Catch us if you can

# Aimee ja Kelsey tänne. :3

Matka aulan läpi luokkahuoneiden käytäville ei aivan ollut sujunut Haydenin osalta järin mallikkaasti. Kaatuahan poika oli tuossa matkalla pari kertaa meinannut, kun oli joutunut varomaan tietyllä tavalla astumista. Oikeaan jalkaan sattui jonkin verran vasenta enemmän – tai useammista kohdista – mutta askeleiden varomista haittasi myös kylkeen kohdistuva jumputus. Ihan kuin olisi pahemminkin turpaansa ottanut. Mitähän sitten, jos olisikin lentänyt käytävän sijaan rappusten puolelle? Siitä vielä vierimään portaat alas niin voilà, saatte maistaa muussattua Haydenia.

Kakkosluokkalainen saapui naisseuralaisensa kanssa käytävän toisiksi viimeisen luokkahuoneen eteen. Poika oli saanut hetki sitten sysättyä tytön kommentit kipeillä naurahduksilla pois mielestään, mutta päätti jättää moisen tekemättä jatkossa, ihan vain, ettei vahingossa oksentaisi mahdollisesti sisuskalujaan ulos. Ovi aukesi ja luokkahuone oli tavalliseen tapaansa tyhjä. Hayes keskitti ajatuksensa hetkeksi kyseiseen huoneeseen ja koetti keksiä, miksi siellä tosiaan ei koskaan ollut mitään. Ei kun, varmaan sitä käyttivät oppilaat johonkin ”hyödylliseen”, esimerkiksi tämänkaltaisissa tilanteissa. Tai vähän muunlaisissa. Köhäys kuului miehen yskäistessä vasempaan nyrkkiinsä.

Hiukan ehkä vaivalloisesti Hayden istuutui yhden pulpetin päälle ja laski skeittilautansa kainalostaan. Irvistykseksihän sekin meni, mutta eipä tuo jaksanut enää edes yrittää pitää naamaansa jotenkin normaalin näköisenä, kajahtaneelta se kai muutenkin näytti. Katse eksyi sylissä lepääviin käsiin ja etenkin siihen ilmiselvästi murtuneeseen. Siitä olikin jo vierähtänyt rutkasti aikaa, kun poika oli saanut luitaan katkottua. Eipä hän ollut sitäkään muistanut, että se sattui ihan helvetisti. Katse nousi ylös ja kääntyi tyttöön.
”Tiedätkö… Toi olis pitäny saada kuvattua”, se totesi hiukan huvittuneena irvistykseen vääntyneiden huultensa välistä.

Kelsey asteli hieman vaivalloisen näköisesti kävelevän skeittarin perässä pois aulasta. Poika hoippui minkä kerkesi ja näytti siltä, että lentäisi minä hetkenä hyvänsä nurin, mutta kuin ihmeen kautta toinen onnistui pysyttelemään pystyssä koko matkan luokkahuoneelle saakka. Tyttö astahti luokan kynnyksen yli pojan perässä, seuraten ruskeilla silmillään kun toinen hilasi itsensä pulpetin päälle istumaan, kasvojen vääntyessä virnistystä muistuttavaan irvistykseen tai toisin päin, ota nyt tuosta selvää. Kelsey laski laukkunsa oven pieleen, kävellen hitaasti pojan viereen.

Ruskeat silmät kiinnittyivät istuskelevaan jätkään, joka näytti näkevän jo tilanteen koomisen puolen. Kelsey naurahti heleästi, haroen hieman pähkinänruskeita hiuksiaan. "No kieltämättä olit koomisen näköinen", toteaa naurahduksen perään, luoden sitten katseen pojan kummallisesti vääntyneeseen ranteeseen. "... Mutta nyt paikataan sinut. Ranne tarttee ainakin lastoituksen, entäs muuten?" kysyy etsiskellen katseellaan luokkahuoneesta jotakin lastaksi käypää. Lopulta tyttö äkkäsi lautakasan, ilmeisesti vanhoja ikkunalautoja, jotka oli uusittu joskus aikoja sitten varmaankin. Kelsey käveli niiden luo, tutkaillen kasaa toinen käsi lanteillaan. Suurin osa oli leveitä ja liian pitkiä, mutta lopulta hänen silmiinsä osui lauta, joka oli hivenen rannetta leveämpi ja sopivan pitkä – ylti hieman yli hänen kyynärtaipeensa, joten luultavasti olisi sopivan pitkä jätkälle.

Tyttö kääntyi takaisin jätkän puoleen, raottaen hivenen huuliaan, ennen kuin heitti uuden kysymyksen ilmoille. "Ketä mulla muuten on kunnia paikata?" sanottiin ennen kuin Kelsey kääntyi uudemman kerran lautakasan puoleen, napaten yhden niistä mukaansa, käyden nakkaamassa sen pulpetin viereen, jolla poika istui.

Naurahdus ja hymähdys koomisuudelle, siltä se luultavasti oli tosiaan näyttänytkin. Lennosta aiheutunut kipu puolestaan oli hiukan vähemmän hauskaa (vaikka se jossain määrin skeittaripoikaa huvittikin, tiedä sitten miksi), mutta eiköhän siitä selvittäisi. Kättä pitäisi varmaan käydä esittelemässä lääkärille ja miksei samalla muitakin kehon osia, mutsi ei toden näköisesti edes päästäisi pois vastaanotolta, ennen kuin jok’ikinen osa oli käyty läpi päälaesta varpaisiin.
”Hä?” tuo hurjapää kysyi kulmiaan kohottaen. Mitä tuo tyttö nyt oikein suunnitteli, kun oli ryhtynyt paikkaamisesta puhumaan? Siniharmaan silmät seurasivat äimistyneinä – joskin hieman siristettyinä – kuinka tyttö käveli tutkimaan lautakasaa katseellaan. Jossain alitajunnassa huusi järkyttynyt ääni, ei kai tuo naishahmo tosissaan aikonut ryhtyä vääntelemään hänen kättään?

”Hayes.. Hayden Romance”, poika sopersi hampaidensa välistä, pitäen pienen tauon lempinimen ja annetun nimen välillä. Lempinimi tuntui aina pääsevän ensimmäisenä suusta, kun nimeä kysyttiin. Vasen käsi nousi ilmaan kättelyn merkiksi, kun tyttö oli palannut epäilyttävän lautakasan luota vielä epäilyttävämmän laudanpalan kanssa. ”Ja kukahan toimii tänään tohtorina?” tuo kysyi vuorostaan, alkaessaan hyväksyä ajatuksen käden sorkkimisesta. Jos tyttö halusi sitä alkaa lastoittamaan (tai mitä ikinä tuo suunnittelikaan) niin siitä vain sitten. Kestettäisiinpä sitten ainakin kunnialla kaikki, kun kerran oli jo aloitettukin. Kunhan ei alkaisi huutaa tai vetistellä tytön edessä, siinä jos missä olisikin ollut nolo paikka. Ehkä tuolta vältyttäisiin, kun ei tapoihin itkeminen nyt muutenkaan kuulunut.

Kelsey käännähti katsomaan skeittaria hetkeksi, Hayesiksihan tuo itsensä oli esitellyt. Koomista, sillähän oli sama kutsumanimi, mikä ykköstytöllä. Lieköhän jotain sukua? Tuskinpa vain, tai ainakin koulun kuningatar varjelisi tätä tietoa henkensä kaupalla. Mikäänhän ei olisi nolompaa, kuin hurjapäinen skeittarisukulainen, kapinallinen, samassa koulussa. Lyhyt naurahdus purkautui tytön huulilta, tuon kaivellessa hetken laukkuaan. Totta puhuen se sideharso oli Brandonille, mutta veli saisi pärjätä nyt ilman.

Hayesin esittäessä kysymyksen siitä, kuka toimisi tänään tohtorina, tyttönen naurahti, kääntyen jätkään päin sideharso kädessään. "Kelsey Moore", esittäytyy suoden pojalla enemmän tai vähemmän hurmaavaksi tarkoitetun hymyn. Tyttö asteli Hayesin viereen, tutkaillen hetken toisen kättä. "Tää saattaa vähän sattua", toteaa laskien laudan ja valkean sideharson lattialle, katsoen pää hivenen kallellaan jätkää, naksauttaen ranteen nopealla liikkeellä jota kuinkin oikealla kohdalle. Se tuntui ainakin Kelseystä itsestään aina yhtä kauhealta, varmaan tosin kauheammalta siitä, jonka rannetta hän murjoi... Hän kun oli joutunut vääntelemään paikoilleen eri ruumiinosia useampaankin otteeseen... Valitettavasti.

// mä en tiedä mitä hait tolla tohtori-kysymyksellä, puhuitko terveydenhoitajasta vai Kelseystä vai jostakin ihan muusta, mutta tulkitsin sen nyt omalla tavallani... :------D

# No just Kelseyn nimeä se tarkoitti kysyä. : D

Ilme pojan kasvoilla muuttui epäileväksi, kun pähkinänruskeahiuksinen tyttö päästi naurahduksen ilmaan. Mistähän moinen, hänen nimelleenkö se nauroi? Vai oliko sillä kenties salaisia tohtori / tiedemies-fantasioita, joissa pääsi ruhjomaan ”potilaitaan”? Sehän tästä vielä puuttuisi, hullu tiedemiestyttö, joka päättäisi viipaloida hänet pieniksi paloiksi ja syödä aamiaisella leivän päällä, kuin kinkkua. Tytön laukusta ilmestyi esiin sideharso ja ilme kakkosluokkalaisen naamalla muuttui jälleen neutraalimmaksi – no, ainakin sen verran, kun Hayden tuskiltaan onnistui kasvonsa peruslukemilla pitämään. Toisin sanoen: ei lainkaan. Irvistys.

”Kelsey Moore”, poika maisteli nimeä suussaan ja ihan hyvältähän se maistui. Huulille pakotettiin hymy vastaamaan tytön hänelle suomaan, tosin eipä siinä ollut mitään niin hurmaavaa, kuin Kelseyksi esittäytyneen omassa. Voidaan olettaa, että se oli kivun vääntämillä kasvoilla pikemminkin yhtä koominen, kuin Haydenkin hetki sitten tapahtunut ilmalento – vaan eipä herra jaksanut moista ryhtyä murehtimaan. Siniharmaat silmät seurasivat tytön liikkeitä hänen vierelleen, sattumisesta se vielä varoitti. Ihan kuin ei olisi jo muutenkin sattunut, joten ei tiedossa voinut mitään pahempaa olla. ”No tuskinpaAAARGH”, se karjaisee lauseensa loppuosan ja sulkee silmänsä. Nyt jos koskaan pystyi Hayden toteamaan, että oli tehnyt väärän arvioinnin. Hän olisi voinut vannoa, että ranne suorastaan huusi riks, raks ja poks, kun Kelsey oli sen luonnollisempaan asentoon naksauttanut. Hengitys kulki ja ajatukset toimivat, joten ainakin hän oli vielä hereillä, vaikka osa hänestä toivoikin, ettei olisi. Helvetti.
”Siinäkö se?” Hayes sai henkäistyä ja onnistui jopa tuomaan mukaan hieman sitä ilkikurista äänensävyä. Hieman raottuneet silmät etsivät kysyvinä niitä vihertävänruskeita yksilöitä.

Kelsey tutkaili kulma hivenen koholla Hayesin kasvoja tuon irvistellessä siinä. Kyllähän hän tiesi, että se sattui, mutta oli nyt hieman kummallista, että se heitteli vitsejä heti perään. Raavaampikin kaveri oli parkunut tuskissaan vartin, mutta tuo näytti jo heittävän huulta. Neitokainen naurahti huvittuneesti, kallistaen päätään, heilauttaen samalla hiukset pois kasvoiltaan. "Melkein", kuului toteamus hymyyn kääntyneiden huulten välistä, tytön sujauttaessa ikivanha ikkunalauta nopeasti skeittarijätkän ranteen alle. Kätevästi valkoinen sideharso kiertyi pojan käden ympärille, sormia mahtoi olla hivenen hankala liikuttaa, mutta parempi olikin olla liikuttamatta ollenkaan. Paketti ylti aina jostakin sormien puolivälin paikeilta kyynärtaipeeseen, painoi varmaan aika paljon, mutta ihan toimiva. Kelsey virnisti tarkastellessaan aikaansaannostaan. Taito taisi olla edelleen hyppysissä.

"Se on nyt ihan toimivassa paketissa, vaikka varmaan painaakin julmetusti... Käy kuitenkin lääkärissä tai jotain, niin ne laittaa kunnon kipsin. Ja sun jalat eivät näyttäneet kovin hyviltä, sähän koikkelehdit niin kun oisit viiden promillen humalatilassa", juttelee täyteläisillä huulilla leikkiessä edelleen hieman ilkikurinen virne. Nyt kun Hayes oli pistetty pakettiin, hän toivoi todella, että tuon ilmalento olisi saatu videolle... Harmi, ettei saatu. Kaiteen kaatuminen oli kyllä ollut kaiken kruunaus...
Tyttönen vaihteli painoaan hetken jalalta toiselle, ennen kuin hyppäsi istumaan jätkän viereen pulpetille. Mekon helmaa vedettiin hieman alemmas, tuon ristiessä jalkansa, toisen käden pysyessä sylissä, toisen ottaessa tukea pulpetin reunasta.

Ties mitä tuskan ääniä täytyi pidätellä sisällä, kun lautapalaa sidottiin käteen kiinni – kasvojen ilme oli varmasti jälleen joku järkyttävän upea näky. Painavahan tuo oli, vaikka ilmoille heitettiinkin, ettei se mitään painanut. Käden liikuttamisesta lauta teki lähestulkoon mahdotonta, mutta ehkä se oli hyvä niin. Eipähän tulisi pahempaa vahinkoa aiheutettua, ainakaan todennäköisesti. Kommenteille lääkäristä ja jaloista Hayden naurahti, vaikkei tuo tosiasiassa voinut muuta kuin olla samaa mieltä. Tytölle sitä silti tuskin kerrottaisiin. ”Eiköhä tällä pärjätä”, kuului Hayesin suusta, samaan aikaan kun lautaan kohdistui jonkinlaiseksi merkiksi osoitettu pieni kopautus.

”Siinä vaihees ei varmaa enää oltas ees pystyssä”, huikattiin kävelyä koskien. Kyllähän noilla jaloilla nyt liikkumaan pystyi, kunhan kipu vähän laskisi. ”Ja iha hyväs kunnos nää on, kaikki toimii”, poika vielä heitti ja löi polveaan, jolloin jalka nytkähti refleksinomaisesti. Sivusilmällä seurattiin, kuinka tyttö hyppäsi pulpetille. Pakkohan Haydenin oli itselleen myöntää, että oli tuosta mielissään, mutta ei sitä ääneen sanottaisi. ”Eikö sulla ole muka parempaa tekemistä, ku istua täällä?” tuo koetti parhaansa mukaan virnistää ja kuulostaa hämmästyneeltä.

Eiköhän tällä pärjätä? Kelsey pidätteli vaivoin nauruaan. Hayesin kasvoilla oli käden paketoimisen ajan sen näköinen ilme, että tuo kohta kuolisi tai jotakin vastaavaa. Varmaan teki huutaa, ainakin tytön itsensä olisi tehnyt mieli. Vanha ikkunalauta kun ei välttämättä ihan paras tuki, mutta sen siitä sai kun rupesi machoilemaan (siitä ei puhuta, että se oli alun perin Kelsey, joka oli tuota yllyttänyt). Oma vika, oma vika.

"No ei varmaan joo", toteaa hieman kuivasti, vilkaisten sitten pojan käteen, joka löi polvea. Tyttö kohautti olkiaan – aikuinen mies, kaipa tuo itse tiesi, milloin oli kunnossa ja milloin ei. Ei Kelsey miksikään kanaemoksi alkaisi. Jos se ei kävisi lääkärillä, se ei kävisi – oma moka, sillä käsi kaipasi oikeaa kipsausta ja jalat jotakin muutakin huoltoa, pääkopankin voisi tutkituttaa ja siihen malliin.

Pilkallinen katse kävi neitokaisen silmissä, tuon kohottaessa kulmaansa kysyvästi. "Vihjailetko sinä, että seurani ei kelpaa?" naurahdettiin, tytön vielä jatkaessa hieman pisteliäämmällä, mutta yhtäkaikki huvittuneella äänensävyllä, "...vai odotatko, että katoan nurkan taakse jotta pääset vuodattamaan kyyneliä?"

Hayden joutui naurahtaen pudistamaan päätään. Tyttö oli yllättävän hauskaa seuraa, vaikka tilanne nyt olikin mikä oli. ”Lähinnä ajattelin, ettei mun seura kelpais”, se sanoi virnistäen ja hiuksiaan pörröttäen, ”ja kyllä mä voin tässäkin vuodattaa, jos lohdutat”, jatkettiin vielä samaisen irvistyksen kera. No tosiasiassahan poika ei suostuisi itkemään tytön – tai kenenkään – nähden, vaikka mikä olisi. Boys don’t cry ja sitä rataa.

”Sä varmaan harrastat noita lääkäri-hommia enemmänki”, Hayes totesi, tosin hiukan kysyvällä äänellä. ”Sen verra hyvin tuntu onnistuvan toi”, kuului perusteluna ja jonkinmoista hymyäkin koetettiin heläyttää. Eihän tuo nyt vieläkään mitenkään mallikkaasti onnistunut, mutta eiköhän sen suunnilleen erottanut siitä irvistyksestä, tai niin ainakin sieti toivoa. Saattoihan tuo vain näyttää pahemmaltakin, mutta mieluummin poika ajatteli näyttävänsä edes hiukan ihmiseltä.

Silmät liikkuivat katsomaan Kelseytä. Jossain määrin oli hämmentävää olla niinkin nätin hahmon seurassa, mutta sitäkin enemmän otti päähän, että oli pitänyt lentää nurin tuon nähden. Ja tulla nyt vielä kyseisen neidin paikkaamaksi. Suurehko kolaus egolle, mutta onneksi tilanteen oli saanut väännettyä jokseenkin vitsiksi. Ehkä tuo ei olisi niin paha, kun nauroi itsekin itselleen. Kun nyt vaan ei olisi kasvojaan aivan menettänyt.

Kelsey pöyhi hiuksiaan, kallistaen päätään sitten Hayesin suuntaan. "Kuule, mä en istuis tässä jos ei kelpais", heittää sitten virneen kera. Se oli totta, neitokainen olisi lätkinyt pari valittua sanaa päin toisen naamaa ja sitten häipynyt paikalta, eikä varsinkaan jäänyt kyllä auttamaan! Käskenyt painua terkkarille korkeintaan, jos sitäkään. Joten jätkä sai olla kiitollinen, että sattui nyt olemaan tuollainen... tuollainen kun oli, että oli herättänyt jollain tasolla hänen kiinnostuksensa ja niin edespäin. "Vuodata vaan, kyllä mä lohdutan", sanottiin pikaisen silmän iskun kera. Sen kun näkisi, Hayden Romance itkemässä. Poika kun vaikutti ainakin tämän perusteella sellaiselta, joka oli sitä meiltä, että miehet eivät itke.

Nopea vilkaisu Hayesiin tuon todetessa hieman kysyvästi, että hän taisi harrastella lääkärinhommia enemmänkin. "Kun kuuluu pahiksiin ja niin vapaat kuin varatutkin miehet tulee kuolaamaan jalkojen juureen, niin saattaa saada toisinaan kimppuunsa äkäisiä tyttökavereita ja sen sellaista... Ja onhan noita velipoikiakin tullut paikattua useammin kuin kerran", vastattiin naurahduksen kera. Kelsey oli aina se, joka joutui pienimpiin vaikeuksiin - yleensä vain lenteli luokista ulos ja sai naarmuja ja muutamia katkenneita hiuksia, kun joku akkalauma kävi kimppuun, mutta Brandon ja Kevin... Veljet osasivat hankkiutua mitä kummallisimpiin hankaluuksiin, varsinkin Brandon, joka oli tullut vähän aikaa sitten friikkipureman kanssa kotiin. Kevin oli jo onneksi vähän rauhoittunut, joten toivo eli Brandoninkin kohdalla.

//pelaaja hahmoineen poistui listoilta, pelin voi siis katsoa päättyneeksi jollet halua lopetusvuoroa tms. heittää.//

lukkoon vaa.