Take me away

//Rinin ulkonäkö plus pullonpohjasilmälasit ja kuluneet tennarit :--)

Lyhyt, ruskeatukkainen tyttö seisoi juna-asemalla. Kello oli pian lyömässä kaksitoista aamupäivällä. Tyttö puristi laukkunsa olkaa, vaikka kämmeniin sattuivat aikaisemmin aamulla saadut haavat, hermostuneena, kun hän tarkkaili ylhäällä olevia junien aikatauluja. Suklaanruskeita silmiä reunustivat turvonneet silmäluomet, mitkä eivät voineet muusta aiheutua kuin itkemisestä.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen olisi pitänyt katsoa. Tyttö ei edes tiennyt, minne oli menossa. Ajatus karkaamisesta oli kuulostanut noin tunti sitten loistavalta idealta, mutta nyt... Nyt kaikki tuntui kaatuneen kuin seinään. Olisiko hänestä tähän. Olisiko tytöstä todellakin karkaamaan vanhempien valvovien silmien alta? Pikkuneiti ei koskaan ollut tehnyt mitään radikaalia tai spontaania. Nyt hän oli juuri toteuttamassa sellaista ensimmäistä kertaa elämässään.

Parisen tuntia aikaisemmin.
Kello 07.30

Trinity Hudson makasi sängyllään mahallaan, kasvot piilotettuna tyynyynsä. Ei, hän ei nukkunut. Hän pidätteli parhaillaan itkua, mikä oli tehnyt tuloaan viimeiset kymmenen minuuttia. Käsissä hänellä oli läjä laastareita.
Luulisi nyt, että aamulla kukaan ei jaksaisi huutaa kurkku suorana, mutta näköjään Rinin vanhemmat olivat poikkeus. Rin oli ollut tyhjentämässä astianpesukonetta, niin kuin joka aamu. Hän oli jo ehtinyt tehdä vanhemmilleen aamupalaa ja oli ehtinyt vielä käydä suihkussakin pesemässä hiuksensa. Nyt hänen hiuksensa tuoksuivat hienoisesti laventelille. Pikkuneiti rakasti laventelin tuoksua ja välilllä hän nuuhkikin hiuksiaan, kun siihen tuli tilaisuus. Vanhemmat olivat tulleet keittiönpöydän äärelle syömään aamupalaa, kun Rin oli saanut tyhjennettyä astianpesukoneesta yli puolet. Rin oli toivottanut vanhemmilleen hyvää huomenta ja katsoi hetken aikaa, kun vanhemmat ottivat pöydältä leipiä ja alkoivat täyttää niitä mielensä mukaan. Nörtti oli jatkanut jälleen astianpesukoneen tyhjentämistä. Hän otti koneesta neljä lautasta käsiinsä ja oli nostamassa niitä kaappiin, mutta tytön käsi osuikin ikävästi avoimen yläkaapin reunaan. Siitä oli seurannut sitten vaimea ähkäisy ja käsien huitaiseminen. Lautaset olivat pudonneet hänen käsistään ja ne pirstoutuivat palasiksi osuessaan lattialle.

Ei tarvitse varmaan sanoa, miten vanhemmat siihen olivat suhtautuneet. Äiti oli tietenkin saanut kauhean kohtauksen ja oli alkanut huutaa kurkku suorana, miten arvokkaita nuo lautaset olivat olleet. Isä taas huusi, että lautaset olivat olleet perintökalleus hänen isoäidiltään. Ja nyt Rin oli ne hajottanut. Aivan kuin vanhemmat olisivat kuvitelleet Rinin tehneen sen tahallaan.
Rangaistukseksi teostaan Rin oli joutunut siivoamaan sirpaleet paljain käsin. Se saattoi kuulostaa jonkin korvaan raakalaismaiselta, mutta pikkuneidille tämä oli valitettavasti arkipäivää. Hänen vanhempansa halusivat, että Rin oppisi virheensä kantapään kautta, jotta tyttö osaisi jatkossa olla varovaisempi.
Rin oli tietenkin satuttanut kämmenensä ja niistä alkoi vuotaa heti verta, jos sirpale oli vahingossa kämmeneen ikävästi osunut. Ja tietenkin Rin oli itkun partaalla, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänelle huudettiin. Huutaminen sai tytön tuntemaan olonsa mitättömäksi ja surkeaksi. Surkeammaksi kuin hän jo muutenkin oli.

Rinin olisi pitänyt mennä kouluun, sillä olihan tänään perjantai. Pikkuneiti ei tosin ollut saanut itseään enää ylös sängystään, kun oli siihen kaatunut itku kurkussa. Vanhemmat olivat lähteneet kiukkuisina töihin, eivätkä olleet muistaneet kiukkunsa takia patistaa tyttöä valmistautumaan kouluun. Koulubussi oli mennyt menojaa jo 15 minuuttia sitten.
Nyt itku viimein tuli. Tyttö itki sängyssään ainakin puoli tuntia, jonka jälkeen hän nukahti.

Trinity heräsi hätkähtäen ja vilkaisi kelloa. Se oli tulossa jo yksitoista. Pikkuneiti makasi sängyllään vielä hetken aikaa ja tuijotti tyhjyyteen. Viimein hän nousi laiskasti istumaan ja huokaisi syvään päästessä istumaan. Hän sipaisi hiuksiaan korvansa taakse ja tuijotti lattiaa. Hän ei millään haluaisi kuulla vanhempiensa huutoja, kun he tulisivat töistä kotiin. Ketä nyt sellainen innostaisi, varsinkaan aamuisten huutojen lisäksi. Eikö muka vanhempien rangaistus sirpaleiden keräämisessä paljain käsin muka ollut jo tarpeeksi. Mutta ei, Rin oli aivan varma, että huutaminen alkaisi heti, kun vanhemmat tulisivat kotiin.
Rin tahtoi vain päästä pois. Päästä pois tästä elämästä. Edes pariksi päiväksi. Eihän se ollut liikaa toivottu? Ei ainakaan pikkuneidin mielestä.

Tyttö hamusi kädellään yöpöydällä olevia silmälasejaan. Osuessaan kädellään niihin tyttö tunsi kivun kämmenessään. Hän katsoi kämmeniään, jotka olivat täynnä laastareita. Molemmat kämmenet. Hänen sormenpäissäänkin oli laastareita. Jos joku näkisi Rinin nyt, niin varmaan ihmettelisi laastareiden määrää.
Rin asetti lasit silmilleen ja antoi katseensa jälleen vaeltaa. Suklaansilmät pysähtyivät sitten kaapista näkyvään laukkuun, joka oli suurempi kuin Rinin koululaukku. Silloin se tuli mieleen. Ajatus, jota Rin oli vain unissaan uskaltanut ajatella.
Karkaaminen. Siinä olisi ratkaisu hänen ongelmiinsa. Hän voisi lähteä viikonlopuksi pois, pois kotoaan. Niin, silloin hänen ei tarvitsisi tänään kuunnella vanhempien huutoja! Aivan! Ratkaisu oli löytynyt. Rin voisi lähteä jonnekin junalla, jonnekin ihan lähelle vain. Ei tytöllä ollut edes paljoa rahaa, mutta ihan riittävästi, jotta sillä elettäisiin viikonlopun yli.

Nykyhetki.

Rinin laukku ei ollut kovin painava, mutta oli se painava tälle hennolle nörttitytölle. Laukussa oli vain yhdet varahousut, yksi toppi, yhdet alushousut, pari paria sukkia, passi ja lompakko. Eihän sitä muuta tarvinnut. Ja ai niin, hammasharja ja hammastahna. Yöpaitaa Rin ei ollut ottanut mukaan, sillä kyllä hän voisi nukkua arkivaatteillaan. Mp3-soitin olisi ollut enemmänkin kuin tervetullut mukaan, mutta Rin ei valitettavasti sellaista omistanut. Eikä hän edes omistanut kännykkää, jonka olisi voinut ottaa karkaamismatkalleen mukaan. Tyttö oli vain kirjoittanut lyhyen viestin vanhemmilleen, jossa hän ilmoitti olevansa poissa viikonlopun. Lapun hän oli asettanut keittiön pöydälle, jotta se varmasti nähtäisiin.

Laukku laskettiin sitten viimein maahan, kun Trinity oli tajunnut, että häneltä kuluisi ainakin vielä kymmenen minuuttia ennen kuin hän olisi edes vähääkään selvillä junien aikatauluista ja siitä, minne kukin juna oli matkalla. Pari junaa oli lähdössä aivan parin minuutin päästä, sen Rin oli sentään tajunnut. Hän jopa tiesi, minne osa junista oli matkalla, sillä tyttö oli yhä maantiedossa. Yksi juna oli matkalla New Yorkiin, yksi Chihuahuaan (Meksikoon) ja yksi jopa Alaskaan asti. Rin nostaisi kyllä hattua sille, joka jaksaisi mennä junalla Alaskaan asti.

Sydän löi tiuhaan tahtia rinnassa. Täytyi myöntää, että Riniä pelotti ja jännitti. Mutta samalla hän oli hyvin... Innoissaan. Tosin se into oli noista kolmesta se vähäisin tunne sillä hetkellä. Rin pelkäsi, että joku näkisi hänet ja estäisi häntä karkaamasta ja ilmoittaisi hänestä tytön vanhemmille. Silloinkos pikkuneiti vasta pulassa olisikin. Nörtti ei tahtonut edes ajatella sitä.
Tyttö vilkuili aina silloin ympärilleen, kun kuvitteli jonkun tuijottavan häntä. Hän ei tahtonut törmätä keheenkään tuttuun, sillä tämä tuttu voisi ilmoittaa aivan hyvin Rinin vanhemmille tytön nykyisin sijainnin. Rin vain toivoi hartaasti, että hän pääsisi karkaamaan huomaamatta.
Mutta ensiksi hänen täytyisi päättää, minne hän oikein haluaisi lähteä.

Lompakko otettiin esille ja tyttö laski rahojaan. Rahat eivät riittäisi oikein mihinkään sen pidempään matkaan. Eikä Rin tahtonut matkustaa pummilla. Ei, se olisi vastoin pikkuneidin moraalia. Hän matkustaisi niin pitkälle kuin rahat riittäisivät.
Silmät nostettiin takaisin aikatauluun ja siihen pikkuneiti syventyi tällä kertaa tarkemmin kuin aikaisemmin.

//Hhahahahhahaha :-------------D Ihan vähän venähti juu <3
Tummensin hieman oleellisempia kohtia XDD

Hohhoijaa....
Se olikin Josh Fanellin ensimmäinen ajatus, kun junasta päästiin ulos tutulle asemalle. Vihdoin ja viimein kotona.
Urheilijan pari edellistä päivää olivat varmasti olleet hänen elämänsä rankimmat ja uuvuttavimmat. Ensin piti anoa koulusta lomaa pariksi päiväksi, jotta hän pääsisi osallistumaan nyrkkeilyturnaukseen täysin luvanalaisesti. Jos koulu ei olisi kuitenkaan siihen suostunut, olisi kundi joka tapauksessa sinne mennyt, olihan nyrkkeily hänen koko elämänsä ja tulisi aina olemaan. Viimeistään sitten olisi lopettamisen aika, kun todettaisiin pysyvä aivovamma. Turnaus, joka järjestettiin Kanadassa, oli kestänyt vain päivän, mutta vapaa-aikaa heillä ei ollut ollut, sillä matkat kestivät laittoman kauan ja heti turnauksen päätyttyä hypättiin San Diegoon vievään junaan.
Ja tässä sitä nyt oltiin; San Diegon juna-asemalla.

Treenikassi, joka sisälsi kaiken tarpeellisen passista vaatteisiin, nostettiin olalle ja suunnistettiin säheltävien ystävien sekä isoveljen kanssa kohti juna-aikatauluja. Parin ystävän kun piti jatkaa matkaansa New Yorkiin, eivätkä miehenalut olleet lainkaan tietoisia siitä, milloin heidän junansa lähtisi. Josh oli vain ihmetellyt sitä, miksi nämä olivat tulleet San Diegoon, kun olisivat päässeet suoraan, yhdellä junalla kotikaupunkiinsa.
Syy oli mitä naurettavin: Ei ollut parempaakaan tekemistä.

Brasilialainen nuorukainen katseli ympärilleen, josko sattuisi näkemään ketään tuttuja ja pääsisi livistämään kohta hajoavasta matkaseurueestaan. Tosin vähänkään tuttavallisia cheerleadereita ei toivottu, mutta ei siitä tainnut olla pelkoakaan; hienot neidit eivät kulkeneet junilla vaan yksityiskoneilla ja omilla autoillaan. Junat olivat kuulemma köyhien juttu. Ainakin niin oli Céline sanonut, jonka jälkeen Monique oli revennyt nauramaan. Josh puolestaan oli vain katsonut paheksuen serkkutyttöään. Mutta kaikki sukulaiset tiesivät sen, ettei Célinen puheita tarvitsisi ottaa tosissaan, kunhan vain puhui lämpimikseen, vaikkakin siinä asiassa tämä oli ollut oikeassa.

Ketään ei kuitenkaan näkynyt.

Seurue pääsi vihdoin ja viimein aikataulujen luokse tarkastamaan New Yorkiin lähtevän junan aikataulun.
"Näytät väsyneeltä. Istu vaikka hetkeks, kyllä me kohta noista kahdesta päästään eroon", huikkasi urheilijan henkilökohtainen valmentaja, isoveli ja kaikkea muutakin oleva Davis hymyillen minimaalisesti pikkuveljelleen.
"Ei mulla nyt ole kiire päästä kavereista eroon."
"Niin niin Josh, kuitenkin oot vallan kyllästyny meihin ja haluut vaan meidät äkkiä junaan, jotta pääset kotiin nukkumaan!" blondi sanoi liioitellun tietäväisesti käännettyään ruskeat silmänsä vieressään seisovaan urheilijaan.
"No hekoheko.." Josh kurtisti kulmiaan ja nosti katseensa kattoon.
"Sillä ei edes ole enää huumorintajua.." sai toinen ystävyksistä todettua katsoen mukamas huolestuneesti blondia.
Syvä huokaus päästettiin karkaamaan huulten välistä.
Jättäkää nyt ihmiset väsynyt, loppuun kulutettu urheilija rauhaan edes minuutiksi.
Vaikka Kanadassa voitettiinkin, ei se silti tarkoitta automaattisesti sitä, että hän leijailisi koko loppuelämänsä pilvissä. Voitto oli saatu kovalla työllä ja kova työ vaatii valtavasti voimia. Onneksi olikin viikonloppu edessä. Silloin ei komistus muuta tekisi kuin vain nukkuisi. Univelkojakin hän oli taas onnistunut keräämään itselleen ties kuinka paljon ja olisi jo korkea aikaa aloittaa niiden kuittaaminen, ennen kuin niistä koituisi väsymyksen lisäksi muita ongelmia.

Laukku laskettiin lattialle jalkojen väliin ja penkille istahdettiin. Vielä olisi aikaa, ennen kuin isä tulisi hakemaan uupuneet veljekset kotiin, joten aika oli saatava kulumaan.
Juuri kun Josh oli saanut hyvän istuma-asennon penkillä, äkkäsi hän jotain; tutunnäköinen tyttö seisoi hieman kauempana heistä. Urheilija siristi silmiään ja kuvitteli jo näkevänsä harhoja väsymyksen takia, mutta ei, asia ei ollut niin. Tuo tyttö tosiaankin oli siinä. Kaikista maailman paikoista Josh ei olisi ikinä arvannut näkevänsä tuota juna-asemalla, yksin, ilman vanhempia.
Rin?

//Sinä senkin täti! xD Nooh, tästä se lähteepi~ ♥

Pikkuneiti nosti sormenpäällään lasejaan ylemmäs tutkaillessaan yhä lähtevien junien aikatauluja. Miten se muka oli näin vaikeaa päättää pakokohdetta, Rin ei ymmärränyt. Hänen silmissään vain vilisivät eri kellonajat ja paikkojen nimet. Kohta tyttö vain hyppäisi ensimmäiseen junaan, mikä sattuisi eteen.
Kuitenkin se juna menisi jonnekin Alaskaan. Silloinkos Rin vasta pulassa olisikin, kun ei voisi maksaa kallista junalippua.

Yhtäkkiä tyttö kuuli läheltään kovan rysähdyksen, mikä oli aiheuttaa nörtille sydänkohtauksen. Brunette kääntyi salamannopeasti ympäri peläten, että nyt hänet oli saatu kiinni. Nyt hänestä tehtäisiin ilmoitus vanhemmille ja-
Rin näkikin sitten läjän matkalaukkuja, joihin joku parka oli kompastunut. Suuri ja painavan näköinen matkalaukku lojui maassa nyt pitkin pituuttaan, ja juuri sen Rin arveli aiheuttaneen sen äskeisen rysähdyksen.
Nörtti huokaisi helpotuksestaan ja hieraisi kämmenselällään (jossa ei ollut laastareita) hikoilevaa otsaansa. Rin tosiaan hikoili, hän hikoili aina silloin, kun hän oli jännittynyt tai peloissaan. No, nythän hän pelkäsi kiinnijäämistä, niin hikoileminen oli sillä selitetty. Ei pikkuneiti tietenkään hienoisesta hikoilemisestaan pitänyt, mutta nyt sille ei mahtanut mitään. Onneksi tyttö oli muistanut laittaa dödöä kainaloihinsa, jottei hän haisisi hielle.

Kun suklaasilmiä oltiin palauttamassa viimein takaisin juna-aikatauluihin, Rin näki sivusilmällään jotain tuttua. Aluksi Rin ei edes tiennyt mitä katsoi, mutta pian suklaasilmät tarkentuivat kuin piruuttain erääseen nuorukaiseen. Parin sekunnin ajan tytön kasvoilla oli utelias ilme, mutta sitten se vaihtui nopeasti kauhistuneeksi.
M-m-mitä! Josh Fanelli! Mitä ihmettä Josh Fanelli teki juna-asemalla ja miksi toinen tuijotti Riniä tytön mielestä liian intensiivisesti?! Voi ei. Voi ei, voi ei, voi ei! Josh Fanelli oli nähnyt hänet, toinen varmasti ilmoittaisi tytöstä tämän vanhemmille! Voi ei, tämä ei voinut olla totta! Rinin oma ihastus olisi se, joka estäisi tytön pakomatkan!
Mitä Rin sitten päätti tehdä? Sitä ei tarvinnut kauaa miettiä.
Pikkuneiti otti vaistomaisesti perääntymisaskeleen, mutta kompastuikin omaan laukkuunsa, joka oli laskenut hetki sitten maahan. Rin kompuroi itsensä nopeasti ylös maasta samalla, kun useat silmäparit tuijottivat häntä ihmeissään. Yksi herra oli jopa kysynyt häneltä, oliko tyttöön sattunut, mutta vastatessaan, ettei hänellä ollut mitään hätää, oli tyttö melkein kiljunut vastaukseksi. Vielä yksi hätäinen vilkaisi luotiin Joshiin, kunnes pikkuneiti spurttasi hätäiseen juoksuun, mistä ei tainnut jäädä kenellekään epäselväksi se, miten paniikissa tämä pieni tyttö oikein oli.

Trinity törmäili moneen ihmiseen, kun hän pakeni Josh Fanellin katseelta. Hän yritti aina pyytää anteeksi, mutta huulien välistä pääsi aina vain outoa ininää, mikä ei ollut pahoittelevaa sävyä nähnytkään. Ehkä Rinin anova ja pelokas katse kuitenkin kertoi tytön olevan oikeasti pahoillaan.
Rin ei tyytyisi osaansa, ei, ei tyytyisi. Hän pakenisi. Hän ei antaisi Josh Fanellin ilmiantaa häntä tytön vanhemmille. Ei, jos se oli pikkuneidistä kiinni.
Nörtti juoksi niin kovaa kuin sillä hetkellä kykeni, mutta oikeasti eteneminen oli aika hidasta. Rin huomasi saapuneensa laitureille ja huomasi edessään junan, johon ihmisiä oli parhaillaan nousemassa. Tyttö vilkaisi hätäisesti taakseen todeten, ettei Josh Fanellia näkynyt, jonka jälkeen tyttö kiiruhti lähellä olevaan junaan.

Tietämättömänä siitä, mihin tämä juna oli oikein menossa ja monelta se oli lähdössä, nousi pikkuneiti ihmisjonon perässä junaan.

Mitä ihmettä? Rin näytti kuin olisi nähnyt aaveen katsoessaan häntä. Ei kai hän nyt niin kuoleen ja ärsyyntyneen näköinen voinut sillä hetkellä olla? Ja mitä ne laastarit olivat toisen käsissä? Oliko Rin taas onnistunut satuttaamaan itsensä?

Joshin kasvoilla kävi pieni, huvittunut hymyntapainen, kun nörttityttö kaatui maahan ja nousi sitten rivakasti ylös. Varmasti toista oli kaatumisessa sattunut, mutta kohtaus oli vain niin koominen, aivan kuin jostain surkeasta tekonauretusta tv-sarjasta jossa henkilöt yrittivät samaan aikaan kommunikoida toistensa kanssa ja hauskuuttaa katsojia mokailemalla jatkuvasti. Joten hymyn pitäminen loitolla tässä tilanteessa oli melkein silkka mahdottomuus.
Mutta käyttäytyikö Rin noin normaalisti?
Ei tyttö ollut liikkunut noin hätäisesti, puhumisen sijasta kiljunut ja katsonut kaikkia kuin olisi nähnyt aaveen. Ei ainakaan silloin, kun he olivat päässeet vaihtamaan pari sanasta sinä yhtenä päivänä, jonka jälkeen Rin onnistui aina hypähtämään Joshin silmille suuresta ihmismassasta.
Jokin oli nyt hullusti.

Ennen kuin urheilija ehti enempää ajatellakaan, otti tyttö jalat alleen ja lähti juoksemaan ihmismassan sekaan kadoten nopeasti näköpiiristä.
Miksi Rin pakeni?
Sen suurempia ajattelematta hän ponnahti ylös penkiltä uuden energian kannustamana, heitti treenikassin olalleen ja rynnisti ihmismassan sekaan, keijukaistytön perään. Jotkut huusivat hänen peräänsä, mutta nyt ei ollut aikaa pysähtyä tai edes kääntyä ja ilmoittaa, että pitäisi hoitaa yksi asia. Jos hän sen tekisi, ehtisi tyttö saada liian paljon etumatkaa, eikä kundi voisi enää millään päästä tämän jäljille, sillä kulkusuunnasta päätellen toinen oli juossut junaraiteille.
Ihmismassan seassa juokseminen oli yllättävän vaikeaa äkillisten pysähdysten ja väistöliikkeiden takia, jotta suuremmilta törmäyksiltä vältyttäisiin. Eikä siinä tilanteessa voinut muuta kuin jauhaa anteeksi sanalla suunsa kuivaksi ja jatkaa etenemistä.
Onneksi junia ei ollut kuin kolme lähtöraiteilla, mutta hänellä ei olisi aikaa koluta jokaista läpi ja aiheuttaa kaaosta matkustajien keskuudessa. Urheilija pysähtyi aloilleen ja vilkuili ympärilleen nähdäkseen tutun tummahiuksisen tytön. Urakka tuntui kuitenkin mahdottomalta; ihmisiä oli yhtä paljon kuin silakkamarkkinoilla.
Juuri kun oltiin antamassa vihdoin ja viimein periksi, paistoi väkijoukosta lyhyehkö neito, joka vilkaisi hermostuneesti taakseen.
"Löysin sinut", brasilialainen myhäili tyytyväisenä mielessään ja varmisti, että Rin nousi junaan johon oli näiennäisesti menossa. Kun tämä sitten oli mennyt muun jonon mukana sisään, siirrettiin katse aikatauluun, jonka mukaan kyseinen juna lähtisi aivan kohta. Ja oikein Meksikoon.

Hänen ei olisi viisasta lähteä ilmoittamatta Meksikoon, mutta mitään ongelmaa ei sinänsä ollut; kaikki tarvittavat asiat olivat treenikassissa. Rahaa olisi riittävästi pankkikortilla, että käteisenä joten siitä ei tulisi pulaa. Eikä Riniä voinut sinne yksin päästää. Tiesikö toinen edes menevänsä Meksikoon? Ja Joshin silmissä tyttö näytti enemmän karkumatkalaiselta kuin lomailijalta.
Keuhkot vedettiin täyteen ilmaa ja ne päästettiin sitten ulos, jonka jälkeen lyöttäydyttiin jonoon ja noustiin junaan.

Rin oli päässyt nousemaan huoletta junaan. Hän vilkuili kuitenkin yhä hermostuneena taakseen siltä varalta, jos Josh Fanelli olisikin yhä hänen kannoillaan. Mutta sitten ajatus iski päähän kuin salama kirkkaalta taivaalta; miksi ihmeessä Josh Fanelli edes tahtoisi seurata häntä? Niin, eihän Rinin ja Joshin välillä ollut yhtikäs mitään, mikä olisi saanut Joshin ryntäämään hänen peräänsä. Ja nyt tyttö oli jo astunut junaan, joten ei toinen voisi häntä enää edes löytää.
Vaikka tiesihän Rin, mitä hän oikeasti tapahtumasta ajatteli. Olihan tyttö aikamoinen romantikko luonteeltaan. Tietenkin tyttö toivoi toisen lähteneen perään. Josh saisi hänet kiinni ja kysyisi, mikä tytöllä olisi hätänä. He lähtisivät yhdessä matkalle tuntemattomaan, jonka aikana he tutustuisivat toisiinsa. He päätyisivät yhdessä jonnekin hotelliin ja-
Brunette pudisteli päätään nolona. Ei hän saisi moisia ajatella! Tyttö oli siveellinen, käytökseltään ja ajatuksiltaan. Vaikka olihan Josh Fanellista nähty kaikenmoisia unia... Mutta niistä ei nyt sen enempää.

Nörtti jatkoi matkaansa junan käytävää pitkin ja nosti laukkuaan paremmin olalleen. Hän katseli sivuilleen etsien itselleen sopivaa paikkaa. Paikkaa oli vaikea löytää, ja tyttö löysikin sen viimein toiseksi viimeisestä vaunusta. Rin istuutui tyhjälle penkille ja laski laukkunsa syliinsä.
Huh. Hän oli oikeasti onnistunut pakenemaan. Hän oikeasti aikoisi karata. Tässä vaiheessa kukaan ei voisi häntä enää estää.

Juna päästi tavallisen sihahdusäänensä, ja se valmistui hiljalleen lähtemään. Rinille ei tullut edes mieleen ottaa selvää, minne tämä juna oli matkalla. Nyt tyttö oli vain kiitollinen siitä, että oli päässyt vapaaksi.

"Menkää nyt omille paikoille..." jupisi urheilija äänettömästi edessä kulkeville ihmisille, jotka etsivät turhankin hitaasti paikkoja itselleen ja näin hidastivat muiden kulkua. Hän oli maltillinen ja pitkäpinnainen nuorukainen, joka ei mielellään alkaisi hosumaan, mutta tämä jos mikä alkoi käydä hänen hermoilleen. Voiko paikkojen löytäminen olla oikeasti noin vaikeaa?
Leukalihakset jännittyivät ja hampaita purtiin yhteen samalla, kun tähyiltiin Riniä ympäriltä. Tätä ei kuitenkaan näkynyt.

Vaunusta toiseen kulkeminen alkoi jo helpottua ihmisten löytäessä paikkansa ja näin oli enemmän tilaa liikkua. Kuitenkin hänen tuurillaan hän olikin nähnyt väärin ja sekoittanut Rinin johonkin toiseen tyttöön ja näin noussut väärään junaan. Tai sitten se pienempi paha oli se, että tyttö oli hakeutunut viimeisimpiin vaunuihin ja koko muun junan haravoiminen katseella tuntui olevan turhaa työtä loppupeleissä. Mutta nyt ei kuitenkaan alettu laiskoiksi vaan hoidettiin homma loppuun, joka oli jo aloitettu.
Ja enää ei olisi paluuta, sillä juna lähtisi aivan kohta.
Tummanruskeat silmät kävivät jokaisen matkustajan läpi, mutta sitä täysosumaa tai napakymppiä ei vielä saatu.
Toiseksi viimeiseen vaunuun päästyään alkoi Josh manata mielessään nopeaa reaktiokykyään ja sitä, että ei mukamas hallinnut jalkalihaksiaan, mikä ei pitänyt paikkaansa. Hänen oli harrastuksensa kannalta PAKKO osata hallita niitä, joten lihasten omaa tahtoa oli turha syyttää.
Samassa tyytyväinen hymy kohosi miehen huulille ja hiuksia pörrötettiin nopeasti.
"Bingo"

"Mikäs kiire sulle yhtäkkiä tuli?" kysyttiin huvittuneella äänellä, kun oltiin päästy tytön viereen seisomaan. Urheilija nosti hitusen kulmaansa ja hymyili vinosti, laittaen vielä kätensä puuskaan.
Katse naulittiin tytön kasvoihin ja vastausta jäätiin odottelemaan.

Pikkuneiti istui vielä hetken aikaa paikoillaan hengitystään tasaten. Nyt hänellä ei olisi enää mitään pelättävää, sillä juna oli lähtenyt liikkeelle. Vauhti oli vielä varsin hidasta, joten Rin uskalsi nousta seisomaan. Hän oli päättänyt nostaa laukkunsa ylähyllylle, jotta se ei olisi kenenkään tiellä. Tietenkin tyttö oli kaivanut lompakkonsa laukusta ja lompakko oli nyt tungettu housujen taskuun.
Ja ei, Rin ei ollut tajunnut katsoa enää käytävälle. Miksi hänen muka olisi tarvinnut enää vilkuilla ympärilleen, sillä oli epätodennäköistä, että Josh Fanelli olisi pöllähtänyt esille.
Rin oli juuri saanut nostettua laukkunsa ja oli parhaillaan asettamassa sitä ylähyllylle, kunnes hän kuuli takaaltaan äänen. Äänen, joka ei voinut kuulua aivan kenelle tahansa. Äänen, joka oli saanut Rinin menemään kananlihalle. Äänen, joka oli kuulostanut niin ihanalta ja lumoavalta.
Äänen, joka sai tytön lamaantumaan paikoilleen.

Laukku, jota tyttö oli ollut nostamassa ylähyllylle, putosi tietenkin alas. Laukku putosi osittain Rinin naamalle, ja samalla junan vauhti kiihtyikin nopeammaksi kuin se oli hetki sitten mennyt. Rin horjahti istumaan takaisin paikalle, jossa oli hetki sitten istunut laukku sylissä. Nyt katse oli kohdistetty vieressä seisovaan urheilijaan, joka hymy oli aivan liian ihana ja täydellinen..
Sitten se tuli aivan yllättäen. Nimittäin itkukohtaus. Rinin silmät olivat kostuneet äkillisesti ja nyt tyttö pyyhki hätäisesti poskelle vierähtäneitä kyyneleitä pois. Kyllä ne osittain johtuivat Josh Fanellin läsnäolosta, mutta nyt käsiin oli tullut sellainen kipu, mikä oli myös aiheuttanut kyynelten kirpoamisen silmiin. Vilkaistessaan kämmeniään tyttö huomasi parin laastarin vuotavan pian läpi. Sekä käsien kivun lisäksi laukun putoaminen kasvoille alettiin tuntea ja tyttö tunsi kipua otsassaan sekä oikeanpuoleissa poskessaan.
... Au...

Rin tunsi kurkussaan sanat, jotka hän aikoisi sanoa ääneen, mutta... Sanat eivät vain tahtoneet tulla ulos suusta. Rin takelteli äänettömästi ja pyyhki edelleen nolona kyyneileitä poskiltaan. "M-m-mitä s-sinä t-täällä t-t-teet..?" sai Rin aikaiseksi kysyttyä ja nielaisi kuuluvasti.
Olisi se kyllä aika noloa paljastaa toiselle, että tyttö oli karkumatkalla. Rin aikoisi vältellä sitä puheenaihetta niin pitkään kuin vain kykenisi. Josh pitäisi häntä varmasti aivan pienenä lapsena, jota oli kohdeltu kaltoin ja siksi tyttö olisi karannut.

Voi ei, tämä oli aivan hirveää! Josh Fanelli näki tytön itkemässä kuin pikkulapsi konsanaan.

Tytön jähmettymisestä päätellen tämä ei ollut osannut odottaa hänen tuloaan ollenkaan. Mutta Rinin ryntääminen pois paikalta oli saanut miehen mielenkiinnon heräämään ja ainahan sitä mielumminn kuunneltiin kuin järkeä, joka tuntui yhä harvemmin ottavan kantaa asioihin. Ehkä se johtui siitä, että hän oli saanut iskuja päähänsä nyrkkeillessä ja näin ne alkaisivat jo ilmetä?
Rinin laukku tipahti tämän kasvoille ja siitä lattialle, joka ei ikävä kyllä ollut yllätys Joshille. Tämä taisi olla keijukaistytölle täysin arkipäiväistä, huono onni nimittäin.
Hyvin kasvatettuna nuorukaisena urheilija kumartui nostamaan neidon kevyeltä tuntuvaa laukkua ja suoristi sitten ryhtinsä, mutta vain nähdäkseen toisen itkevän.

Aivot lamaantuivat täysin, aivan kuin ne eivät enää saisi happea. Lihakset jännittyivät, kuin valmistautuakseen vaativaan urheilusuoritukseen. Sydäntä kouraisi ikävästi. Niin mykistävää oli nähdä tytön itkevän. Josh tiesi, ettei koskaan ollut loistanut tällaisissa tilanteissa, eikä varmasti tulisi koskaan loistamaankaan, mutta ainahan kannatti yrittää.
Urheilija laittoi omansa, että tytön laukun ylähyllylle ja istahti tämän viereen.
"Shh..." hyssytteltiin tyttöä ja aivan vaistomaisesti kädet painettiin hellästi tämän poskille, jotka oikein uhkuivat lämpöä itkemisen takia. Tummanruskeilla silmillä katseltiin toista rauhoittavasti silmiin.
"Seurasin erästä suloista nörttityttöä", brasilialainen vastasi rehellisesti niin rauhoittavalla äänellä kuin vain voi.
"Sattuks sua muualle kuin otsaan?" esitti herra puolestaan vastakysymyksen Rinille ja katsoi toisen laastaroituja kämmeniä, "Ja mitä sun käsillesi on tapahtunut?"

Onneksi urheilija osasi edes jollain tavalla reagoida tilanteeseen, eikä vain jäänyt tumput suorana katsomaan ja odottamaan, mihin tilanne johtaisi.

Rin rukka oli itsekin sillä hetkellä aika sekaisin, eikä hän osannut lainkaan kontrolloida itseään tai tekemisiään. Kyyneleet vain noruivat poskelta syliin, vaikka tyttö yrittikin niitä pyyhkiä käsiinsä minkä ehti. Miksi hän itki näin vallattomasti, miksi hän vain jatkoi itkemistään, vaikka kipu alkoi hellittää sekä käsissä että kasvoissa?
Se johtui Joshista. Niin. Nörtti kuvitteli näkevänsä toisesta vain harhakuvan. Eihän itse Josh Fanelli voisi olla siinä, hänen vierellään. Ei Josh Fanelli voisi olla hänen kanssa matkalla jonnekin tuntemattomaan. Ei, tämä oli harhaa. Tämä oli kiduttavaa, ahdistavaa sekä samalla niin äärettömän epätodellista ja ihanaa. Välillä Rin tunsi olevansa jotain muuta kuin hän oikeasti oli, mutta sellaiset ajatukset kestivät vain korkeitaan pari sekuntia ja sitten tyttö tunsi olevansa jälleen se surkea, näkymätön nörtti, joka ei herättäisi koskaan kenenkään kiinnostusta.

Mutta sitten lämpöisät ja isot kädet tunnettiin poskilla. Rinin suklaasilmät aukesivat silkasta hämmästyksestä ja tyttö näki Joshin kasvot lähellä. Aivan liian lähellä nörtin itkuisia kasvoja. Josh kosketti Trinityä. Josh Fanelli piteli käsiään nörttitytön poskilla. Josh oikeasti oli hyssytellyt ja sanonut seuranneensa suloista nörttityttöä.
... Saisiko viimeisimmän uudestaan?
Kyyneleet loppuivat kuin seinään ja nyt pikkuneiti tuijotti yhä lasisilla silmillään Joshin tummanruskeita silmiä. Jos Rin ei olisi jo ollut punakka kasvoiltaan, hän olisi lehahtanut punaiseksi nopeammin kuin koskaan. Itkemisen ja muun hämmenyksen takia tytön kasvot olivat jo hetken aikaa punoittaneet.
Henki oli salpaantunut, ja nyt Rinistä tuntui, ettei hän osannut enää hengittää. Hän osasi nyt ainoastaan vain tuijottaa Joshia tämän ihaniin, kauniisiin ja huolestuneisiin silmiin. Hihi, Josh Fanelli oli huolestunut Rinistä.
Tämä oli niin epätodellista sekä mielettömän taivaallista.

Siinä he kaksi tosiaan olivat. Aivan kahdestaan. Rin ei ollut uskaltanut enää tällaisestä kunnolla unelmoida, sillä viime kertainen tapaaminen oli liiankin selkeänä ollut mielessä. Ei, ei Joshin tapaaminen, vaan tämän serkun, Céline McAdamsin. Céline oli sanonut selkeästi, ettei Rin saisi enää vastaisuudessa olla kahdestaan urheilijan kanssa, sillä se oli vastoin klikkisysteemiä. Oi suuri ja mahtava klikkisysteemi, jota piti totella, jos ei tahtonut hirsipuuhun.
Célinen takia tyttö oli myös äsken itkenyt. Céline oli kieltänyt Riniä olemasta Joshin lähellä. Nyt se oli rikottu, ja nyt Célinen viha olisi hänen yllään koko tytön loppuelämän. Hän olisi koulussa tuhoontuomittu, jos Céline saisi tietää täs-
Hetkinen. Jos Céline saisi tietää tästä. Aivan niin! Jos Josh ei tästä kenellekään kertoisi, niin mitään sen suurempaa sekasortoa ei koulussa tulisi. Ja Rin olisi turvassa Célinen vihalta. Oi, kiitos Jumala!

Josh oli kysynyt, oliko tyttöä sattunut muualle kuin otsaan. Vaitonaisena tyttö kosketti varovaisesti poskeaan, joka tosiaan hieman punoitti entistä enemmän, kun laukku oli myös siihen osunut.
Katse laskettiin sitten käsiin, kun Josh oli niistä puhunut. Nyt Rinin maailmassa oikeasti alkoi pyöriä ja hän näki ainoastaan kauniita pilvilinnoja ympärillään. Ja Joshilla näkyi olevan kruunu päässä, aivan kuin prinssillä valkealla ratsulla...
"Hhmm.." tyttö aloitti sitten huumaantuneella äänensävyllä. "Sirpaleet.." Rin mutisi vastaukseksi. Eihän Joshilla olisi aavistustakaan siitä, mistä ihmeen sirpaleista nörtti puhui, mutta mitä muuta voisi hämmentyneeltä, järkyttyneeltä ja pilvilinnoissa olevalta tytöltä odottaa.
Jos tämä kerran oli unta, niin...
"Sinä olet... Liian ihana..." Viimeisistä sanoista ei kyllä selvää saanut erkkikään, ja se taisi vain olla Rinin onni.

Vieressä istuva tyttö näytti yhtäkkiä hyvin vaitonaiselta. Siinä vaiheessa urheilija ei osannut päättää/tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia. Hyvä asia oli se, että itku oli ainakin saatu karkotettua joksikin aikaa, mutta tilalle oli tullut toisenlainen "ongelma". Jos sitä nyt ongelmaksi voisi sanoa. Olihan vaitonaisuus normaalia ja niin edespäin, mutta tällaisessa tilanteessa se oli outoa.
Hänen onnekseen keijukaistyttö ainakin näytti kuunnelleen häntä ja näytti poskeaan, joka punoitti enemmän kuin tyttö itse. Suuta mutristettiin enemmän katseen tutkiessa poskea. Sitä oli siis varottava.
"Sirpaleet?" Josh toisti, "Mitä sä niillä olet mennyt tekemään?"
Hän tunsi itsensä tyhmäksi. Mitä tuo äskettäin lausuttu lause oli tarkoittavinaan? Eihän sirpaleilla voinut tehdä mitään, joten ainoa vaihtoehto olisi siihen se, että tyttö oli siivonnut niitä paljain käsin roskikseen. Mutta kuka järki-ihminen siivosi paljain käsin sirpaleita, kun rikkalapiot oli keksitty?

"...." Mitään ei sillä hetkellä saatu sanottua. Hän oli... Mitä? Mikä hän oli?
"Niin mikä oon?" kysyttiin hetken päästä Riniltä ja otettiin kädet pois toisen kasvoilta, jonka seurauksena tuolilla otettiin parempi asento.
Aivan. Eikös hänen pitänyt selvittää, miksi nörttityttö oli niin yhtäkkiä rynnännyt pois juna-aikataulujen luota? Jostain syystä sillä asialla ei tuntunut enää olevan väliä.
Tässä istuessa oli oikeastaan aika mukavaa. Ei ketään häärimässä ympärillä ja heittämässä huonoa läppää, jolle piti väen väkisin hymyillä tai naurahtaa merkiksi siitä, että oli ymmärtänyt vitsin pointin. Ei isoveljeä, joka painosti kovaan treenaamiseen. Ei äitiä leikkimässä tarjoilijaa ympärillä ja toisinaan välinpitämättömän tuntuista isää, joka oli omaksunut lempipuuhakseen sarjakuvien lukemisen urheilusivujen sijaan.
Ei turhia osapuolia tähän tilanteeseen.

Rin leijui edelleen omissa pilvilinnoissaan ja tuijotti typeränä edessä olevaa Joshia. Pikkuneiti uskoi aivan vakavissaan, että hän näki unta. Tai sitten hänet oli huumattu. Niin, huumattu, koska Josh vaikutti niin todelliselta. Rin tahtoisi vastaisuudessakin olla huumattu, jos hän saisi nähdä Joshin noin eloisana edessään.
"Sirpaleet... Pudotin lautaset.." tyttö henkäisi lumoutuneena ja hänen äänensä oli kuulostanut aivan typerältä. Ei olisi ihmekään, jos Josh alkaisi luulla nörttitytön olevan todellakin jonkin huumausaineen alaisena. Eihän normaali-ihminen käyttäytyisi näin, miten Rin nyt oli hetken ajan käyttäytynyt.
Eikä tyttö edelleenkään tajunnut, että Josh ei luultavasti ymmärtäisi tytön sanomisia. Mutta jos Josh oli niin fiksu kuin Rin oletti, niin toinen keksisi varmasti nopeasti johtopäätöksen pikkuneidin käsissä oleviin haavoihin, kun oli kuullut tytön sanoneen pudottaneen lautaset. Tadaa.

Kun Josh ei ollutkaan kuullut pikkuneidin koko lausetta, alkoi tyttö epäillä tilanteen aitoutta. Miten niin Josh ei muka ollut kuullut hänen mutinaansa, tämähän oli Rinin kuvitelmaa. Totta kai Joshin olisi pitänyt omistaa superkuulo. Nyt toisen olisi kuulunut vetää tyttö intohimoiseen ja rakastavaan suudelmaan. Mutta miksi toinen vain katsoi häntä ihmeissään? Ja miksi Josh otti kätensä pois pikkuneidin kasvoilta? Mitä tämä oli, tämä ei enää mennyt lainkaan suunnitelmien mukaan!
Aina, kun tyttö oli epävarma tilanteen aitoudesta, hän nipisti itseään. Hän aikoi tehdä niin nytkin. Rin otti kahden sormensa väliin kätensä ihoa ja puristi sitä tiukasti. Tyttö inahti kivuliaasti ja sulki silmänsä. Nyt kun hän avaisi silmänsä, hän heräisi omasta sängystään.
... Mutta miksi tyttö tunsi ympärillä olevan maailman jotenkin tärisevän? Ja oliko pikkuneiti noussut istumaan unissaan?

Suklaasilmät avattiin ja tyttö tuijotti typeränä eteensä. Tämä oli kuin olikin totta. Ei tähän muuta selitystäkään voinut olla! Rin istui junassa, matkalla jonnekin tuntemattomaan.
Päätä käännettiin rivakasti sivulle ja nyt Rin tuijotti ulos junan ikkunasta kuin yrittäen maisemasta saada vihjettä siitä, minne tämä juna oli menossa. Aika toivotonta.

"Hyvät matkustajat, tämä on pikajuna Chihuahuaan, Meksikoon. Varatkaa esille matkaliput ja mahdolliset alennustodisteet. Lippuja voitte ostaa lipunmyynti-tunnuksella merkitystä vaunusta. Hyvää matkaa", toivotti naisääni.

... Oliko Rin parhaillaan menossa junalla Meksikoon? Tämä ei voinut olla totta!
"Ei ei ei ei ei..." pikkuneiti mutisi ja alkoi panikoida. Ei hän millään voisi olla matkalla Meksikoon! Pikkuneiti oli kuullut kyseisen valtion olevan erittäin pahamaineinen. Vaikka tyttö olikin lukenut Meksikon lähtevien junien aikataululta, ei Rin ollut silloin kuvitellut oikeasti matkustavansa Meksikoon! New York olisi kuulostanut paljon paremmalta.
... Hetkinen.
Rin kääntyi rivakasti ympäri ja huomasi vieressä istuvan Joshin. Kuin pikkuneiti huomaisi toisen vasta ensimmäistä kertaa, sillä tytön silmät revähtivät suuriksi. "T-t-tämä on t-totta, eikö n-niin..?" nörtti kysyi hiljaa änkyttäen. Suklaasilmät tutkivat hetken aikaa Joshin kasvojen ihania piirteitä, kunnes poskipäät helahtivat tomaatinpunaisiksi ja tyttö laski katseensa nolona lattialle.
Hän oli Josh Fanellin kanssa matkalla Meksikoon. Kahdestaan.

Okei, nyt Josh oli aivan pihalla. Oliko Rin aineissa tai jotain? Ei toinen siltä näyttänyt, että käyttäisi mitään huumausaineita, mutta niin kuin on saanut koulussa todeta, mikään ei ole sitä miltä näyttää.
Pieni hymähdys.
Urheilijan huumausaine teoria meni perseelleen, kun nörttityttö nipisti itseään ja sulki silmänsä. Toinenhan luuli tätä uneksi. Keijukaistyttö taisi olla kova unelmoija kun ei voinut uskoa tämän olevan totta. Rehellisesti sanoen ei kyllä Joshkaan tätä todeksi voinut uskoa, mutta eipä tainnut olla vaihtoehtoja. Hänen unensa kun eivät koskaan olleet näin eläväisiä ja todellisen tuntuisia. Lähinnä kertausta siitä, mitä oli päivän aikana tapahtunut tai kohtauksia elokuvista, ei mitään mielenkiintoista. Oikeastaan hän ei melkein ikinä muistanut uniaan, kun aamulla heräsi äidin sähläämiseen keittiössä.

Sitten tyttö avasi jälleen silmänsä ja kääntyi heti ensimmäisenä katsomaan ulos ikkunasta, käyttäytyen aivan kuin urheilija ei olisi ollenkaan läsnä. Sen jälkeenkin alkoi pieni panikointi ja vasta sen jälkeen hänet vihdoin ja viimein huomattiin. Ei Josh voinut muuta tehdä kuin pitää perusilmeensä ja olla hiljaa.
Mikä ihme näitä naisia oikein vaivasi? Ensiksi ollaan niin onnellisia hänen seurastaan, sitten unohdettiin vähäksi aikaa hänen koko olemassaolonsa ja sitten taas yhtäkkiä hän olikin olemassa näiden oudossa maailmassa. Ota nyt siitäkin sitten selvää, mitä noiden päässä oikein liikkui..
".... Kuinka pahan tällin oikein sait?" brasilialainen kysyi lopulta huvittuneena ja naurahti pienesti. Rin tuntui elävän todellisuuden ja unelmien rajamailla, ja aina vähän väliä jokin sai riuhtaistua tytön takaisin tosielämään, mutta jostain syystä tämä aina onnistui karkaamaan uudestaan rajalle. Tällaisen käsityksen Josh oli saanut tästä.
"Meidän pitäis varmaan ostaa liput", todettiin neidolle, jonka kasvot olivat muuttuneet punaisiksi kuin paloauto. Taas vaihteeksi. Juurihan ne olivat olleet punaiset, mutta nyt ne olivat vieläkin punaisemmat. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka punaiseksi keijukaistytön kasvoit pystyivätkään muuttumaan.
Siitähän voisi tehdä oikein tieteellisen tutkimuksen!

Ja nyt vasta urheilija tajusi erään asian; Rin oli alaikäinen, eikä alaikäinen saisi matkustaa yksin ilman vanhempien kirjallista lupaa, jota tuskin tytöllä oli. Tämän ilme kun oli kertonut kaiken. Tyttö ei ollut ilmeisesti varustautunut Meksikoon menemiseen. Ja nyt tarkemmin ajateltuna tyttö oli näyttänyt pelokkaalta juna-asemalla, aivan kuin olisi pelännyt jäävänsä kiinni.. Ahaa!
Oivallus suorastaan loisti urheilijan kasvoilla.
Sen vuoksi keijukainen oli juossut häntä karkuun. Varmasti pelkäsi kuollakseen jäävänsä kiinni.
"Onhan sulla passi mukana?"
Se tästä vielä puuttuisikin, jos toisella ei olisi edes passia mukana. Ties minne erämaahan heidät vielä heitettäisiin junasta rajan ylityksen aikana.

Rin ei ottanut kuuleviin korviinsa Joshin kysyessä, kuinka kovan tällin tyttö oli saanut. Tyttö vain mietti kuumeisesti, mitä hän tekisi sitten, kun hän saapuisi Meksikoon. Pitäisi luultavasti jostain saada yöpymispaikka, totta kai. Mutta oliko pikkuneidillä varaa moisiin paikkoihin? Rin ei ollut todellakaan miettinyt pakosuunnitelmaansa loppuun.
Jos sanoi sitten jotain lipuista. Rin oli laskenut, että rahat riittäisivät vielä ruokaan, jos junalippu maksaisi alle 50 dollaria. Tämä reissu tulisi kyllä maksamaan enemmän kuin 50 dollaria, sen jopa pikkuneiti pystyi helposti päättelemään. Tämä oli katastrofi. Ei näin olisi voinut käydä kenelle muulle kuin typerälle nörttitytölle, joka oli juossut ihastustaan karkuun.
"... Tämä on hirveää.." pikkuneiti totesi hiljaa itsekseen ja näytti säihkähtäneemmältä kuin aikaisemmin. Tietenkin mieleen oli tullut rahan lainaaminen Joshilta, mutta ei. Ei, Rin ei koskaan pyytäisi IHASTUKSELTAAN lainaksi rahaa. Se olisi vastoin pikkuneidin periaatteita. Niin, periaatteita, jotka hän oli juuri äsken keksinyt.

"Passi", Rin toisi, kun Josh oli udellut tytöltä passia. Nörtti tunnusteli taskujaan ja kaivoi pian esille passinsa, jonka oli hetki sitten survonut taskuunsa. Onneksi tyttö oli ottanut passin mukaan. Sehän tästä olisi vielä puuttunutkin, kun hänet heitettäisiin ulos junasta, jos hänellä ei olisi ollut passia.
Mitä hyvää tässä oli? Niin Rin, yritä keksiä nyt nopeasti jotain positiivista tästä reissusta, ennen kuin menet täysin sekaisin!
Tämä olisi ainutkertainen kokemus, siitä Rin oli 100%:sen varma. Tätä reissua tyttö ei varmaan koskaan tulisi unohtamaan. Junamatka Meksikoon yhdessä Josh Fanellin kanssa, kuka muka sellaista voisi unohtaa. Hän saisi olla 15 tuntia yhdessä Joshin kanssa, Josh istuen hänen vierellään (Ellei Rin nyt onnistuisi jollakin tapaa karkottaa toista viereltään).
Nyt ajatus Meksikoon menemisestä ei kuulostanutkaan niin kamalta kuin aluksi. Mutta Rin ei saisi unohtaa tilanteen vakavuutta; ilman rahaa ei tyttö tulisi kovin kauaa pärjäämään.

"Minä karkasin", tyttö paljasti sitten, vahingossa tietenkin. Huulet nipistettiin nopeasti tiukaksi viivaksi, mutta pian huulet taas rentoutettiin. "H-halusin p-pois.." Rin sopersi nolona ja sipaisi hiuksiaan hätäisesti korvansa taakse. Josh piti häntä varmasti aivan säälittävänä tapauksena. Kuka muka sanoisi karanneensa, tässä iässä?
Eikä tyttö tietenkään tajunnut kysyä, miksi Josh oli lähtenyt häntä seuraamaan. Tällä hetkellä pikkuneiti yritti vain pysyä mahdollisimman rauhallisena.

Huh, onneksi toinen oli ottanut passin mukaan. Nyt heillä olisi yksi ongelma vähemmän selvitettävänä. Ei siis olisi ainakaan toistaiseksi sitä vaaraa, että heidät heitettäisiin ulos junasta. Mutta kuinka ihmeessä Rin saataisiin rajatarkastuksesta läpi ilman vanhempien ja muiden sotkemista tähän asiaan?
Se olisikin sitten aivan toinen juttu...

Josh katsoi hetken toista kasvot vakavina, kunnes sitten uskalsi naurahtaa huvittuneesti. Ei siis ihme, että keijukaistyttö oli näyttänyt niin pelokkaalta asemalla; tyttl oli pelännyt kuollakseen kiinnijäämistä.
"Mun pitäisi varmaan tässä vaiheessa sanoa, että se oli typerästi tehty, olenhan "aikuinen", mutta enpäs sanokaan", urheilija sanoi ja siirsi katseensa kattoon vieressään istuvasta tytöstä.
"Karkaamisessa ei oikeastaan oo mitään häpeämistä näin jälkikäteen ajateltuna. Oon itsekin tehnyt niin monta kertaa. Ensimmäisen kerran karkasin isoveljen kanssa, siinä 10 -vuoden iässä. Sääli vaan, että yritys jäi lyhyeen. Me nimittäin eksyttiin isovanhempien jättimäiselle takapihalle... Mutta ei me kyllä olla päästy läheskään näin pitkälle, kuin sinä olet nyt", ehkä näin saataisiin vähän parempi olo nörttitytölle, jos hänkin kertoisi pieniä, typeriä karkausyrityksiään. Jotka suoraansanotusti olivat säälittäviä. Ikinä ei onnistuttu, mutta aina yritettiin uudestaan, rangaistuksista huolimatta.
Lapsena taisi tulla katsottua liikaa erilaisia seikkailusarjoja, kun sitä itsekin halusi päästä avartamaan maailmankuvaa.
"Ja ihan rehellisesti sanottuna meinasin ottaa ja lähteä pari vuotta sitten, kun mut väenpakolla pakotettiin vaihtamaan lukiota. En tykänny yhtään kun kuulin, että joutuisin klikki-kouluun."

Jep. Se olikin täysin tuoreena muistissa ja tuskin koskaan katoaisi. Mikä tahtojentaistelu se olikaan ollut, kun puolet perheestä oli sitä mieltä, että lukion vaihtaminen olisi hyvä idea, kun taas toinen puolisko vastusti sitä jyrkästi ja oli sitä mieltä, että se pilaisi hänen opiskelunsa täysin.
Totta kai äiti joukkoineen voitti sen lopulta.
"Musta jokaisella on oikeus päästä edes joskus pois ikävien asioiden luota. Edes vähäksi aikaa."

Rin ei voinut uskoa, että oli juuri mennyt kertomaan Joshille karkaamisestaan. Olihan Josh jo itse melko aikuinen, joten tietenkin toinen pitäisi tytön karkausta typeränä! Noniin, nyt sitten urheilija kertoisi tytön karkaamisesta konduktöörille ja konduktööri ottaisi yhteyttä Rinin vanhempiin ja silloin pikkuneiti vasta pulassa olisikin. Äiti ainakin kiljuisi tyttärelleen kurkku suorana ja isä jatkaisi, kun äiti väsyisi. Nörtti joutuisi raatamaan entistä enemmän ja-
Joshin sanat yllättivät nörttitytön totaalisesti, eikä sitä voinut olla huomaamatta tytön ilmeestä. Miehenalku alkoi puhua omista kokemuksistaan, eli Josh oli siis karkaamisidean puolella. Rin ei olisi uskonut moista, että Josh oli itsekin yrittänyt karata. Tosin oli jäänyt kiinni jo karkaamisen alkuvaiheessa. Rin oli päässyt jo aika pitkälle, kun tässä kerta jo junassa istuttiin.
Ai niin. Juna olisi tosiaankin matkalla Meksikoon...
Joshin kertoessa, että oli harkinnut karkaamista muutettuaan San Diegoon, ei tyttö voinut olla tuntematta pientä pistosta rinnassaan. Urheilija ei tosiaankaan tainnut kovasti klikkijärjestelmästä pitää, sen jopa Rin oli onnistunut päättelemään. Ei nörttikään tahtonut olla osana sitä, mutta... Niin, pikkuneidillä ei tosiaankaan ollut voimia vastustaa sitä. Hyvä Joshin oli olla tuota mieltä, kun miehenalku kuului urheilijoihin ja omisti ihan kivasti tuota kokoakin. Rin taas kuului klikkien alimpaan kastiin ja oli sen lisäksi hyvin pienikokoinenkin. Hän tahtoi olla näkymätön, jotta häntä ei kiusattaisi samalla tavalla kuin muita nörttejä koulussa, mutta joskus se epäonni osui hänenkin kohdalleen. "Kerran löysin laukkuni tyttöjen vessanpöntöstä..." nörtti mumisi ajatuksensa vahingossa ääneen. Nopeasti tyttö kuitenkin tajusi virheensä ja punastui. "T-t-tai siis... J-joidenkin on vaikea olla v-v-välittämättä k-klikkijärjestelmästä..." pikkuneiti supisi epäselvästi ja veti syvään henkeä.

Nörtti pysyi hiljaa, kun Josh sai sanottua viimeisen sanan. Oikeus päästä pois ikävien asioiden luota. Hah, kunpa se olisikin vain niin helppoa kuin se kuulosti. "Julia... I-i-isosiskoni, hän... Hän k-k-kuoli kuukausi sitten..." Rin paljasti ja nielaisi. Hänen pienet kätensä hakeutuivat kiinni toisiinsa ja tyttö risti ne tiukasti kiinni. Oli suuri askel Riniltä paljastaa jotain itsestään, varsinkin sellaiselle henkilölle kuin Josh Fanelli. Mutta jotenkin.. Tunnelma oli saanut aivan erilaisen suunnan. Kuin heidän kahden väliltä olisivat näkymättömät muurit kadonneet ja he pystyivät puhumaan toistensa kanssa vaikeimmistakin asioista. Tietenkin se tuntui hämmentävältä ja ahdistavalta, mutta samalla hyvin huojentavalta.
Oli outoa ajatella Josh Fanellia ajattelevaiseksi ja tunteelliseksi ihmiseksi hyvän ulkonäkönsä lisäksi.

"Hyvät matkustajat, tämä on pikajuna Chihuahuaan, Meksikoon. Pysähdyspaikkojamme ovat Mexicali, Hermosillo..."
... Hetkinen, sanoiko kuuluttaja juuri jotain pysähdyispaikoista?

Rinin kasvoille syttyi mitä huojentunein ilme, kun tyttö tajusi sen tosiseikan, ettei hänen tosiaankaan tarvitsisi olla junassa yli 15 tuntia! Aivan niin, typerä Rin! Tietenkin junilla oli pysähdyspaikkoja matkan varrella. Rin voisi siis hypätä ensimmäisellä pysähdyspaikalla pois junasta, jolloin rahatkin säästyisivät, eikä tyttö olisi kuitenkaan niin kaukana San Diegosta.
Oliko kuuluttaja maininnut ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi Mexicalin? Mitä nörtti tiesi kyseisestä maasta? Sen Rin tiesi, että sinne matka kestäisi alle kaksi tuntia. Kaupungissa oli ppaljon viljelysalueita ja siellä asui paljon kiinalaisväestöä. Okei, kyllä Mexicali kuitenkin kuulosti paremmalta vaihtoehdolta kuin 15 tunnin junamatkan päässä oleva Chihuahua.
"... Mexicali..." Rin mutisi kuitenkin epätoivoisen kuuloisena. Ehkä se reissu ei kuitenkaan tulisi päättymään kuolemaksi, kuten Rin pelkäsi. Eikä tytölle tietenkään tullut mieleen sanoa Joshille suunnitelmistaan jättäytyä pois junasta ensimmäisen pysäkin tullessa. Pikkuneiti ei vain pystynyt vieläkään hahmottamaan sitä tosiasiaa, että Josh Fanelli oikeasti oli siinä hänen vieressään.

"Se on totta", vastasi Josh hyväksyvästi ja antoi mielensä luoda kuvan, jossa keijukaistytön pieni laukku uiskenteli vessanpöntössä; kaikki mahdollinen sisältö oli kastunut läpimäräksi ja pahimmassa tapauksessa mennyt täysin piloille. Ei mikään järin miellyttävä mielikuva.
Miksi ihmiset vajoavat niin alas? Kuka saa hyvänolon tunnetta siitä, että tekee toisen päivän onnettomaksi? Mikä tekee rikkaista parempia kuin normaalituloiset ihmiset?
Raha.
Jostain syystä Josh ei voinut edes harmitella toisen ikävää kohtaloa, vaan tunsi ärsyyntyneisyyttä, jota ruokki pelkkä klikkijärjestelmä -sanan kuuleminen. Olisi ehkä parasta päättää kyseinen keskustelu sikseen. Hänhän saa kohta harmaita hiuksia jo pelkästä lukion ajattelusta.

..... Mitä? Olisiko mitenkään mahdollista toistaa tuo edellinen lause, sillä hän oli aivan varmasti kuullut väärin. Tai sitten urheilija ei vain halunnut uskoa, että toisen isosisko oli menehtynyt vähän aikaa sitten. Mutta miksi Rin keksisi tuollaista? Eikä hänen kuulossaan ollut mitään vikaa ennenkään ollut, joten miksi nyt?
"... Oon pahoillani", oli ainut asia, jota brasilialainen sai sanottua pitkän pohdinnan jälkeen. Mitä muuta hän voisi tässä tilanteessa sanoa? Hän ei ollut itse kokenut vastaavaa, joten ei voinut tietää, miltä vieressä istuvasta tytöstä tuntui. Kundin oli vaikea asettaa itsensä toisen asemaan, sillä ei vain pystynyt kuvittelemaan, millaiselta tuntuisi menettää hyvin läheinen ihminen kun niin ei ollut vielä käynyt. Mutta jos Josh menettäisi veljensä... Niin... Hän ei tietäisi, miten suhtautua. Todennäköisesti koko maailma tuntuisi kaatuvan niskaan ja sen jälkeen seuraisi raivokohtaus.
Rankkaa se olisi.
"Suru tietysti vie aikansa, ainakin niin äiti kertoi. Ite en ole ketään tärkeää ihmistä menettäny, joten..."
Äsh, puhuminen on perseestä!
Hyväntahdoneleenä Josh laittoi kämmenensä tytön yhteen ristittyjen käsien päälle ja sipaisi nopeasti peukalollaan toisen niin pieniltä ja haurailta tuntuvaa ihoa. Rin oli hauras, ehkä tällä hetkellä liiankin hauras. Tavallaan tuntui siltä, että toinen saattaisi hajota sirpaleiksi millä hetkellä hyvänsä, eikä hän sitä haluaisi. Ei varsinkaan Rinille. Ei oikeastaan kenellekään.

Pienen hetken kuluttua kuulutettiin junan pysähdyspaikat. Aivan. Heidän ei tarvitsisi mennä aivan Chihuahuaan asti vaan he voisivat jäädä heti ensimmäisellä juna-asemalla. Mutta sen päättäisi Rin, ei hän. Josh oli päättänyt seurata tätä kuin hai laivaa koko tulevan viikonlopun ajaksi, ettei toiselle vain sattuisi mitään.
Rin mumisi Mexicalin nimen, joten automaattisesti Josh päätteli, että he hyppäisivät junasta kyseisen pysäkin tullessa vastaan. Hyvä niin.
Tästä taitaakin tulla mielenkiintoinen kokemus, sillä hän ei olekaan ennen käynyt Mexicalissa ja voisi nyt harjoittaa jo lähes täydellistä espanjan kielitaitoaan, joka on ollut liiankin helppoa opeteltavaa portugalin kielen lisäksi, joten kielimuurista ei tulisi ongelmaa.
"Me varmaan jäädään Mexicalissa?" varmisti urheilija vielä varmuuden vuoksi ja aivan tahattomasti lausui Mexicalin espanjalaisittain, joka kuulosti typerältä englannin rinnalla. Ei kukaan nyt puhuisi muuten englanniksi ja sitten lausuisi yhden sanan espanjalaisittain. Ei kukaan muu paitsi hän.

Rin kiermurteli ja vääntelehti epämukavasti paikoillaan, kun Josh oli lausunut pahoittelunsa Rinin isosiskon kuolemasta. Nyt jos koskaan tyttö tahtoi pakoon, hän tahtoi pakoon sitä ahdistavaa tunnetta, joka alkoi vallata tytön vartaloa. Hengityskin tuntui salpaantuvatn ja pian nörtti taas teki kaikkensa, jotta hän ei purskahtaisi itkuun. Sillä jos hän nyt alkaisi itkeä, sille ei tulisi loppua pitkiin aikoihin. Vaikka hän olikin itkenyt siskonsa kohtalon takia jo monet yöt, kyyneleitä vain tuntui riittävän. Ihme, ettei pikkuneiti ollut vielä kuivunut kasaan. Sanat olivat takertuneet kurkkuun, joten nörttityttö pysytteli hiljaa paikoillaan. Ainoastaan pieni pihinä, joka aiheutui vaikeasta hengittämisestä, kuului hänestä. Suklaasilmät, jotka katselivat maailmaa pullonpohjalasien takaa, olivat jämähtäneet taas tuijottamaan lattiaa. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä hän pelkäsi jotain kauheaa tapahtuvan.
Joshin sanoessa surun vievän aikansa pyyhkäisi tyttö nopeasti silmäkulmaansa. Hänen silmänsä olivat edelleen vetiset ja ne olivat pian aikeissa aiheuttaa kyyneltulvan. Rin ei kuitenkaan tahtonut alkaa itkeä, hän ei tahtonut olla heikko, hauras, epävarma, arka tai pelokas. Mutta valitettavasti nuo piirteet suorastaan huokuivat pikkuneidistä hänen tahtomattaan.
Tyttö tunsi yhtäkkiä käsien asettuvan omien käsiensä päälle, jolloin katse siirrettiin omiin käsiin. Josh oli asettanut kätensä Rinin käsien päälle, ja se sipaisu, jonka Josh teki peukalollaan, aiheutti valtaisen tunnemyrskyn. Pikkuneiti päästi vaimean pihahduksen ja jäykistyi. Josh oli ihana, aivan mielettömän, suunnattoman ja äärimmäisen ihana. Ei tuollaisia Joshin kaltaisia miehiä ollut monia. Olipa Rin valinnut ihastuksensa oikein. Täydellisempää miehenalkua olisi vaikeampi löytää.

Nörtti puri alahuultaan ja yritti hillitä itsensä. Oliko se outoa, jos tyttö vain tahtoi painautua kiinni toisen rintakehään ja olla vain siinä, kuuntelemassa Joshin sydämenlyöntejä? Oliko Rin aivan säälittävä ja typerä, jos hän vain tahtoi tuntea Joshin lämmön lähempänä? Hän vain tahtoi lohdutusta, jota ei ollut koskaan perheeltään saanut. Kuin Josh olisi se puuttuva pala, mitä hänen elämänsä oli aivan kaivannut. Josh olisi se pala, mikä täyttäisi pikkuneidin elämän ja tekisi tytön elämästi varmasti siedettävämpää. Joshin rinnalla tuskin mikään tuntuisi enää mahdottomalta.

Pikkuneidin kasvoille kohosi kysyvä ilme, kun hän kuuli Joshin kysymyksen. Niin missä he jäisivät? Juuri, kun tyttö oli kysymässä (tai siis änkyttämässä) tarkennusta Joshin äskeiseen toteamukseen, junan automaattiovet avautuivat ja vaunuun astui yksi lipuntarkastaja/myyjä. Lisäksi tämä mies tarkasti passit ja mahdolliset alennustodistukset.
"Matkaliput ja passit, olkaa hyvä", mies pyysi hyväntuulisesti ja kääntyi Rinin ja Joshin puoleen, jotka olivatkin ensimmäisenä hänen käsissään.
Rin meni jostain syystä aivan lukkoon, eikä hän todellakaan tajunnut, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän kaivoi tärisevin käsin passin toisesta taskustaan ja lompakon toisesta taskustaan. Mitäs sitten?

Juuri, kun Josh oli saamassa vahvistuksen kysymykseensä (ainakin niin hän uskoi nähdessään keijukaistytön avaavan suunsa), astui vaunuun lipunmyyjä/tarkastaja ja ilmoitti olemassaolostaan vaatimalla matkalippuja ja passeja.
Hyvin vastahakoisesti urheilija käänsi katseensa rennon oloiseen tarkastajaan, jonka kasvot säkenöivät kuin kuumana helottava aurinko, joka melkein sokaisi Joshin.
Miten he selviäisivät tästä? Rin oli edelleenkin alaikäinen, ilman vanhempien antamaa kirjallista lupaa. Ja totta kai tytön passin nähdessään tajuaisi tarkastaja pyytää lupaa, jota heidän oli mahdoton tähän hätään saada.
Mitä hemmettiä he voisivat keksiä? Tai no, mitä HÄN voisi keksiä, vieressä istuva tummaverikkö kun näytti menneen täysin lukkoon, eikä todennäköisesti pystyisi tarjoamaan auttavaa kättään.
Nuorukainen kaivoi tyynen rauhallisesti taskustaan passinsa ja otti hienovaraisesti Riniltä tämän passin, sillä näytti siltä, ettei tämä pystyisi edes omaa passiaan antamaan ja antoi ne tarkastajalle.
"Kaksi lippua Mexicaliin, kiitos", esitettiin pyyntö kohteliaalla äänensävyllä samalla kun lompakkoa kaivettiin taskusta. Hän maksaisi samantien myös keijukaistytön junalipun; urheilija TIESI että omistaa liikaakin rahaa tyttöön verrattuna, joten asia oli sillä selvä hänen mielestään.

"Meille tuli pieni äkkilähtö kun kutsu serkkutytön häihin tulikin odotettua myöhemmin," Josh aloitti uskottavalla ja hillityllä äänellään, "Eihän päivän varoitusajalla ehtinyt oikeen muuta tehdä kuin lähteä pikaisesti ostamaan häälahjaa. Onneksi tyttöystävä suostui auttamaan lahjan valkkaamisessa, enhän mä miehenä oikein tiedä, millainen häälahja olisi morsiamen mieleen."
Brasilialainen hymyili iloisesti ja samalla ylpeänä, kun kahmaisi Rinin kainaloonsa ja muiskautti nopeasti suukon tämän otsaan näyttääkseen että kyllä, he olivat rakastavaisia.
"Ja enhän mä kaiken kiireen keskellä tajunnut muistuttaa Riniä pyytämään vanhemmilta kirjallisen suostumuksen rajan ylitykseen. Kyllä siitä oli jo vanhempien kanssa keskusteltu että se lähtisi mun mukaan häihin, eikä siinä näyttänyt olevan mitään ongelmaa, joten tavallaan se asia oli meille sillä selvä. Serkun häitä ei kannata missata, sillä muuten siitä saa kuulla koko loppuelämänsä, nimimerkillä Kokemusta on", ja komistus silitteli rauhoittavasti tytön käsivartta peukalollaan.
Ehkä tämä sittenkin onnistuisi ja he pääsisivät Mexicaliin ongelmitta.

Pankkikortti kaivettiin esiin lompakosta ja sitä tarjottiin tarkastajalle.

Rin vain toljotti avuttomana vaunuun astunutta lipunmyyjä. Ehkä tyttö vain toivoi, että tuijottamisella hän saisi jotenkin edistettyä asioita. Mutta eihän se niin mennyt. Josh nappasi sitten pikkuneidiltä tämän passin ja ojensi ne tarkastajalla avaten suunsa. Hienoa, että edes toinen heistä pystyi puhumaan selvästi...
Urheilija pyysi kahta lippua Mexicaliin, jolloin nörttikin sai itsensä jotenkin herätetyksi. Hän laski katseensa syliinsä, omaan lompakkoonsa ja alkoi kaivaa sitä tärisevin käsin. He eivät selviäisi tästä, Rinillä täytyisi olla jokin vanhempien lupalappu, jotta hän saisi matkustaa rajan yli. Nyt tuo lipunmyyjä kuitenkin soittaisi pikkuneidin vanhemmille ja silloin hän olisi pulassa. Ehkä tässä täytyisi alkaa suunnitella varasuunnitelmaa, kuten esimerkiksi junasta hyppäämistä.
... Se kyllä onnistui vielä parisenkymmentä vuotta sitten. Nyt junat tosiaan kulkivat yli 150 kilometriä (ellei jopa enemmänkin) tunnissa. Jos siitä vauhdista hyppäisi niin... No, se ei ehkä päättyisi kovin onnellisesti.
Voi, mitä tässä voisi enää tehdä! He olivat kohdanneet päätepysäkkinsä jo tässä.

'Ai minne tuli?' oli Rinin ensimmäinen kysymys mielessään, kun hän kuuli Joshin alkaneen selitellä heidän lähtönsä syytä. Katse nostettiin lompakosta urheilijan kasvoille ja Rin tuijotti miehenalkua silmät suurina. He olivat matkalla serkkutytön häihin? Päivän varoitusajalla? Tyttöystävä. TYTTÖYSTÄVÄ?
Josh kaappasikin Rinin sitten kainaloonsa ja muiskautti pusun tytön otsalle. Tässä vaiheessa Rin tunsi jonkin naksahtavan päässään. Hän oli lehahtanut kauttaaltaan punaiseksi ja silmät olivat pamahtaneet niin suuriksi kuin mahdollista. Hän oli jäykistynyt kauttaaltaan ja tyttö yritti tehdä parhaansa pysytelläkseen tajuissaan. Josh aikoi tietämättään tapattaa Rinin, aivan varmasti. Ei Riniä oltu luotu tällaisiin tilanteisiin, hänelle ei koskaan käynyt näin! HÄN OLI IHASTUKSENSA KAINALOSSA JA TÄMÄ IHASTUS OLI HETKI SITTEN PUSSANNUT HÄNTÄ.
Nyt pikkuneiti vajosi pilvilinnoihinsa ja hymyili ihastuneena, tietämättään.

"Jaahas, jaahas..." lipunmyyjä myhäili kuullessaan Joshin tarinan. Mies raapi nopeasti otsaansa lakkinsa alta ja katsahti nuoreen pariin sitten hieman vakavalla naamalla. "Ettette vaan olis karanneet häämatkalle?" mies kysäisi vakavasti ja loi tiukan silmäyksen nuoriin. Rin alkoi hihittää hiljaa ja hänen päänsä keinahteli sivulta toiselle. Häämatkalle Josh Fanellin kanssa. Hihihi.
"Hahahah, vitsi vitsinä!" mies naurahti ja virnuili tyytyväisenä. "Se tekee sitten... 60 dollarii per naama", lipunmyyjä totesi sitten ja otti Joshilta tämän pankkikortin. Rin oli tällä hetkellä tiedottomattomissa, että hän ei enää edes tajunnut sitä, että hänen olisi pitänyt maksaa oma osuutensa.

Josh meinasi katsoa tarkastajaa kieroon ja möläyttää, ettei ole typerämpää vitsiä kuultu, mutta piti kuitenkin kasvonsa huolettomina ja hymyili hyväksyvästi toisen oudolle vitsille. Näyttivätkö he nyt niin läheisiltä? Ei kai?
Hän ei voisi ikinä kuvitella menevänsä tässä iässä naimisiin. Kaikki hauskuus oli vielä edessäpäin eikä hän suostuisi mistään hinnasta luopumaan siitä näin pian. Vastahan sitä oltiin päästy täysi-ikäiseksi ja virallisesti aikuiseksi, mutta vielä oli rutkasti matkaa edessä.
Mutta, että naimisiin vielä alaikäisen kanssa..? Voi tsiisus...
Okei, ei tarkastajan vitsi ollut sentään niin outo kuin hänen kainalossaan oleva Rin, joka hihitteli kasvot punaisena. Vaikka kieltämättä toisen hihitys oli kuin sulosointuja korv- siis mitä?
Ja nyt kun ajattelee tarkemmin niin poikaystävän leikkiminen tuntui miellyttävältä, varsinkin kun oli yhtä mukava tyttö kuin Rin tyttöystävänä, joka tosin käyttäytyi vasten hänen muodostamaansa mielikuvaa tästä.

Sitten alkoivat urheilijan aivot raksuttaa oikein urakalla huutaen vähänväliä tilanteen poikki ja vaatien pientä lisäaikaa, jotta ajatukset pysyisivät kasassa. Eikös Céline ollut maininnut jotain sellaista, että Rin oli hyvin näkymätön ja vähäpuheinen? Ja tämä punastui helposti?
Josh vilkaisi pikaisesti keijukaistytön kasvoja, joista huomasi, ettei tyttö tainnut olla tässä hetkessä vaan aivan jossain muualla. Mutta mikä taas aiheutti sen? Oliko hän tehnyt jotain joka- Tuntui kuin joku olisi iskenyt selkään ja ilmat lennähtäneet ulos keuhkoista.
Voi helvetti! Voi hiton hitto! Miten hän voi olla NÄIN tyhmä?! Miten voi olla mahdollista, ettei hän ole osannut yhdistää Rinin käyttäytymistä siihen yhteen, hyvin yleiseen asiaan, jota tapahtui turhankin usein hänen kohdallaan?
Nimittäin ihastuminen.

Tarkastaja antoi liput ja pankkikortin, sekä toivotti hyvää matkaa, jonka jälkeen lähti häiritsemään muita matkustajia. Lompakko laitettiin takaisin taskuun ja liput laitettiin väliaikaisesti syliin odottamaan siirtoa oikeisiin paikkoihinsa.
Nyt brasilialainen voisi keskittyä täysin kainalossaan kököttävään Riniin. Josh napsautti sormiaan toisen silmien edessä saadakseen tämän takaisin maanpinnalle, jotta pieni juttutuokio olisi mahdollista käydä.
Mutta mitä hän voisi kysyä? Ei kukaan selväjärkinen ihminen kysyisi suoraan, oliko toinen ihastunut häneen. Niin, ei kukaan selväjärkinen. Mutta hän ei ollut selväjärkinen, varsinkaan silloin kun halusi niin palavasti selvittää asian, todistaa päätelmänsä tosiksi.
"Rin", urheilija aloitti, "... Et kai sä-.. Tai siis.... Sä-........ Oletko sä ihastunut muhun?"
Nyt lieneekin suurin kysymys siinä, että jos Rin on ihastunut häneen, voisiko hän vastata tämän tunteisiin?
Ei. Ei hän pystyisi näin lyhyessä ajassa ihastumaan saati sitten rakastumaan. Se vaatii enemmän aikaa. Yleensä PALJON enemmän aikaa.

Toivottavasti hän ei nolannut itseään täysin toisen silmissä, kun meni tuollaisia kysymään, mutta pakkohan se oli! Kukapa ei haluaisi saada varmuutta asiasta?

Jotenkin aika tuntui vilisevän pikkuneidin silmien edessä. Hän nimittäin ei huomannut ollenkaan, kun Josh maksoi heidän molempien liput, ja että lipunmyyjä siirtyi pois heidän viereltään. Vasta, kun vieressä istuva urheilija napsautti sormiaan Rinin edessä, pikkuneiti havahtui hätkähtäen hereille nykymaailmaan. Hän räpsytteli silmiään hölmistyneenä ja vetäisi syvään henkeä. Josh Fanelli oli edelleenkin aivan liian lähellä tyttöä ja Rin pelkäsi vajoavansa pian takaisin äskeiseen horrostilaan. Mitähän hän oli missannut?
Tyttö tajusi lompakonsa sylissään ja vilkaisi sitten käytävälle huomaten lipunmyyjän kauempana heistä. Oliko Rin maksanut lippunsa? Missä välissä?

Rin oli juuri tarkistamassa seteleidensa määrän, mutta Joshin aloittama kysymys keskeytti sen. Nörtti katsahti nopeasti Joshiin ja punastui jälleen helakan punaiseksi. Ei hän toki halunnut ikinä lähteä urheilijan kainalosta, mutta oikeasti... Rin alkoi tuntea olonsa nihkeäksi ja hyvin ahdistuneeksi.
Miksi Josh Fanellin oli noin vaikea esittää jokin kysymys? Siksikö, että toinen epäili ettei Rin pitäisi siitä? Mitä muka Josh voisi häneltä edes kysyä?
'Oletko sä ihastunut muhun?'
Tuota Josh voisi kysyä häneltä.

Rin tuijotti Joshia, ilmeettömästi. Hän oli jähmettynyt paikoilleen, kuin jääpalikka konsanaan. Joshin kysymys, eihän sellainen ollut edes sallittu! Tai siis, ei Rinin kaltaiselle ihmiselle saanut moista kysymystä paukauttaa noin vain päin kasvoja! Tuollainen kysymys voisi aiheuttaa elinikäisiä traumoja!
Ei, ei, ei ja ei. Ei kai Josh ollut tajunnut Rinin olevan ihastunut tähän? Älä, sano että se ei pidä paikkansa. Kunpa hän olisi kuullut vain harhoja. Ei, ei, ei, ei... Täydellinen uni olikin muuttunut yhtäkkiä painajaiseksi. Nyt Joshin kainalossa oleminen tuntui kuin tyttö olisi ollut vankina. Hän ei päässyt pakoon.
Tämä tapahtui tässä ja nyt. Josh oli ahdistanut pikkuneidin yhtäkkiä nurkkaan ja vaati saada vastauksen.

"M-m-miksi s-s-sinä n-niin k-k-k-kuvittelet?"
Aivan. Painajaisen tästä teki se, että Rinin täytyisi oikeasti kieltää tunteensa Josh Fanellia kohtaa. No hei, jos joku Rinin kaltainen nörtti tunnustaisi ihastuksensa Josh Fanellin kaltaiselle urheilijalle, niin mitä siinä yleensä tapahtui? Brunette ei kestäisi sitä, tulla torjutuksi noin vain. Hän ei halunnut tulla torjutuksi. Mielummin hän vain eläisi siinä toivossa, että hänellä tosiaankin olisi jotain toivoa Josh Fanellin suhteen. Mutta jos Josh sanoisi sen päin naamaa, ettei Rin ollut hänen tyyppiään, niin siitä ei seuraisi tytölle mitään hyvää. Hänen elämänsä ilo nimittäin oli jo pitkälti johtunut vain Joshista ja tämän olemassaolosta.

Hienoa Josh, aivan helvetin hienoa suorastaan..
Varmasti maailman idiootein teko oli kysyä moista pieneltä, haavoittuvaiselta Riniltä, joka näytti menneen kysymyksestä täysin sekaisin. Miksei urheilija voinut koskaan muistaa, että puhui normaalin ihmisen eikä aivottoman bimbon kanssa? Siinä oli kuitenkin suuri ero. Ehkä hän vain oli niin tottunut puhumaan naisten kanssa sillä tavalla, ettei kauheasti välittänyt, mikä kuulostaisi idiootilta ja mikä ei, eihän hänen tarvinnut kuin avata suunsa niin tytöt menivät aivan sekaisin. Moniquen kanssa puhuminen nyt oli täysin eri asia, olivathan he kasvaneet yhdessä ja tunsivat toisensa läpikotaisin, mutta Rinin kanssa taas... Vaikea sanoa. Toisen kanssa oli melkein yhtä helppo puhua kuin serkkutytön kanssa.

Mutta tilanne oli nyt pelastettava ja se olisi hoidettava mahdollisimman hienovaraisesti ja harkistusti, eihän Josh halunnut satuttaa keijukaistyttöä vahingossakaan.
"Sen näkee ja vaistoaa jollain tasolla", brasilialainen vastasi tyynesti ja yritti keventää tunnelmaa hymyilemällä, tosin väkinäisesti joka imi koko yrityksen toimivuutta.
"Ja tässä kohtaa elokuvissa sanottiin, että rakkaus on molemminpuolista."
Miten hän voisi sanoa Rinille, ettei tiennyt omista tunteistaan? Hän ei voinut myöntää olevansa ihastunut tähän muttei toisaalta myöskään torjua tätä.

Pieni huokaus ja kaupan päälle minimaalista pään pudistelua oli ainut, mitä Josh sai aikaiseksi. Hän siirtyi enemmän omalle penkilleen ja laittoi kätensä rentoon puuskaan nostaen vielä katseensa vaunun kattoon.
"Jos nyt kaivetaan maat ja mannut esille niin musta sun seurassas on mukavaa", pieni tauko annettiin ajatusten selkiyttämiselle, "Mun ei tarvitse kestää sua, jos en haluaisi. Sussa ei oikeastaan ole ollenkaan"kestämistä". Sä et tyrkytä itteäs ja ole mukava vaan sen takia, että oot liikkeellä yhdenyönjutun toivossa tai ylipäätään roiku koko ajan kimpussa. Se on ihan HELVETIN RASITTAVAA, oikein ottaa voimille. Ja jos tässä pitäs valita seurustelukumppania niin ottasin enemmän kuin mieluusti vaatimattoman ja ystävällisen tytön kuin itserakkaan ja huorahtavasti pukeutuvan cheerleaderin."

Huh huh, mitä tekstiä. Onneksi kukaan tuttu tai samaa koulua käyvä cheerelader ei ollut paikalla, sillä tästä jos mistä voisi viimeistäänkin saada pahoja ongelmia sen lisäksi että matkusti nörtin kanssa.
"Ja se, että sun kaltaises tyttö on kiinnostunut musta on suorastaan imartelevaa. Ehkä mä sittenkin kelpaan myös tavallisille ihmisille", kertoi urheilija ja käänsi vasta nyt katseensa takaisin Riniin.

Rin oli edelleen aivan poissa tolaltaan. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut kaikki se väri, mitä hänen kasvoillaan oli vielä hetki sitten ollut. Kuin tyttö olisi vajonnut jonnekin pimeään, missä ei ollut toivoavaan ilosta tai onnellisuudesta. Oli vain... Pimeää ja surullista.
Josh paljasti sitten, että ihastumisen näkee ja vaistoaa jollakin tasolla. Silloin Rinin vatsassa muljahti oikein ikävästi ja hän pyrki olemaan mahdollisimman liikkumatta. Tällaisissä tilanteissa tyttö toivoi vain olevansa näkymätön. Hän ei kestänyt tällaisiä tilanteita alkuunkaan, hätä ei oltu luotu tällaisiin. Hän ei osannut reagoida, hän ei osannut olla järkevä tällaisissä. Miksi Josh oli tehnyt hänelle näin, vaikka toinen oli varmasti ollut aika tietoinen pikkuneidin käyttäytymisestä ja ajatusmaailmasta? Halusiko Josh kiusata häntä? Oliko Josh Fanelli sittenkin yksi niistä urheilijoista, joka tykkäsi kiusata naispuolisia näin?

Kun Josh siirtyi sitten kauemmas Rinistä, tiesi nörtti tämä olevan loppu. Josh ei enää tahtonut olla pikkuneidin kanssa, kun urheilijalle oli selvinnyt tytön ihastuminen. Tämä oli Rinin elämän kauhein tilanne, aivan varmasti. Pian miehenalku sanoisi, että ei ollut kiinnostunut nörtistä laisinkaan. Mutta sen kuuleminen.. Niin, siihen Rin oli kyllä jollain asteikolla varautunut. Eihän hän voinut kuvitella, että joku Josh Fanellin kaltainen nuorukainen olisi muka häneen ihastunut. Toki fantasioissaan tyttö pystyi kuvittelemaan vaikka mitä, mutta koskaan hän ei ollut todellisuudessa uskaltanut toivoa Joshin olevan ihastunut häneen takaisin. Eihän kukaan urheilija voisi ihastua nörttiin, sen jopa Rin tiedosti ehkä liiankin hyvin...
Josh alkoi puhua. Puhui oikein juurta jaksaen, että se olisi tehnyt melkein keneen tahansa syvän vaikutuksen. Riniin Joshin puhe ei tosin vaikuttanut mitenkään iloisesti. Eli toisin sanoen Josh oli juuri sanonut, että ei ollut ihastunut Riniin. Sen pystyi lukemaan rivien välistä. Pikkuneiti tunsi sydämensä särkyvän kivuliaasti. Hän puri hampaillaan alahuultaan ja yritti olla purskahtamatta itkuun.

Rin kuunteli Joshin sanat loppuun asti. Hän istui siinä urheasti, eikä päästänyt inahdustakaan. Kun Josh tosiaan oli lopettanut ja yritti ottaa katsekontaktia pikkuneitiin, veti Rin syvään henkeä ja vilkaisi nopeasti urheilijaa. Hetken aikaa hänen suunsa kävi turhaan. "M-minä..." tyttö aloitti ja suu kävi taas turhaan. Hän nousi sitten nopeasti ylös penkiltään ja katsoi epävarmasti vaunun oven suuntaan. "M-menen k-k-käymään vessassa.." Rin lopetti sitten ja lähti jalat täristen kävelemään kohti vaunun liukuovea. Hänen oli ollut tarkoitus yrittää puolustaa itseään sanoen, että hän ei ollut ihastunut Joshiin. Että Josh olisi muka ollut väärässä. Mutta hän ei ollut kyennyt sanomaan moista. Joten vessavaihtoehto oli ollut turvallinen valinta.

Nörtti sulki vessan oven, kun oli päässyt sinne asti. Hän istuutui vessanpöntön kannen päälle ja purskahti hiljaiseen itkuun. Hän pyyhki kyyneleitään käteensä ja yritti lopettaa itkuaan. Rin tunsi itsensä niin säälittäväksi ja turhaksi. Hän oli aina pelännyt maailmassa eniten sitä, että itse Josh Fanelli kertoisi hänelle, ettei tytöllä olisi toivoakaan hänen suhteensa. Nyt Josh oli sen sanonut. Tai niin Rin ajatteli, ei hän kyennyt näkemään Joshin sanojen toista tarkoitusperää. Rinille Joshin sanat olivat tarkoittaneet vain torjumista.
Pikkuneiti vetäisi syvään henkeä ja kyyneleet vain tulvivat hänen poskiltaan maahan. Mistä hän voisi enää haaveilla, kun Joshiin hänellä ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta?

"Selvä", oli ainut, mitä Josh sai sanottua kun tyttö ilmoitti menevänsä vessaan. Eihän siinä mitään kummallista ollut, että toinen meni vessaan, mutta Rin oli yhtäkkiä muuttunut hyvin hiljaiseksi ja etäiseksi.
Mistäköhän se johtuu? Sanoiko hän jotain väärää?
Urheilija vaipui mietteisiinsä ja alkoi käydä läpi äskettäin käytyä, yksipuolista keskustelua monesti, mutta ei löytänyt mitään vikaa omista puheistaan. Eli kyse ei ollut hänen sanomisistaan. Ehkä toisella oli vielä niin epävarma ja ahdistava olo, kun oli hypännyt junaan ilman vanhempien lupaa. Taisi olla keijukaistytön ensimmäinen kerta, kun tämä uhmaa vanhempiaan?

Sen enempää ei ehditty miettiä, kun puhelin alkoi soida taskussa, joka kaivettiin nopeasti esiin.
"Äiti"
Voi hemmetti! Davis oli aivan varmasti mennyt kertomaan äidille hänen nopeasta ja harkitsemattomasta katoamisestaan. Vaikka hän olikin jo aikuinen, täysi-ikäinen, jaksoi äiti silti paapoa häntä kuin 6 -vuotiasta. Perheen kuopuksesta taisi olla kaikista vaikein päästää irti, ainakin hänen tapauksessaan.
Mutta mitä hän tekisi puhelimelle? Tässä tilanteessa teki mieli ottaa ja heittää se hut helvettiin, muttei se kuitenkaan olisi pidemmän päälle ajateltuna lainkaan viisasta. Pelkkä vastaamatta jättäminen riittää? Kuitenkin heti mieli keksi uuden ongelman, jos niin tehtäisiin; jos hän nyt jättäisi vastaamatta, jaksaisi äiti soittaa niin monta kertaa ja niin kauan, kunnes hän vihdoin ja viimein kyllästyisi tämän häiriköintiin ja vastaisi. Eli lopputulos: Olisi vain parasta vastata, jotta vieläki vihaisemmalta äidiltä vältyttäisiin.
Ja puhelimeen vastattiin niin rauhallisella ja tasaisella äänellä kuin vain tällä hetkellä pystyttiin.

Ehkä noin 20 minuutin kuluttua puhelu saatiin päätökseen. Ei se ollutkaan niin kamalaa kuin Josh oli luullut, päin vastoin, äiti olikin pysynyt rauhallisena ja kysynyt, minne hän oli menossa ja milloin oli tulossa takaisin kotiin. Milloin tämä oli oppinut suhtautumaan näin tyynesti epämukaviin yllätyksiin? Mutta ei siitä sen enempää. Suurempi ongelma oli se, että Rin ei ollut vieläkään tullut takaisin. Jokin oli nyt hullusti, aivan varmasti, sillä samalla tavalla teki Céline, joka usein lukkiutui vessaan itkemään tunneiksi jos jokin vaivasi.
No, tässä tilanteessa hän ei voisi muuta kuin odottaa kärsivällisesti keijukaistytön paluuta ja kysyä sitten, mikä oli hullusti.
Mutta sitä ennen.. Riniä odotellessa.. Hän voisi ottaa pienet torkut.
Urheilija otti paremman asennon penkillään ja sulki silmänsä.
Hän tarvitsisi voimiaan, jotta päästäisiin turvallisesti hotellille asti.

Tosiaan. Se otti hetkensä, että tyttö pystyi tukahduttamaan kyyneleensä kokonaan. Siinä meni yli 20 minuuttia, että Rin oli pystynyt saamaan itsensä kokoon ja pyyhkimään viimeisimmätkin kyyneleensä poskiltaan. Hän oli hetki sitten noussut vessanpöntön kannelta seisomaan ja tuijotti itseään nyt junan likaisesta peilistä, josta hän juuri ja juuri erotti selvästi kasvonsa. Tytön kasvot näyttivät ilottomilta ja voipuneilta. Silmät hehkuivat jälleen punaisuutta, mutta niinhän ne olivat tehneet jo koko aamun. Eli Joshin ei periaatteessa pitäisi huomata tytön itkeneen, koska hänen silmänsä olivat olleet samanlaiset jo silloin, kun he olivat tänään ensimmäisen kerran törmänneet toisiinsa.
Rin sipaisi hiuksiaan ja asetti ne korvansa taakse, yrittäen saada itselleen sellaista vaikutelmaa, että kaikki oli okei. Toivottavasti Josh ei kysyisi häneltä, miksi hän oli viettänyt vessassa niin kauan. Tytön piti vain toivoa, että Josh oli sen verran ymmärtäväinen, ettei esittäisi moista kysymystä.

Silmät tuijottivat yhä peilissä näkyvää peilikuvaa. Rin yritti lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että hän edes sai olla kahdestaan Josh Fanellin kanssa. Aivan, tällainen hetki... Se todellakin oli harvinaista, huomioon ottaen Rinin aseman. Köyhä ja näkymätön tyttö sai viettää aikaansa suositun ja urheilullisen pojan kanssa. Niin, sehän oli vain onnekasta, eikö niin?
Mutta miksi Rin ei siltikään onnistunut saamaan huulilleen aikaiseksi muuta kuin hymyä, joka suorastaan paistoi surua?
Oli musertavaa kokea tällaistä tunnetta, varsinkin kun oli vähän aikaa sitten menettänyt isosiskon traagisesti. Rin oli muutenkin niin sekaisin, että särkynyt sydän ei todellakaan helpottanut oloa mitenkään. Hän tunsi olonsa turraksi, hän ei tuntenut mitään. Hän ei pystyisi tuntemaan mitään. Niin hänestä tuntui sillä hetkellä. Miten muka mikään voisi enää saada Riniä hymyilemään, kun sillä hetkellä kaikki tuntui niin turhalta ja mitättömältä? Kaikki, mitä Rin teki, niillä ei ollut mitään merkitystä. Hän ei pystyisi muuttamaan mitään, ei yhtikäs mitään.

Kyllä siinä meni yhteensä se puoli tuntia, kun Rin avasi vessan oven ja astui sieltä ulos. Vanhempi naisihminen, joka odotti vessan ulkopuolella, mulkaisi pikkuneitiä vihaisesti ja siirtyi nopeasti vessaan Rinin poistuttua kokonaan sieltä. Rin ei jaksanut enää potea moisesta syyllisyyttä, koska hänellä oli kuitenkin ollut syynsä, miksi hän oli lukittautunut junan vessaan.
Nörtti käveli hitain ja epävarmoin askelin takaisin omaan vaunuunsa. Pian hän jo näkikin Joshin tutut ruskeat hiukset, jotka naulitsivat hetkeksi aikaa Rinin silmät. Katsetta laskettiin sitten nuorukaisen kasvoille, kun tyttö oli siirtymässä omalle paikalleen miehenalun viereen. Josh nukkui. Toisen kasvot näyttivät niin... Levollisilta ja rauhallisilta, että Rin ei osannut muuta kuin ihmetellä sitä näkyä. Ihmiset näyttivät nukkuessaan onnellisilta, niin Rin ajatteli. Josh näytti murheettomalta nukkuessaan. Toivottavasti toinen oli onnellinen...

Niine outoine ajatuksineen pikkuneiti päätyi sitten istumaan Joshia vastapäätä, ikkunan viereiselle penkille. Hän ei uskaltanut enää istua toisen vieressä, koska hän halusi Joshin olevan onnellinen. Rin ei tahtonut saada Joshia mitenkään vaivaantuneeksi istumalla tämän viereen, joten tämä siityminen oli tuntunut luonnolliselta.
Vaikka Rin olikin yhä suunnattoman ihastunut Josh Fanelliin, pystyi tyttö kuitenkin aina ajattelemaan asioita toisenkin kannalta. Hän ei todellakaan tahtonut olla sellainen typerä tyttö, joka vain huohotti lääpällään ihastuksensa lähellä.
Suklaasilmät tuijottivat ikkunasta näkymää maisemaa sokeana. Se ehkä näytti siltä, että tyttö katselisi maisemia, mutta niin ei kuitenkaan ollut. Hän oli sillä hetkellä oikeasti kuin patsas; hän pysyi liikkumatta, eikä ajatellut mitään. Hän vain katsoi tyhjyyteen vain odottaen jotain tapahtuvan.