Nainen toiselta planeetalta

Paul naputteli hermostuksissaan pöytää sormillaan. Miten tässä oli nyt näin käynyt? Poika odotti treffiseuralaistaan. Siis tyttöä. Eihän poika ollut itse tähän ilmoittautunut, ei tosiaan. Ei kai nyt hameväkeä lähes pelkäävällä nörttipojalla riittänyt rahkeet edes ajatella sellaista. Mutta nyt tälle ei voinut enää mitään. Treffeille oli tultava kun sellaiset oli järjestetty.
Paul rykäisi ja suoristi kravaattiaan. Hän oli kaivanut kaapista valkoisen kauluspaidan ja hieman nuhjuisen, harmahtavan puvun. Sinisen kravatin hän oli lainannut isältään - eipä tuo ollut tainnut edes tajuta mitään, kun Paul oli kysynyt sitä lainaan. Oli jälleen kerran liian uppoutunut omiin töihinsä, jotta olisi huomannut poikansa hermostuksen.

Paul alkoi väkisinkin kuvitella, millainen hänen deittinsä olisi. Kai se nyt olisi sellainen mukava, ihan tavallinen tyttö? Ehkä myös samanlainen opiskelija kuin poika itsekin oli? Koulun tytöthän olivat kaikki ihan kilttejä, eikö niin? Varmasti tämä hyvin menisi, kunhan Paul saisi vähän rohkeutta kerättyä, ja puhuttua edes jotakin.
Nörttipoika vilkuili vähän ympärilleen ja mietti, että mitä jos tyttö olisikin ollut paikalla aiemmin kuin hän? Hän ei tosin huomannut ketään, joka vastasi tuntomerkkejä. Ehkä hän oli sittenkin itse ihan ajoissa. Totta kai poika oli ajoissa, hänhän oli niin kohtelias, ettei voisi antaa tytön odottaa häntä.

Paul vilkuili jälleen kelloa ja hengitteli pari kertaa syvään. Hyvinhän tämä menisi. Ei kukaan sokkotreffeille ilmoittautunut tyttö voisi olla sellainen, että Paulille olisi ilkeä, eihän?
Poika raapi mietteliäänä ja hieman huolestuneena otsaansa ja suuntasi sitten odottavan katseensa ulko-oven suuntaan.

Jayceella ei ollut vieläkään harmainta käsitystä siitä, kuka hänet oli ilmoittanut sokkotreffeille! Ei hän muutenkaan ollut ihminen joka välitti uusien suhteiden luomisesta ja kaiken lisäksi viellä romanttisessa mielessä. No, tuskimpa hän tulisi mitään menettämäänkään.
Vaikka vaaleaverikkö käveli avoimin mielin Reen Pizzeriaa kohti, ei hän uskonut tänä iltana törmäävänsä tulevaan aviomieheensä, vaikka olihan niitäkin pariskuntia olemassa, jotka tapasivat toisensa typerissä merkeissä. Jaycee ei muuten koskaan aikoisi mennä naimisiin, eihän hänellä olisi edes varaa siihen.
Yllään pahiksella oli yksinkertainen, violetti mekko ja sen päällä vähän jo rispaantunut ja kulunut nahkatakki, jalassaan luotettavat cowboy-tyyliset bootsit. Hiukset lainehtivat olkapäillä vapaina, hieman takkuisina tosin, mutta kuitenkin siistimmin kuin yleensä. Kasvoilla ei ollut kevyen puuterikerroksen ja ripsivärin lisäksi muuta meikkiä, kaulalleen Jaycee oli suihkauttanut hieman raikkaan tuoksuista hajuvettä.

Hän oli nyt jo hieman sovitusta ajasta myöhässä, pari minuuttia tosin, mutta tuskin hänen deittinsä kovin kauaa joutuisi odottelemaan. Kyseessä oli siis miespuolinen, muuta Jayceelle ei oltu paljastettu. Eipä se häntä haitannutkaan, ainakin jännitystä tulisi riittämään treffipaikalle asti.
Ilman sen suurempia odotuksia, Jaycee avasi Pizzerian oven ja astui sisään, katsellen mietteliään ja etsivän näköisenä ympärilleen. Toivottavasti hänen deittinsä olisi jo paikalla ja tunnistaisi hänet, odottelu kävisi varmasti tylsäksi ja treffit menisivät aivan mönkään, jos he eivät edes löytäisi toisiaan ja vielä kun paikka oli pieni ja tiivistunnelmainen.

Jaycee jäi käyskentelemään ulko-oven läheisyyteen, siniset silmät kävivät läpi Pizzerian asiakkaita ja hetken aikaa pahis ehti jo luulla, että koko treffijuttu oli huonoa pilaa.

Paul huomasi kellon olevan jo tarpeeksi, ja kun ovi kerrankin kävi, hän nousi kömpelösti seisomaan. Hän ei edes katsonut, kuka sieltä tuli, mutta sen täytyi olla hänen seuralaisensa - tähän Paul käytti päättelykykyään, kukaan pizzeriassa ei ollut vailla seuraa, joten sen täytyi olla hänen seuralaisensa.
Paul lähti kävelemään epävarmasti tulijaa kohti, mutta katsoi lattiaa. Tässähän voisi käydä vaikka mitä - kenties Paul tapaisi jopa tulevan vaimonsa? Poika ajatteli tätä taas tapansa mukaan, sen verran naiivi tuo kuitenkin oli. Missäs sitä vaimon tapaisi, jos ei koulussa? Vaikka olihan kouluja vielä jäljellä tämänkin jälkeen, mutta miksi ei jo nyt? Vielä hienompaa olisi, jos tuleva vaimo olisi sellainen, joka lähtisi opiskelemaan samaan paikkaan kuin Paul itse. Silloin ei tarvitsisi matkustellakaan.

Ujoin askelin Paul asteli tulijan luo, ja viimein nosti katseensakin pikkuhiljaa. Cowboy-bootsit? Ounou. Mekko... Nahkatakki? Paul nieleskeli. Ei kai nyt vaan...? Viimein Paul nosti katseensa toisen kasvoihin. Paul alkoi olla jo hieman kauhuissaan - hän kun kuvitteli saavansa tänne tavallisen tytön! Mutta ei kai tälle nyt enää mitään voisi, eikä ulkonäkö aina kaikkea kerro! Vaikka tällä hetkellä Paulin olikin vaikea uskoa sitä...
"Ö-öhööh... Mi-minä olen Paul", poika koitti sanoa rohkeasti ja ojensi kätensä kohteliaisuutena. Kai tämä nyt olisi oikea henkilö? Ettei hän pitäisi Paulia aivan kummallisena?

Jaycee katsahti kummaksuen häntä kohti kävelevään poikaan, joka oli varmasti yksi ujoimmista, joihin tyttö oli elämänsä aikana törmännyt. Tai sitten hän itse näytti pelottavalta? Näyttikö? Ei ainakaan omasta mielestään, sinertävien silmien tarkastaessa omaa ulkomuotoa Pizzerian ikkunaan heijastuvasta kuvajaisesta.
Jaycee katsoi jälleen poikaan tuon aukaistessa suunsa. Tulihan sieltä puhettakin, toisen nimi oli siis Paul ja ilmeisesti tämä Paul tulisi olemaan hänen tämän illan deittinsä... Ei ihan sellainen, kuin mitä Jaycee oli kuvitellut, mutta ei saa tuomita ensivaikutelman perusteella.
Ojennettuun käteen tartuttiin reippaasti katseen hakeutuessa Paulin silmiin, "Moi... Mä olen Jaycee", pahis esittäytyi tapansa mukaan rohkeasti. Jollain tapaa vaaleaverikkö oli ylpeä itsestään, hän ei koskaan ollut innostunut nörttien tai muidenkaan ihmisten mollaamisesta tai hakkaamisesta... Ainakaan ilman syytä.

"No... Mennäänkö istumaan?", Jaycee kysyi ja hieraisi niskaansa. Hän ei oikein tiennyt, miten päin olla ja mistä uskaltaisi puhua. Uskoakseen heillä oli kuitenkin aivan erilaiset kiinnostuksen kohteet, joten tyttö oli itsekin hieman vaivaantunut. Vähän kuin esimerkkiä näyttäen, Jaycee lähti astelemaan pöydän luokse ja istahti tuolille olettaen, että Paul istuisi häntä vastapäätä. "Mitä kuuluu?", kysyttiin pirteästi ja Jaycee koitti saada keskustelua aikaiseksi, ei Paul niin kamalaa seuraa kuitenkaan voinut olla, etteikö jotain puhumisen aihetta olisi löytynyt.

Paul säikähti, kuinka reipas kädenpuristus olikaan. Hui. Eivät tytöt puristaneet kättä tuolla tavalla! Tytöt olivat hentoja ja herkkiä! Paul ei ollut lainkaan tottunut tällaiseen naisseuraan, koskaan varmaan puhunutkaan yhdellekään tuollaiselle. Yleensä hänen tapaamansa tytöt olivat muita nörttejä, tavallisia, hillittyjä ja hiljaisia. Tämä tapaus ei sellaista varmastikaan ollut. Mutta ei tässä karkuun lähteminenkään auttaisi, ei Paulilla olisi edes pokkaa siihen... Jos kerran treffeillä oltiin, niin naiselle täytyi pitää seuraa, oli se sitten millainen nainen tahansa.

Paul lähti tytön perässä pöytään ja istui tuota vastapäätä. Ja heti tuot tyttö, Jaycee, aloitti keskustelun. Hyvä niin, Paul ei olisi näin nopeasti keksinyt mitään sanottavaa.
"Ööh, joo, tuota, niin..." Paul köhisi. "Hyvää. Sain tehtyä kaikki läksyt ennen kuin tulin tänne", hän sai kun saikin sanottua.
"E-entäs... sinä?" hän sai vielä jatkettua. Tämähän meni odotettua paremmin, varsinkin kun otti huomioon seuralaisen. Paul änkytti ja takelteli ihmeellisen vähän, mutta nyt hän keskittyikin tavallista paremmin. Nörttipoika ei missään nimessä halunnut suututtaa tuota tyttöä viemällä hänen aikaansa turhaan, jos toinen ei saisikaan mitään selvää hänen puheestaan.

"Krhm... Haluatko tilata jotakin?" Paul kysyi ja yritti olla kohtelias. "Minulle maistuisi... ööhh..." hän pysähtyi miettimään. Mitä treffeillä olisi soveliasta syödä, tai juoda? No, tämähän oli pizzeria. Joten pizzaa se nyt varmaankin olisi. Ja ehkä vesikin kävisi. Ei poika limuista nyt niin perustanut, ja kun vettäkin tuli päivittäin juotua, niin miksei sitten nytkin.
Paul nappasi pöydältä listan ja tarkkaili sitä. Tuolle hän oli allerginen, tuota hän ei koskaan syönyt, tuo taas vaikutti oudolta yhdistelmältä. Ehkä se tavallinen havaiji-pizza olisi turvallisin valinta. Ananasta ja näin.

Paul vaikutti hermostuneelta ja Jaycee epäili ensimäisenä tuon kokemattomuutta treffijuttujen suhteen. Olihan sellainenkin mahdollisuus olemassa, että hän sattui olemaan pelottavaa seuraa ihmiselle, jonka kiinnostuksen kohteet pyörivät ihan muissa jutuissa. "Mulle kuuluu hyvää", Jaycee vastasi luontevasti ja hymyili seuralaiselleen. Jos hän olisi nyt ystävällinen ja niin edespäin, ehkä Paulkin illan mittaan rohkaistuisi ja pääsisi ujoudestaan edes vähän eroon.
Pojan takeltelevaan tyyliin puhua ei kiinnitetty huomiota sen enempää, eivät kaikki olleet casanovia ja naistennaurattajia. Omalla tavallaan toinen oli hellyyttävä kaikessa ujoudessaan ja kohteliaisuudessaan, selvästi käytöstavat hallussa siis. Katse tutkaili pöydän toisella puolella istuvaa henkilöä Jayceen nyökätessä lyhyesti, "Joo... Mä kyllä tiedänkin jo, mitä ajattelin ottaa", hän naurahti rennosti ja haroi epämääräisesti hiuksiaan. Kyllä tämä tästä, kunhan Jaycee ei olisi liian rempseä.


"Miten sä sokkotreffeille päädyit?", Jaycee kysäisi ohimennen yrittäen saada jonkinlaista keskustelua aikaiseksi. "Mä en tiedä yhtään, kuka mut ilmoitti ja niin edelleen... Tässä sitä nyt ollaan", hän jatkoi rentoon sävyyn ja virnisti huvittuneena olkiaan kohauttaen.
Tarjoilija porhalsi pöydän luokse pienen muistivihkosen ja kynän kanssa, tiedustellen parivaljakon tilauksia. Tapansa mukaan naisenalku otti bolognese-pizzan ja kokiksen, luottovalinta tilanteessa kuin tilanteessa. Kovin usein hän ei pizzaa edes syönyt, mutta kerran treffipaikaksi valikoitui pizzeria, mitä muutakaan vaaleaverikkö olisi voinut edes tilata.
Tarjoilijan huomio kiinnittyi nyt Pauliin, joka näytti edelleen tutkailevan ruokalistaa.

Jaycee halusi tietää, miten Paul päätyi sokkotreffeille. Treffeille. Paul punastui, kun hänelle tuli yhtäkkiä mieleen, että hän todella oli treffeillä. Ei nörttipoika ollut koskaan aiemmin ollut treffeillä! Ja vaikka nämäkin olivat järjestetyt sokkotreffit, mutta joka tapauksessa, treffit.
"Ööh, en minäkään tiedä, krhm, kuka minut ilmoitti..." Paul vastasi lähes reippaasti hieman ihmetystä äänessään. Eikö hän ollutkaan ainoa, joka oli vitsillä ilmoitettu tähän juttuun? Paulilla oli huojentunut olo, nytpä ei tuo tyttö ajattelisi ainakaan että tällainen nörttipoika väkisin tahtoisi treffeille korkea-arvoisempien tyttöjen kanssa.

Kun Jaycee oli tilannut, käänsi Paulkin katseensa tarjoilijaan ja tilasi varman valinnan, juurikin sen hawai-pizzan ja pelkän veden ilman jäitä. Vesi oli varmasti pullovettä, mutta jääthän saattoivat olla vaikka hanavedestä. Eikä tällaisessa paikassa koskaan tiennyt, mitä hanaveden joukosta löysi.
Paul yritti keksiä jotain sanottavaa.
"Tuota, mitä luokkaa käyt Astonissa?" hän keksi kysyä, mutta katui heti. Sehän oli kuin kysyisi naisen ikää, eikä niin saanut tehdä!
"...olen pahoillani", poika sanoikin heti perään piipittäen. "Ei tarvitse vastata, mmh, jos et tahdo."
Paulin katse alkoi vaellella ympäri ravintolaa, tällä hetkellä hän ei uskaltanut katsoa tyttöä silmiin, toinenhan saattoi vaikka loukkaantua hölmön pojan kysymyksestä.