Hän saapuu vaikka yksi lähtikin

//toistan, sibby ja matsuri tänne//

Pieni kaistale oli varjon puolella ja sillä kaistaleella hieman muista erillään nököttävälle penkille oli leiriytynyt Lucifer Ashbless, kivan etäisyyden päähän muista koulun pihaa kansoittavista ja etenkin penkkejä valtaavista ihmisistä. Varjossa oli hänen makuunsa mukavampaa, kuin suoraan porottavassa auringossa - kuten varmaan kenestä tahansa, joka pukeutui mustiin kuten Lucifer. Ei oikein ollut mitään, mitä hän olisi tehnyt, joten hän vain istui ja kuten varmasti olikin jo arvattavissa kuunteli musiikkia. Arctic Monkeysia ja Keanea tänään, eilen oli kuunneltu The Curea.

Tietystihän Lucifer olisi voinut kirjoittaa, muutama hyvä sana joiden ympärille todennäköisesti syntyisi vielä runo, kellui hänen mielessään mutta mitään hän ei toistaiseksi ollut vielä tehnyt. Paperille ei ollut piirretty kirjaintakaan, vaikka mustan laukun päällä lojuikin aukinainen muistikirja joka oli kaivettu sivutaskusta päivänvaloon. Ihmeellistä kyllä, ulkona. Oli kaikin tavoin hyvin erikoislaatuinen päivä Luciferin pään sisällä eikä hän ehkä pysynyt enää itsekään perässä itsestään. Niin oman tilan ja yksinäisyydenkaipuinen kuin olikin, tänään hän tarvitsi seuraa.

Vielä hetki sitten Emilie oli istunut hänen seuranaan, mutta tyttö oli lähtenyt sitten juoksujalkaa pois koulusta vaikka päivä ei ollut lähelläkään loppua, mutta kaipa se oli hevarilogiikkaa, joskus aina karkailla koulusta kun siltä tuntui. Lucifer itse ei sitä harrastanut. Emilien jäljiltä oli jäänyt harvinaisen tyhjä tunne roikkumaan ilmaan, hän olisi oikein kernaasti puhunut jonkun kanssa. Hän työnsi vihkon ja kuulakärkikynän takaisin laukkuun, piiloon, ne pääsisivät taas haukkaamaan happea sitten kotona. Ei hän kirjoittaisi täällä. Ei kuitenkaan. Niin järjiltään Lucifer ei sentään ollut. Julkisesti runoileminen oli hänen päässään ajatuksista oudoimpia.

Poika oli pukenut päälleen itselleen hyvin tyypillisesti mustan pitkähihaisen t-paidan ja mustat farkut, unohtamatta nuhjuuntuneita niin ikään iloisen mustia tennistossuja hänen jaloissaan. Kukaan ei huomannut hänen olemassaoloaan. Oli eräs niistä harvoista päivistä, jolloin Lucifer olisi voinut huutaa olemassaoloaan koko maailmalle, vaikka kukaan ei olisikaan niitä huutoja kuullut. Ei tuntunut miltään muulta kuin vain numerolta, ja nämä päivät, kuten sanottua, olivat harvinaisia.

//Täältä me tulemme. Matsuri näyttää tältä + tummat silmälasit ^^//

Oli ihanan aurinkoinen päivä, taas kerran. Matsuri Yamagata asteli koulun pihalla miettien mihin käyttäisi välituntinsa. Hän oli halunnut tulla ulos, eikä mennyt tällä kertaa ystäviensä tavoin kirjastoon. Nämä sitäpaitsi tekivät vain jotain läksyjä, jotka hän oli jo tehnyt. Häntä ei huvittanut mennä neuvomaan ja auttamaan muita, joten hän oli livistänyt paikalta. Nyt hän siis oli ulkona, käveli muiden oppilaiden joukossa ja koitti keksiä jotain järkevää tekemistä. Laukussa oleva puhelin alkoi hetki hetkeltä vaikuttaa yhä houkuttelevammalta. Hän voisi mennä sillä nettiin, ihan vain nopeasti käväistä. Tai sitten ei. Puhelimen akku oli vähissä, joten olisi parasta jättää netissä käyminen sillä kertaa väliin.

Matsuri katseli hetken ympärilleen, etsien katseellaan jotain paikkaa, jota kermalaiset eivät olleet vallanneet itselleen. Tai edes jotain, jossa ei ollut monen ihmisen porukkaa. Hän ei halunnut tunkea itseään jonkun kaveriporukan keskelle, varsinkaan kun kyseessä eivät olleet hänen omat kaverinsa. Siitä kyllä ei tulisi mitään, häntä vain katsottaisiin kummeksuen.
Sitten tytön silmät äkkäsivät mustiin pukeutuneen pojan, joka istui muista poiketen varjossa. Kaikki muut tuntuivat nauttivan auringossa olosta paitsi tuo poika. Ja se seikka kiinnitti nyt Matsurin uteliaisuuden. Varovasti tyttö lähti astelemaan kohti varjossa istujaa. Hän halusi ihan vain silkasta uteliaisuudesta kysyä miksi toinen siellä istui yksinään, vaikka oli niin hieno päivä.

Japanilaissyntyinen tyttö oli taas kerran pirteällä tuulella. Ei ollut ollenkaan vaikeaa taikoa kasvoille pientä, iloista hymyä. Täytyihän hänen tietenkin näyttää iloiselta ja pirteältä, jotta antaisi hyvän kuvan. Hän ei halunnut suututtaa toista, tämä kun saattoi vaikka olla joku herkempi tyyppi, joka oikeasti tahtoi olla rauhassa. Jos Matsuri tulla paukahtaisi paikalle totisena ja tylsänä, se varmasti saisi toisen sanomaan hänelle jotain ilkeää, näin neiti oletti.
"Miksi sä istut yksinäsi täällä varjossa?" Matsuri kysyi pirteällä äänellään päästyään tarpeeksi lähelle, eli suunnilleen penkin toisen päädyn kohdalle.

Joku kysyi, miksi Lucifer yksin täällä varjossa istuu. Hän kohotti katseensa aasialaispiirteiseen, hymyilevään tyttöön jolla oli silmälasit nenällään ja pitkät ruskeat hiukset. Ihanan pirteä, ajatteli Lucifer.
"Tuolla auringossa on kuuma", hän vastasi sitten tapansa mukaan hiljaisella äänellä ja kohteliaasti otti kuulokkeet pois korviltaan, siltä varalta että tuo vieras nyt haluaisi jäädä juttelemaan hänen kanssaan. Hän toivoi sitä. Seura teki joskus hyvää. Mukava ajatus oli myös, että tyttö oli huomannut hänet.

Oikeastaan Lucifer ei ihan tiennyt miten olla, oli toinen kuitenkin ihan vieras - ja Lucifer oli kova vierastamaan. Nyt hän kuitenkin päätti kerätä itsensä. Kyllä se siitä menisi, ihan varmasti, eihän hän niin epävarma itsestään ollut. Ajatuksia risteili hänen päässään hyvä liuta ja vain saadakseen edes pikkuhetkeksi jotain muuta ajateltavaa kuin äkillinen "mitämäsanon"-paniikki hän tunki ipodin sisälle laukkuun muiden tavaroiden seuraksi.

"Mut etkö sä sitten halua mennä aurinkoon kun sä tulit tähän?" kysyi britti vieläkin epäuskoisena siitä että joku todella vain tuli siihen ja mahdollisesti halusi pitää seuraa hänelle. Ääni oli yhä hiljainen. Silti hän jopa piti ajatuksesta ja toivottavasti ei vaikuttanut turhan hyökkäävältä kysyessään noin.

"Se on kyllä totta, tuolla on kuuma," Matsuri myönsi. Oikeastaan siellä varjoisammassa pihan kolkassa oli mukavan viileää. Poika taisikin olla ihan fiksu, kun ei käristänyt itseään auringossa kuten moni muu tuntui tekevän. Matsuri ei halunnut ainakaan palaa auringossa, mutta olihan se nyt aina mukavaa kun aurinko lämmitti. Tyttö hymyili edelleen. Hän oli jostain syystä melkein tavallistakin pirteämpi. Ehkä erinomaisella tuloksella äidinkielenkokeessa oli osuutensa asiaan? Matsuri oli melko varma siitä, että hänen hyvä tuulensa johtui jostain yöllä nähdystä unesta, josta hänellä ei ollut mitään muistikuvaa. Ainakin hän oli ollut iloinen jo aamulla, eikä tunne ollut kovin paljoa laantunut päivän aikana.

Tyttö hymyili edelleen kuullessaan toisen hiljaisen kysymyksen. Tosiaan, hän ei ollut edes ajatellut mihin haluaisi mennä! Auringossa oli kuuma, varjossakin lämmintä. Aurinkoisimmat ja mukavimmat paikat oli vallattu, eikä Matsuria huvittanut sinne mennä orvon näköisenä istuskelemaan.
"Oikeastaan en ole ihan varma haluanko tuonne aurinkoon, joten, jos ei haittaa niin voisin kai ihan hyvin jäädä tänne varjoon. Ei tarvitsisi yksin istuskella?" Matsuri ehdotti varovasti ja oli kyllä ihan valmis lähtemään muualle mikäli poika niin vain sattuisi toivomaan.
Matsuri vilkaisi puhelintaan. Jos hän ei nyt jäisi pojan seuraksi, niin puhelin saisi sitten toimia hänen omana seuralaisenaan ja ajankulunaan.

//Nyt jäi tyhmän lyhyeksi, anteeks kamalasti^^//

Hetkinen. Miten vieraan tytön seurassa tulikaan käyttäytyä? Hitsi. Oikeastaan Lucifer ei osannut olla vieraiden ihmisten seurassa lähes ollenkaan, ja tytön kanssa käyttäytyminen sitten... no, olihan hänellä sisko, mutta tuopa ei kovin tyttö ollut joten Lucifer ei ollut häneltä oppinut oikeastaan mitään. Hän päätti olla liiaksi rentoutumatta, ettei sanoisi mitään typerää ja siten ajaisi tyttöä tiehensä. Poika näes oli varma, että jossakin vaiheessa niin kävisi.

"Öö, joo, käy se", hän vastasi nopeasti ja yllättävän hermostuneesti, hymyili vähän ja painoi katseensa maahan hyvinkin ujona. Ei, ei tytön tietenkään tarvinnut mihinkään lähteä.
"Anteeksi, mä saatan olla vähän huonoa juttuseuraa", hän kiirehti sitten pienen hiljaisen hetken jälkeen pahoittelemaan ja katsahti tyttöä jälleen tavoitellen hymyä. Ääää, hän oli surkea tässä.

Koko ajan hän silti toivoi että onnistuisi olemaan edes jonkinlaisena seurana koska tämä toinen vaikutti ihan yhtä yksinäiseltä kuin hänkin, ja mikäs sen parempi yhtälö kuin yksinäinen + yksinäinen = kaksi yksinäistä, etenkin jos kaksi yksinäistä tapasivat toisensa. Ja nyt ilmeisesti oli käynyt niin, joten Luciferin oli kaiketi parasta yrittää edes hieman rentoutua ja alkaa todella jutella tuon toisen kanssa.
"Ähmm... m-mikä sun nimi on?" ... voi helvetti, änkytänkö minä? ajatteli Lucifer kuultuaan oman puheensa, "eikun siis äh mun ei pitänyt änkyttää siis unohda!" Ja viimeinenkin fraasi tuli aivan vahingossa. Voi jumala sentään.

Hän taisi olla huonompi ihmisten kanssa kuin kuvittelikaan.

//ei haittaa anteeksi kun mulla taas kestää tämä vastailu 8'D//

Matsurin mielestä oli suloista että toinen oli niin ujo. Samalla häntä kuitenkin mietitytti oliko hän ehkä liian tungetteleva toisen mielestä kun sillä tavoin tuppautui tämän seuraan. Toisaalta, eihän poika ollut vastustellut ollenkaan hänen ehdotustaan jäädä tämän seuraksi. Matsuri päätti jäädä, ainahan hän voisi poistua paikalta mikäli tilanne olisi liian tukala. Hän toivoi, ettei hänen läsnäolonsa saisi pojan maailmaa järkyttymään liiaksi. Hän voisi ainakin yrittää käyttäytyä niin, ettei puhuisi ihan liikaa ja säikäyttäisi toista omituisilla jutuillaan.
"Ei kukaan ole huonoa juttuseuraa," Matsuri totesi. "Eikä meidän tarvitse edes jutella jos et halua, vaikka onhan se ehkä vähän tylsää vain istua hiljaa, tai ainakin se voisi tuntua aika hassulta."
Matsuri hymyili iloisesti pojalle ja istuutui sitten penkille tämän viereen, ei kuitenkaan liian lähelle ettei toinen vain järkyttyisi liikaa. Pojasta kyllä huomasi, että tämä oli hermostunut ja ujosteli. Matsuri kuitenkin päätti, että yrittäisi saada pojan rentoutumaan seurassaan ja unohtamaan turhan ujostelun.

Matsuri istui hetken aikaa vaitonaisena. Sitten poika kysyikin jo hänen nimeään, änkyttäen hieman. Taaskaan nörttityttö ei voinut olla ajattelematta kuinka suloiselta se vaikutti. Hän ei kuitenkaan aikonut sanoa mitään toisen änkyttämisestä, ettei saisi tätä hermostumaan lisää. Poika kuitenkin sanoi itse jotain omasta änkytyksestään, ehkä vahingossa sillä lause oli niin omituinen. Voi rassukkaa! Matsuria alkoi jo kaduttaa, että oli saattanut toisen tilanteeseen, jossa tämä joutui puhumaan ventovieraalle.
"Mä olen Matsuri, entä sinä itse?" tyttö kysyi, eikä sanonut sanaakaan änkyttämisestä. "Ja olen kolmannella luokalla, kotoisin Japanista."
Matsuri kertoili itsestään asioita tuosta vaan. Hän voisi ihan hyvin olla äänessä suurimman osan ajasta, niin toisen ei tarvitsisi pelätä taas änkyttävänsä. Paitsi että jos toinen vain puhuisi ja puhuisi, niin ehkä tämä rentoutuisi helpommin? Sitäkin kai kannattaisi kokeilla.

//Lucifer on niin sulo kun se ujostelee noin paljon <3//

//ahaha, kiitos, tätä on hirveän hauska kirjottaa kun lusse on tuommonen xD matsuri on ihana, se on tuollanen pirteä ♥ yritän btw tämän päivän aikana vielä vastailla siihen jetsamin ja matsurin pitsapeliinkin.//

"Ööö, mä? Mä olen Lucifer", hän esittäytyi alun takeltelun jälkeen, "mä olen ykkösellä. Ja.. ja niin mä muutin Englannista tänne." Toinen oli Japanista, jotain sellaista poika olikin arvellut kun oli katsellut tytön kasvoja. Hyvin aasialaispiirteinen. Oikeasti tyttö oli hänen mielestään todella kaunis, mutta uskalsiko Lucifer kehua? Ei. Etenkään, kun he eivät edes tunteneet. Noin kaunis tyttö varmasti tiesi itsekin, ettei ollut lainkaan ruma. Lucifer oli aivan vuorenvarma tästä.

Apua. Mitä hän nyt sanoisi? Ehkä hän antaisi tytön hoitaa puhumisen näin aluksi ainakin. Tuo tuntui miellyttävältä ihmiseltä ja Lucifer halusi kovasti jutella, mutta no mitä jos tyttö ei pitäisikään hänestä? Ehkä tuo ei halunnutkaan puhua hänen kanssaan kun hän oli vain tälläinen... hiljainen, ujo ja kaiken lisäksi änkytti ja sekosi sanoissaan! Lucifer soimasi itseään.

"Ja siis sä olit Japanista? Oikeastaan mä vähän arvasinkin--", hän aloitti jo kunnes tajusi kuulostavansa harvinaisen idioottimaiselta, löi käden kasvoilleen ja ajatuksissaan toisteli vähemmän kauniita kansainvälisiä sanoja. Hän koki velvollisuudekseen puhua, mutta kun nyt vain osaisi rentoutuakin niin se sujuisi varmasti huomattavasti paremmin.

//Awws! Luciferin kuvissa on uus tyyppi. Entistä sulompi on hän//

Lucifer oli kiva nimi. Matsuri ei ollut ennen törmännyt keneenkään saman nimiseen, vaikkei nimi sinänsä ollutkaan mitenkään erikoinen. No, tyttö nyt ei ollutkaan asunut koko ikäänsä Amerikassa, joten oli paljon nimiä joihin hän ei ollut törmännyt kuin kalenterissa tai kirjoissa ja lehdissä.
"Englanti vaikuttaa kiinnostavalta paikalta," Matsuri totesi ja hymyili taas pojalle. Hän aikoi nyt juttelullaan saada toisen puhumaan, niin oli kai parasta. "Kuinka kauan sä olet jo asunut täällä San Diegossa? Tai ylipäätään Amerikassa?"
Tyttö kyseli asioita ja toivoi, ettei se olisi ujostelevan pojan mielestä liian kamalaa ja hirveää. Olisi kauheaa, jos hän vain puhuisi ja kyselisi toiselta ties mitä, jos toinen siitä vaivaantui. Matsuri kuitenkin alkoi olla varma, ettei poika pahastunut hänen juttelustaan. Siltä nimittäin ei ollenkaan vaikuttanut, koska toinen ei ollut vielä keksinyt mitään tekosyytä häipyä paikalta.

Taas poika sanoi muka jotain väärin omasta mielestään. Matsurin mielestä tämän sanoissa ei ollut mitään vikaa. Sekosihan hänkin joskus sanoissaan, oikeastaan hyvin usein, ainakin jos hän jutteli liian innostuneena jostain asiasta joka oli hänelle tärkeä.
"Joo. Japanista, muutettiin tänne äidin uuden miehen takia," tyttö paljasti. Hän ei tajunnut vieläkään mitä äiti oli Barryssa nähnyt, kun oli tämän takia jättänyt taakseen Tokion ja muuttanut San Diegoon. Siitä tyttö oli iloinen, ettei hänen tarvinnut enää asua samassa talossa miehen kanssa. Hän asui yksin omassa rauhallisessa yksiössään. Joskus hän kyllä kaipasi seurakseen toista ihmistä, jotain joka asuisi hänen kanssaan ja olisi aina läsnä. Ehkä jos hän jonain päivänä löytäisi jonkun miehen jonka kanssa voisi muuttaa yhteen. Mutta vielä ei kyllä tarvinnut tuollaisia asioita miettiä, kun ei ketään varteenotettavaa vaihtoehtoa ollut koskaan ollut.
"Kummassa olet viihtynyt paremmin, täällä vai Englannissa?" Matsuri kysyi pitääkseen yllä keskustelua, joka hänen osaltaan sujui täysin arkipäiväisesti, yhtä helposti kuin parhaimpienkin ystävien seurassa.

//joo, niin minustakin :--D vastaa nyt jotenkin paremmin sitä mitä lusse mun pään sisällä on//

Voi, mikä onni ettei Matsuri tuntunut suuremmin reagoivan Luciferin ihmeelliseen käytökseen ja se olikin pojalle suuri helpotus. Ehkä tuo todellakin tajusi, että poika oli erittäin ujoa sorttia ja siksi tilanne oli hänelle vähän kummallinen. Kummallisuudesta viis, Lucifer ei halunnut karata mihinkään eikä päästää tyttöäkään menemään.
"Mmme muutettiin mun isosiskon kanssa öö, heinäkuun lopussa. Mun veljen luo. Sekin asuu täällä. Se on samassa koulussa. Ashbless. Rainbow. Jos tiiät. Se on kolmosella myös", hän sanoi vähän pätkittäisesti ja alun m-kirjain piteni oudosti.

"Ähm, mi..issä päin Japania sä asuit?" kysyi Lucifer hiljaisella äänellä (no, hiljaahan hän puhui koko ajan) pää vähän kallellaan ja nyt hän jo katsoikin Matsuria vähän tarkemmin. Hetken verran. Jos tarkasti katsoi, hänen saattoi nähdä punastuvan hieman, mutta vain hyvin hennosti.

"Öö no en mä osaa sanoa.. kun en mä ole asunut täällä niin pitkään... mutta on tää tosi iso muutos. Kun me asuttiin ihan maalla, siellä Englannissa. Siellä oli vain lampaita ja kumpuja, niin tuntuuhan tää tosi uudelta ja hienolta.. niinku.. vaihtelulta.. olla täällä", hän selitti jälleen kerran hiljaisella äänellä, ja takelteli vähän sanoissaan loppua kohden. Mutta ainakin hän oli nyt päässyt jotenkin kiinni tähän jutusteluun. Onneksi, koska eihän kukaan nyt haluaisi puhua sellaisen tyypin kanssa joka vain pyöriskelee ujoudessaan. Lucifer katsoi jälleen hetken ajan kenkiinsä.

Nimi Rainbow kuulosti tutulta, mutta Matsuri ei osannut yhdistää kasvoja kyseiseen nimeen. Oli hän varmasti Rainbown joskus nähnyt, muttei ollut jutellut tälle koskaan.
"En tunne, mutta nimi on tuttu," Matsuri totesi ja yritti miettiä kuka mahtoi olla Luciferin isoveli. Tottahan häntä nyt se kiinnosti, mikä oli kaiketi aivan normaalia.
"Itste olen asunut täällä vasta pari vuotta, aloitin tän lukionkin kesken vuoden," tyttö selitti, vaikkei asia nyt niin oleellista ollutkaan. Hän vain nyt puheli, kun se niin mukavalta tuntui. Hänestä tuntui jotenkin mukavalta myös se, että poika uskalsi puhua niinkin paljon. Selvästi tämä yritti parhaansa ja onnistui japanilaistytön mielestä ihan kiitettävästi. Hän oli kyllä ollut ennenkin tekemisissä ujojen ihmisten kanssa ja kokemuksesta tiesi, että nämä kyllä puhuisivat jos haluaisivat. Ja yleensä ujot uskalsivat puhua enemmän, mitä enemmän näiden seurassa aikaa vietti.

"Asuin länsirannikolla, kunnes muutettiin sitten äidin kanssa Tokioon," Matsuri sanoi. Hän muisteli paljon mieluummin Tokiossa vietettyä aikaa kuin elämää kalastajakylässä. Jälkimmäisestä hän sai mieleensä vain muiston isästään, eikä hän kestänyt sitä itkemättä. Nytkin hän keskitti kaiken energiansa Tokioon muuton jälkeisen elämän miettimiseen, sitten Luciferiin, jonka kanssa nyt jutteli. Hän ei tajunnut pojan punastumista, sillä oli juuri hillitsemässä omia ajatuksiaan.
"Entä sä, missä päin Englantia asuit?" tyttö sitten kysyi, ajatukset oli jo saatu kokoon, hyvissä ajoin onneksi. Katse käännettiin taas Luciferiin.

"Mä oikeastaan tykkään paljon San Diegosta," Matsuri totesi. "Tokio oli vähän liian iso paikka mulle, tää on mukavamman kokoinen. Mutta oli mulla kyllä aikalailla totuttelemista tähän paikkaan. Säkin varmaan totut äkkiä, täällä on ihan mukaviakin ihmisiä."
Matsuri hymyili rohkaisevasti. Hän toivoi, että toinen uskaltaisi jo olla hiukan rennompi. Silloin heillä molemmilla olisi mukavampaa.
"Niin, jos se sun veli on kolmannella, niin ootko sä ensimmäisellä vai toisella?" tyttö kysyi sitten saadakseen lisää tietoa pojasta. Lucifer vaikutti mukavalta ja herttaiselta, ehkä heistä tulisi joskus jopa kavereita?

"Kun et kerran tunne niin älä missään tapauksessa yritäkään tutustua. Se on se persoonallisuushäiriöinen jätkä joka mitä todennäköisimmin inhoaa jokaista asiaa mitä nyt äkkiseltään keksitkin", sanoi Lucifer Matsurille kun puheena oli hänen veljensä. Voi hyvä luoja, kyllähän tyttö varmasti siinä vaiheessa, kun tunnistaisi Rainbow'n, tajuaisi lähteä loitommas mutta hän koki silti aiheelliseksi varoittaa tätä. Rainbow kun oli melko... rasittava. Kammottavan rasittava suorastaan.

Hän kuunteli oikeastaan hyvinkin kiinnostuneesti tytön puhetta. Vähitellen Lucifer alkoi tuntea olonsa huomattavasti mukavammaksi kuin esimerkiksi silloin, kun tyttö oli istunut hänen viereensä. Ei voi sanoa, että hän olisi täysin rentoutunut - mutta ei, tilanne ei tuntunut enää niin kummalliselta kuin äskettäin. Lucifer alkoi jopa tottua ajatukseen, että hän todellakin jutteli jonkun oikeastaan aivan ventovieraan ihmisen kanssa.
"Mm... me asuttiin Yorkshiressä. Lähellä sellasta pientä merenrantakaupunkia ku Whitby. Ihan maalla", vastasi Lucifer toisen kysyessä että missähän päin Englantia he olivat asuneet.

"Mulle San Diego on taas ihan järjettömän iso, mutta en mä nyt sano että se haittaisikaan", sanoi poika hiljaa ja katsoi tyttöön nopeasti, mutta käänsi taas katseensa. Jotenkin hän ei vain osannut tai kehdannut katsoa toiseen. Niin, San Diego tuntui valtavalta sen jälkeen, mistä hän oli muuttanut. Kylä oli ollut juuri sellainen, mitä englantilaisista maalaiskylistä annetaan ymmärtää - kaikkialla paljon kumpuja ja muutenkin kylän yleisilme oli oikein viehättävä. Sellainen idyllinen. Tosin nuorelle väelle paikka oli ollut vain kammottava ja ikävystyttävä. Lucifer itse oli nauttinut kävelyretkistä nummilla, mutta oli silti iloinen päästessään muualle.

Matsuri oli niin rento. Tavallaan tuon asenne rohkaisi Luciferiakin kurkistamaan paremmin kuorensa takaa tyttöä, joka hänen kanssaan nyt sinnikkäästi jaksoi jutella.

Matsuri oikeastaan yllättyi siitä, miten toinen puhui veljestään. Oliko poikien välillä kenties jotain kinaa, vai oliko Rainbow oikeasti niin erikoinen kuin toinen alkoi olettaa? No, ehkä nörttityttö saisi sen joskus selville, vaikkei se niin tärkeää ollutkaan. Hetkinen! Matsuri taisikin tunnistaa nyt kyseisen veljen. Tämä oli totisesti erikoinen tapaus, eikä tyttö olisi missään tapauksessa osannut yhdistää näitä kahta poikaa toisiinsa. Lucifer ainakin vaikutti olevan täysin mukava kaveri.
Matsuri saisi kaiketi olla ihan rauhassa Luciferin seurassa, eikä hänen nyt tarvitsisi miettiä tämän veljeä. Eipä häntä loppujen lopuksi nyt kiinnostanutkaan tuon veli, liian pelottavan kuvan hän sai toisen sanoista.

Nimet Yorkshire ja Whitby eivät sanoneet Matsurille mitään. Hän ei tiennyt oikeastaan mitään Englannista, vaikka hänellä asuikin siellä joitakin tuttuja. Nämä asuivat Liverpoolissa, eikä japanilaistyttö tiennyt tuostakaan kaupungista kuin nimen ja sen, että siellä oli ihan mukavaa käydä lomilla. Siitä tosiaan oli jo aikaa, kun hän viimeksi oli käynyt moikkaamassa ystäväänsä ja tämän perhettä. Ehkä seuraavalla lomalla voisi tehdä pienen reissun, mikäli rahaa vain olisi tarpeeksi säästössä. Sitä kyllä olisi harkittava, idea ainakin vaikutti hyvin houkuttelevalta.

"No, onhan tämä kyllä loppujen lopuksi aika iso paikka. Isompi ainakin kun se kalastajakylä jossa asuin pienenä."
Tällä kertaa nörttityttö onnistui olemaan ajattelematta isäänsä. Mies ei edes käväissyt hänen mielessään, mikä oli varmasti hyvä asia. Olisihan se nyt ollut kamalaa, jos joka ikinen sana, joka viittasi hänen lapsuuteensa, toisi mieleen edesmenneen isän. Kyllä tyttö isäänsä muisteli lämmöllä. Tuo oli ollut sentään hänelle rakas ja rakastanut häntä. Toisin kuin Barry. Sitä miestä Matsuri ei sietänyt, eikä tämäkään juuri välittänyt Matsurista.
"No, nyt kun on puhuttu San Diegosta ja meidän kotipaikoista, niin pitäisikö sitten puhua vaikka koulusta?" Matsuri ehdotti hymyillen pirteää hymyään. "Oletko viihtynyt täällä Astonissa? Vai onko tää kaikki klikkiytyminen saanut sut ihan sekaisin? Mulle kävi alussa niin, mutta nyt oon jo tottunut, onneksi."

"Mm, no ihan kiva koulu... kai", sanoi Lucifer jokseenkin ympäripyöreästi. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että ehkä Matsuri turhautuisi häneen, jos hänestä olisi näin helvetin hankala saada yhtikäs mitään irti! Äh. Oikeastaan hän ei useinkaan ajatellut klikkejä - alimpaan niistä kun kuului eikä muutenkaan oikein seurustellut koulun muiden ihmisten kanssa pahemmin. Se ei häirinnyt häntä.
"Klikit ei häiritse. Mä en kauheasti puhu toisille, niin se ei haittaa", hän lisäsi sitten, että saisi sanotuksi jotain muutakin kuin tylsän ihankivakoulu-juttunsa johon saattoi olla hankala keksiä mitään vastausta.

Toisaalta oli häiritsevää, että koulussa samanarvoisten ihmisten keskuudessa "valtaa" piti neljä kanaa, joita kaikki kavahtivat ja arvostivat. Lucifer itse kyllä muisti nimet ja tiesi naamat - mutta häntä ei kiinnostanut. Kukaan ei vaatinut häntä olemaan kiinnostunut ja noteeraamaan esimerkiksi käytävällä jonkun noista naikkosista, jotka selvästi kuvittelivat liikoja itsestään... se ärsytti. Poika kyllä piti päänsä kiinni asiasta - eihän se nyt erityisen hyvätapaista ollut alkaa noin vain mustamaalata vieraita ihmisiä. Eihän Lucifer kuitenkaan loppujenlopuksi edes tiennyt, millaisia ihmisiä "suositut" (hänen päässään "ne, joiden perseitä nuollaan") oikeasti olivat. Saattoivat ne esittääkin.

//anteeksi huono D: //

"Se on kiva että on kiva koulu," Matsuri totesi ja katsoa tapitti Luciferia hymy huulillaan. Poika oli kyllä suloinen ujosteluineen, muttei missään nimessä sillä tavalla, että olisi saanut Matsurin sekoamaan tai haaveilemaan tästä sen erityisemmin. Oikeastaan Matsuri ei edes sillä hetkellä ollut ihastunut keneenkään. Hän ei ollut aikoihin haaveillut edes yhdestäkään urheilijapojusta, vaikka tottakai piti näitä erittäin komeina ilmestyksinä.
"Eipä ne klikit munkaan elämään sen kummemmin vaikuta. Nörtteihin mut on klikitetty, mutta ei se ole estänyt mua olemasta joidenkin kermalaistenkin kaveri. Ja musta tuntuu joskus että puhun ihan liikaa. Siitä tulikin mieleen, että en kai nyt vaan puhu ihan liian sekavia ja hölmöjä juttuja?" Matsuri kysäisi pirteällä äänellä. Ei hän kai liikaa puhunut. Jos hän olisi puhunut liikaa ja liian typeriä juttuja, niin kai Lucifer olisi jo johonkin häipynyt, vessaan vaikkapa.

"Mutta joo. Mikä tunti sulla on seuraavaksi?" Matsuri uteli sitten. Tottakai häntä kiinnosti tietää, hehän saattaisivat pian vaikka päätyä viereisiin luokkiin ja sitten voisivat kävellä yhdessä sisälle kun välitunti loppuisi. Vielä sitä oli kuitenkin ihan mukavasti jäljellä, joten ei tarvinnut vielä lähteä yhtään mihinkään.
"Mulla on tietotekniikkaa. Se on mun valinnaisaineena ja oikeastaan se taitaa olla mun suosikkiaine," tyttö selitti, edelleenkin hyvin eloisasti ja pirteästi. Mutta sellainen Matsuri oli, pirteä. Häntä oli vaikea saada huonolle tuulelle, varsinkin silloin kun hänellä oli jotain mukavaa tekemistä niin kuin nyt. Uusiin ihmisiin tutustuminen oli aina hauskaa ja mielenkiintoista.

//Ei tuo kyllä mikään huono ollut, mutta tämäpä onkin lyhyt.//

"Ei, et ollenkaan puhu sekavia, et!" kiirehti Lucifer äkkiä vakuuttelemaan Matsurin asiasta kysyessä. Hän saattoi vaikuttaa hyvinkin hätäiseltä, kädet nimittäin nousivat ilmaan ja hän elehti yhtä vakuuttelevaan sävyyn. Saattoipa vaikuttaa hölmöltäkin. Mutta juuri sillä hetkellä Lucifer ei vain jaksanut enää kiinnittää huomiota tekemisiinsä. Sitä paitsi... jos hän vaikuttaisi niin typerältä keskustelukumppanilta kuin miksi itsensä tunsi, tyttö olisi varmasti häipynyt jo kauan sitten.

"Mulla on äidinkieltä seuraavaksi", vastasi Lucifer toisen kysymykseen. Äidinkielen ja tietotekniikan luokat olivat suhteellisen lähellä toisiaan. Hän hiljeni taas kun yritti miettiä järkevää sanottavaa, kysyttävää, juteltavaa, jotakin. Nyt hän tunsi olonsa jo huomattavasti mukavammaksi kuin aikaisemmin.

"Öö... onko.. onko sulla jotain harrastuksia?" hän kysyi sitten, kun ei keksinyt mitään vähänkään järkevämpää tai vähemmän tylsää ja kliseistä kysymystä kysyttäväksi. Ainakin taas riittäisi hetkeksi jutunjuurta. Tälläistä peruskeskustelua. Se oli hyvä. Lucifer hymyili varovasti.

Matsuri katsoi hymyillen pojan elehdintää. Sellaista hän ei ollut osannut odottaa. Lucifer oli vaikuttanut aluksi niin hiljaiselta ja aralta, mutta nyt tämä selvästi alkoi jo rentoutua ja uskaltaa olla enemmän oma itsensä. Tai niin japanilaistyttö ainakin arveli.
"No se on hyvä. Musta vaan välillä tuntuu siltä että puhun ihan hölmöjä. Ainakin silloin jos puhun liian innoissani jostakin," tyttö sanoi ja naurahti perään. Olipa kerrassaan mukava välitunti! Ei hän koulussakaan ihan joka päivä uusiin ihmisiin törmännyt, olihan hänellä kavereita joiden kanssa hän vietti lähes poikkeuksetta aikaansa. Nyt kuitenkin oli ollut poikkeustapaus, kun hän oli karannut ilman näitä ulos. Mutta sää oli niin mainio ja houkutteleva, ettei tilaisuutta vain voinut jättää väliin!

"Sehän on kiva!" Matsuri innostui. "Mehän voidaan sitten mennä tunnille samaa matkaa, kun luokat on melkein vierekkäin."
Tyttö oli entistä iloisempi. Nytpä hän ainakin voisi jutella Luciferin kanssa vaikka kuinka pitkään, kun vielä sisälläkin saattoi jatkaa keskustelua. Lucifer alkoi osoittautua keskustelukykyisemmäksi kuin Matsuri oli aluksi arvellut ja se jos mikä oli hyvä asia. Ja kaikenlisäksi se vain lisäsi tytön intoa jatkaa toisen kanssa rupattelemista.

"Onhan mulla. Tai no, lähinnä pelaan ja kirjotan blogia. Tietokoneella siis," tyttö selitti ja jatkoi edelleen hymyilyään. Tosin nyt hymy ei ollut mikään superleveä, vaan täysin normaali. Sellainen perushymy, joka tyytyväisillä ihmisillä oli jatkuvasti kasvoillaan.
"Ja matkustelen aika paljon, mutta sitä ei nyt kai ihan harrastamiseksi voisi sanoa. En nimittäin ihan niin paljon kuitenkaan matkusta. Ja on mulla kissoja. Kolme. Niiden hoitamiseen menee aikaa."
Matsuri sai selityksensä loppuun. Ei hänellä ollut paljoa harrastuksia. Hän vain istui tietokoneella, siinä hänen päivänsä suunnilleen kuluivatkin. Häntä ei ollut oikeastaan koskaan kiinnostanut mikään erikoisempi. Ei tanssi, eikä minkään soittimen soitto. Eikä ainakaan postimerkkien keräily tai jokin muu yhtä tylsä puuha.
"Entä mitä itse harrastat?" Matsuri uteli sitten ja kohdisti katseensa pojan silmiin.

Lucifer kuunteli pää pari astetta kallellaan tytön puhetta. Tuo sanoi matkustelevansa, ja se eittämättä kiinnosti Luciferia jonkin verran. Sitten kysyttiin hänen harrastuksistaan. Voi a-pu-a, sehän katsoi häntä silmiin. Hetkeksi Lucifer jäätyi täysin tuijottamaan myös silmiin Matsuria. No voi nyt hyvä Jumala sun kanssas, Lucifer moitti itseään, ei kai nyt yksi silmiin katsominen noin vakava asia ollut. Olenko mä noin ihmisfobinen, ja nyt ajatuksen sävy oli jo aavistuksen kauhistunut. Ja hän halusi rentoutua uudelleen. Onnistui. Ja nyt Lucifer jopa hymyili. Sitten hän tajusi, että oli esitetty kysymys.
"Aa... joo, niin... mä soitan pianoa!" hän sanoi kiireesti ja yritti taas saada kiinni siitä keskusteluntyngästä jonka oli saanut aikaan. Se kävi yllättävän nopeasti.

"Ja öö kirjoitan", poika lisäsi sitten perään. Yleensä hän tosin ei kertonut lyriikka-harrastuksestaan kenellekään, mutta nyt hän ajatteli tehdä poikkeuksen tavanomaiseen kaavaansa. Kun oli jo näin pitkälle muutenkin edennyt eikä ollut lähtenyt jonkin tekosyyn varjolla karkuun. Hän taisi oikeasti kärsiä tietynlaisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja nyt vasta alkoi tajuta sen kunnolla itsekin. Olihan hän aina tiennyt olevansa hyvin ujo mutta... hui kauhistus. Tätä menoahan hän erakoituisi ja vanhana kuolisi yksin jossain metsämökissä... Oikeastaan yksin eläminen ei kuulostanut ollenkaan hullummalta mutta... nyt oli pysyttävä tässä hetkessä ja siinä että hänellä todella kerrankin oli mukavanlainen keskustelukumppani. Tilanteessa Luciferia pelotti lähinnä se, että toinen turhautuisi häneen ja menisi tiehensä koska sitähän hän ei tosiaankaan halunnut.

//"äääää se kattoo mua silmiin yhyy angst en osaa reagoida *mökelmökel*" <--- sisäinen lucifer//

Matsuri häkeltyi, mutta vain hetkeksi. Syynä tähän oli se, kun Luciferin silmät tuijottivat suoraan häneen ja oikeastaan poika vaikutti taas hyvin pelokkaalta. Ehkä oli ollut virhe katsoa tätä silmiin?
Oli hassua, että poika sillä tavalla aristeli. Matsuri ei ollut niin kovin tottunut sellaiseen, eikä hän osannut ollenkaan kuvitella miltä toisesta mahtoi tuntua. Hän itse kun ei ollut ujo, vaan uskalsi puhua melkein mitä tahansa kenelle vain, oli vaikeaa yrittää edes kuvitella millaista oli olla ujo.
Ujo Lucifer nimittäin oli aivan selvästi, sitä ei voinut kieltää.
Sillä hetkellä Matsuri päätti, että jos vain voisi ja mitenkään osaisi, hän voisi yrittää auttaa toista pääsemään ujoudestaan. Jotenkin salakavalasti tietenkin, ettei toinen siitä vaivaantuisi. Eli piti ystävystyä pojan kanssa ja löytää asioita, jotka saisivat toisen puhumaan enemmän. Harrastuksista kysyminen taisi olla tämänkin asian kannalta hyvä juttu.

"Pianoako? Ootko kauankin soittanut? Ja mitä kirjotat, jos saan kysellä?" tyttö uteli. Hän itse ei osannut soittaa mitään, eikä ollut oikeastaan ikinä edes halunnut. Hänelle riitti tietokoneen seura, mutta ei häntä tietenkään haitannut kuunnella, jos joku muu soitti. Joku sellainen siis, joka osasi oikeasti soittaa.
Kirjoittamista hänkin harrasti. Ainakin sen verran, että piti blogia. Sekin tapahtui tietenkin tietokoneella, jonka ääressä Matsuri hyvin suuren osan ajastaan vietti.
"Mä en osaa soittaa pianoa ollenkaan. Enkä kyllä mitään muutakaan, enkä varmasti edes oppisi," tyttö kertoi ja näperteli samalla hiuksiaan. "Mutta joskus voisin kyllä kokeilla, jos vaan saisin käsiini jonkun soittopelin."

"Aloitin seitsemänvuotiaana, eli yhdeksän vuotta", vastasi Lucifer kysymykseen ja hymy suli vähän uskaliaammaksi hänen kasvoillaan. Hän katseli Matsuria sellaisen pikkuhetken verran, miettien miten vastaisi toiseen kysymykseen.

"Mmh, runoja", hän sanoi lopulta, äänensävyn takaa paistoi nolo "joo lol tiedän"-toteamus. Hän katsoi hetken vähän ohi Matsurista kuin kootakseen itseään. Hän oli juuri kertonut salaharrastuksensa, josta ei tiennyt käytännössä kukaan, oikeasti vieraalle ihmisille. Jännä tunne, kumma tilanne.

"Mä voisin joskus vaikka yrittää opettaa sua jos sä haluat", tarjoutui mustatukkainen hento poika kuullessaan, että toinen ei osannut mitään soittaa. Ja etenkin, kun tuo sanoi että voisi kyllä kokeillakin. Hän ei tiennyt, halusiko Matsurin hyväksyvän tarjouksensa vaiko ei. Katsoisi nyt, mitä tapahtuisi, ja jos rupeaisi jänistämään, hän voisi keksiä jonkun tekosyyn... Ei, eivät tekosyyt ja valehtelu olleet mukavia asioita. Jos Matsuri tahtoisi, hän voisi yrittää opettaa. Matsurin kotona, voisihan hän ottaa kosketinsoittimensa mukaan, kannettava kun tuo oli. Ja jos tyttö heille tahtoisi, olisi varmistettava ettei Reiska ole kotona. Eihän Lucifer sentään halunnut aiheuttaa veljeensä liittyviä traumoja tytölle.

.. tosin, jos nuo muutenkin olivat joillain samoilla tunneilla...

Ei. Se nyt ainakin riittäisi vähintään kuudentoista vuoden Reiska-annokseksi, että hänen kanssaan sai viettää sen pari oppituntia viikossa. Kolme sekuntia Lucifer sääli itseään, kun oli elänyt toisen lähellä koko elämänsä... Mutta hänpä olikin tottunut, koska oli sukua.

"Vau!" Matsuri henkäisi. Hänen mielestään yhdeksän vuotta oli todella pitkä aika. Hän tuskin olisi jaksanut niin pitkään harrastaa mitään, missä olisi täytynyt säännöllisesti käydä jossakin ja vieläpä harjoitella vapaa-aikana. Niin kaiketi pianotunnit aina menivät, samoin kaikki mahdolliset treenit ja muut semmoiset. Hänestä ei siihen olisi, hän kun halusi istua tietokoneensa ääressä mieluummin kuin lähteä jonkin tunnin takia ties mihin päin San Diegoa.
"Runot on kivoja," Matsuri sanoi tavanomaisen pirteästi. "Vaikka en mä kyllä itse kirjoita, mutta niitä on mukava lukea."
Sen tarkemmin tyttö ei toisen runoiluun keskittynyt, sillä poika tarjoutui jo opettamaan hänelle pianonsoittoa. Se kuulosti kieltämättä houkuttelevalta, mutta jostain syystä Matsuri oli varma, ettei kuitenkaan oppisi mitään. Hän kyllä oppi nopeasti, mutta kaikenlainen soittaminen vaikutti aivan käsittämättömän hankalalta. Siksi tyttö kai pitikin niin hienona asiana sitä, jos joku osasi soittaa.

"En mä varmaan oppisi mitään," tyttö naurahti iloisesti. "Mutta ainahan sitä voi yrittää. En mä ole nimittäin oikeastaan ikinä edes yrittänyt oppia soittamaan mitään, joten kertahan se olisi ensimmäinenkin. Sulta kyllä voisi mennä hermot mun kanssa kun voi olla etten tajua nuoteista mitään."
Matsuri selitti asiansa varsin hyväntuulisena. Olihan se nyt helppoa olla pirteä ja reipas, kun olo oli niin mainio. Hänellä oli kieltämättä hyvä päivä. Luciferkin kun uskalsi jo puhella, eikä edes säikähtänyt hänen pirteyttään, niin mukavahan se oli jutella mitä sattui.
"Mulla ei kyllä ole asunnossa pianoa, niin mun kaiketi täytyy tulla sun luokse jos oikeesti haluat jotain opettaa," Matsuri tajusi sitten sanoa. Hänen asuntoonsa ei kyllä olisi kovinkaan suurta soitinta saanut mahtumaan. Tytyön yksiö kun ei ollut mikään maailman suurin asunto, sillä ei hänellä mihinkään luksuslukaaliin rahaa ollut.

"No siis mun se on vaan sellanen kosketinsoitin, sellanen jota voi kantaa mukana, että kyllä mä voisin tulla teillekin sen kanssa", sanoi Lucifer Matsurille, koska jos hän nyt oikeasti olisi menossa opettamaan Matsurille pianonsoittoa niin sikäli kun se vain oli mahdollista, niin mieluummin tytön luona sitten... Syythän Luciferilla olivat hyvät, ainakin hänen omasta mielestään.
"Siis jos sä tahdot, kyl mä ymmärrän jos sä et tahdo mutta siis tää nyt oli ehdotus vaan, ei mun tarvi sulle mitään opettaa jos sä et haluu", hän lisäsi vielä kiireesti loppuun ja hymyili vähän päätään kallistaen.

Välitunti oli loppupuolella, ja oikeastaan se oli Luciferista hieman ikävää, koska hän olisi vielä halunnut jutella Matsurin kanssa. Mutta toinen tilaisuus varmaan tarjoutuisi vielä.
"Mutta pitäisi ehkä lähteä tästä kävelemään tonnepäin kun tunti alkaa kohta", hän ehdotti tytölle ja nousi pystyyn. Jäi odottamaan toista tulemaan kanssaan.

//mä olen sillä kannalla että lusse voisi oikeesti yrittää opettaa matsurille pianonsoittoa koska siinähän niille sitä tekemistä seuraavaan peliin hah xDD vai eikös?//

"Ai. Okei, no sehän on kätevää," Matsuri totesi kuullessaan millainen Luciferin soitin oli. Hän kun oli luullut, että pojalla olisi ollut jokin suuri piano, ehkä jopa flyygeli. Niin ei siis kuitenkaan ollut, eikä se tietenkään haitannut mitään. Olikin varmasti paljon mukavampaa, kun sai siirrellä soitinta mihin tahtoi ja sai sen kuljetettua vaikka mihin. Isolla pianolla sellainen ei todellakaan olisi onnistunut, ainakin ne näyttivät hyvin painavilta ja hankalilta kapistuksilta.
"Kyllä mä haluan, se olis oikeasti tosi kivaa," Matsuri kiirehti sanomaan, ennen kuin toinen ehtisi sanoa jotain, ettei tällä olisi oikeasti edes aikaa hänen opettamiselleen. "Musta olis hienoa jos mä osaisin edes vähän jotakin. Voisin sitten sanoa että osaan sentään vähäsen soittaa."

Japanilaistyttö hymyili iloisesti. Hän saisi oppia nyt ihan oikeasti pianon soittamisen saloja. Ainakin jotain pientä. Mitään Mozartia hänestä ei ikimaailmassa saisi hiottua, mutta ainakin hän voisi oppia sen verran, että tietäisi mikä nuotti oli missäkin. Täysin tietämätön hän ei kuitenkaan ollut, olihan hänellä nyt ollut koulussa musiikkia. Hän vain oli keskittynyt enemmän kuunteluun, kuin oppimiseen. Hän ei pitänyt musiikkia itselleen niin kovin tärkeänä aineena, että olisi koskaan jaksanut siihen paneutua. Eikä hän edes ollut siinä kovin hyvä.
"Totta, niin varmaan pitäisi," Matsuri sanoi ja toisen esimerkkiä seuraten nousi hänkin ylös penkiltä. "Sanoitko sä muuten jo jossain välissä mitä sulla on seuraavaksi?"
Matsuri ei omaksi harmikseen ollut aivan varma, oliko asia tullut puheeksi. Hän oli onnistunut keskittymään liikaa toisen harrastuksiin ja kiinnostuksiin, eikä muistanut mitenkään niin yksinkertaisia asioita, kuin jokin kouluaine.

//Tuo sun kanta kuulostaa niin mainiolta, että kannatan xD//

"Joo sanoin mä, äidinkieltä", vastasi Lucifer toisen kysymykseen kun vastaus oli ilmeisesti päässyt unohtumaan. Eipä tuo mitään... Hän alkoi lähteä koulun ovia päin, joskin ihan kaikessa rauhassa ja aivan kiirehtimättä.
"Ja sulla oli jotain siinä vieressä jos mä nyt muistan oikein", hän jatkoi ja väläytti hymyn. Ei, hän ei saanut päähänsä että mitähän ainetta Matsurilla sitten olikaan tuon seuraavan tunnin ajan.

"Mutta niin, koska mä voisin tulla teille käymään siis jos mä todella opettaisin sua?" hän kysyi varovaisenpuoleisesti mutta kuitenkin salaa innostuneena, koska hän oli jo pitkään halunnut saada kokeilla opettaa pianonsoittoa jollekulle. No, esteenähän toki oli hänen ujoutensa mutta nyt tilanne olikin aivan eri, vieraita ihmisiä hän ei alkaisi ikimaailmassa opettaa, ei! Hyr, se tuntui... kamalalta. Vaikka eiväthän nekään olisi ikuisesti vieraita, mutta sitten hän vain alkaisi tuntea liikaa ihmisiä ja aa apua ei.

//anteeksi laaduton vastaus 8'D//

"Ai niin!" Matsuri totesi. Tyttö oli edelleen yhtä pirteä ja iloinen kuin oli koko ajan ollutkin. Luciferkin varmasti piti häntä jo ihan ihmeellisenä hyypiönä, kun hän oli koko ajan selittämässä jotain ja hymyili lähes lakkaamatta.
Olihan hänen tietenkin helppo hymyillä. Päivä oli kaunis, seuraavalla tunnilla pääsisi tietokoneen ääreen ja luultavasti tekemään kaikkea hauskaa. Matsuri todella piti valinnaisaineestaan ja häntä harmitti aina, jos jostakin syystä ei päässyt paikalle. Nyt hän pääsisi ja se jo riitti tekemään päivästä mahtavan.
"Mulla on sitä tietotekniikkaa. Mennään sitten vaikka samaa matkaa sinne asti kun luokat on niin lähekkäin," tyttö selitti ja hymyili rohkaisevasti Luciferille, vaikka ei poika enää niin ujolta vaikuttanut kuin aluksi. Ilmeisesti hän oli onnistunut höpötyksellään saamaan aikaan jotain positiivista, niin hän ainakin uskotteli itselleen.

"Sähän voit tulla vaikka heti tänään jos haluat," Matsuri sanoi ja katsoi toista ystävällisesti. "Tai ihan miten vaan sulle sopii, mulla ei ainakaan tällä viikolla pitäisi olla mitään menemisiä."
Soittamaan opettelu alkoi vaikuttaa tytön mielestä varsin odottamisen arvoiselta tapahtumalta. Hän ei kyllä uskonut oppivansa paljoakaan, mutta ainahan sitä kannatti yrittää. Luciferilla varmasti menisi hermot hänen kanssaan, mutta sitä nyt ei pitänyt vielä murehtia. Nyt piti vain murehtia siitä, että mikäli toinen aikoi tulla jo tänään, hänellä olisi hirmuinen siivousurakka edessään. Hänen yksiönsä ei ollut todellakaan siistissä kunnossa, sillä hän käytti aikansa kaikkeen muuhun kuin sen siivoamiseen. Ehkä hän nytkin vain sulloisi tavaransa johonkin kaappiin piiloon ja hoitaisi homman loppuun joskus toiste?