You brake me in million pieces, but that's what I deserve

//Ensimmäinen yksinpelini ikinä... Pelottavaa kirjottaa tällästä kun oon ite niin täysin pihalla mistään jättämisistä ja jätetyks tulemisesta... Ja otsikkokin on ihan jostain oudosta ulottuvuudesta.//

Ovi sulkeutui, se ei kolahtanut kovaa, vaikka sellaista ääntä oltiin odotettu. Ovesta kuului vain lukon loksahdus, ei muuta. Sekin ääni oli niin hiljainen, että kuulosti siltä kuin ovi olisi yritetty tarkoituksella sulkea hiljaa. Ehkä niin olikin, Delphine ei siitä täysin varma kuitenkaan ollut. Nicole oli osannut poistua talosta niin, että se tuntui kamalammalta kuin mihin rokkari oli tottunut. Toisen poistuminen suorastaan huusi pettymyksen ja vääryyden tunteita, Nicole oli osannut tehdä lähdöstään sellaisen, ettei Delphi sitä heti unohtaisi.
Delphine istui lattialla sänkynsä vieressä, eikä viekäkään ollut täysin selvillä omista tunteistaan, eikä varsinkaan siitä, miten oli päässyt käymään niin. Hän ei ollut tajunnut mitään Nicolen touhuista, vaikka hänen omat seikkailunsa olivat olleet toisella tiedossa vaikka kuinka kauan. Oli ihme, että heidän yhteinen tarinansa oli kestänyt niinkin pitkään. Kumpaa siitä sitten sai kiittää, oli täysi arvoitus molemmille.

Delphine itki. Hän ei ollut tehnyt niin viime kerralla erotessaan, mutta nyt tunteet olivat pinnassa. Hän oli aina ollut se, joka oli pettänyt ja joka oli jätetty. Nyt hän oli ollut se, joka ei enää halunnut jatkaa. Delphinelle oli alusta asti ollut selvää, että Nicolessa oli jotain erityistä, jotain mitä hän ei ollut kenessäkään toisessa ihmisessä kohdannut. Mutta se jokin oli kuollut pois jo aikaa sitten, Delphi oli toivonut että heidän välinsä olisivat korjaantuneet, hän oli jopa lopettanut vierailut pojan luona, jonka kanssa oli monesti tyttöystäväänsä pettänyt. Se ei ollut auttanut. Delphi oli yrittänyt korjata tilannetta ihan liian myöhään. Nyt, harmaana aamupäivänä hänelle oli selvinnyt Nickystä puolia, joista hän ei ollut tiennyt mitään.

He olivat viettäneet hänen asunnossaan muutaman päivän, tekemättä mitään sen erikoisempaa kuin istuneet vierekkäin sängyllä televisiota katsellen ja musiikkia kuunnellen. Tytöt olivat olleet omissa ajatuksissaan, mutta kumpikaan ei ollut puhunut mitään siitä, mikä vaivasi heitä molempia yhtälailla. Aamulla tilanne oli muuttunut. Delphine oli herännyt siihen, kun kuuli tyttönsä puhuvan puhelimessa. Hän oli kuullut vain sanat ”nähdään sitten illalla rakas.” Sitten Nicole oli tullut hänen viereensä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Delphine oli silloin noussut istumaan ja katsonut Nickyä suoraan silmiin. Toinen tajusi, että hän oli kuullut jotain ja siitä syttyi riita. Itkua, huutoa ja yksi lyönti vasten Delphin poskea. Hän oli sen ansainnut, sen hän tiesi paremmin kuin hyvin. Silti se tuntui niin pahalta ja kohtuuttomalta. Delphi ei ollut koskenutkaan Nicoleen, hän ei halunnut tätä satuttaa, vaikka itse olikin saanut tuntea tuskaa.

Delphine huokaisi ja yritti saada itkun lakkaamaan. Ajatukset kuitenkin pyörivät Nicolen ympärillä ja heidän riidassaan. Kaikeksi onneksi riita oli muuttunut keskusteluksi, tosin hyvin itkuiseksi ja katkeraksi sellaiseksi. Delphinellä ei ollut paljoa sanottavaa. Hän osasi vain olla pahoillaan omasta puolestaan ja pyytää anteeksi tyhmyyttään. Nicole taas oli todennut kylmästi, ettei heillä enää ollut mitään toivoa. Nicky oli löytänyt uuden rakkaan, jonkun jonka Delphi tunsi ihan liian hyvin. Punapää ei ollut odottanut tyttöystävältään sellaista, hän oli aina kuvitellut, että hän oli se, joka oli pilannut suhteen. Niin ei kuitenkaan ollut ollut. Hän ei vain osannut käsittää sitä, että koko suhde oli ollut pelkkää leikkiä toiselle, alusta asti.

Nicole oli kertonut olevansa raskaana miehelle, jota tosissaan rakasti. Eikä tuo mies ollut kukaan muu kuin Ryan, juuri se, jonka kanssa Delphi oli Nicolea pettänyt. Rokkari ei voinut aavistaakaan, kuinka paljon oli Nicolea satuttanut, mutta uskoi sen olevan paljon enemmän kuin mitä häneen sattui. Silti, Nicole oli ollut valmis jatkamaan hänen kanssaan leikkimistä. Sitäkään Delphine ei voinut ymmärtää. Hän oli ollut vain lelu, pelkkä himon kohde toiselle. Hänessä oli ollut jotain, joka veti Nicolea puoleensa, mutta silti tuo oli koko ajan rakastanut toista.

Delphiä oksetti, mutta mitään ei tullut ylös. Olo oli pahempi kuin jos olisi jäänyt norsulauman alle. Häneen sattui, sisälle. Poskessa ei tuntunut sen mukavammalta. Se oli turvonnut ja punoitti ikävästi. Itkustakaan ei meinannut tulla loppua. Ei siltikään, vaikka Delphi ei ollut viikkoihin tuntenut rakkautta Nickyä kohtaan. Hän oli silti pitänyt toista ystävänään ja itselleen tärkeänä. Hän oli toivonut ja uskonut olleensa samaa toiselle ja enemmänkin, mutta hän oli ollut pahemman kerran väärässä. Ehkä Nickylläkin oli ollut edes joitain, pieniä tunteita häntä kohtaan, jotain muutakin kuin yksinkertaista kiinnostusta. Jotain enemmän. Mutta nyt, Nicole oli kiistänyt kaiken, tuo tahtoi vain rakastaa Ryania, leikkiä Delphillä.

Se oli ollut liikaa. Delphi ei ollut enää jaksanut sanaakaan. Hän oli vaatinut todisteen siitä, että toinen ei välittänyt hänestä, hän pyysi Nickyä lyömään mikäli siihen kykeni. Se oli ollut asia, josta Delphi oli suostunut uskomaan, ettei toisella tosiaankaan ollut mitään rakkauden suuntaisia tunteita häntä kohtaan. Lyöntiä pahemmalta oli tuntunut Nicolen katse. Siinä ei ollut näkynyt merkkiäkään siitä, että lyöminen olisi tuntunut väärältä, tyttö oli hymyillyt, nauttinut siitä että sai Delphin tajuamaan asian. Oli ollut täysin selvää, että tunteita ei ollut. Se oli murtanut Delphinen, saanut hänet itkemään vuolaammin kuin koskaan. Se taas oli saanut Nicolen poistumaan, ihan niin kuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunut. Heidän riitansa oli kuitenkin kantanut tulosta: he molemmat tiesivät, etteivät he enää koskaan voisi olla yhdessä, heidän tarinansa oli lopullisesti ohi.

Delphine sulki silmänsä, avaten ne vasta muutaman minuutin kuluttua. Itku ei ollut laantunut, mutta silti hän nousi ylös. Hän kurotti ottamaan sängyn yläpuolella olevalta hyllyltä kehystetyn valokuvan, jonka paiskasi lattialle. Kuvan edessä ollut lasi särkyi, ei niin pieniksi palasiksi kuin Delphi olisi halunnut, mutta rikki se kuitenkin oli. Valokuva otettiin käteen ja revittiin pieneksi silpuksi, jotka kastuivat punahiuksisen kyyneliin. Silput putosivat lattialle lasinpalasten sekaan. Siitä tyttö keräsi ne ja pudotti roskakoriin. Sen hän tyhjentäisi, kunhan saisi ensin itkunsa lakkaamaan.