Toivon ettet näkisi minua nyt

//Rare & Wyatt!//

Oli ilta. Aurinko paistoi ihanasti, mutta San Diegossa oli sillä hetkellä ainakin yksi tyttö, jota sen valo, lämpö ja kauneus eivät piristäneet lainkaan. Delphineä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa satoiko vai paistoiko, hänellä oli niin paljon muuta mielessään. Tai no, hänellä oli lähinnä yksi asia mielessään, eikä hän pitänyt siitä. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut mieleensä mitään muuta kuin eronsa Nicolesta. Se asia oli raksuttanut hänen mielessään koko päivän ja varmasti valtaisi hänen ajatuksensa vielä moneksi muuksikin päiväksi. Viikoiksi ja kuukausiksikin ehkä, vaikka punapää toivoikin, ettei niin kävisi.
Tyttö huokaisi. Hän istui pyörätelineen päällä erään levykaupan edessä. Hän ei ollut mennyt sisälle, sillä arveli näkevänsä siellä vain levyjä, jotka jollain tapaa muistuttaisivat Nicolesta. Niin ei saanut päästä tapahtumaan. Hänen piti unohtaa tyttö, jonka leikkikaluna oli viimeiset kuukaudet ollut, ihan tietämättään. Hän oli luullut sitä rakkaudeksi, mutta olikin ollut väärässä. Itse hän oli kai rakastanut, ainakin jossakin määrin, mutta no, nyt hän ei halunnut enää ajatella sitä ollenkaan.

Nyt oli niitä harvoja hetkiä, kun Delphinen teki mieli tuhlata rahojaan ja ostaa tupakkaa. Hänestä tuntui, että hän oli sen tarpeessa, vaikka tiesikin, ettei se toisi mitään helpotusta hänen suruunsa. Piti keksiä jotain muuta, jotain, mihin ei tarvinnut tuhlata rahaa. Hänen piti maksaa vuokraa asunnostaan, ei ollut varaa tuhlailla vaikka olikin tarvetta. Nyt piti tyytyä olemaan ilman mitään aineita, joilla saisi pään sekaisin. Delphi tiesi, että siitä tulisi kuitenkin vain pahempi olo, joten se olisikin ollut turhaa. Hän tarvitsi nyt lohdutusta ja kuuntelevia korvia. Niitä ei kotoa löytynyt, eikä myöskään perheen parista. Isosiskoista olisi ollut iloa, jos nämä vain osaisivat pitää suunsa kiinni, eivätkä kertoisi isälle hänen elämästään.

Delphine sulki silmänsä hetkeksi. Hän tiesi näyttävänsä aivan kamalalta. Hänen silmänsä punoittivat, hiukset olivat sekaisin ja vaatteetkin olivat mitä sattuu. Rikkinäiset mustat farkut ja Kissin kuvalla varustettu musta toppi. Ei meikkiä, ei mitään peittämässä hänen surkeaa oloaan, joka varmasti paistoi kilometrinkin päähän.

// (:

Wyattin kotimatka kulki tällä kertaa läpi keskustan. Yleensä kun oltiin tulossa tädiltä, reitti kulki rantaa pitkin. Sillä tavoin metrejä tuli lisää, mutta ei poika pitänyt liikuntaa pahana asiana. Vierailu oli ollut tavallinen, mukavaa jutustelua, ruokaa sekä muutama seteli mukaan. Tietenkin tarkkanäköinen ja fiiliksiä aistiva nainen oli udellut pojalta oli tälle tapahtunut jotain. Tunnisti täti senkin, ettei Wyattilla ollut kaikki kohdallaan. Asialle poika antoi selityksen kertoessaan mitä oli tapahtunut tytön kanssa, jonka luona hän oli ollut soittelemassa. Ja nyt kun Wyatt oli asiaa ajatellut, oma käytös tuntui typerältä, ja hän oli varmasti loukannut punapäätä. Samaa mieltä oli myös täti, joka antoi neuvoja perusteella "koska sinulla ei ole tytöistä oikein kokemusta". Totta se oli, ja vaikeampaa siitä teki ettei tytöstä ollut kuulunut mitään. No, oli Wyattin tehtävä pyytää anteeksi, ei toisen. Hän oli käyttäytynyt typerästi, kun tyttö oli ollut vain rehellinen.

Siniharmaaseen fillariin laitettiin vauhtia, tien toisella puolella oleva levykauppa tulisi kohta kohdalle. Se oli hyvinkin tuttu paikka Wyattille, kuten kenelle tahansa levyjen ystävälle. Paikka ei ollut ulkoapäin muuttunut viime kerrasta, silti poika hiljensi vauhtiaan ja tuijotti kaupan edustaa. Punaiset hiukset edustalla toivat heti erään tietyn ihmisen mieleen. Niin oli käynyt jo muutaman kerran, mm. eilen sekä tänään aikaisemmin. Autojen ohiajaminen häiritsi tunnistamista, joten niille sijoille pysähdyttiin ja hypättiin alas satulasta. Kissin paita viittasi jotain, vaikka kaupungissa oli monia suuren rock-yhtyeen faneja, jotka myös omistivat saman hiusvärin. Hän tiesi mitä tekisi, jos tyttö osottautuisi joksikin toiseksi. Silloin olisi helppo mennä ohi tai sanoa erehtyneensä henkilöstä. Tavis toivoi sen olevan Delphine vaikka kohtaaminen kauhistuttikin.

Poika oli ylittänyt tien taluttaen pyöräänsä, ja pysähtyi tytön kohdalle. Yskäisyllä ilmoitettiin oma olemassa olonsa. Hän oli nyt aivan varma, että se oli juuri hän. "Delphine? Moi", Wyatt tervehti silmät kiini olevaa, eikä kiinnittänyt sillä hetkellä erityistä huomiota ulkoasuun. Tytön fiiliksistä ei tiedetty yhtään, joten kannatti olla varovainen. "Voitaisko me jutella? Mulla ois asiaa siitä viime kertasesta..." Hävettikö häntä seistä tässä? Lievästi kyllä. Ei poika ollut elämänsä aikana suuremmin anteeksi pyydellyt, sellainen kerta oli valitettavasti edessä.

Delphine antoi silmiensä pysyä kiinni. Se tuntui jotenkin paljon mukavammalta siinä väsyneessä ja alakuloisessa mielentilassa, joka hänet oli vallannut. Häntä ei kiinnostanut katsoa mitä kadulla edessä tapahtui. Häntä ei kiinnostanut sekään, kiinnittikö kukaan häneen huomiota. Delphi ei jaksanut välittää mistään. Ainoa asia, joka hänen päässään pyöri, oli Nicole. Ryan. Nicole ja Ryan. Näiden yhteinen tulevaisuus, johon hän ei aikonut mitenkään kuulua, hän ei halunnut enää nähdä noita kahta, jotka olivat molemmat ilmeisesti olleet varsin hyvin perillä siitä mitä oli meneillään.
Uusi itkun purskahdus oli niin lähellä, että Delphin oli purtava huultaan estääkseen sen pääsyn valloilleen. Itkua ei tullut. Joku oli onnistunut kiinnittämään hänen huomionsa. Ääni oli tuttu. Ilmeisesti puhuja oli ensin yskäissyt, mutta punapää ei ollut jaksanut kiinnittää siihen huomiota. Nimensä kuultuaan hän oli kuitenkin havahtunut ja nyt hän avasi vihdoin silmänsä, yllättyen.
Wyatt. Hän oli nähnyt pojan viimeksi silloin, kun tämä oli ollut hänen luonaan soittelemassa. Se ilta ei ollut päättynyt hyvin. Poika oli häipynyt noin vain, ilman mitään selitystä. Sen Delphi oli arvannut, että toisen äkillisellä lähdöllä oli jotain tekemistä sen kanssa, että hänellä oli tyttöystävä. Tai no, oli ollut silloin.

"Moi," Delphi sanoi, eikä edes yrittänyt vääntää kasvoilleen hymyä. Siitä olisi kuitenkin tullut vain jokin kamala irvistys. Hän katsoi kysyvästi poikaa, joka halusi jutella. Nytkö hän saisi viimein selityksen toisen kummalliselle käytökselle, joka ei tosiaan ollut tuntunut kovin mukavalta. Delphi oli tuntenut olonsa hylätyksi ja hyvin kummalliseksi. Hän ei ollut tiennyt mikä oli saanut toisen niin oudoksi.
"Sopiihan se. Juttelu siis," Delphi sanoi. Hän jatkoi pojan katselua vain hetken, sillä tajusi, että nythän toinen oli nähnyt hänen itkuiset kasvonsa varsin selvästi. Ja nyt hänenkin kai täytyisi selittää jotain omasta kurjasta olostaan. Oikeastaan, hänen teki mieli kertoa jollekin, mutta oliko oikein kertoa sellaista asiaa Wyattille?

Huomatessaan kääntyneet kasvot, jotka todellakin kuuluivat Delphinelle, sekä katseen, ajateltiin ettei tyttö näyttänyt siltä kuin viimeksi. Oliko tuo tehnyt hiuksilleen jotain uutta? Kasvoista se taisi johtua, tai sen ilmeestä, joka oli jostain syystä vakava. Eihän odottanutkaan tytöltä halausta tai tuikkivia silmiä kuten viime kerralla. Ei ollenkaan. Wyattilla ei ollut hajuakaan saattoiko se johtuiko hänestä, jostain ihan muusta, vai kuviteltiinko kaikki. Delphine kuitenkin suostui juttelemaan, mikä oli hienoa ja juuri sitä mitä haluttiin! Taviksella oli niin kiire kertoa oma asiansa, että päivän selvästi näkyvillä oleva asia, toisen itkuisuus, jäi suurimmaksi osaksi huomaamatta. Naispuoliset kuin olivat tuntemattomia otuksia, ja pojat joiden ajatusmaailmaa ja eleitä ymmärrettiin paremmin, eivät itkeneet julkisesti. "Sillon viimeksi kun... Odota hetki", poika aloitti puhumisen, mutta ehti sen jo keskeyttää muutaman sanan jälkeen. Hän ei halunnut seistä toisen yläpuolella auktoriteettimäisesti, joten pyöränsä hän vei seinän vierelle ja laittoi siihen nojaamaan. Sitten Wyatt riisui reppunsa ja pisti sen jalkojen juureen istuen tytön viereen, tasavertaisesti. Heti istuuduttuaan pyörätelineen päälle tiedettiin, ettei se ei ollut kovin mukava istumapaikka. Mihin hän olikaan jäänyt?

Hän oli suunnilleen suunnitellut sanottavansa jo, joten nyt se piti saada vain ulos. "Mä taisin käyttäytyä viimeksi aika oudosti ja tyhmästi, tai siis käyttäydyin", Wyatt korjasi, hän tiesi sen varmasti, eikä vain arvaillut. "Se tuli aika puun takaa, enkä mä oon parhaimmillani kun mut yllätetään." Se oli selittelyä, mutta hänen oli pakko, koska se oli myös totta. "Niin siis tarkoitan sitä kun kerroit että se kuvan tyttö on sun tyttöystävä. Eikä siinä ei oo mitään pahaa, mä en vaan osannut odottaa sitä", Wyattin oli pakko kertoa, ettei pitänyt kahden tytön seurustelua outona, tai ollut sitä vastaan. Se kun ei ollut liittynyt lähtemiseen, tavallaan. Sen Delphinen haluttiin tietävän. Vaikka olisi ollut hyvä ottaa katsekontakti, Wyatt tuijotteli enimmän aikaa eteensä tai maahan. Ohikulkijakin sai vilkaisun, keskeyttäessään ohitse menollaan taviksen. "Joten, mun käytös oli tyhmää anteeks sekä siitä jos mä loukkasin sua sillä, toivottavasti me voidaan olla kavereita?" hän käänsi katseensa Delphiä kohti. Poika toivoi kovin että tapahtuma pystyttäisiin unohtamaan. Ei kai se ollut liikaa pyydetty.

Delphine käänsi katseensa takaisin Wyattiin. Tämä halusi jutella. Äkillisestä lähdöstään kenties? Toivottavasti ainakin. Delphi halusi kuulla selityksen sille, miksi oli jäänyt mukavan soittelutuokion jälkeen yksin, ihmettelemään mitä oikein tapahtui.
Delphi kuunteli uteliaana toisen sanoja, kun tämä aloitti puhumisen. Ja lopetti sen. Poika istuutui hänen viereensä pyörätelineelle. Punatukkainen tuijotteli kenkiään, eikä kääntänyt katsettaan Wyattiin, joka viimein alkoi selittää asiaansa. Toisen sanat kuunneltiin tarkasti, loppuun asti. Delphine ei sanonut välillä yhtään mitään. Hän ajatteli. Tuntui jotenkin helpottavalta kuulla, ettei hän ollut tehnyt mitään väärää toisen mielestä. Aamulla hän oli saanut kuulla liikaakin siitä, kuinka oli tehnyt kaikkea sitä, mitä ei olisi pitänyt. Mutta hän ei todellakaan ollut ainoa, joka oli tehnyt väärin. Nicole oli aivan yhtä syyllinen heidän väliensä viilentymiseen kuin hänkin.

Kun toinen oli lopettanut juttunsa anteeksipyyntöön, Delphi käänsi katseensa Wyattiin. Hän istui vielä hetken hiljaa, miettien mitä sanoisi. Ei hän ollut Wyattille vihainen. Tottakai hän oli loukkaantunut toisen käytöksestä, mutta nyt hän ymmärsi paremmin. Kaiken lisäksi Wyattin käytös ei tuntunut läheskään niin pahalle kuin Nicolen käytös. Nicole ei ollut edes pyytänyt häneltä anteeksi ainuttakaan sanaa tai tekoa.
"Mä kyllä kieltämättä loukkaannuin siitä," Delphine sanoi kuulostaen yhä alakuloiselta. "Mutta mä annan anteeksi. Et sä varmasti aikonut loukata mua tahallasi. Joten ehkä me voidaan olla kavereita."
Delphi käänsi katseensa taas omiin kenkiinsä. Niitä ei ollut mitenkään mukava tuijottaa, mutta nyt hän ei pystynyt katsomaan Wyattia. Hänen oli itse kerrottava syy outoon käyttäytymiseensä ja murheelliseen mielensä. Tai eihän hänen ollut pakko, mutta mikäli hän tosissaan aikoi olla Wyattin kaveri, hänen olisi sanottava edes jotakin pientä.
"Siitä tytöstä siinä kuvassa..." Delphi aloitti vaisusti. "Me ei olla enää yhdessä."
Delphiltä pääni pieni nyyhkäisy. Hän kokosi itsensä ennen kuin olisi alkanut itkeä vollottaa siinä Wyattin vieressä. Toinen olisi varmasti hämmentynyt moisesta.
"Joten ei puhuta siitä kuvasta enää ikinä. Sitä ei ole enää olemassa."

//Ääk. Tuli ihan pöllöö tekstiä...//

// pyh eikä tullu ( :

Delphinen hiljainen hetki ei ollut mukava. Ajatukset heittivät noppaa mihin ratkaisuus tultaisiin. Saisiko hän anteeksi vai oliko se ollut jotain peruttamatonta. Ei pysynyt mitenkään tietää mikä vastaus tulisi olemaan, se odottamisessa tuntui kamalimmalta. Ehkä me voidaan olla kavereita. Hänen kasvoilleen nousi hymy ja helpotus. Asian ratkaiseminen tuntui huojentavalta, mielikin oli paljon kevyempi kuin hetki sitten. Kuitenkaan vieressä istuva ei tuntunut kokevan samanlaista tunnetta. Kenkien tuijottelu kiinnosti enemmän. Wyatt epäili jotakin, meinaten hienovaraisesti jopa kysyä, mutta hänen edelleen ehdittiin. "Niin?" poika sanoi nopeasti tytön aloittaessa ja laittoi kätensä mustan hupparin taskuihin, jonka kanssa hän oli pukenut harmaat farkut sekä mustat converset.

Niitä sanoja ei todellakaan oltu odotettu. Jos ei enää oltu yhdessä, se tarkoitti, että Delphine oli eronnut tyttöystävästään, josta oli viime kerralla kertonut. Nuorukainen oli hämillään ja vielä kun näytti siltä, että punapää alkaisi itkemään. "Onko se lopullista?" kysyttiin viimein. Delphi näytti väsyneeltä, ja siltä kun oltiin kipeitä. "Kyllä erimielisyydet voi aina selvittää, jos on kyse siitä..." Wyatt ei tiennyt tilanteesta mitään, mutta toinen oli selvästi surullinen asian takia. Asiaa ei siis voinut sivuuttaa, hän ei voinut siis sanoa ok ja jatkaa matkaa. Oli hän nyt jo ehkä oppinut käyttäytymään oikein. Jokin tuntui käskevän Wyattia helpottamaan tytön oloa jollakin tavalla. Hän ei ehkä ollut siinä mitenkään hyvä. Tilanteita kuten tämä tuntui tulleen harvoin kohdalle. Oli eri asia lohduttaa omaa leikki-ikäistä pikkusiskoa rakkaan pehmolelun kadottua, kuin melkein aikuista naista eron suhteen. Mutta hän tuntui olevan vielä jotenkin velkaa huonosta käytösestään anteeksipyynnön lisäksi. "Haluutko sä kertoo mitä on tapahtunut?" kysyttiin varovasti, vaikkei tiennyt olisiko hän saanut tai halusiko toinen kertoa yhtään mitään. "En osaa ehkä auttaa, mutta kyllä mä kuuntelen.."

Delphine ei uskaltanut edes vilkaista Wyattia, vaikka olisikin halunnut. Mitä toinen nyt hänestä ajatteli? Hän kertoi tuollaisia asioita, vaikka ei edes tuntenut toista kunnolla. Oikeastaan hän ei tiennyt pojasta juuri mitään muuta kuin sen, että tämä piti samanlaisesta musiikista kuin hän ja osasi soittaa kitaraa. Ja sen hän nyt ainakin tiesi, että Wyatt vaikutti mukavalta pojalta, sellaiselta jonka kanssa saattoi pitää hauskaa. Mutta silti, ehkä hän oli mennyt liian pitkälle. Ei asia tosiaankaan kuulunut toiselle. Mutta kun sydäntä piti purkaa, niin sama se kai oli kuka joutui kuuntelemaan. Paha mieli lähti parhaiten puhumalla, sen oli Delphi oppinut jo ajat sitten. Toinen hyvä keino oli soittaminen. Nyt siitä tosin ei ollut apua, sillä hän ei voinut istua kotona kitaransa kanssa, eikä hän halunnut soittaa kaikkien kuullen jossain ulkona.

Toisen kysyessä oliko hänen ja Nicolen ero lopullista, Delphi vain nyökkäsi ja käänsi vasta sitten kasvonsa kohti Wyattia, joka ei kaikeksi onneksi ollut lähtenyt karkuun hänen tunnustustaan.
"Ei siinä enää ole mitään selvittelemistä. Parempi kai näin," punapää totesi, huokaisten sitten raskaasti. Oli outoa puhua pojalle asioita, jotka varmasti saivat tämän olon vaivaantuneeksi, vähintäänkin hämmentyneeksi.
Delphin kasvoille kohosi ehkä hieman yllättynytkin ilme, kun toinen tarjoutui hetken kuluttua kuuntelemaan mikäli hän tahtoi puhua asiasta.
"En mä tiedä viitsinkö mä vaivata sua mun huolilla," Delphine sanoi ja mietti, uskaltaisiko edes kertoa kaikkea toiselle. Mutta se varmasti selvittäisi hänen omia ajatuksiaankin, mikäli hän purkaisi sydäntään jollekin. Mutta pitikö sydäntä purkaa juuri Wyattille? Ainakin toinen vaikutti olevan valmis kuuntelemaan. Mutta lähtisikö tuo taas äkisti pois niin kuin viimeksi? Tuskin siinä tilanteessa kuitenkaan. Poika oli vaikuttanut aidosti katuvan temppuaan ja olisi kyllä outoa jos tämä sen taas tekisi.
"Mutta voin mä kertoa, koita jaksaa kuunnella," Delphi sanoi ja alkoi kertoa siitä, kuinka oli ollut vain Nicolen lelu, samalla kun itse petti tätä ja toinen petti häntä. Hän kertoi koko tarinan, Ryanistakin. Kaiken tuon Delphi teki tuijotellen kenkiään. Kun hän kerran oli alkanut puhua, sanat vain tulvivat ulos suusta. Tyttö varmasti kuulosti siltä, kuin olisi padonnut ajatuksia pidempäänkin mielessään kuin vain sen yhden päivän verran. Nyt, kun asia oli kerrottu, olo tuntui jotenkin kumman huojentuneelta.

//En jaksanut nyt kirjotella koko tarinaa tosta noiden hommelista, mutta senhän nyt varmaan oot sieltä yksinpelistä lukenut (://

Tyttö tuntui vahvasti olevan sitä mietä ettei ollut mitään selvittelemistä, se oli loppu. Wyatt ei alkanut inttämään, koska ei edelleenkään tiennyt tilanne, eikä se olisi kuulunut muutenkaan hänen luonteeseensa. Nyt vain poika odotteli että sai kuulla edes jotain. Toista haluttiin auttaa, mutta se ei tainnut onnistua ilman joidenkin asioiden tietämistä. "Ei siitä ole mitään vaivaa", tavis selitti ja yritti vakuuttaa toisen katseellaan.

Kun Delphine alkoi viimein puhua, kiinnittyi hänenkin huomionta toisen jalkoihin. Jotenkin oli hyvä kuvitella asia mielessä samalla kuin tuijotti jotain niinkin tylsää kuin kenkiä. Jossain tarinan puolivälissä Wyatt kuitenkin nosti katseensa hetkeksi vierellä istuvaan, koska juttu kuulosti todella sekavalta. Poika ei kuitenkaan keskeyttänyt toisen kerrontaa, antaen toisen puhua suunsa ja mielensä puti puhtaaksi. Punapää oli aluksi tuntunut melko rehdiltä ihmiseltä, mutta nyt kun tuo kertoi pettäneensä tyttöystäväänsä... Kuulostihan se melko pahalta ja antoi tytöstä epärehellisen kuvan. Yllätys oli sekin että kyseessä oli ollut miespuolinen. Koska Wyatt ei koskaan ollut rakastunut, asia tuntui kaukaiselta, sellaiselta jota poika ei voisi koskaan silti tehdä. Ystävääkään ei olisi hän voinut pettää, ainakaan tietoisesti.

Tavista olisi voinut luulla mykäksi, kun vain liikenne päästi ääniä ympäristössä. Ymmärtäminen tuntui vaikealta, ja sen takia myös auttaminen. Pystyttäisiinkö siihen sittenkään vaikka sitä oltiin haluttu? Wyatt tarttui jalkojen juureen jätetyn reppunsa hihnaan ja nousi ylös, kuin tehdäkseen lähtöä. Sanoja ei kuulunut vieläkään, katse harhaili hetken kadussa. "Tossa ei voi istua kauempaa", poika sanoi ja osoitti pyörätelinettä. Lähdössä ei oltu tytön kertoman asian takia, vaikka se olikin saanut vaaleahiuksisen ymmälleen. Pieni hymy luotiin huulille vilkaistessa tyttöä, toista haluttiin ymmärtää. "Mä voisin tarjota sulle jotain? Jos sulla on vaikka nälkä?" Wyatt kysäisi, seisten vierellä. Delphinen kertoma asia tunnuttiin unohtavan samantien, mutta ei sitä oikeasti vain sivuutettu. Poika ei ollut löytänyt vielä oikeita sanoja. "Tai mennään edes jonnekin muualle istumaan", sanottiin pyydellen.

Punapää tunsi olevansa jotain muutakin kuin vain helpottunut. Häntä nolotti. Wyatt tuskin ajatteli hänestä nyt mitään positiivista. Nyt toinen tajusi, kuinka kamala ihminen hän oli. Delphi ei jättänyt nimittäin kertomatta sitäkään, että oli itse pettänyt Nicolea. Viimeistään nyt poika siis katuisi sitä, että oli tarjoutunut kuuntelemaan hänen ongelmiaan. Ehkä Wyatt ei osaisi sanoa mitään, vaan lähtisi pois jonkin tekosyyn varjolla. Delphine varautui pahimpaan, eikä uskaltanut nostaa katsettaan kengistään kohti pojan kasvoja. Delphine kuuli vain hiljaisuutta, vaikka liikenne pitikin melua. Hän yritti kuulla vain Wyattin ääntä, mutta sitä ei kuulunut. Eikö poika aikonut sanoa mitään? Oliko tämä enää edes siinä hänen vierellään?
Varovasti Delphi käänsi katseensa kohti poikaa. Siinä tämä istui, tai no, näytti olevan lähdössä. Sitä Delphi oli osannut odottaa. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Ei hän voinut pakottaa toista jäämäänkään.

"Ai," Delphi tokaisi lyhyesti toisen sanoessa ettei telineellä voinut istua kauempaa. Ei siinä kyllä punapään mielestäkään ollut mitenkään mukavaa, mutta hän ei jaksanut siitä välittää. Ei hän saisi oloaan mukavaksi vaikka istuisi missä.
Delphi katsoi poikaa. Tämähän hymyili. Ei onneksi mitenkään pahantahtoisesti tai halveksuvasti. Hymy tuntui mukavalta, mutta tunne unohtui, kun toinen yllätti hänet kysymyksellään. Eikö Wyatt muka halunnutkaan eroon hänestä, vaikka oli juuri saanut kuulla että hän oli mitä kamalin ihminen?
"Ei mulla kyllä ole nälkä," Delphine sanoi, istuen vielä paikallaan. Häntä ei huvittanut lähteä mihinkään, mutta ehkä hän voisi yrittää piristyä hiukan, ihan vain Wyattin takia. Tämä taisi yrittää piristää häntä, mikä oli todella kivasti tehty.
"Mennään vaan johonkin muualle," Delphi sopersi ja vääntäytyi hitaasti ylös pyörätelineeltä. Seisominen tuntui moisen istumisen jälkeen paljon mukavammalle, mutta tyttö ei siitä paljoa iloinnut, olihan hänen olonsa muuten vielä kamala. Kyllä hän tosiaan tunsi olonsa jo helpottuneeksi. Puhuminen auttoi. Ehkä sekin auttaisi jos hän menisi johonkin Wyattin kanssa. Poika voisi vaikka onnistua saamaan Nicolen pois hänen mielestään, edes hetkeksi.
"Mihin sä haluat mennä?" Delphi kysyi. Hän päätti yrittää olla pirteä, vaikka ei se kovin helppoa ollutkaan.

Delphinellä ei ollut nälkä, eikä kyllä ollut hänellä itselläkään. Ehdotus oli tullut mieleen ensimmäisenä, vaikka miten se jotain oloa voisikaan parantaa? "No ei meidän ole pakko. Ei se taida olla järkevääkään purkaa surua syömiseen", Wyatt naurahti lyhyesti ja tönkösti, "tai jotain." Hän oli huono tässä! Sanat olivat antaneet kuvan, että tyttöä pidettiin liian isona syömään yhtään enempää. Mikä ei ollut totta, koska Delphine oli nätti eikä yhtään lihava. Tilanne oli mennyt jo, eikä haluttu enää sekoittaa asiaa yhtään enempää liiallisella selittelyllä. Pieni silmäys tyttöön ja sitten katse suunnattiin muualle. Kun Delphine oli hyväksynyt ehdotuksen paikan vaihtamisesta alettiin miettiä lähialueella paikkaa johon he voisivat mennä. Puisto kuulosti hyvältä kunnollisten penkkien takia. He voisivat vaikka istua maassa, mutta ei tyttöä viitsinyt maahan istuttamaan. Hyvä paikka löytyikin läheltä, jos he jatkaisivat suuntaan johon tavis oli ollut matkalla. Asia olisi hyvä varmistaa vielä toiselta. "Sopisko yksi puisto muutaman korttelin päässä?" Wyatt kysyi hetken päästä ja vetäisi hiuksiaan päältä taaksepäin.

Odottaessaan vastausta Wyatt nosti repun selkäänsä ja otti pyöränsä seinän vierustalta. Jos Wyattilla olisi ollut tarakka, hän olisi voinut kyyditä tytön sekä itsensä. Sellaista ei ollut, joten piti taluttaa pyörää ja kävellä, mutta se kelpasi ainakin hänelle. "Mennäänkö?" kysyttiin, katsellen hieman paremman oloista tyttöä. Ei hän omaa seuraansa pitänyt minään ihmelääkkeenä, saattoi pieni piristyminen hyvin johtua jostain muusta.

Poika alkoi kävelemään verkkaista vauhtia pyörä vierellään. Ajatukset lähtivät harjailemaan uudestaan asiaan, minkä Delphi oli vuodattanut hetki sitten. Punapäälle tehty temppu harmitti poikaa, kuten tytön omatkin teot. Kiss-paitaan sonnustautunut ei voinut olla kuvailemansa ihminen, hän oli luullut että he olivat samanlaisia, mutta tämä oli kaukana siitä. Mutta Wyatt pystyi olemaan ystävällinen vaikka vihamiehelleen, joten hän pystyi tekemään tämän, auttamaan. Taidettiin sitä haluta, vaikka tekemisiä ei hyväksytty. Eikä tiedetty miksi. "Toi on varmaan aika rankkaa. Mutta mä oon varma että sä selviät", Wyatt totesi lopuksi kannustavasti hymyillen. "Ei kai sua haittaa että mä näin tungin sun seuraan? Kyllä sä voit sanoa jos haluat oikeesti olla vaan yksin", jatkettiin nopeasti, se ei ollut tullut mieleenkään.

Delphine olisi voinut sanoa jotain ilkeää toisen syömispuheisiin. Ihan kuin hän nyt olisi jotenkin syönyt liikaa? Delphi tiesi tasan tarkkaan, ettei painanut grammaakaan liikaa. Tyttö oli liian omissa ajatuksissaan keksiessään jotain hyvää vastausta, joten hän pysyi hiljaa. Ei hän halunnut alkaa edes haastaa riitaa Wyattin kanssa, hän oli riidellyt sinä päivänä aivan tarpeeksi.
Punapää ei halunnut ajaa poikaa tiehensä. Tuntui paljon mukavammalta, kun ei tarvinnut olla enää yksin. Yksinäisyydessä hän olisi helpommin vaipunut vielä pahemmin surunsa pohjille. Wyattin ansiosta hän sentään ajatteli edes hiukan jotain muutakin kuin Nicolea. Hän nimittäin ajatteli sitä, miten toinen jaksoi katsella häntä sen näköisenä ja vielä kuunnella hänen typerästä elämästään.
"Joo. Se käy ihan hyvin," Delphi sanoi. Puistossa tuskin olisi mitenkään kamalaa. Siellä hän ei edes ollut Nicolen kanssa pahemmin liikkunut, joten ainakaan paikka ei aiheuttaisi mitään kamalia muisteluhetkiä. Sellaisia tyttö yritti välttää.

"Mennään," tyttö sanoi ja lähti astelemaan kohti suuntaa, jossa puisto oli. Delphi käveli pojan vierellä, samaa tahtia tämän kanssa. Hän tuijotteli eteenpäin mitään sanomatta. Delphi tiesi, ettei tosiaankaan ollut mitään maailman parhainta seuraa sillä hetkellä, mutta ihmeen hyvin Wyatt tuntui häntä sietävän.
Delphi kuunteli toisen sanat. Niin, ehkä hän selviäisi. Oli hän ennenkin eronnut ja selvinnyt. Nyt tilanne oli kyllä aivan erilainen kuin ennen.
"Ei kun näin on ihan hyvä," Delphine sanoi nopeasti. Hän ei halunnut Wyattin lähtevän mihinkään. Jos hän nyt jäisi yksin, se olisi kamalaa. "Musta tuntuu ettei mun nyt kannata olla yksin."
Delphine hiljeni hetkeksi. Oli todellakin paljon parempi olla, kun joku kulki vierellä. Jos Wyatt ei olisi huomannut häntä ollenkaan, hän varmasti istuisi vieläkin pyörätelineellä tajuamatta kuinka kamalaa siinä oli istua.
"Wyatt..." Delphi aloitti ja vilkaisi nopeasti toiseen. "Miksi ihmeessä sä siedät mun seuraa kun nyt tiedät miten hirveä mä olen?"
Delphin oli pakko kysyä. Ei hän tiennyt miksi otti asian puheeksi, mutta myöhäistä sitä enää oli miettiä. Ehkä poika olikin hänen seurassaan vain säälistä, mutta sitä tämä tuskin myöntäisi. Delphi huokaisi. Hän tunsi itsensä todella typeräksi ja huonoksi sillä hetkellä. Ja häntä ihmetytti, miksei hän ollut voinut tajuta mitä Nicolen ja Ryanin välillä oli ollut meneillään. Kai sellainen asia olisi pitänyt huomata?

// eh, ei kai vähän yli viikko ole kovin kamala kesto :s koulu laittaa ihan sekaisin!

"No hyvä", poika sanoi kun hänen seuransa ei haitannut. Silmät olivat kerinneet tavoittaa muutamien metrien päässä olevan kulkijan. Kirkkaanvärinen paita oli kiinnittänyt huomion. Mutta pää käännettiin kohti heti kun oma nimi mainittiin. Kysymys ei ollut mikään helppo, sillä tytön teot lähentelivät hirveää, mutta ei hän voinut tyttöä itseään kutsua hirveäksi. Siksi, koska ei ajatellut niin, eikä se varmasti olisi ollut järin ystävällistä. Wyatt tunsi, että hänen piti käsitellä toista kuin herkästi rikkoutuvaa lasiesinettä. "Ei... Et sä oo hirveä", vaaleahiuksinen sanoi ja tehosti sanomaansa pyörittämällä pienesti päätänsä. "Kukaan ei ole sentään kuollut ja no, jokainen tekee joskus virheitä." Wyatt tuijotti kiiltelevää ohjaustankoa yrittäessään selittää jotain järkevää. Ihmisten oli niin helppo tuomita, etenkin ulkopuolisten. Tavikselle ei ollut mieleenkään haukkua tai arvostella toisen tekemisiä. Vaikka jokin käski kysymään tuolta miksi tyttö oli tehnyt niin, mutta ei se oikeastaan kuulunut hänelle. Mitään ei saisi enää ennalleen, ainakaan täysin, joten asian kanssa oli vain elettävä. "Sä siis pidät ittees hirveänä? Entä niitä toisia?" kysyttiin.

Wyatt ihmetteli vieläkin toisen kysymystä. "Tai voihan olla, että mä oon keskimääräistä tyhmempi." Olkien kohautus, uusi vilkaisu, uusi hymy. Hän vitsaili syystään sietää toisen seuraa. Kuten oli sanottu, ei tytössä ollut mitään kovinkaan hirveää. Pyörästä kuului tasainen ääni, jota keskityttiin kuulemaan. Wyatt halusi selittää lisää nostaen katseensa. "Sä kerroit totuudenmukaisesti mitä sulle oli tapahtunu. Enkä mä halunnu sua siihen yksin jättää", kerrottiin. "Kai mä haluan auttaa, vaikka en tiedäkään mikä auttais parhaiten, ellei sua vaan haittaa?" poika jatkoi. Jotkut eivät halunneet apua ollenkaan ja sitä toivetta piti tietenkin totella. Missään asiassa ei saanut pakottaa toista osapuolta. Poika pysähtyi kun muutama auto ilmestyi tienylityskohdalle. Niiden mennessä ja jatkaessa matkaa suojatie ylitettiin. Pitkästi ei tarvinnut enää jatkaa. "Saako kysyä kauanko te olitte yhdessä?" tavis kiinnittyi tarkastelemaan seuraansa. Hän ei tiennyt olisiko toinen halunnut puhua kyseisestä asiasta enempää.

Oli ehkä hiukan helpottavaa kuulla jonkun sanovan, ettei ollut aivan hirveä. Delphi oli kai sellaista vastausta odottanutkin, hän tahtoi tuntea ettei ollut niin vihattava ja inhottava kuin oli saanut kuulla olevansa. Punapää tunsi olonsa hyvin sekavaksi ja sen varmasti huomasi hänen typeristä puheistaan. Ehkä Wyatt kuitenkin ymmärsi, ettei häneltä voinut siinä tilanteessa odottaa mitään fiksua tai edes kiinnostavaa juttua.
"Mä en tiedä. Kai meissä kaikissa kolmessa on ihan yhtälailla vikaa..." Delphine mutisi vastaukseksi. Hän ei ollut ihan varma siitä, oliko itse kamalampi kuin Nicky ja Ryan. Vai oliko kenties Nicky ollut se kaikkein ilkein? Tyttöhän oli myöntänyt vain leikkineensä hänen tunteillaan. Varmasti oli tiennyt hänen suhteestaan Ryaniin ja sitten vain kostanut tuolla tavalla?
Se oli ehkä liian typerää ja epätodennäköistä. Mutta mistä sitä loppujen lopuksi tiesi? Nicole oli onnistunut huijaamaan häntä toden teolla ja Delphi uskoi nyt, että tämä pystyi vaikka mihin.

Delphine yritti hymyillä kuullessaan Wyattin sanat. Poika aivan tosissaan halusi auttaa. Se oli melkein liian ystävällistä. Delphine ei ollut mielestään ansainnut sellaista.
"Ei mua haittaa," Delphine totesi. Hän ei todellakaan ollut nyt oma, puhelias itsensä. Hän oli paljon vaisumpi ja vähäsanaisempi kuin aikoihin. Ja kun hän puhui, hän puhui asioita, joita ei normaalisti olisi paljastanut kenellekään.
"Mä en taida itsekään tietää mikä auttaa. Ehkä se jos saan muuta ajateltavaa. Musta tuntuu että olisi parasta vaan unohtaa koko Nicole, kun ei se musta edes välittänyt tosissaan. Oikeastaan, musta tuntuu että toi meidän ero oli tavallaan hyvä juttu, enkä mä enää tiedä mikä mua tässä eniten surettaa. Jos mä vaan saisin ajatukset selkiämään, niin se varmaan olisi parasta. Kaikki on niin sekavaa."
Taas Delphi tiesi kuulostavansa ihan oudolta ja typerältä, mutta hän ei enää jaksanut välittää. Wyatt tuskin häipyisi enää, kun oli jo kuitenkin kuullut niin paljon. Kaiken oikeastaan.
"Melkein neljä kuukautta, ei sen enempää. Onneksi, koska varmaan tuntuisi vielä tätäkin pahemmalta," tyttö vastasi ja vilkaisi Wyattia nopeasti. Hän ei halunnut toisen kiinnittävän liikaa huomiota itkuiseen ulkonäköönsä, vaikka tiesikin jo, että toinen oli huomannut kuinka kamalalta hän näytti.
"Olisi se ollut kyllä kamalampaa saada tietää tuollainen asia vaikka vasta vuoden päästä. Ihan hyvä kai, että näin kävi. Tai sitten ei. En tiedä."

//Kamalaa. En mä osaa ollenkaan pelata tämmöstä >__

Wyatt oli tyytyväinen, ettei Delphi syyttänyt itseään, ainakaan kokonaan. Pojan yksinkertainen ajattelu oli mennyt jo hieman solmuun miettiessä. Olisiko tyttöä pitänyt kohdella uhrina vai pahantekijänä, kuten kahdesta muusta ajateltiin. Wyatt tunsi kuitenkin myötätuntoa toista kohtaan ja osoitti sitä kuuntelemalla. "Sä et oo tainnut kertoa tästä kenellekään muulle?" arveltiin toisen epäselvien ajatusten vuoksi. Wyatt talutteli pyöräänsä, välillä luoden silmäyksiä Delphineen tuon puhuessa nyt Nicolen unohtamisesta. Kuulosti ihan hyvältä vaihtoehdolta... "No onneks sä et nää kaikkea kahtena, se vasta olisi sekavaa" sanottiin ja pyöritettiin päätä hetimiten huonolle huumorille, "öö, sori."

"Jos kerta haluat jotain muuta ajateltavaa, mun ei varmaan kannattais sitten kyselläkään", Wyatt tajusi ja olisi melkein halunnut peruttaa edellisen kysymyksen. Miksi hän edes oli kysynyt? Kaikki muut tajusivat olla tässä tilanteessa varmasti hiljaa tai käyttäytyä muuten oikein. Delphinen järkeilystä oltiin samaa mieltä. Mitä pitempi aika, varmasti vaikeampi loppuminen olisi hyväksyä. Mutta pojasta neljä kuukauttakin taisi olla liikaa tytölle, vaikkei sitä myönnetykään. Wyatt ihmetteli myös sitä, että kuka voisi jatkaa tuollaista julmuutta vuoden ajan. "Mennäänkö yli", tavis ehdotti hymyillen, hiljentäen melkein pysähdyksiin ja osoittaen pikaisesti suojatietä tytön toisella puolella. Siitä kohdalta näkikin jo puiston reunan, joka kiinnitti huomion tiheillä pensaillaan.

"Hmm, tietysti voit vielä puhua, mutta voidaan mua puhua jostain muustakin. Jostain mistä sulle tulis parempi mieli?" hän kuulosti neuvoineen ihan toisen isoveljeltä. Oliko toisella edes isoveljeä, Wyatt ei muistanut mitä toinen oli perheestään puhunut. "Tai voidaanhan me olla hiljaakin, mutta sillon mun tekis liikaa mieli kuunnella musiikkia", kitaransoittaja sanoi, myöntäen musiikki-intohimonsa vakavuuden.

"No, täytyy myöntää että oot ensimmäinen joka tästä kuuli," Delphine vastasi. Hän ei ollut voinut kertoa äidille ja isälle, nämä kun vain saarnaisivat hänelle, eivätkä osaisi ollenkaan lohduttaa. Olisivat vain aidosti iloisia hänen puolestaan, kun kerran tyttöystävästä päästiin eroon. Delphinen vanhemmat eivät nimittäin voineet vieläkään oikein hyväksyä sitä, että hän piti myös tytöistä. Isä ei sitä ainakaan ymmärtänyt.
Delphi olisi tietenkin voinut kertoa veljilleen tai siskoilleen, mutta ei halunnut häiritä näiden elämää omilla ongelmillaan. Wyatt oli joutunut nyt hänen purkauksensa uhriksi, kun oli vain sattunut olemaan paikalla.
"Joo, mennään vaan," Delphi sanoi ja lähti sitten kävelemään suojatien poikki. He olivatkin jo melkein perillä puistossa. Ja mitä ihmettä he sitten tekisivät puistossa? Delphi ei ollut lainkaan miettinyt sitä. Kaiketi he voisivat vain jatkaa juttelua, kunhan puhuisivat jostain muusta kuin Nicolesta. Ei Wyattin pitänyt joutua kuuntelemaan melkein tuntemattoman tytön vuodatuksia.

"No, me voidaan vaikka puhua sit musiikista," Delphine ehdotti. Se oli ainakin aihe, josta hän saattoi puhua vaikka kuinka paljon ilman, että ajautuisi joihinkin synkeisiin muistelutuokioihin. Nicole kun ei ollut paljoa mistään musiikista välittänyt. Ei ainakaan mistään sellaisesta, jota Delphi olisi kuunnellut tai soitellut. Ainahan hän oli saanut pitää musiikin omana harrastuksenaan.
"Pitäisikö meidän taas joskus soittaa yhdessä?" punapää ehdotti, kun ei nyt saanut mieleensä mitään sen fiksumpaa aloitusta musiikkikeskustelulle. Ja no, olihan se niin, että hän halusi soittaa Wyattin kanssa uudelleen, edellinen kerta kun oli jäänyt melko lyhyeksi.
"Kyllä mä ymmärrän jos et halua, mutta kunhan vaan ehdotin," Delphi lisäsi hetken kuluttua. Hän ei ollut ollenkaan varma siitä, vaivautuisiko Wyatt edes harkitsemaan toistamiseen soittamista hänen kanssaan. No, miten sitten olikin, niin olipahan nyt ainakin kysytty.

Tavis olisi voinut puhua myös fysiikasta, ja tehtävistä jotka he olivat saaneet, mutta se ei olisi kiinnostanut naisosapuolta siinä määrin missä musiikki. "Tietysti meidän pitäisi soittaa", Wyatt vahvisti ja heilautti hiuksia pois tieltä. "Jos olisi kitarat, voitais soittaa vaikka heti", sanottiin hymyillen. Nuottien puuttuminen ei olisi haitannut pätkääkään, mutta soittimia ei ollut, joten ehkä he olisivat voineet kokeilla ilmakitarointia? Wyatt ei ollut ryhtymässä mihinkään outoon ainakaan julkisella paikalla. "Hei toi olis ollu mun repliikki", naurahdettiin sitten. Tytön oli parempi muistutella mieleen kenen takia soittotuokiosta oli jäänyt paha maku suuhun. Ja kenen olisi pitänyt olla valmis siihen, ettei toinen haluaisi. Wyatt ei olisi itse ymmärtänyt jos olisi sanonut ei. Ei ollut mitään syytä siihen oamsta mielestä ainakaan. "Mehän sitä paitsi jo sovittiin että sä tuut meille, jos muistat."

Nyt jalkojen alla kuului hiekan rapinaa kun jalkakäytävällä taas ei. Ensimmäiselle penkille oli ryhmittynyt ihmisiä, joten matkaa piti vielä jatkaa. Paras tapa matkankuluksi oli puheleminen. "Ostin muuten pari levyä alesta, jotain tuntemattomia bändejä. Oli aika hyvä tuuri että ne olikin sit ihan kuunneltaviakin", Wyatt sanoi mielissään. Hän uskoi tytönkin pitävän ja ehkä kuunteluttaisi niitä toisella.
Seuraava penkki tuli vastaan, nyt se tyhjänä. "Tähän vois varmaan mennä." Poika pysäköi pyöränsä penkin viereen jalalle nojaamaan.
Reppu heilautettiin pois selästä ja penkille istuuduttiin. Reppua pidettiin hetki sylissä, koska sitä ei jaksettu siitä mihinkään siirtää. Yhtäkkiä muistui jotain pojan mieleen ja tämä rupesi avaamaan reppuaan. Sieltä nostettiin rasia, jonka kansi poistettiin ja sisältö näytettiin Delphinelle. "Suklaakeksejä à la täti. Haluatko?" Hän oli täysin unohtanut saamansa matkaeväät, jotka oli tarkoitettu oikeasti kotiinviemisiksi.

"Joo, niin me kyllä sovittiin," Delphine totesi. Hän vain oli ollut melkein varma siitä, ettei poika enää halunnut hänen kanssaan toistamiseen soitella. Onneksi hän oli ollut väärässä, sillä Wyattin kanssa soittaminen oli ollut mukavaa, vaikke heidän soittotuokionsa ollut kovin pitkään kestänyt. Ehkä seuraavalla kerralla he pääsivät sitten soittamaan ihan niin pitkään kuin vain jaksaisivat.
Puisto tuntui paljon viihtyisämmältä paikalta kuin kaupan edusta. Siellä oli selvästi rauhallisempaa, eikä tarvinnut pelätä miljoonan ohikulkijan huomaavan itkun turvottamia silmiä. Itkuisuus oli ehkä jonkin verran hälvennyt, eihän Delphi edes ollut enää itkenyt sen jälkeen kun Wyatt oli paikalle ilmaantunut. Se oli hyvä asia. Ehkä puhuminen ja seura oikeasti auttoivat.

"Ai jaa," Delphi sanoi. Nyt hän onnistui jopa kuulostamaan aidon kiinnostuneelta. "Millaisia bändejä?"
Delphine istuutui Wyattin viereen penkille. Se todellakin tuntui paremmalta istumapaikalta kuin pyöräteline. Tyttö seurasi hiljaisena toisen tekemisiä. Hän luuli, että poika kaivoi repustaan esiin ostamansa levyt, mutta niin ei sitten tapahtunutkaan. Levyjen sijaan esiin kaivettiin rasiallinen keksejä.
"No, jos mä yhden maistan. Kiitos vaan," Delphine sanoi, vaikkei ollutkaan ihan varma tekikö hänen oikeasti mieli syödä yhtään mitään. Tyttö siis nappasi yhden keksin ja maistoi sitä. Hyväähän se oli, eikä hän muuta ollut odottanutkaan.
"Sun täti on tosi hyvä leipuri," tyttö totesi. "Ainakin nämä on tosi hyvän makuisia."
Delphine ei tajunnut johtuiko se keksistä, seurasta vai paikasta, mutta jotenkin hän tunsi olonsa paremmaksi. Mikään iloinen ilmestys hän ei todellakaan vielä ollut, eikä se olisi ollut siinä tilanteessa edes mahdollista. Pirteämpi hän kuitenkin oli, eikä vaikuttanut enää niin epätoivoiselta ja ahdistuneelta.

// ääh, mulla kesti kamalasti :c

"Niissä oli grungea, perusrokkia ja syntikkasoundeja, mut ne kuulosti uudelta", poika selitti. Tai yritti selittää parhaansa mukaan. Hyvää kamaa kuitenkin olivat, vaikka kuvailulla ei saanut varmastikaan minkäänlaista kunnollista käsitystä. Tai niin hyvää, kun oltaisiin haluttu. Delphine suostui ottamaan yhden keksin, poika taas otti kaksi ja laittoi rasian pois. Wyatt nyökytteli keksien hyvänmakuisuudesta puolet sellaista suussaan. Kyseisien valmistukseen käytettiin joitakin 'salaisia aineosia' jotka eivät sisarenpojalta ainakaan menneet läpi. "Niin hei, oisit sä saanut lisääkin", sanottiin pikaisesti. "Kyllä ne kotona ymmärtää jos niille ei jää ollenkaan. Kerron vaan, että halusin piristää jonkun erityisen päivää", poika hymyili, "ja joka sillä hetkellä tuntui tarvitsevan jotain hyvää." Tyhjän keksiastian tuominen ei olisi yhtään huono juttu. Täti kun teki niitä melkein liukuhihnalta ja poika oli kuullut äitinsä olevan jollain laihdutuskuurilla. Syötyään toisenkin keksin ja pyyhittyään suunsa, reppu sai luvan mennä penkille. "Onko sulla muuten parempi olo? Sä ainakin ehkä näytät siltä..." todettiin hyväntahtoisesti.

"Tää on hyvä paikka keskellä kaikkea", todettiin, tarkoittaen pientä puistikkoa, joka toimi kuin pakopaikkana. Wyattille sellaiset löytyivät yleensä maanpinnasta ylempänä, jollain tietyillä katoilla, joille pääsi helposti. "Viihdytkö sä muuten maalla tai siis kauempana kaupungista? Vai ootko henkeen ja vereen kaupunkilainen?" Wyatt hymähti omille muistoilleen, jotka liittyivät ja päätti jakaa niitä myös toiselle. "Oon ollu joskus partiossa, niin silloin käytiin leireillä keskellä ei mitään." Nuotion sytytys onnistuisi varmasti vieläkin, mutta solmujen tekeminen tuskin onnistuisi. Mutta leireillä kerrotut kummitusjutut tultaisiin muistamaan.

Delphine kuunteli toisen kuvausta tämän uusista bändilöydöistä. Kuulosti ihan mielenkiintoiselta. Kaikki rokki oli tytölle mieleen ja hänen alkoi tehdä mieli tutustua kyseisiin bändeihin.
"Ahaa, kuulostaa ihan kivalta," tyttö sanoi ja vilkaisi pikaisesti Wyattia. "Pitäis munkin varmaan mennä ostamaan jotain uutta."
Uutta tyttö tosiaan nyt kaipasi. Hän ei halunnut muistella mitään vanhoja juttuja, varsinkaan niitä jotka muistuttivat jollain tapaa Nicolesta. Tosin musiikki oli melkein kokonaisuudessaan asia, joka sai ajatukset pois tytöstä. Nicole ei pahemmin ollut pitänyt mistään musiikista, ainakaan ei sellaisesta mitä Delphi kuunteli. Oli heillä kuitenkin ollut jotakin yhteistä: halu parantaa maailmaa. Ja Ryan...
Kuullessaan sanan erityinen, Delphine hämmentyi hetkeksi, mutta tuskin Wyatt sitä huomasi, sillä tyttö vain tuijotteli kenkiään. Punapää ei todellakaan uskonut, että poika tarkoitti sanoilla mitään, mutta oli se silti jotenkin hassua kuulla tuollaisia sanoja. Tai sitten sanat kuulostivat hassuilta vain hänen mielentilansa takia.

"Kyllä tää yksi oli ihan tarpeeksi," Delphine tajusi sanoa. Ei hänelle maittanut mikään ruoka, eikä ollut edes nälkä. Hän oli syönyt vain aamulla, eikä sen jälkeen mitään ennen saamaansa keksiä.
"On mulla vähän," Delphi vastasi toisen kysymykseen hänen olostaan. "Ehkä se oli tuon keksin ansiota."
Delphi onnistui taikomaan kasvoilleen jo iloisen tapaisen virnistyksen kääntäessään katseensa taas Wyattiin. Tyttö alkoi olla kuitenkin melko varma siitä, että hänen olonsa oli parantunut siksi, että hän oli saanut puhua ja että hänen ei tarvinnut olla yksin. Ajatukset oli paljon helpompi pitää poissa Nicolesta ja Ryanista, kun oli joku jonka kanssa puhua kaikesta muusta.
"Maalla on ihanaa," Delphine totesi. "Siellä on niin paljon raikkaampaa ja vihreämpää kuin täällä. Mun mielestä olis tosi kiva jos täälläkin olis isoja metsiä ja villiä luontoa. Se on tosi typerää, kun ihmiset ei enää tunnu välittävän luonnosta ollenkaan."
Nyt oltiinkin päästy aiheeseen, josta Delphi jaksoi aina innostua. Hän oli aina pitänyt luonnosta ja eläimistä, eikä sietänyt sitä, että ihmiset valtasivat kaikki maat itselleen. Olisi ollut paljon parempi, jos ihmiset olisivat typerämpiä, eivätkä olisi keksineet autoja, eikä mitään teollisuutta olisi.
"Mä en ole koskaan ollut partiossa, mutta se on varmaan ihan kivaa. Olis voinut olla mulle sopiva harrastus," tyttö sanoi ja hymyili. "Sä varmaan tiedät sitten aika paljon luonnossa liikkumisesta? Ja yleensäkin luonnosta?"

"Ja jos sattuu hyvä tuuri, on joku kolme kahden hinnalla -tarjous", Wyatt lisäsi toisen aikeisiin, jotka kuulostivat erittäin toteuttamiskelpoisilta.

Wyatt toivoi ettei Delphi hermostuisi hänen jatkuviin kyselyihin olosta ja sen paramisesta. Onneksi punapää oli rauhallinen eikä ärsyyntymisen merkkejä näkynyt. Mutta oli keksin ansiota tai ei, poika otti tyytyväisenä vastaan tiedon paremmasta mielestä. Vaikka, olihan se voinut olla valhe, jolla rauhoittaa hänen jatkuva kysymystulva asiasta. Tosiaan kun ei tiennyt yhtään paremmin, toisen oloa ei osannut arvioida. Tavis halusi uskoa tytön sanaan, ja kyllä jotain hymykin kertoi.

"Niin ja jos edes yhden suuren metsän haluaa löytää, pitää mennäkin aika kauas." Samaa mieltä oltiin, ettei ihmiset viitsineet enää - vai olivatko koskaan jaksaneet - välittää luonnosta. Laiskuutta, ja jatkuvasti esillä olevaan aiheeseen kyllästymistä. "Mun isäpuolen vanhemmilla on jopa maatila ja siellä käyminen on ihan virkistävää", Wyatt kertoi, sillä se oli yleensä se paikka, jossa luontoon tutustuttiin enemmän. Siellä sai liata kätensä 'oikeissa töissä' kuten kyseiset maatilalla asuvat muistuttivat. Mielikuvat tutusta paikasta vaihdettiin pikkupuistikon silmäilyyn, etenkin yhden roskiksen kyljessä olevaan mainokseen. Hauska oli huomata, että häntä ja tyttöä yhdisti toinenkin aihe musiikin lisäksi. Tietysti Delphine olisi viihtynyt jos luonto ja kunnioitus muuta elämää kohtaan kiinnostivat. "Olihan se ihan jees tiettyyn ikään asti", Wyatt muisteli aikaa jolloin lopetti, ja naurahti, "sitten kun se ei enää ollut enää cool niin piti lopettaa." Ei se ihan noin mennyt ja hän pyörittikin päätänsä. Eihän poika välittänyt mikä oli hienoa ja mikä ei. "Oikeesti musiikki tuli tielle tai siis vei mut eri tielle." Yksi harrastus oli korvattu toisella, mutta se ei kaduttanut. "Olihan mulla se koripallokin, mut sen lopetin aikasemmin."

Delphine totesi pojan tiedoista aihetta kohtaan, johon hymyiltiin. "Kai mä joo tiedän. Ehkä enemmän kuin moni yhteensä", arveltiin ajatellen kaupunkilaistuneita nuoria, jotka vain raapaisivat pintaa maantiedon tunnilla. Oli jokaisen oma asia, ollakko vai eikö olla ympäristötietoisia, hänelle ei rooli muiden herättelijänä oikein sopinut. "Nyt kun päästiin suuriin paljastuksiin, mitäs sä oot harrastanu?" sinisilmäinen hymyili, siristi silmiään. "Oon ihan varma että oot harrastanu joskus balettia?" arvailtiin.

"Niin, se olisi kyllä ihan kiva juttu," Delphine totesi. Olihan se nyt varmasti jokaisen mielestä mukavaa, jos sai ostettua levyjä halvemmalla. Ne kun eivät ihan ilmaisia olleet, eikä tytöllä ollut läheskään aina varaa ostella uusia levyjä. Ehkä olisi kannattanut hankkia töitä? Vuokrarahoja ei aina viitsinyt kinuta äidiltä tai siskoilta, joten ehkä sitä kannattaisi ihan vakavissaan harkita. Ja työ voisi olla ihan hyväksi, ei ehtisi ajatella niin paljon asioita ja pian Nicole ja Ryan ehkä unohtuisivat kokonaan.
Delphine pakotti ajatuksensa pois kaksikosta ja keskittyi kuuntelemaan pojan puhetta. Oli tosiaan harmillista, kun kunnon metsät olivat niin kaukana San Diegon kaupungista. Olisi ollut mahtavaa, jos lähempänä olisi ollut jokin paikka, jossa ihastella puita ja vain nauttia luonnosta.
"Oot onnekas," Delphine totesi kuullessaan pojan sukulaisten maatilasta. "Mun sukulaiset asuu kaikki kaupungissa tai ainakin jossain esikaupunkialueella. Mutta mä oon päättänyt, että muutan jonain päivänä kyllä pois kaupungista. En mä voi ikuisesti elää tällaisessa betoniviidakossa, ei sovi mulle."

Delphine hymyili. Tuntui mukavalta puhua asioista, jotka eivät liittyneet millään tapaa Nicoleen tai Ryaniin. Onneksi Wyatt oli sattunut kulkemaan hänen ohitseen ja huomannut hänet, muuten hän olisi varmasti vain painunut syvemmälle murheen laaksoihin.
"No joo, moni ei kyllä tiedä luonnosta yhtään mitään," punapää sanoi. Itse hän tiesi yhtä jos toistakin, oli lähestulkoon ympäristöaktivisti, mutta ei nyt ihan kuitenkaan. Tosin hän vastusti eläinkokeita, lentokoneita ja roskaamista, mutta ei se nyt vielä ollut ihan aktivistien touhua. Hän ei osallistunut mielenosoitukseen, eikä turmellut turkistarhoja. Roskaamisesta hän kyllä uskalsi valittaa jopa tuntemattomille ihmisille.
"En nyt sentään balettia," tyttö sanoi ja onnistui jopa naurahtamaan. Hän ei osannut edes kuvitella itseään pyörähtelemässä balettitossut jalassa. Aivan liian hölmöä!
"Mutta harrastin mä joskus joukkuevoimistelua. Sellaista nauhojen ja renkaitten heiluttelua. Ja virkkausta oon harrastanut aina, vieläkin." Delphine kertoi. Virkkauksesta tulikin mieleen, että hänen piti muistaa joskus hankkia lankoja uuteen pipoon. Piposta tulisi luultavasti musta, mutta kyllä hän siihen koristeeksi käyttäisi muutakin väriä.
"Muuten Wyatt..." tyttö aloitti pienen hiljaisuuden jälkeen. "Mun on ihan pakko sanoa sulle kiitos."
Katse kohdistettiin nyt pojan silmiin, samalla hymyiltiin hiukan.
"Siis siitä kun sain puhua sulle ja kun oot saanut mut paremmalle tuulelle. Mulle ei varmaankaan olisi tehnyt hyvää olla pidempään yksin."

"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", tokaistiin kaupungista pois muuttamiselle. "Mä en tiiä haluanko aina asua täällä, sen näkee sitten myöhemmin." Nyt ei ollut tarvetta muuttaa mihinkään. "Ehkä sä vielä omistat jonkun oman saaren tai jonkun maapalan" Wyatt mietti. Hän ei tosin tiennyt piti tyttö merestä. Ehkä kuitenkin piti, koska sijaitsihan San Diego rannikolla. Siinä missä meri tuntui omalta takapihalta, oli surffaus rinnastettavissa pyörällä ajoon. Paitsi niille, jotka muuttivat täydellisen erilaisesta paikasta. Kuten Wyattille, joka ei vieläkään hallinnut sitä.

Tavis sai tietää arvauksensa menneen väärin. Tytön mainitsema joukkuevoimistelu kuulosti hankalalta, etenkin jos siihen lisäsi nauhat ja renkaat sotkemaan asiaa. Jos lajia ei olisi tv:stä sattunut näkemään, oltaisiin epäily sellainen onnistuvan ollenkaan. Yhtä ihmeellistä kuin varpaankärjillä tepsuttelu. "Myytkö sä sit jossain sun virkkaustekeleitä vai teetkö vaan omaksi iloksi?" tavis kysyi, pitäen kiinni nilkasta. Poika ei voinut todeta että hän olisi halunnut kokeilla samoja lajeja, kuten tyttö oli todennut partiosta. Ilman kokeiluahan ei voinut sanoa mitään, mutta poika ajatteli jättää senkin väliin.

Poika ymmärsi heti, että seuraavaksi tuli jotain eri aiheeseen liittyvään. Hän saikin kiitoksen ja se otettiin vastaan. "Ole hyvä vaan." Olisi voitu jatkaa, ettei hän ollut tehnyt mitään, mutta tytön hymy peilattiin vain takaisin. "Oli mukava olla hyödyksi, ainakin sen edellisen jutun takia", Wyatt sanoi muistellen. Poika uskoi että Delphine olisi selvinnyt ilman hänen vähäpätöistä apua. Muttei pidetty pahana, että he olivat törmäneet. "Sä kyllä tuut pärjäämään ilman niitä tyyppejä, eikö niin?" Wyattin käsi oli ollut selkänojalla jo hetken ja nyt hän laski sen hetkeksi toisen olkapäälle pitäen kiinni. Pian sormet haroivatkin hiuksia pois silmiltä. Katse oli suunnattu toisaalle, ajatukset taas ei. Hän oli sanonut nyt oman kantansa ihmisistä, joiden takia Delphi oli itkeskellyt. Ei sellaisia tarvittu.

"No tuskin nyt omaa saarta kuitenkaan," Delphine tokaisi. "Tai ehkä jos musta tulee oikein rikas."
Kieltämättä ajatus omasta saaresta oli hyvin kiinnostava. Saisi olla rauhassa, eikä tarvitsisi välittää autoista ja muusta liikenteestä. Hänen saarelleen ei nimittäin millään autolla pääsisi, vaan pitäisi käyttää venettä. Todennäköistä kuitenkin oli, ettei hän koskaan mitään saarta ostaisi. Mieluummin hän asuisi maaseudulla, jossakin pienessä metsämökissä. Sellainen paikka olisi varmasti hänelle kaikkein paras. Sillä hetkellä se ainakin houkutteli kaikista eniten.
"Ihan omaksi iloksi vaan," Delphi vastasi. "Ja mitä nyt välin lahjaksi jollekin. En mä niitä niin paljon tee että sillä mitään voisi tienata."

Delphine ei tiennyt mitä olisi sanonut pojan kommenttiin. Kaiketi tuo oli oikeassa ja hän pärjäisi ilman Nicolea ja Ryania. Tai sitten tuo saattoi olla väärässä. Se kuitenkin oli varmaa, ettei hän sillä hetkellä halunnut nähdä kumpaakaan, eikä kuulla miten nämä nyt olivat onnellisia yhdessä. Piti kai yrittää vain unohtaa ja jatkaa elämää. Olihan se nyt parempi, kun ei enää ollut kenenkään leikkikaluna.
"No, ehkä mä pärjään. Sen näkee sitten," Delphi sanoi. "Mutta nyt mä en halua nähdä niitä enkä puhua niistä. Naurakoot nyt sitten yhdessä mun typeryydelle."

//Nyt jäi todella typeräksi ja lyhyeksi. Aivot ei vaan toimi niin kuin pitäisi.//

//Sekaista tekstiä tulossa!

Wyatt hymähti. "Jollakin meidän ikäisellä tai meidän koulussa olevan perheellä saattaa olla jo yksityinen saari." Ei ollut vaikeaa älytä mistä ryhmittyneestä puhuttiin, kermalaisista, jotka olivat jo rikkaita. Heidän ei tarvinnut odottaa tehdäkseen asioita, joihin tarvittiin kahisevaa. Mutta heidän piti muokata siinä tapauksessa lausetta 'sitten kun musta tulee rikas'. Ehkä muotoon 'sitten kun musta tulee älykäs', kenties. Poika tiesi ajattelevansa pahasti, ja suuntasi katseensa kesken katkerankermaisten ajatuksien Delphineen. Tyttö sai unohtamaan aiheen.

Delphi ei kaupannut virkkauksiaan, vaikka olisi hyvin voinut, jos olisi halunnut. Nykyään myös ihmeellisimmätkin ideat toimivat... Poika tienasi joskus (tosin hyvin, hyvin vähän) omalla harrastuksellaan. "En oo tainnut kertoa, että soitan joskus keskustassa kitaraa, omaksi ja muiden iloksi", Wyatt sanoi. "Se taitaa olla enemmänkin vanhojen miesten puuhaa, joilla ei oo muuta tekemistä, mut musta se ihan hauskaa." Ei hän välittänyt heittikö kukaan yhtään mitään avonaiseen kitaralaukkuun. Jos joku jäi kuuntelemaan, se kelpasi paremmin. Katusoittelijana hän halusi piristää muiden päivää.

Wyatt oli aloittamassa, ettei tytön kannattanu pitää itseään typeränä, kunnes kuuli puhelimensa soivan vaimeasti repussa. Sanat tyrehtyivät nopeasti ja hän jatkoi toisin sanoin: "Sori, täytyy vastata." Tavis vastasi rennolla tervehdyksellä, niin kuin tutuille tehtiin. Puhelimeen kerrottiin että oltiin matkalla, mutta hänellä saattaisi vielä kestää. Ilmeestä päätellen poika oli yllättynyt sanoista jotka sai vastaukseksi toisesta päästä ja muutamien kyllä-sanojen jälkeen lopetettiin. "En huomannutkaan että kello on näin paljon" Wyatt sanoi pistäen kännykän verkkaisesti pois. "Mä oon kuulemma myöhässä", Wyatt kertoi ja naurahti.

"Joo, taidan tietää hyvin keitä tarkotat," Delphine tokaisi. Koulun kermasta Wyatt aivan varmasti puhui, eihän kellään muulla voinut rahaa olla saareen, paitsi jollakin joka oli onnistunut pysyttelemään salassa rikkaana. Tai joka oli menettänyt paikkansa kermassa, kuten eräs nörttityttö, joka hänen muistaakseen oli ihan rikas.
Delphi itse ei niin rahasta välittänyt. Hänellä oli rahaa melkein tarpeeksi. Toki muutama satanen lisää kuussa olisi kelvannut, mutta hän pärjäsi hyvin ilmankin. Hän ei edes olisi osannut elää elämää, johon kuului jokapäiväinen tuhlailu. Hän ei ollut sellaiseen tottunut ja olisi varmasti seonnut jos olisi saanut liian isoja rahasummia käyttöönsä. Hänestä olisi kaiketi hiljalleen muovautunut sellainen tyhjäpäinen blondi, jollaisia heidän koulunsa kermalaisten joukossa oli muutamia.

"Mä uskon että se on hauskaa," Delphine sanoi kuullessaan toisen kadulla soittamisesta. "Mun mielestä on mukavaa kuunnella kaupungilla jos siellä joku jotain soittaa."
Delphine odotti rauhassa, kun toinen puhui puheluaan. Kun toinen sitten kertoi olevansa jo myöhässä, tyttö tunsi pientä pettymystä. Pitikö toisen nyt sitten lähteä ja jättää hänet taas yksin? Hän ei ollut ihan varma miten selviäisi pitkästä illasta kotona ilman seuraa.
"Pitääkö sun nyt sitten mennä?" Delphine kysyi ja katsoi toista silmiin kysyvästi. Hän ei halunnut Wyattin lähtevän, mutta kyllä hän tajusi, että jos toisen piti mennä, niin silloin piti. Hän vain ei halunnut olla yksin. Silloin kaikki ikävä palautuisi taas mieleen, ihan varmasti. Vaikka toinen lähtisi, niin hän ei ainakaan menisi vielä kotiin.