkä löytyis", poika vastasi lähes asiallisesti. Felicjanista ei ihan heti olisi uskonut, että tuo olisi hinkunut takaisin laudalle ja mäkeen. Olihan tuo tietysti nuorempana lautaillut paljonkin ja ihan tosissaan, lähes ammattimielessä, viimekerrasta oli kuitenkin kauan aikaa ja yksi jos toinenkin oli varmasti uskonut, ettei Felicjania ihan heti näkisi taas rinteissä.
"Ooksä tosissas? Miks?" Fabian olisi itsekkin mielellään lähtenyt viikonlopuksi laskemaan, tiedossa oli kuitenkin edelleen muutama tärkeä peli joita poika ei voisi missata. Hänen elämänsä tosiaankin oli tylsää, koostui vain jenkkifutiksesta ja treenaamisesta. Ehkä joukkue pärjäisi ilman häntä yhden pelin? Loma ei voisi olla pahitteeksi.

Fabian kehotti Felicjania lähtemään Sveitsiin, kun San Diegossa laskettelumahdollisuudet todellakin olivat köyhänpuoleiset. Keesipää ei jaksanut edes irvistää, vaan vilkuili suhteellisen ilmeettömästi isoveljeään. Miksipäs ei… Idea ei oikeasti ollut lainkaan paha, kun sitä mietti. Aikaa löytyisi kyllä jostakin. Varusteita vaan saisi hetken kaivaa, siitä kun oli aikaa, kun rinteessä viimeksi oli oltu.
Poika kelasi, pitäisikö hänen oikeastaan hankkia uusi lauta, pituutta kun oli kuitenkin kertynyt hieman lisää… Fabian keskeytti ajatustyön kysymällä oliko Felicjan tosissaan ja miksi. Poika katseli toista hetken kuin tyhmää.
“No en tietenkään”, poika sähähti sarkastisesti, liiankin kärkkääseen sävyyn. “Ja kai mulla on lupa haluta laskettelemaan ilman mitään tarkasti määriteltyä syytä.”

Hän voisi varata vaikkapa mökin joksikin viikonlopuksi tai vaikka viikoksikin… Taidot saattaisivat hieman olla ruosteessa, mutta mitään ei voinut täysin unohtaa, jos se oli jo kertaalleen opittu. Hieman vain kärsivällisyyttä, vaikka se saattoikin olla liiaksi vaadittua Felicjanilta. Tai oikeastaan ei, piti olla kärsivällinen, jos tahtoi olla paras. Ja hän tahtoi, aina. Oli kyse sitten mistä tahansa.
“Kai mä vaan haluan laudan päälle”, Felicjan huokaisi. “Ei siihen ennenkään ole muuta syytä ollut, kun että me vaan ollaan hyvä tiimi.”

Felicjanilla oli kieltämättä hyvä pointti. Ei rinteeseen paluulle tarvinnut olla sen kummempaa syytä, riitti hyvin, että mieli teki.

"Totta" Fabian myönteli ja kohautti harteitaan siirtäen huomionsa jälleen lehden sivujen läpi kahlaamiseen. Sopivasti sivulla koreili mainos laskettelupuvuista, pepsodenthymyä hymyilevän miehen ja naisen taustalla siinsivät suuret rinteet ja niiden taakse kliseisesti laskeva aurinko joka hehkui photoshopatuissa väreissään luonnottoman kirkkaana. Oli ehtinyt vierähtää tovi siitä, kun Fabian oli viimeksi nähnyt samankaltaisia rinteitä luonnossa, viime kerroilla oltiin käyty vain parissa säälittävässä laskettelukeskuksessa joista oli ollut vaikea saada mitään irti, ei tietoakaan kunnon reiteistä, vain tylsistä suorista mäistä, paipista ja mielettömän suuresta määrästä turisteja joiden vuoksi pelkkään hissiin pääsemiseen saattoi tuhlaantua puolikin tuntia. Poika ei ollut tarvinnut edes laskettelunopettajaa niin, että olisi saanut ohitella jonot hyvällä omallatunnolla. Ehkä hän koittaisi joku talvi etsiä itselleen duunin lautailunopettajana?
Poika ei koskaan ollut jaksanut innostua pelkästä perinteisestä hoidettujen rinteiden kuluttamisesta, kaikki reilit ja paipit hän taas oli hylännyt siinä vaiheessa kun oli loukannut itsensä ehkä kymmenennen kerran niin, että oli joutunut missaamaan pelejä. Hoitamattomat metsäreitit olivat riittäneet ensialkuun, sen jälkeen kun urheilijanalku oli ensikertaa käynyt laskemassa off-pisteitä ei hän kuitenkaan ollut turhaan suorissa perherinteissä viihtynyt. Kieltämättä niissä loukkasi itsensä vielä "temppuratoja" herkemmin.

"Yksinkö ajattelit lähteä, vai ehkä uusimman vallotukses kanssa?", blondi tiedusteli. Oikeastaan hänen ei olisi edes tarvinnut kysyä vaan hän olisi saattanut suoraan sanoa, että Felicjan olettaisi hänen tulevan automaattisesti mukaan.

Fabianin kysymys sai Felicjanin mulkaisemaan isoveljeään julmasti. “Minkä niistä? Kuka niistä muka osaisi lasketella. Hallelujah, Fabi, me ollan San Diegossa. Ja jos et tiennyt, San Diego on Kaliforniassa. ja Kaliforniassa taas paistaa aina aurinko, ellei sata vettä. Jos pienet aivosi eivät osanneet laskea yksi plus yksi, niin tarkennetaan nyt vielä ettei täällä ole lunta. Ja se joka kelpaa jakamaan seksin mun kanssa ei välttämättä ole kelpuutettavissa samaan rinteeseen mun kanssa. Niin, että millon lähetään?”, poika ärisi kaiken tasaisesti, viimeisinkin lause tuli käskevän närkästyneesti. Fabianin oli aivan turha väittää, ettei muka olisi lähdössä Sveitsiin hänen kanssaan. Ihan kuin Felicjanilla olisi ollutkaan mitään jakoa ulkomaille lähteä, ellei vastuuntuntoinen veli olisi mukana. Sitä paitsi tuskin Fabiankaan häntä päästäisi, tuo kun tiesi aivan hyvin kuinka vastuuton ja vahinkoaltis pikkuveljensä oli.

“Sä varaat mökin ja sanot millon lähetään, musta ei just nyt ole päättämään sitten yhtään mitään”, poika ilmoitti. “Jas otakin sitten sellanen mökki ja aika, että haluttaessa voidaan jatkaa vuokra-ajan pituutta kätevästi”, Fel käskytti. “Mä taidan mennä jatkamaan unia.”
Sen sanottuaan rokkikukko nousi jättäen kupin pöydälle ja suuntasi portaista yläkertaan omaan sänkyynsä.

Fabianilla oli täysi työ pitää päänsä jo ilman Felicjanin painostustakin. Ajatus lumisista rinteistä ja hengähdystauosta houkutti ja tuntui vastustamattomalta, etenkin kun vaihtoehtona oli pölyiset kadut joita tallattiin kaikki vuodet läpeensä ja koulun penkki. Vaikka koulussa olikin urheilijanalun kohdalla enää edessä vain se viimeinen ponnistus ei hän ollut kiinnostunut rehkimään edes sitä viimehetkeä - jo ajatus koulukirjojen pienistä, tiheista ja hämmentävistä riveistä ärsytti, puhumattakaan opettajista tai koko San Diegosta, jossa, kuten Felicjan kärkkäästi huomautti, ei ollut tippaakaan lunta mutta porottavaa auringonpaahdetta ja vesisadetta senkin edestä.

Poika koitti kyllä edelleen vakuuttaa itselleen, ettei voinut missata ainoitakaan treenejä ennen tärkeää peliä, eikä ainakaan ottaa riskiä, että rikkoisi taas jonkun luistaan ja missaisi treenien lisäksi myös ne pelit joihin oltiin koko kauden ajan valmistauduttu, itseään oli kuitenkin paha aivopestä eikä sveitsiin lähtö tuntunut yhtään huonommalta idealta. Koulun missaaminen itsessään ei stressannut laisinkaan. Jos blondilla ei olisi ollut pelejä pian hän ei olisi kahta kertaa miettinyt. Ei tämä osannut miettiä Felicjaninkaan opintoja - nuorempi oli heistä kiistattomasti fiksumpi ja todennäköisesti selviäisi vaikka kaikista Fabianinkin tehtävistä käymättä edes kääntymässä tunneilla, ei tuo menettänyt mitään missatessaan pari oman vuosiluokkansa tuntia. Pikkuveli voisi isona ryhtyä vaikka.. Rakettiteknikoksi tai jotain. Ja vaikka tuo olikin fiksu, tuntui päästä välillä puuttuvan sitä maalaisjärkeä jota urheilijanalulla taasen oli sen koulussa tarvittavan järjen sijaan. Felicjan ei varmasti selviäisi viikkoa hengissä sveitsissä. Varmasti tuo joisi itsensä räkäkänniin ja lähtisi sen jälkeen laskettelemaan tajuamatta miksei niin saisi tehdä, onnistuisi aiheuttamaan lumivyöryn, hautautuisi lumeen, sammuisi ja kuolisi.

"Mul on iso peli tulossa, joudut kehittämään muuta seuraa", Fabian vastusti toivuttuaan hetken pikkuveljen puhetulvasta, toinen tuskin edes kuuli sanoja kääntyessään kintereillään ja lähtiessään yläkertaan nukkumaan krapulaansa pois. Ei sillä, että sillä olisi ollut mitään väliä. Molemmat tiesivät hyvin, että mökki olisi varattu huomenna ja lento maksettu ensiviikonlopuksi. Fabiankin tiesi sen, vaikka edelleen yrittikin vakuuttaa itselleen, että lykkäisi matkaa pelien ohi, jos lähtisi silloinkaan.

/ jos lopetetaan tähän? kiitos pelistä ( : /