Tää on se aarre sateenkaareni päässä

- samaraa ja robyniaaaaaa jälleen -

Percival Jon Wilch seisoi yhdellä koulun lukuisista käytävistä. Aina välillä tuon platinatukkaisen pojan katse kävi koulun seinällä olevassa isossa kellossa, välillä katse siirrettiin takaisin kännykän näyttöön, jossa oli alkeilla ties kuinka mones tekstiviesti siltä päivältä. Hän ei suinkaan seissyt näillä autioituneilla käytävillä huvin vuoksi, hän odotteli hetken päästä alkavaa jälki-istuntoa. Tai puhuttelua. Mikä ikinä se olikaan, mutta se sisälsi joka tapauksessa kaksi kamalaa elementtiä, joista tämä herra olisi luopunut oikein mielellään: Robyn ja koulu. Tosin Percy oli aika varma, ettei tämä edeltä mainittu elementti tulisi olemaan tänään kuvioissa mukana. Tyttöä ei nimittäin ollut kuulunut koululla yhtenäkään päivänä yhteisen luontoretken jälkeen. Missä hän oli, Percy ei tiennyt.

Eikä häntä kyllä olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Percy naputteli tekstiviestinsä loppuun, työnsi kännykän taskuunsa ja otti ponnettomia askeleita käytävällä. Hän asteli erään luokan eteen, vilkaisi kelloa - se oli tasan viisi - ja astui avoimesta ovesta sisään. Heti ensimmäiseksi Percy tarkasti luokassa olijat, yllättyen. Hän ei todellakaan ollut uskonut, että Robyn olisi vaivautunut tulemaan paikalle, mutta siellä tyttö istui. Luokan keskikohdassa, hieman vasemmalle suuntautuneena. Opettajakin oli jo paikalla ja tuttu naama siinäkin suunnassa: se oli se sama kusipää joka oli heidät tänne hankkinutkin. Kerrassaan loistavaa.

“Päiviä taloon”, Percy tervehti ja virnisti. Katse pidettiin huolellisesti opettajassa, tuolissa, pöydässä - missä tahansa muussa kuin Robynissa. Ei hän tytölle enää vihainen ollut, mutta se ei tarkoittanut että Percy olisi ollut erityisen iloinenkaan jälleenkohtaamisesta. Platinapää istahti toisiksi ovea lähinnä olevaan tuoliin, yhden rivin Robynia edelle.

“No niin, nyt me voidaankin sitten aloittaa”, opettaja sanoi maltillisesti ja katsahti kelloon. “Istunto loppuu kuudelta, mutta mikäli näen siihen aihetta, voin pidentää istumisaikaa.”

Percy iski otsansa pulpettiin ja hiljaisuus vajosi luokan ylle.

*

Ensimmäiset puoli tuntia olivat kuluneet mitä jännittävimmissä merkeissä. Percy oli joutunut nostamaan päänsä pulpetilta, jotta opettaja saattoi varmistaa, ettei hän nukkunut. Siinä olikin suurin piirtein kaikki mitä sinä aikana oli tapahtunut. Tasan kerran oli Percy kurkistanut olkansa taakse eikä ollut silloinkaan mitään sanonut tai tehnyt.

Silloin kännykkä piippasi. Ei Percyn eikä Robyninkaan, opettajan. Viestiä katsoessaan, opettajan otsa meni rypyille ja hetki hetkeltä hän näytti huolestuneemmalta. Katse kohosi kaksikkoon, hetken epävarmana, mutta sitten opettaja ilmoitti menevänsä soittamaan puhelun ja asteli luokan ulkopuolelle. Ihme kyllä, opettaja oli jättänyt Percyn ja Robynin kahdestaan luokkaan. Tätä Percy kirosi ääneti mielessään, ennen kuin kohosi tuoliltaan ja istahti Robynia lähellä olevalle pulpetille. Kyllä hän ehtisi takaisin omalle paikalleen kipittää kun opettaja tulisi takaisin.

“Sua ei oo vähään aikaan näkynyt.” Toteamus oli tasapaksu ja lähes tylsistynyt, mutta silmissä oli utelias hehku. “Missäs sä oot oikeen seilaillut? Oot missannut aika paljon. Joku uus oppilas yritti istuu kerman pöytään ja sai melkeen turpaansa. Ennen ne ois varmaan mojauttanuki, mut ei ne siinä muuta osannu ku kimittää. Tän koulun taso vaan laskee joka vuosi.”

Percy upotti sormensa platinanvaaleaan tukkaansa ja katseli Robynia tutkailevasti. Ei tyttö sairaalta näyttänyt. Olisiko pahis todella lintsannut koulusta vain sen takia ettei halunnut nähdä Percyä? Mikäli oli, oli Percy otettu. Ei sitä ehkä ihan saattanut verrata rakkaudentunnustuksiin tai ihaileviin huokauksiin, mutta oli hienoa vaikuttaa jollain tavalla joidenkin tekemisiin. Toisaalta, kun asiaa ajatteli, ei syy tuntunut tarpeeksi hyvältä lintsaukseen. Ellei kyseessä ollut muutakin kuin vitutus… Sen ajatuksen rokkari sysäsi nopeasti pois. Kyllä hän oli omin silmin nähnyt. Robyn suunnilleen inhosi häntä.

Robyn Lee

Robyn Lee ei ollut jalallaan astunutkaan koulun alueelle telttaretken, sen rauhoittavan luontoreissun jälkeen. Siitä oli kulunut vajaa viikko, eikä Robyn olisi tänäänkään vielä raahautunut siihen laitokseen, jos ei olisi ollut pakko jälki-istunnon takia. Jälki-istunnon, joka sattui olemaan sama sen henkilön kanssa, jota mustatukka ei olisi mielellään katsellut livenä ollenkaan. Eikä kyllä muutenkaan. Jos Robyn olisi jättänyt tutustumatta koko Percyyn, hän ei nyt kävelisi vittuuntuneena koulun ovista sisään ja kohti luokkaa, jossa istuminen suoritettaisiin.
Joitakin satunnaisia oppilaita käveli vastaan, mutta suurin osa oli kuitenkin jo lähtenyt kotiin tai viettämään mukavaa iltapäivää kahvilaan tai rannalle. Itse asiassa vain Robynin satunnaiset yskäisyt kaikuivat vain käytävillä, olihan tyttö kärsinyt nuhasta ja köhästä siitä aamusta lähtien kun oli herännyt nurmelta järven rannalta. Nopeasti Robyn siirsi ajatuksensa muualle.

Pahistyttö astui luokkaan ja huomasi siellä olevan vain opettajan. Percy ei ollut siis saapunut vielä, ja Robyn oli ihan tyytyväinenn tilanteeseen. Mustatukka ei pahemmin tervehtinyt opettajaa vakka tuo toivotti iltapäivät. Tyttö ei myöskään kiinnittänyt suuremmin huomiota että mihin istuutui, mutta jonnekin luokan keskipaikkeille. Selän annettiin nojata tuolin selkänojaan, pulpettia työnnettiin edemmäs, jalat ristittiin ja kädet vietiin puuskaan. Toisinaan niiskautettiin nenää ja niistettiin. Silmät tuijottivat alaviistoon jonnekin lattiaaan.
Hetken kuluttua, tuskin viittä minuuttia Robynin saapumisen jälkeen, Percy saapui. Robyn ei tosin nähnyt tuota, koska ei nostanut katsettaan tervehtiäkseen tai mitenkään muutenkaan. Opettaja lausui lyhyet ohjeet ja hiljaisuus valtasi luokkahuoneen. Robynin ruskeat silmät pitivät lattiaa erittäin mielenkiintoisena. Välillä haukotus karkasi huulilta, välillä oli pakko yskiä, ja sitten Robynin teki mieli tupakkaa.
Fiilis oli siis kertakaikkiaan kamala.

Sitten hiljaisuus rikkoutui. Puhelin, opettajan sellainen, soi. Robyn nosti hiljaa katseensa lattiasta ja näki nyt ensimmäisen kerran moneen päivään, tai no itseasiassa vain platinpään takaraivon. Robyn seurasi katseellaan opettajaa joka näkyi saaneen ei-niin-toivotun tekstiviestin. Sitten tuo paineli ulos luokasta, mutta eipä se Robyniä hetkauttanut juuri mihinkään suuntaan. Percy kuitenkin näytti heräävän eloon, ja poika kääntyi siinä edessä Robyniin päin. Oli outoa kohdata pojan katse. Vielä oudompaa kuulla tuon äänikin. Ihme selitystä, Robyn katsoi Percyä toinen kulma koholla.
”Eipä kai, mulla on ollut vähän menoo”, vastattiin lyhyesti. Ääntä ja kurkkua jouduttiin selvittelemään, nuha kun oli meinannut viedä sen kokonaan mukanaan. Robyn oli tosi nähnyt nuoren elämänsä aikana sen verran monta löylytystä ja turpaanvetoa, että Percyn kertomukseen kohautettiin vain olkia.
”Totta”, todettiin kuitenkin hetken kuluttua ja nyökättiin. Katse pidettiin jossain ikkunoilla. ”Koulu alkaa olemaan enemmän ja enemmän täynnä kusipäitä.”

Luokan ovi naksautettiin kiinni, ja opettajan puhe muuttui vain juuri ja juuri kuuluvaksi mutinaksi. Robyn tuijotteli hetken ovea, ja siirsi sitten katseensa Percyyn.
”Mä en kuuntele sanaakaan siitä retkestä”, todettiin sykskantaan, ”tajuatko, se unohdetaan.”

/ei tietenkään unohdeta ;---)/