just let me know if you're even aware of my existence

//eli sovittu peli, jukkis mukaan kun ehtii. poikani looksit+jotkut randomfarkut ja kengät kuten herran tyyliin sopii

Harvey Reid oli ihastunut.
Ja tällä kertaa hän oli ihan varma että se oli vakavaa.
Hänen varmuutensa asiasta vain koko ajan kasvoi, kun hän tuijotteli tuota Täydellistä Olentoa sopivan välimatkan päästä. Harvey istui eräällä monista pihan penkeistä, nojailemassa edessä olevaa pöytää vasten typerä hymy huulillaan. Siitä oli suora näköyhteys tuohon tyttöön, joka nyt nauroi jollekin jutulle. Have huomasi, että aurinko sai tuon hiukset kiiltämään kultaisena. Tyttö vaihtoi asentoa, ja Harveyn katse kiinnittyi tytön täydellisiin sääriin, joita cheerleaderin univormu ei tosiaankaan välittänyt peitellä. Tytöllä oli toki nimikin, ja se oli ihanin nimi ikinä. Bianca McIntosh. Bianca. BeeBee. Harvey olisi voinut toistella tytön lempinimiä koko päivän, eikä olisi silti kyllästynyt.

Poika pohti mielessään erinäisiä lähestymistaktiikoita, jotka olivat toinen toistaan naurettavampia. Hän voisi kävellä ohi, tiputtaa nenäliinan ja kysyä "anteeksi, tippuiko tämä sinulta"... tai yrittää sanoa jotain semmoista iskevää. Ainut vain, että hän saisi luultavasti selkäänsä noilta urheilijoilta joiden ympäröimä Bianca oli. Hiton köriläät, aina ne olivat tiellä, tekemässä Harveyn elämästä asteen verran masentavampaa...

Oli kaunis aamupäivä San Diegossa, aurinko paistoi täydeltä terältä. Liian kuuma ei kuitenkaan ollut, siitä piti tuuli huolen. Harvey oli niin syventynyt haaveilemaan tämänpäiväisestä unelmanaisestaan, että ei pistänyt merkille sitä leppoisaa ilmapiiriä, joka Aston High'n pihalla vallitsi. Kauhukolmikko oli tupakalla tuolla, ja suositut istuivat hännystelijöiden piirittämänä tuolla. Muutama niinsanottu klikkitoveri hengasi yhden pöydän luona juttelemassa ja tekemässä seuraavien tuntien läksyjä, ja Mary-Ann McAllister piti omaa hoviaan Lizbeth Rodriguezin seurassa toisen pöydän ääressä. Oli tosiaankin leppoisa meno, nörtitkin saivat olla rauhassa; kukaan ei höykyttänyt Paul Normania eikä kukaan paiskonut jotain Aaren Ainsworthia seinille... ehkäpä ihmiset nauttivat kauniista ilmasta, tai sitten ketään ei vain kiinnostanut draamailla heti maanantaiaamusta.

Ei Harveytä kyllä olisi tällä hetkellä edes pahemmin kiinnostanut, jos joku olisi draamailemaan käynytkin. Hänen mieleensä mahtui vain tuo yksi enkelimäinen olento, Bianca.

Bianca... Harvey huokasi ja jatkoi hymyilyään.

//En saa parempaa aikaiseksi kun oon niin huono nyt >: ( //

Kaunis ilma sai mielen iloiseksi ja virkeäksi. Korpinmustat tukan omistava pieni tyttö hymyili pienesti, mutta aurinkoisesti astuessaan pihalle koulun ovista, hän väisti parin pahiksiin kuuluvan kundin tieltä ja laski katseensa hetkeksi alas kun ne tuntuivat naureskelevan tytön pituudelle. Hachiko puri huultaan ja tiukensi otettaan kantamastaan pahvimukista, joka sisälsi jo jäähtynyttä kahvia. Hän ei tahtonut kenenkään haukkuja itselleen sen vuoksi, ettei tyttö osaisi pitää sitä kunnolla käsissään. Liian monet tässä koulussa, etenkin kerman piirissä, olivat hänelle varmaan tosi vihaisia kun nuo olivat saaneet kahvit kerran tai pari päälleen. Mutta mitä tyttö sille mahtoi, että tässä iässä olo oli niin kömpelö?

Tyttö laski mukin varovasti maahan ja oikaisi valkoisen lippalakkinsa asentoa ennen kuin jatkoi taas matkaansa syvemmälle yhä sakenevaan joukkoon. Kaunis aamupäivä oli saanut miltei kaikki Astonilaiset pihalle, gootteja ja muutamaa hassua muuta oppilasta lukuun ottamatta. Ilma oli niin ihanan lämmin, että tyttö oli tänään löytänyt päälleen yksinkertaisen löysän keltaisen t-paidan ja tummat lököttävät, hieman polvien alle ulottuvat housut. Jaloissa oli kelta-valkoiset skeittikengät, jotka olivat kuluneet ahkerassa käytössä. Hachin katsellessa ympärilleen tuo tajusi, että porukka oli aivan liian leppoisalla tuulella. Nörtitkin saivat olla suhteellisen rauhassa eivätkö kerman kauniin naiset olleet kenellekään hankalia. Tyttö vilkaisikin muutaman kermaan kuuluvan tytön suuntaan varsin kateellisena. Hän tunsi itsensä niin rumaksi kun täällä oli aikuisempia ja naisellisempia naisia paikalla. Noihin verrattuna hän näytti ihan pikkutytöltä ja olokin oli sellainen, kun katsoi noiden vartaloa tai kauniita kasvoja. Miksei hän voinut olla samanlainen kun nuo kaunottaret? Tai vaikka tuo aasialaispiirteinen, vaaleatukkainen tyttö, jonka nimen hän uskoi olevan Bianca. Tuo varsinkin oli niin kaunis ja varmasti tosi pidettykin. Mustanruskeiden silmien vaelsi kateellisena tuon tytön hiuksissa. Sopisikohan vaalea väri myös hänelle? Äiti ei kyllä koskaan antaisi hänen värjätä hiuksiaan, mikä oli ihan epäreilua. Hachihan oli jo kuusitoista vaikka ehkä näyttikin nuoremmalta, joten kai hän pystyi jo päättämään omista asioistaan, eikö niin?

Mustanruskeiden silmien katse kuitenkin kiinnittyi penkillä haaveilevan näköisenä istuvaan poikaan. Sydän jätti yhden lyönnin välistä, tytön tuijottaessa hetken tuon sivuprofiilia. Niin komea! Hän ei saanut hetkeen henkeä, kunnes tyttö tajusi ketä tuo poika oikein tuijotti. Hetkellinen ihailu tummista silmistä katosi. Totta kai. Totta kai se tuijotti tuota vaaleaa cheerleaderia, jota hänkin oli ajatellut kauniiksi. Kuka nyt ei pitäisi tuota tyttöä kauniina? Ainakin tuo oli häntä itseään paljon naisellisempi ja tyttömäisempi… ja varmasti paljon suositumpikin.
Hachi mutristi huuliaan ja jatkoi matkaansa. Hän kiersi aivan tuon penkillä istuvan pojan taakse, jossa yksi ykkösluokkainen, samaan klikkiin kuuluva poika tuli vastaan. Kundi tervehti häntä varsin raisulla tavalla, jatkaen sitten matkaansa ja saikin tytön otteen pahvimukista irtoamaan. Tajutessaan sen, Hachi älähti ja yritti saada mukista vielä otetta, mutta se näytti suuntaavan kuin raketti kohti tuota penkillä istuvaa komeaa poikaa. Tyttö sen sijaan syöksyi koomisen näköisesti mukinsa perään, jalkojen sotkeutuessa toisiinsa äkkinäisestä liikkeestä ja tytön rämähtäessä epämääräisen äännähdyksen kanssa pitkin pituuttaan maahan penkin vierelle. Oli millien päässä ettei korpintukkainen tyttö iskenyt päätään penkkiin.

Harvey heräsi haaveistaan vasta kuullessaan jonkun älähtävän jossain lähimailla, tarkemmin sanottuna suurin piirtein pojan takana... Have oli juuri saanut erään lähestymistaktiikan hiottua lähes siihen vaiheeseen, että hän voisi lähteä sitä toteuttamaan, mutta tuo älähdys häivytti kaikki älykkäät ajatukset hänen mielestään.

Poika kääntyi ympäri harmistuneena haaveilujen keskeytyessä, mutta harmistus vaihtui melkein heti ällistykseen. Sydänkin hyppäsi kauhistuksesta kurkkuun kun hän näki tyhjästä ilmestyneen mukin sisältöineen lentävän uhkaavasti kohti kuin hidastettuna ja jonkun keltapaitaisen syöksyvän kupposen perässä. Harveylle tuli vakava paikka kun hänen piti päättää väistyäkö mukin tieltä vaiko yrittää ottaa tuo ihmisparka kiinni ettei tuo kaatuisi. Hän kuitenkin tuhlasi pari millisekuntia liikaa mainittujen asioiden miettimiseen, ja sitten ihmisparka - joka oli ilmeisesti tyttö - veti jo nurin maahan. Harvey meinasi sanoa "anteeksi", mutta sitten hän tajusi että muki oli tulossa kohti ja ei enää slowmotionissa.

Mukia silmät suurena tuijottaen Harvey siirtyi penkin toista päätä kohden, yrittäen väistää pois lentoradalta. Harmillisesti hänen koordinaatiokykynsä ei ole koskaan ollut mainittavan hyvä ja sen takia poika tipahti alas nurmikolle ja suoraan persiilleen. Kahvit onneksi levisivät siihen, missä hän oli juuri äsken istunut, mutta täysin kastumatta hän ei selvinnyt. Toinen jalka kenkinkeen oli jäänyt juuri lentävien juomien kohdalle, eli kenkä otti osumaa, mutta Harvey ei voinut kuin vain toljottaa äimistyneenä kun kahvi alkoi imeytymään hänen kuluneeseen tennariinsa. Katse siirtyi kengästä siihen tyttöön, joka oli tämän sopan aiheuttanut. Poika ei oikeastaan ollut vihainen - hän harvemmin vihastui - häntä vain ihmetytti miten tämmöistä saattoi tapahtua. Kenkäänsä vielä hetken tuijotettuaan Harveyltä pääsi epäuskoinen naurunpurskahdus.

"Oletko kunnossa?" Harvey tiedusteli vakavoituen, edelleen kuitenkin maassa takamuksellaan istuen. Vakavana hän ei pitkään kuitenkaan pysynyt, oli tämä niin outo tilanne, ja melkein heti hänen huulilleen nousi se hänen tavaramerkkivirneensä. "Mä en ole aikaisemmin meinannut jäädä lentävän kahvimukin alle."

Tajutessaan, että se väistämätön todellakin oli tapahtumassa, tyttö väänsi kasvoilleen irvistyksen, joka johtui osittain siitä, että törmäys maahan oli saanut ilman painumaan pois keuhkoista, ja sulki mustanruskeat silmänsä tiukasti kiinni. Olisi kai ollut viisainta ottaa jalat alle ja kiirehtiä mahdollisimman kauas tuosta kundista, mutta ei vielä kyennyt liikkumaan. Niinpä tyttö käänsi varovaisen katseensa toiseen. Vasta nyt hän tajusi toisen tippuneen tuoliltaan. Hachi tuijotti tuota hämmentyneenä, suurin silmin, kun toinen vain naurahti rennon oloisesti. Seuraavaksi se tiedusteli, oliko hän kunnossa. Tuon kundin huulille nousi hymy, joka sai tytön tuntemaan itsensä yhtä veteläksi kuin juuri keitetyn makaronin. Niin komea! Ja niin saavuttamaton...
Hetken aikaa toista ihailevasti tuijoteltuaan tyttö tajusi hymyillä varovaisesti takaisin.
”….eh?”
Kundin seuraava kommentti sai kuitenkin tyttöön liikettä tuon noustessa kiireesti istumaan polviensa päälle. Ei se antanut hänestä kovin hyvää kuvaa jos hän röhnöttäisi mahallaan maassa kun toinen koittaisi puhua hänelle. Tosin mitä tässä puhuisi? Hachi tunsi itsensä oudon hermostuneeksi ja hän tunsi poskilleen leviävän punan. Voi ei! Ei nyt! Tyttö kohotti kylmät sormensa poskilleen ja käänsi hetkeksi katseensa pois. Mutta nyt hän vaikutti toisen silmissä ihan varmasti hullulta mykältäpsykopaatilta! Pakko kai tässä oli sanoa jotain, eikö niin?

Siispä mustanruskeiden silmien katse nousi toisen silmiin. Oi kun toinen oli niin suloinen! Ja tuo hymy, kaikki, koko kokonaisuus. Pakko kai tässä oli olla jotenkin järkevä, vaikka pieni fanityttökuoro hihkuikin innoissaan tytön sisällä.
”Joo sori, mua tönästiin. Mä voin kyllä pestä sun vaatteet jos ne likaantu. Vaikka kengät ja.. kaikki vaatteet.. Ja ei se muki olis sua kovinkaan pahasti liiskannu..”
Tyttö tajusi selittävänsä hermostuksissaan. No nyt hän ainakin vaikutti hullulta psykopaatilta, joka vaani poikien vaatteita! Nyt se varmasti pitäisi häntä ihan friikkinä. Hänen niin teki (kenties kuinka monennen kerran lyhyen elämänsä aikana) potkaista itseään persuksille. Ryhdisty tyttö! Rauhoitu! Hengitä, se on vaan poika!

Harveysta tuo tyttö tuntui hiukan ujommalta tapaukselta. Hämmentynyt ilme, varovaisuus ja niukka kommentointi viittasi siihen suuntaan. Poika ei viitsinyt nykiä väkisin tytöstä puhetta, joten hän ei halunnut enempiä käydä selittämään, ei ainakaan vielä kun ruoho alkoi tuntua takamuksessa hieman kostealta. Toki kenkä oli märempi, mutta märkä takapuoli olisi ehdottomasti kiusallisempi. Niinpä poika otti penkistä tukea ja nousi pystyyn.

Päästyään ylös Harvey vilkaisi nopeasti ympärilleen (ja meinasi itse asiassa unohtua tuijottelemaan Bianca McIntoshia), mutta suuntasi katseensa kuitenkin tähän pieneltä näyttävään tyttöön, joka sai sitten jopa suunsa auki. Have virnisti toisen sanoille.
"Nääh, mitä tuosta; semmoista kai sattuu", poika totesi hyväntuulisesti ja kohautti olkiaan kuin korostaakseen tapahtuman mitättömyyttä. Olihan hän kieltämättä vähän alkuun järkyttynyt, mutta ei tytön tarvitsisi hänen vaatteitaan ruveta pesemään! Ei tässä niin arvokasta tavaraa ollut yllä.
"Sun pitäisi varman nousta ylös sieltä? Ruoho on ilman lämpimyydestä huolimatta aika kosteaa", Harvey jatkoi astuen lähemmäs toista ja ojensi kätensä auttaakseen tuon pystyyn. Poika ei harmilisesti muistanut tämän aasialaispiirteisen tytön nimeä, vaikka oli toisen kyllä koulussa joskus kerran, pari nähnyt. Ehkä hän oli nimen kuullut - mutta ei ollut koskaan osannut yhdistää sitä kasvoihin.

"Mä olen muuten Harvey", Harvey totesi tytölle edelleen hymyillen.
Valitettavasti pojan huomion varasti sitten kuitenkin eräs cheerleaderin asuun pukeutunut blondi. Bianca! Bianca liikkui. Tyttöön oli edelleen esteetön näkymä, joten Harvey huomasi sivusilmällään mainiosti miten tuo upea, vaaleahiuksinen huutosakkilainen lähti urheilijalauman ympäröimänä kohti koulun ovia ja katosi sitten sisälle. Pakostakin pieni huokaus - tällä kertaa harmistunut sellainen - karkasi Harveyn huulilta. Hetken hän näytti hieman apealta ja hänen ryhtinsäkin lysähti, mutta sitten hän muisti että näkisi Biancan sitten taas ruokailussa. Hymy palasi pojan kasvoille, kun hän unohtui ajatuksiinsa.

Eikö se oikeasti aikonut alkaa karjumaan? Ei edes uhannut tappaa kun Hachi pilasi sen vaatteet? Tai lähtenyt ajamaan takaa? Tämä oli jo uutta. Siis senkin rinnalla, että kaikki aikaisemmat miespuoliset Astonilaiset olivat ensimmäisellä tapaamisella tytön kanssa olleet ilman paitaa (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta), mutta tämä kundi taas.. Oli vaatteet päällä ja se hymyili ja oli mukava. Okei, olivat ne muutkin olleet mukavia, mutta tämä kundi.. oli erityisellä tavalla mukava. Mutta tämän kundin seurassa hänestä tuntui vähän samalta kuin Tarzan miehen. Tosin ne vatsaa kutittelevat perhoset eivät näyttäneet olemassaoloaan ainakaan vielä, mutta muuten Hachikosta tuntui milteipä samalta. Kenties vähän.. unisemmalta? Ei unisemmalta, se oli väärä sana, mutta jotenkin tuntui kun kaikki muu ympärillä olisi ollut utuisempaa ja tämä kundi näkynyt selvänä. Ehkä siinä kahvissa oli ollut jotain? Tai sitten hän vaan kuvitteli asian olevan näin. Ehkä pitäisi käydä aikaisemmin nukkumaan tänään…

”..aijoo..”
Tyttö vastasi hajamielisesti kundin sanoihin ylös nousemisesta. Iiih, toinenhan oli oikea herrasmies! Ja käsikin tuntui mukavan vahvalta, turvalliselta ja vankalta. No nyt ne perhoset lehahtivat lentoon vatsassa. Olokin tuntui tavallista varovaisemmalta ja rauhallisemmalta. Hachi katsoi toista ihaillen eikä nähnyt, että kauempana pari skeittikaveria moikkasivat häntä, mutta kun tämä kundi… Iiiih!
”Hachiko, H tai Hachi”
Korpinmustat hiukset omaava tyttö sanoi pehmeästi. Hän siirsi mustia hiuksia pois kasvoilta ja oikaisi huomaamattaan lippalakin sisältö, tuli ajatelleeksi, että näytti se päässä varmasti ihan pennulta ja päätti ottaa sen vaivihkaa pois. Oikeastaan hän näytti varmaan ihan lapselta toisen silmissä muutenkin.
”Mä olen kuusitoista ja käyn ekaa luokkaa. Minkä ikäinen sä olet..?”
Vaivihkaa tyttö puraisi alahuultaan niin, että se kirpaisi kunnolla. Rauhoitu hölmö! Se on vaan poika! Kyllä Hachi oli poikien kanssa ennenkin ollut tekemisissä, joten miksi Harvey-kundi olisi jotenkin erilainen? Paitsi että tuo toisen hymy, komea olemus, ihana luonne ja käytös vetivät häntä toisen puoleen. Tuo oli täysin erilainen kuin Tarzan mies, mutta silti ihana.
Tytön teki mieli ravistaa päätään. Miten hän pystyi pitämään jotakin tyyppiä alle viiden minuutin tuntemisen jälkeen ihanana? Okei, olihan toinen kohtelias ja kaikkea, mutta ei se silti riittänyt pitämään kundia ihanana. Vai riittikö? Ainakin ne perhoset vatsassa olivat samaa mieltä. Vai oliko Hachi sittenkin syönyt jotakin vääränlaista ruokaa, joka vaikutti mahaan ikävästi? Joo, niin sen täytyi olla.

Okei, tyttö ei ollut ihan tyhmä vaikka hän siltä ehkä näyttikin ja vaikuttikin. Tuo huokaus, se äskeinen tuijottaminen ja sitten sen blondin tytön poistuminen oli vähän sama kun laskisi yhteen 1+1. Niin helppo siitä oli päätellä. Ja se karu totuus kolhaisi tytön sisintä, mutta hän nyt sattuikin olemaan hölmö kun ei voinut olla ihailematta Harveyta. Olihan hän nähnyt, miten toinen tuota tyttöä katsoi.
Hachi taikoi huulilleen pienen hymy, viitaten päällään kohti koulun ovia.
”Se on kaunis nainen”
Sanottiin, eikä tyttö voinut sille mitään, että sanan nainen kohdalla sanoihin hiipi pieni kateellisuuden pilkahdus. Kun hän ei nainen ollut. Tai edes kaunis.

Tyttö esittäytyi Hachikoksi. Harvey tajusi tosiaankin kuulleensa toisen nimen, mutta - kuten hän oli arvellutkin - hän ei ollut ikinä osannut yhdistää naamaa nimeen. Have pinnisti muistiaan vielä hieman, ja tuli siihen tulokseen että tytön sukunimi oli ehkä mahdollisesti Ikumo, mutta varma hän ei tosiaankaan ollut. Jos tuon sukunimi tosiaankin oli Ikumo, tiesi Have sanoa että tytön isoveli oli samassa valinnaismusiikin ryhmässä.
Hachin ikäkysymys sai Harveyn hieman kummastumaan, mutta hyväntuuliseen tapaansa hän ehti vastauksen heittämään, vaikkakin lyhytsanaisen sellaisen. "Olen kahdeksantoista."

Poika-parka oli muuten autuaan tietämätön aiheuttamastaan reaktiosta (tai pitäisikö puhua reaktioista) tuossa tytössä. Harvey ei ikinä tajunnut semmoista vaikka huomaavainen persoona onkin. Tiedä sitten pitäisikö kyvyttömyys toisten tunteiden, mielialojen ja eleiden lukemiseen laittaa pojan oman tyhmyyden vaiko miehisen vähä-älyisyyden piikkiin. Luultavasti vähän molempien.

Hachikon kommentoidessa Biancaa, tajusi ajatuksiinsa äsken unohtunut poika tuon pikkutytön läsnäolon. (Pikkutyttö lähinnä kokonsa puolesta!)
"Se on upea. Täydellinen", Harvey myönsi hymyillen ja nyökkäsipä poika vielä kääntäen sitten ruskeat silmänsä takaisin Hachiin. Herran äänensävyyn ja hymyyn tuli hieman apeahko sävy kun hän jatkoi. "Se on vaan niin saavuttamaton... ne hiton urheilijat, tiedäthän sä. Ne ei pahemmin musta pidä." Hän jätti tahallisesti mainitsematta sen, että vaikka aivottomat steroidiapinat eivät olisi tiellä olleet, ei hän saisi silti mitään kontaktia rakkaaseen Biancaansa. Have muisti vallan hyvin miten oli aina mennyt lukkoon päästyään aiempien ihastuksiensa kanssa puhumaan... toiveikas, tyhmä poika jaksoi kuitenkin uskoa siihen että tällä kertaa niin ei kävisi, sillä nyt hän oli todellakin tosissaan. (Kumma kyllä, vaikka hän lukkoon menemisen muistikin, ei hän muistanut olleensa aiempienkin kohdalla yhtä tosissaan kuin nyt.)
Poika yritti kuitenkin olla miettimättä Biancaa liiaksi, se olisi aika epäkohteliasta Hachia kohtaan. Harvey ei halunnut vaikuttaa kaamealta, pää pilvissä elävältä ääliöltä.
"Haluatko että mä korvaan kahvisi?" poju tiedusteli tytöltä. Hymyyn palasi hyväntuulisuus. Jonkun muun kasvoilla ainainen hymyily olisi näyttänyt typerältä, mutta Have oli aina niin vilpitön. "Se on vähintä mitä voin tehdä."

//blöhh ><

Harvey oli vanha. Tai jos alettiin miettimään, että toinen oli hänen isoveljensä kanssa samanikäinen. Tosin Jaydenkin oli silloin vanha. Ja Tarzan-ukko myös. Mutta ei Harvey vaikuttanut vanhalta. Ja mistä hän nyt Jaydenin tähän veti? Tuohan oli poissa Astonista, se mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut eikä sitä voinut korjata, vaikka häntä hävettikin kovasti. Mutta siis, Hachin pointti oli, ettei tämä komistus vaikuttanut samanlaiselta kun nuo kolme muuta kundia. Tai sitten se johtui siitä, että Harvey vaikutti kunnolliselta pojalta kun taas hänen isoveljensä ja ne kaksi muuta olivat enemmän.. kapinallishenkisiä tai jotain. Niin sen täytyi olla. Mutta oli toinen silti häntä vanhempi. Tosin miksi tyttö edes mietti tällaisia? Hän oli niin hermostunut, eikö niin?

Tyttö mutristi huuliaan tajuamattaan. Miksi kukaan ei sanonut häntä ikinä upeaksi ja täydelliseksi? Okei, isi oli ehkä joskus sanonut hänen olevan täydellinen, mutta isi nyt oli isi. Ei hän ollut tuollaista kuullut kenenkään muun suusta. Vaikka olisi se kyllä kiva tietää jos joku hänestä ajattelisi noin. Mutta nyt hän tunsi olevansa entistä mustasukkaisempi. Pirun blondi..
”Ei ne pidä mustakaan…”
Tyttö sanoi miettivästi. Kai se oli jotenkin kundia autettava, vaikka itsekäs puoli korpintukkaisesta tytöstä vaatikin tuota kertomaan kundille, että varmasti sillä tytöllä oli jo poikaystävä ja Bianca oli varmasti saavuttamaton. Mutta se ei olisi ollut kivasti tehty. Kai hänen sitten piti pyrkiä auttamaan toista, vaikka se tuntuikin lähes yhtä pahalta. Mitäs hän meni ihastumaan kundiin näinkin lyhyen ajan sisällä. Hiton hormonit..
”..mut entä jos mä auttaisin sua jotenkin tuossa asiassa? Mä voisin vaikka koittaa puhua sille.. Biancalle tai jotain. ”
Tyttö koitti kuulostaa vilpittömältä.
”..tai sitten mä voisin vaikka koittaa saada ne gorillat pois sen ympäriltä että pääsisit itse sille juttelemaan. Usko pois, ne vihaa mua kun tuhr.. siis yhen jutun takia, hihi”
Niin, hän oli tuhertanut sen yhden gorillan pukukaapin oveen oikein kivan kuvan Tarzan-ukon kanssa. Ja oli jäänyt siitä kiinni, kai noilla gorilloilla oli sittenkin aivot tai sitten se oli vaan tahtonut syyttää häntä kun ei tiennyt todellista syyllistä.

”Äh, ei tarttee. Mä pummasin sen joka tapauksessa mun veljeltä. Tai siis mä pummasin siltä rahaa, tai oikeestaan kävin sen lompakolla aamulla ja otin rahaa, niin se siis on periaatteessa maksanut sen kahvin.”
Tyttö totesi, vaikka fanityttö tuon pään sisällä kirkui. No olisihan se ihan kivaa jos komea kundi tarjoaisi kahvit, ei sitä nyt aivan ihan kohta varmaan tapahtuisi tosin. Ainakaan hänen tuurillaan tai hänen maailmassaan. Harveyn ei pitäisi hymyillä tuolla tavalla, se sai Hachin tuntemaan itsensä niin kovin.. kevyeksi? Mutta joka tapauksessa toisen hymy sai hänetkin hymyilemään iloisesti.

//onnistuin once again painamaan äsken vahingossa lähetä-nappia liian aikaiseen >.<

Mielikuva Hachikosta puhumassa Biancalle oli jokseenkin... eriskummallinen, noin lievästi ilmaistuna. Jotenkin Hachi ei ihan vaikuttanut semmoiselta tyypiltä joka voisi mennä puhumaan cheerleaderille noin vain. Tyttö oli niin erilainen kuin nuo kerman viimeisen päälle laitetut neidit piukoissa ja pikkuruisissa vaatekappaleissaan. Mielikuva Hachista hätyyttämässä urheilijoita (tai gorilloja kuten tyttö asian ilmaisi) oli sen sijaan hiukan realistisempi. Ne apinat tykkäsivät aina kiusata pienempiään. Ilmeisesti Hachikon häiritsemiseen niillä oli jokin hyvä syykin, tai niin likka antoi ymmärtää.
"Harkitsen tarjoustasi", Harvey virnisti. Ajatus parista Acid Lyonin kokoisesta korstosta jahtaamassa tätä tulitikkurasiaan mahtuvaa tyttöä oli erittäin koominen, vaikka poika ei halunnutkaan missään tapauksessa aiheuttaa Hachikolle vaikeuksia. Hän ei silti voinut olla pohtimatta likan antamaa mahdollisuutta - mitä vain elämänsä rakkauden eteen, eikö? Mutta - kuten sanottu - hänestä ei olisi mukavaa aiheuttaa ongelmia jollekin oman saamattomuutensa johdosta, joten tuskin hän Hachia asiaan sotkisi. Jos Harvey vain ottaisi itseään niskasta kiinni, niin hänen kyllä pitäisi itsekin pystyä lähestymään ihanaista Biancaa jotenkin...

Hachi meni sitten ja kieltäytyi kahvista. Poika nyökkäsi tytön sanoille, joskin pieni epäilys mielessään - häntä mietitytti josko toisen velipoika olisi yhtä myötämielinen. Tosin, olihan Harveyllakin isoveli joka sai joskus tietämättään sponssata pikkuveljensä ostoksia. Ilmeisen nössöytensä johdosta Austin ei kuitenkaan koskaan viitsinyt pistää vastaan vaikka tajuaisikin pienen vajeen lompsassaan.
"Joo, mäkin teen tota joskus veljelleni", Harvey tunnusti Hachille ehkä aavistuksen nolosti, laskien katseensa hetkeksi maahan. Vaikka velipoika olikin ainut jolta hän jotakin lupaa kysymättä lainaili, ei hän silti voinut sanoa olevansa mitenkään erityisen ylpeä tästä. Varkaus on rikos ja sitä rataa, eikö?
"Mutta ootko varma ettei se veljesi käy hankalaksi kun ne rahat meni nyt ihan hukkaan ja sitä rataa? ", Harvey jatkoi. Pojan kasvoilla käväisi kysyvä ilme, ja herran katse oli noussut maasta takaisin Hachikoon. Haven mielessä pyörivät melodramaattiset mahdollisuudet siitä, miten joku kävisi vielä juoruamaan että hän oli tarkoituksellisesti tönäissyt Hachia tai jotain. "Ei mun varallisuuttani kauheasti hetkauta ton korvaaminen."

// Hiii, sitä sattuu (; //

Hachi nyökkäsi tarmokkaasti kundin vastaukselle ja virnisti itsekin. Hän tuli ajatelleeksi, että tuo virnistyskin sopi Harveyn kasvoille paremmin kuin hyvin. Itse asiassa, vaikka Harvey Reed olisi irvistänyt, uskoi tytön sen vain näyttävän söpöltä tuon pojan komeilla kasvoilla. Vasta nyt H tajusi, että kundi oli pitkäkin, tosin yleensä kaikki olivat häntä itseään vähintään päätä pidempiä (hemmetin geenit). Mutta toinen oli sopivan pitkä. Isäkin oli reilusti pidempi kuin äiti. Rouva Ikumo oli itse asiassa vain vähän vanhinta tytärtään pidempi, mutta pidempi silti. Mutta joka tapauksessa, Hachi piti pitkistä miehistä. Hän piti Harveysta. Tuo sai hänet hymyilemään hölmösti, mutta silti se ei haitannut.

Awww, Harvey oli niin suloinen. Tosin toisen nolostuminen sai myös Hachin ajattelemaan, että ehkä Yas olisi sittenkin tarvinnut rahojaan johonkin muuhun. Isoveli kuitenkin säästi rahaa uuteen bassoon, mutta hän kyllä maksaisi takaisin heti kun pystyisi. Joten eihän se haitannut jos hän lainasi rahaa, eihän? Vaikka isoveli ei siitä tietoinen olisikaan, niinhän?

Tyttö kun oli, Hachin ajatukset kävivät vähän toista rataa kuin hänen seurassaan olevan pojan. Harvey pyysi häntä kahville! Tuo tahtoi olla hänen seurassaan! Treffit! No ei ehkä ihan, mutta H tahtoi ajatella, että nämä olivat sellaiset. Voi ei, miksi hän ei ollut laittanut aamulla päälleen jotain tilanteeseen jotain sopivampaa. Tosin mistä hän olisi voinut aavistaa, että juuri tänään se herra saatan-olla-juuri-sinulle-se-oikea sattuisi hänen kohdalleen? Perhoset lehahtivat vatsassa villiin tanssiin ja pään sisällä fanitytöt kirkuivat yhä lujempaa. Hän pääsisi kahville maailman täydellisimmän ja ihanimman pojan kanssa! Tosin ehkä ensin pitäisi sanoa, että toinen saisi tarjota ne kahvit.

H sormeili hermostuneesti hiuksiaan, yrittäen vastata, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Hetkeksi hän unohti sen, että tämä herra tässä oli ihastunut siihen blondiin cheerleaderiin, joka oli äsken ollut heidän lähellään.
”Öh, no tuota.. No kai sä sitten voit sen kahvin korvata..”
Huulille syttyvä hymy kirkasti kasvot, sen yltäen miltei korvasta korvaan (no ehkei ihan). Herra Täydellinen halusi olla hänen seurassaan! Miksi ihmeessä siis korpintukkainen tyttö ei tuntisi oloaan onnelliseksi?

Niin, Harveyn ajatukset hiihtelivät aivan eri laduilla kuin Hachikon. Harvey ei vain yksinkertaisesti halunnut tuottaa ongelmia, ja häntä harmitti ihan pelkän lähimmäisen rakkauden ja kunnioituksen takia tuo tytön kahvin kohtalo. Harveyn epäitsekkyys väistyi kuitenkin hetkeksi, kun toinen tennari alkoi tuntua koko ajan vain märemmältä. Poika vilkaisi alas ja kurtisti kulmiaan. Äsken läikkynyt kahvi alkoi nyt kunnolla imeytyä kenkään. Pitäisi toivoa että se kuivui nopeasti... vaikka sittenkin hän varmaan haiskahtaisi ihan kahville koko lopun päivää.

Harvey kohotti tummat silmänsä takaisin Hachiin, kun tyttö ilmoitti ottavansa tarjouksen vastaan. Hetken herra olikin jo ajatellut, että likka kuitenkin kieltäytyisi - toinen vaikutti jokseenkin hiljaiselta ja ujonpuoleiselta, vaikka nyt hymyilikin.
"Hyvä", Harvey nyökkäsi. Hänen hymynsä lämpeni, eikä kastunut kenkäkään haitannut niin paljoa. "Valitettavasti mulla ei ole aikaa tarjota muuta kuin automaatilitkua koulun aulasta, mutta ehkä joskus toiste..."
Poju lähti sitten muitta mutkitta askeltamaan rennosti kohti koulun ovia, nyökäyttäen toki päätään Hachille, ikään kuin kehottaen tyttöä liikkelle. Ja sanonpa vain, että jos joku muu kuin hymyilevä Harvey Reid olisi viittonut päällään, olisi se näyttänyt erinomaisen nenäkkäältä ja pomottelevalta.

Poju ei vaivautunut virittelemään keskustelua - hän oli aikaa sitten todennut, että ujojen ihmisten piti antaa saada puhua itse. Ohimennen herra heilautti kättään jollekin bilsanryhmäläiselleen, joka moikkasi kauempaa, ja sitten hän jo pohti mihin oli mahtanut lompsansa tunkea. Se ei ollut mukana...

//uuooooh ._.

Korpintukkainen tyttö naurahti pehmeästi.
"E-ei se haittaa! Ihan hyvä se on tälleenkin..."
Todettiin, linnunluisen neidin huiskauttaessa kättään kuin korostaakseen äskeisiä sanojaan.Hän vilkaisi nopeasti ympärillä olevia ihmisiä ennen kuin lähti seuraamaan kundia kohti sitä kahviautomaattia. Ei se kahvi hyvää ollut, mutta meni alas ja olihan hänellä hyvää seuraakin, joten aina parempi, eikö niin?

Hachiko näpräsi hermostuneena paitansa helmaa. Hiljaisuus ei yleensä ollut huono asia, mutta nyt se oli. Varsinkin kun se sai olon vielä enemmän hermostuneemmaksi. Tai eihän heidän ympärillään mitenkään hiljaista ollut, mutta he kaksi eivät puhuneet mistään. Tyttö kulki toisen vasemmalla puolella, hieman jäljessä, ettei toinen vaan huomaisi miten hermostunut hän oikeasti olikaan.

"Tuota.. oon pahoillani sun kengästä ja mahdollisista likaantuneista vaatteista.. Mä oon aina tällänen kamala tohelo ja kauheen kömpelö.. En sais liikkuu yksin ilman saattajaa tai jotain vartijaa.."
Todettiin virnistäen. Kai tässä yritettiin herätellä edes jonkinlaista keskustelua.
"Mut siis jos noi ei lähde pesussa niin heitä mua laskulla niin mä maksan.."
Tuo pesulalaskujen maksaminen oli jokseenkin tuttua puuhaa. Varsinkin kerman kanat laittelivat niitä hänelle varsin ahkerasti. Kai Hachin pitäisi opetella kävlemään varovaisemmin ja olemaan haaveilematta kun oli liikkeellä.
"Mitä sä muuten harrastat..? Mä voisin opettaa sut skeittaamaan jos et oo koskaan kokeillu."

// Öööörr.. En tyksi tästä koneesta... //

Harvey tunnusteli epäilevästi farkkujen taskujaan siinä tallustaessaan. Osaksi rahahuoliin uppoutumisen takia Harveylta jäi Hachin hermostuneisuus ja kaksikon välille laskeutunut, ehkä hieman kiusallinen hiljaisuus huomaamatta. Tai siis - hän huomioi nuo seikat vielä huonommin kuin yleensä. Hänen aivoihinsa mahtui vain yksi ajatus: kolikoiden löytäminen taskuista...

Herra lahopää joutui hieman jakauttamaan aivotoimintaansa, kun Hachi (Harveyn aiempien ennustuksien mukaisesti) avasi suunsa. Jälleen tyttö pahoitteli pojan vaatteita, ja tämä kirvoitti naurahduksen herran huulilta.
"Hei, kun mä sanon että se on ok, se myös on ok", Harvey totesi tytölle rahoittelevasti, ja hymyili. "Mä en tosiaankaan pukeudu mihinkään Armaniin tai johonkin semmoiseen, joten ei näillä oo väliä. Sitä paitsi kenkä on ainut joka otti vahinkoa, ja nämäkin on jo valmiiksi puolihajalla."
Toinen käsi löysi samassa takataskusta muutaman kolikon. Helpottunut huokaus karkasi pojan huulilta, kun hän sai lantit laskettua, ja pääsi toteamaan että siinä oli täsmälleen riittävä summa kahviin. Paitsi jos Hachi haluaisi jotain hienouksia kuten lisäkermaa tai -sokeria. Piti nyt toivoa, että puhdas kahvijuoma kelpaisi. Harvey sulki kolikot nyrkkiinsä, kääntäen katseensa lyhyeen tyttöön. Itse asiassa nyt vasta Have saattoi todeta, että Hachi oli tosiaankin aika pikkuinen olio. Tytön löysät vaatteet vain korostivat likan pienikokoisuutta.

Hachiko tiedusteli Harveyn harrastuksista, ja ehdottipa vielä voivansa opettaa herraa skeittaamaan. Hetken poika pohti, mikä kyselytunti tämäkin oli (sillä Hachi oli jo kysellyt tosi paljon - harvinaisen paljon), mutta ei se tietenkään pahemmin haitannut...
"Ihan skeittaamaan?" Harvey toisti pohtivasti. Hän ei halunnut tyrmätä Hachia ihan täysin, mutta rehellisesti sanottuna ajatus skeittilaudasta kuulosti aivan julmetun pelottavalta. Jänishousu-Harvey.
"Mun aikani menee lähinnä töissä, kissojen kanssa ja ruonlaitossa", poika jatkoi ja virnisti kepeästi. "Oon sisäihmisiä, kai..."