This can't be happening to me

((Seura on erittäin tervetullutta))

Kirjastonhoitaja ei katsellut kovin hyvällä Deborahia, jonka korkokengistä kantautui melkoinen kopina muutoin hiljaisessa kirjastossa. Tuikeita katseita loivat myös muutamat alempiarvoiset, mutta kukaan heistä ei tullut huomauttamaan asiasta päin naamaa. Niinpä Deborah sai rauhassa kopistella tutkimaan hyllyä, johon oli ympätty mm. italian, ranskan ja espanjan sanakirjoja, sekä muuta vieraskielistä kirjallisuutta.

Hennon vaaleanpunaiseksi lakattu etusormen kynsi kulki kirjojen selkämyksiä myöten tytön hakiessa opusta, josta olisi apua ranskan ainetta varten. Hän oli painiskellut aiheen kanssa edellisenä iltana, yrittäen päättää olisiko Christian Louboutin vai Marie Antoinette parempi valinta. Edellinen oli ehdottomasti mielenkiintoisempi, mutta ajateltuaan asiaa tarkemmin, Deborah oli tajunnut opettajan todennäköisesti arvostavan enemmän henkensä jo heittänyttä kuningatarta kuin kenkäsuunnittelijaa.

Lopulta sopivalta vaikuttava kirja löytyi – kuinkas muutenkaan kuin ylimmältä hyllyltä. Edes kuuden sentin koroista ei ollut hyötyä, tytön sormet ylettyivät vain hipaisemaan kirjan alakulmaa. Kuka ääliö oli päättänyt rakennuttaa näin korkeat hyllyt? Louboutinit olisivat olleet sillä hetkellä tarpeen, niistä olisi saanut arvokkaat pari senttiä lisää pituuteensa. Kulmiaan kurtistaen Deborah vilkaisi ympärilleen, hakien katseellaan jonkinlaista jakkaraa, jolle nousta haaliakseen kirjan itselleen. Jakkaraa ei tietenkään siihen hätään mistään siunaantunut.

Kurottautuen varpailleen Deborah ojensi kätensä, kynsien epätoivoisesti kirjaa saadakseen siitä otteen. Ja lopulta kirja tosiaan tuli alas. Harmi vain, että sen mukana tuli ainakin viisi muuta opusta ryminällä lattialle. Kirjavyöryä väistääkseen Deborah loikkasi taaksepäin vain törmätäkseen pahaa-aavistamattomaan henkilöön, joka oli juuri ollut hänen selkänsä takana. Sinä päivänä katastrofit näyttivän tulevan ryöpyissä, sillä törmäyksen seuraksena tyttö horjahti sivulle, päätyen makaamaan rähmälleen lattialle. Jumalauta kuinka noloa!

//mie + harvey tullaan~ poikani looksit

Harvey Reidilla oli pahansorttinen ongelma... hän oli viime viikot vain ihastellut erästä bilsanryhmäläistään, joten häneltä oli mennyt viimeisen kahden viikon opetukset ihan totaalisen ohi. Hän oli täysin pihalla koko aineesta ja käsiteltävästä aiheesta. Ulkona. Out.
Herra oli saanut juuri tänään kuulla eräältä kaveriltaan, että ylihuomiseksi pitäisi olla 'se biologian essee palautettuna'. Hetken utelun jälkeen Harvey ymmärsi kaverinsa puheista että esseen aihe liittyi jotenkin johonkin solujuttuihin, Internetin käyttäminen lähteenä oli ehdottomasti kielletty ja sanamäärä oli about 1000 sanaa. Lähde siitä nyt sitten kehittelemään jotain kirjoitettavaa! Ryan Atkinsista saatettiin olla montaa mieltä, mutta varmaa oli että Have ei tahtonut mieheltä saada haukkuja myöhästyneestä esseestä.

Harvey oli etsiytynyt kirjastoon tutkimaan "solujuttuja", solubiologian kirjoja siis. Kirjastonhoitaja ei ollut erityisen tunnettu siisteydestään ja järjestelmällisyydestään, joten pojulta meni hetki ennen kuin hän edes löysi asiaan hämärästi liittyvät kirjat. Herran taskussa oleva iPod soitti jotain parin vuoden takaisia hittibiisejä, eikä poika voinut estää parin hassun tanssiliikkeen ottamista siinä bilsahyllyä tarkastellessaan. Ei ehkä paras mahdollinen paikka sisäisen tanssijansa valloille päästämiseen, ei etenkään kun joku takana olevaa hyllyä tutkiva päättää ottaa ja vetää nurin...

Musiikkiin, omalaatuisiin tanssiliikkeisiinsä ja kirjojen selkämyksiin syventynyt Harvey yllättyi ihan totaalisesti kun tunsi jonkun törmäävän selkäänsä. Hän läsähti päin kirjahyllyä poski edellä, feikkilasien sankojen painautuessa kipeästi ohimoon. Takana olevasta hyllystä ropisi kirjoja kovaäänisesti lattialle. Harvey irtautui sitten omasta hyllystään, ohimoaan pidellen ja silmiään räpytellen. Toinen kuuloke oli tipahtanut korvasta, feikkilasit olivat vinossa ja kasvoilla komeili hölmistynyt ilme. Pojan katse eksyi maahan kaatuneeseen olioon, ja kun hän tajusi kuka siinä makasi, meinasi hän kompastua alas pudonneisiin kirjoihin. Siinä oli se Deborah, Deborah Shaw-Willoughby. Holy shit. Harvey tunsi punastuvansa tuijottaessaan tuota kermaan kuuluvaa tyttöä silmät suurina. Deborah Shaw-Willoughby törmäsi muhun! kiljuivat Harveyn aivot. Poika ei tajunnut ojentaa kättään tytölle, ei kysyä oliko tuo kunnossa. Jätkä vain tuijotti suu auki. Miksei hän ollut aikaisemmin älynnyt miten nätti tämä yksilö oli...

((Yayyy, kiva saada seuraa ^^))

Lattialla maatessaan Deborah todella toivoi, että lattiaan ilmestyisi jättimäinen aukko, joka nielaisisi hänet. Tai ihan pienikin kelpaisi, kyllä hän voisi siitä puristautua pohjattomaan kuiluun. Pitkäksi aikaa hän ei todellakaan jäänyt maahan loikoilemaan, sillä nopeasti tyttö tajusi pukeneensa aamulla ylleen hameen. Hameen eikä mitään tietoa sukkahousuista tai legginseistä (niin hajamielinen tai typerä Deborah ei sentään ollut, että alushousutkin olisivat jääneet pukematta). Kiireesti tyttö loikkasi jaloilleen, nykäisten lyhyen farkkuhameen helman takaisin alas. Hienoa, hän olikin palanut halusta esitellä kukkakuvioisia alushousujaan koko koululle.

Vasta nyt Deborah uskalsi katsoa henkilöä, jota vasten hän oli vain hetki sitten läjähtänyt. Oli aivan naurettavaa toivoakaan, että kyseessä olisi ollut kirjastonhoitaja, joka olisi kuitannut asian valittamalla kirjojen kaltoinkohtelemisesta, sillä sellainen olisi ollut liian hyvää tuuria. Kohdatessaan itselleen tuntemattoman pojan katseen Deborah tunsi kuinka häpeänpuna kuumotti kasvojaan. Ainoa asia, josta hän sai olla kiitollinen, oli se ettei kyseessä ollut sentään kukaan kermasta.

”Etkö sä ennen ole nähnyt ihmisen kaatuvan?” tyttö kivahti, katsoen toista lähes haastavasti, kun tämä ei tuntunut reagoivan mitenkään. Deborah ei edes tiennyt, mitä hän oli toisen odottanut sanovan tai tekevän, mutta ei ainakaan jäävän töllistelemään huuli pyöreänä. Keräten ylpeytensä rippeet kasaan, Deborah kyykistyi noukkimaan lattialle pudonneet kirjat ylös. Mieluiten hän olisi painunut ulos koko kirjastosta ja jättänyt esitelmän sikseen, mutta ei hän voinut sellaista tehdä. Oli parempi esittää, ettei mitään karmeaa ollut tapahtunut.

Vasta kirjoja kerätessään Deborah rekisteröi ranteessaan jomottavan kivun, jonka kaatuminen oli saanut aikaan. Typertyneenä hän jäi katsomaan kättään, jossa kipu tuntui yltyvän jokaisen liikkeen myötä.

Harveylla oli uskomattoman typerä olo siinä jäätäessä. Hän oli ihan varma, että hänen kasvonsa olivat aivan tomaatinpunaiset. Deborahin noustessa ylös, oli Harveysta erittäin vaikeaa yrittää olla kiinnittämättä huomiota tytön paljaisiin sääriin. Joo, hiton hameet...
Pojun silmät kiersivät ihan vahingossa nopeasti tytön kokonaan, päätyen sitten hetkeksi tuon silmiin. Yskähtäen herra käänsi katseensa hiukan sivuun ja pyyhkäisi hermostuneena liian sliipattuja hiuksiaan. Hän nappasi toisenkin kuulokkeen korvastaan, laittoi iPodinsa pois päältä, sulloen musiikinkuunteluvehkeet sitten farkkujen taskuun ja yritti keksiä siinä samalla vielä jotain sanottavaakin. Olisikohan liian vaikeaa pyytää anteeksi? Tätä ongelmaa pohtiessaan otti herra vielä lasinsakin päästään, ja tyrkkäsi ne toiseen taskuun.

Deborah ehti avaamaan suunsa ensin. Harveyn simmut kääntyivät takaisin tyttöön.
"Oikeestaan ihmiset kaatuilee aika useasti mun seurassa", Harveylta pääsi. Sanat vain lipsahtivat hänen huuliltaan, ja poika ehti hymyilemään hetken vinosti, ennen kuin tajusi miten uskomattoman typerältä lausahdus oli kuulostanut, huolimatta siitä että se oli ihan totta! Kun hän älysi sanojensa outouden, laski hän katseensa lattiaan, huultaan purren ja jälleen punastuen. Tyhmä! Anteeksihan tässä oli pitänyt pyytää, eikä jäädä jutustelemaan mukavia...
Kerman tytön kyykistyessä sitten kokoamaan pudonneita kirjoja takaisiin hyllyyn Harvey oli hiukan kahden vaiheilla, auttaako vai eikö. Loppujen lopuksi herrasmies-Harvey voitti, ja poika laskeutui lattian rajaan auttamaan Deborahia kirjojen kanssa. Katseensa herra piti yksinomaan kirjoissa ja kirjahyllyssä, yrittäen unohtaa sen faktan että oli ihan laittoman lähellä jotain KERMAAN (!!) kuuluvaa, ja vieläpä naispuolista sellaista. Huhhuh.

Varovaisesti Harvey uskaltautui vilkaisemaan tyttöä.
"Sori kun olin tiellä kun kaaduit", poika sanoi ja ihmetteli heti mikä mahti maailmassa näitä tyhmiä juttuja hänen suustaan päästeli. "Se näytti aika pahalta, sun kaatumisesi siis. Sä et varmaan voisi pahalta näyttää edes yrit..." Harvey punastui jälleen, ja puri huultaan kiroten ajatuksissaan tosi pahasti, älyten vasta sitten että Deborah tuijotteli kättään jotenkin oudosti.
"Ootko kunnossa?" herra Reid tiedusteli aidon huolestuneesti. Hän oli kuitenkin salaa ylpeä siitä, että oli onnistunut sanomaan jotain suht fiksua.

((Voi elämä kun repeilen Harveylle :'D. Se on niin aww.))

Toisen hölistessä jotain siitä, miten ihmiset kuulemma kaatuilivat usein tämän seurassa, Deborah loi tyyppiin hitaan katseen, ikäänkuin kysyäkseen oliko tämä karannut kakolasta tai vain jättänyt lääkkeensä syömättä. Tytön teki melkein mieli tokaista, ettei hän ainakaan laonnut kenenkään miespuolisen henkilön jalkoihin kuin vilja vesisateessa, ei varsinkaan jonkun... nobodyn. Tyypillä taisi olla suuret luulot itsestään.

Hetken ajan Deborah ehti jo kuvitella, että toisen hullut höpinät olivat jo siltä erää riittäneet, mutta mitä vielä! Pian tämä jo pyyteli anteeksi jäätyään alle hänen kaatuessaan. Deborahin suupielet nytkähtivät huulille pyrkivän hymyn takia, mutta nopeastikos hän häivytti hymyn ja huulet jäivät aavistuksen tyytymättömään mutruun. Oikeasti hän oli se, jonka olisi pitänyt pyytää anteeksi, kyllä Deborah sen tiesi. Anteeksipyyntö jäi kuitenkin hänen osaltaan lausumatta, sillä siihen olisi mitä todennäköisimmin vaadittu jo aivotärähdys tai jokin muu houreita aiheuttava vamma.

”Tietysti,” Deborah vastasi automaattisesti, vaikka ranne ei tuntunutkaan olevan täysin kunnossa. Ehkä se kuitenkin oli vain venähtänyt ja kipukin katoasi muutamassa tunnissa. Tai seuraavaan päivään mennessä. ”Mulla on kisat viikonloppuna,” tyttö totesi lähinnä itsekseen, aivan kuin se olisi selventänyt täydellisesti sen, miksei käsi yksinkertaisesti saanut olla kipeä. Eikä esitelmän kirjoittamisestakaan mitään tulisi kipeällä kädellä.

Suoristautuessaan tyttö puristi kainalossaan etsimäänsä kirjaa, katsahtaen samalla poikaa tutkivasti. Hän ei osannut käsitellä tällaisia sosiaalisia tapauksia, joita hän ei tuntenut ja joihin ei ollut suotavaa edes tutustua. Paljon helpompaa oli vastailla niille uhoajille ja kateellisille, jotka joskus saattoivat käytävillä tai ruokalassa huudella jotain perään. Silloin jopa hänen normaalisti kireät kielenkantansa löystyivät sen verran, että hän saattoi huikata jotain yhtä töykeää takaisin.

Kauheaa kun nämä kermalaiset olivatkin niin pidättyviä. Tai siis hyvähän se oli. Meinaan Harvey olisi varmasti saanut sydänkohtauksen jos Deborah olisi vaikka hymyillyt huulien epämääräisen mutristelun sijaan. Mutta silti - Harveysta tuntui harvinaisen epämukavalta. Hän ei yhtään tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Ehkä hänen pitäisi vain kadota paikalta mahdollisimman nopeasti? Mutta eikö korkean statuksen tyttö sanoisi ihan suoraan jos ei seuraa kaipaisi? Vai sanoisiko?

Deborahin vakuuttaessa ranteensa olevan kunnossa, nyökkäsi Harvey alistuneesti ja käänsi katseensa takaisin hyllyyn ladottaviin kirjoihin. Parempi keskittyä vain niihin ja jättää puhuminen kokonaan pois. Ja ajatukset samaten, ei saanut pohtia mitään. Pohtiminen oli pahasta.
Pientä ajatustoimintaa pojun päässä herätti kuitenkin Deborahin maininta jostain kisoista. Harrastikohan tyttö jotain kilpaurheilulajia? Mitä tytöt yleensä harrastivat? Tanssia, ratsastusta, tennistä..?
Hyllyyn kasattavien kirjojen loppuessa lattialta tuli Harveylle entistä orvompi olo. Nyt hän ei voinut keskittyä enää mihinkään muuhun kuin Deborahiin. Ja sittenkin piti varoa ettei vain vahingossa jäänyt tuijottamaan. Esimerkiksi neidin noustessa takaisin ylös herra Reid äkkäsi silmiensä kääntynen ehkä hiukan liian kauaksi aikaa taas toisen sääriin. Poju tunsi itsensä joksikin epätoivoiseksi neitsyeksi. No, sellainenhan hän tietty olikin, vaikka nyt mennään taas ihan asian viereen. Harvey nousi itsekin, kasvoiltaan edelleen hiukan punaisena. Miksei hän voinut käyttäytyä normaalisti?! Silmät käväisivät Deborahin kasvoissa, mutta kääntyivät nopeasti takaisin lattiaan. Ääööäää. Poika oli lähellä paniikkia. Hiljaisuus oli painostava, Harvey oli ihan varma että tyttö lähtisi ihan näillä sekunteilla jollei hän sanoisi jotain fiksua ja filmaattista. Poika vaihtoi painoa jalalta toiselle, nostaen silmänsä lattiasta takaisin tyttöön.

"Harrastatko sä vai jotain?" poika kysyi - vahingossa. Ei hänen ollut tarkoitus, se oli ihan vahinko! Ja kyllä varmaan huomasikin että sanat olivat jälleen kerran päässeet hänen suustaan tahattomasti - vaikka kieltämättä tämä toteamus oli taas jo askel fiksumman keskustelun suuntaan. Siitä huolimatta poju puri alahuultaan, ja käänsi katseensa johonkin muualle. Olisi ihan vitun mahtavaa jos Deborah vain tiuskaisi jotain ja marssisi vihaisena tiehensä. Harvey olisi sitten joutunut palaamaan takaisin oman kirjansa etsimisen pariin, ja totta vie hän mielummin katseli tälläistä nättiä, sanoisinko jopa kaunista, kerman edustajaa.
"Ja muuten, etkö sä ole se Deborah?" Harvey tiedusteli nopeasti heti äskeisen kysymyksensä perään, ja onnistui jälleen katsomaan Deborahin suuntaan. Jopa hymy käväisi pojun huulilla. Vähät hän muisti että jotkut kermalaiset eivät pitäneet siitä, että heidän nimiään ei muistettu. Ja että hän oikeasti muisti toisen nimen - sukunimenkin - mutta mitä tahansa että saisi pidennettyä tämän keskustelun kestoa!

Pojan käytös oli vähintäänkin epäilyttävää, sen verran kummasti tämä pälyili vuoroin lattiaa ja tytön kasvoja. Ja hetkinen! Hänen jalkojaan?! Hetken aikaa Deborah oli epämiellyttävän tietoinen hameensa lyhyydestä ja vannoi ettei enää koskaan pukeutuisi kouluun muuhun kuin farkkuihin. Toppatakkikin voisi olla hyvä lisä, ainakaan ei joutuisi kaiken maailman pervojen tiirailemaksi.

Miltei yhtenä ryöppynä tulevat kysymykset tulivat melko puskista Deborahille, joka oli jo ollut valmis lähtemään paikalta ilman sen kummempia pulinoita. ”Joo, mä ratsastan,” Deborah vastasi. Jos tämä tyyppi kuuluisi niihin vitsiniekkoihin, jotka alkoivat laukoa jotain todella älykkäitä kaksimielisyyksiä ratsastamisesta, täräyttäisi hän toista kirjalla päähän. Tosin se vaikutti jopa Deborahin mielestä epätodennäköiseltä, vaikkei hän tätä tyyppiä edes tuntenut. Okei, tyyppi kyttäili lievästi kummallisesti häntä, mutta muuten tämä vaikutti melko harmittomalta.

”Ja kyllä, mä olen Deborah.” Deborah arpoi hetken mielessään pitäisikö hänen kysyä vai ei, ja joutui lopulta alistumaan silkalle uteliaisuudelle: ”Kukas sä olet?” Mitään sen muodollisempaa esittäytymistä tilanteessa tuskin tarvittiin. Hänhän oli tekemässä lähtöä aivan heti, oli ollut siitä lähtien kun oikea kirja oli löytynyt hyllystä. Missään tapauksessa hänen ei ollut tarkoitus jäädä rupattelemaan mukavia tai yhtään mitään muutakaan tämän tyypin kanssa.

”Oletko sä kunnossa? Kun mä äsken... kaaduin ja sä jäit alle,” tyttö kysäisi, kun ylpeys (hivenen myöhässä) antoi periksi tiedustella asiasta. Ei olisi pitänyt muistella koko asiaa ja samalla muistuttaa toistakin siitä. Jomottavassa ranteessa oli jo aivan tarpeeksi muistutusta. Anteeksi hän ei vieläkään ollut valmis pyytämään, eikä sitä päivää muutenkaan mahtaisi aivan heti tulla.

Tsuipadui, Harvey onnitteli itseään onnistuneesta arvauksesta Deborahin ilmoittaessa harrastavansa ratsastusta. (Ja hei, hienoin vitsi mitä tässä tilanteessa Harveylle tuli mieleen, liittyi hevosiin ja niiden maukkauteen leivänpäällisenä. Niin itsetuhoinen poika ei sentään ollut, että olisi tuon mainitun huumoripätkän suustaan päästänyt. Oh ei suinkaan, hän ei kyllä missään tapauksessa halunnut antaa itsestään vielä friikimpää kuvaa.)

Poika-pieni sitten melkein paisui onnesta toisen tiedustellessa hänen nimeään.
"Harvey", ilmoitti Harvey ja hymyili. Hän kyllä arveli ettei tyttö muistaisi nimeä kuin ehkä kymmenisen minuuttia, mutta poika soi itselleen oikeuden haaveiluun... hän toivoi jäävänsä mieleen, hän uskoi että Deborah aivan varmasti muistaisi hänet ja soisi joku päivä hymyn heidän törmätessään käytävällä...
Paitsi että tuo kaikki jäisi vain haaveiluasteelle, jos Harvey jatkaisi samaa naurettavaa linjaa. Hän oli jo varmasti antanut itsestään ihan kummallisen ensivaikutelman, ja hän vain jatkoi samaa linjaa, ja mikä pahinta - hän tiesi olevansa outo, ja hän tiesi sen vallan mainiosti. Hän ei kuitenkaan voinut sille minkään. Rauhoittuminen ja normaalisti käyttäytyminen tuntuivat ihan mahdottomilta ideoilta... ihan totaalisen mahdottomilta...

Haavekuviin uppoutunut onnellisia ajatteleva poika muuttui vielä hiukan onnellisemmaksi Deborahin avatessa suunsa uudestaan, ja ihan itse, ilman että Harvey edes teki aloitetta! Toisaalta toisen sanat tuntuivat hiukan pakotetulta, ja pojan hermostus vain kasvoi. Hänestä alkoi tuntua kuin hän häiritsisi tyttöä, ja hän ei tosiaankaan halunnut sitä.
"Mä olen ihan kunnossa", poika vakuutti, nyökkäsi varovasti ja hymyili. "Ohimoon vähän sattui, mutta muuten olen ok." Poika tuijotti hetken kirjahyllyä, jota oli tutkinut ennen kuin oli jäänyt tytön alle, mutta käänsi simmunsa pian takaisin toiseen.
"Häiritsenkö mä?" herra tiedusteli. Hänen kulmansa kurtistuivat hieman. "Voin kyllä lähteä kävelemään." Vaikka sitten kirjan etsiminen jäisikin kesken... mutta ei sen väliä...

//tsääp, sori kun on kestänyt >.<

Pojan nimi ei soittanut kelloja Deborahin päässä sen enempää kuin tämän kasvotkaan olivat. Mikään ihme se ei sinällään ollut, sillä eihän hän voinut tietää kaikkien naamoja ja nimiä, jotka kävivät samaa koulua. Oikeastaan Deborah ei ollut edes varma kaikkien niiden nimistä, jotka olivat hänen kanssaan samalla luokalla.

Deborah nyökkäsi lyhyesti Harveyn ilmoittaessa olevansa kunnossa. Ei hän edes tiennyt, mitä olisi tehnyt, jos toinen olisikin ilmoittanut kärsivänsä hirvittävästä päätuskasta törmäyksen jäljiltä. Todennäköisesti tyttö olisi vain kehoittanut tätä painelemaan terveydenhoitajan luokse ja se siitä.

Niin kovasti kuin tytön olisikin tehnyt mieli vastata myöntävästi, hän ei voinut tehdä sitä. Jokin Harveyssa vain sai hänet vaikenemaan ilkeyksien osalta ja pysyttelemään sen sijaan tuppisuuna. Toiselle ilkeileminen tuntui jokseenkin samalta kuin koiranpentujen potkiminen olisi todennäköisesti tuntunut. Molemmat olivat ehdottomasti reppanoita, Harvey ja koiranpennut. ”Et, jatka vain sitä mitä nyt olitkaan tekemässä,” Deborah sanoi vilkaisten kirjahyllyn suuntaan. Kai toinen oli ollut kirjahyllyä tutkimassa? Sillä jos Harvey olikin ollut vain väijymässä häntä, niin siinä tapauksessa Deborah ei todellakaan toivonut, että tämä jatkaisi puuhiaan. Hulluja oli monenlaisia, eikä hän tarkemmin ajatellen ollut tosiaan nähnyt, missä puuhissa Harvey oli ennen törmäystä.

”Mä jätänkin sut rauhaan,” Deborah ilmoitti, saaden itselleen lisää ihmetyksen aihetta siitä, miksi ylipäätään informoi toista asiasta. Ehkä hän oli tulossa sairaaksi tai sitten kolauttanut päänsä kaatuessaan ja houraili sen seurauksena.

//anteeksi tämä ihan laiton kesto :p eihän tästä ookkaan kun kuukausi ja pari.

Harvey tuijotti Deborahia vähän kummastuneena tuon kehottaessa poikaa vain jäämään ja jatkamaan aiempia puuhia. No, jos H olisi vähän viitsinyt ajatella, niin eivät tytön puheet niin erikoisia olleet - toinenhan oli jo selvästi löytänyt etsimänsä, joten miksi tuon pitäisi Harvey pois ajaa? Kyse oli sitä paitsi kirjastosta joka oli tunnetusti luuserien valtakuntaa.
"Joo-o", Harvey nyökkäsi sitten hitaasti. Hänellä oli vähän hölmistynyt olo. Poika haroi vaivautuneena hiuksiaan, astahti askeleen kirjahyllynsä puoleen (sen hyllyn, jota hän oli siis ollut silmäilemässä) ja totesi ajatuksissaan että ei tosiaankaan tajunnut kermalaisia. Hetken poika vielä hermostuneesti pyöritteli sormiaan, naputti kirjahyllyä, ennen kuin yritti käydä keskittymään itse kirjoihin, ja niiden tutkimiseen. Poika alkoi jopa nykimään iPodia kuulokkeineen taskusta - mutta ei siitä tietenkään tullut mitään. Deborah meni vielä ja keskeytti. (Toisaalta oli ihan mukavaa kun tyttö vielä jotain puhui, mutta mielummin Harvey olisi jäänyt itsekseen leijumaan pilvimaailmaansa ja miettimään seuraavia tapaamisia tuon tytön kanssa... huolimatta siitä että tyttö oli harvinaisen omituinen kermalaiseksi.)

Deborahin sanojen sisältö oli tällä kertaa vielä kummallisempaa kuin äsken, mistä johtuen Harveykin näytti nyt oikein äimistyneenä.
"Tuota..." poika aloitti, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa sittenkään. Se oli aika harvinaista se - Harvey Reid ilman mitään kommenttia. No, ei hänen tarvinnut mitään keksiäkään, kun kirjastonhoitaja Stern kurkisti Harveyn seläkäpuolella olevan hyllyn takaa.
"Lopettakaa se löpinä!" eukko sihahti silmiään epäluuloisesti siristellen, katseen pomppiesa Harveyn ja Deborahin välillä. Ehkä muija mietti kummalle oppilaista pitäisi antaa muistutus, ja kumman päästäisi vain läksytyksellä? "Tänne te tulette katsomaan kirjoja eikä toisia nuoria!"
Harvey vain hämmästyi entisestään, sillä hänestä tässä ei kyllä pahemmin löpisty, ei ainakaan kovaäänisesti. Ja olisi luullut että Stern olisi ollut enemmän kiinnostunut Deborahin aiheuttamasta kirjavyörystä, kuin muutamasta varovaisesti ja hiljaa vaihdetusta sanasta. Ilmeisesti eukko-mokomalla oli harvinaisen valikoiva kuulo.

H vilkaisi Deborahia epäilevästi, olkiaan kohauttaen.
"Oli mukava törmätä?" poika sanoi rikkaalle pennulle kuin ehdottaen.

Sternin eukon kurkatessa hyllyn takaa Deborah säpsähti ja oli vähällä pudottaa kädessään olevan kirjan maahan. Onneksi kirja kuitenkin säästyi, sillä sen pudottamisesta kirjastonhoitaja olisi todennäköisesti suorastaan villiintynyt naputtamaan arvokkaiden opusten kaltoinkohtelemisesta. ”Joo joo,” tyttö mutisi vaisusti. Sen enempään hänestä ei ollut koulun henkilökuntaa vastustamaan, ei edes kirjastonhoitajaa. Nopeammin tästä pääsisi eroon, kun pitäisi vain kiltisti suunsa kiinni.

Eukon kadotessa jälleen ahdistelemaan muita viattomia ihmisiä, tyttö pudisteli hivenen päätään. Olikohan eukolla muuta tekemistä kuin kytätä oppilaita olemattomista rikkomuksista? Deborahin ajatukset keskeytyivät Harveyn saadessa suunsa jälleen auki. Tyttö nyökkäsi lyhyesti tämän sanoille. Hän ei ehkä olisi luonnehtinut törmäystä varsinaisesti mukavaksi, mutta ei sille mitään parempaakaan kuvailua sillä hetkellä tuntunut löytyvän.

”Moi moi,” Deborah sanoi kääntyessään kannoillaan ja lähtiessään astelemaan kohti nurkkausta, jonka ääressä saattaisi ryhtyä väsäämään koulutehtäväänsä. Ehkä hänen olisi sen sijaan pitänyt mieluummin kipittää terveydenhoitajalle ja pyytää tätä mittaamaan mahdollinen kuume, sillä ei hän muutoin olisi siihen malliin hourinut; jäädä nyt juttusille jonkun nobodyn kanssa.

((Loppu varmaankin? Kiitän kovasti pelistä :).))