Numero kakskytviis

//koo ja pepijn tänne :33//

Bussipysäkeillä tuuli aina.

Vähän väliä oli alkanut tihutella vettä, aurinkoinen Kalifornia, niinpä niin! Fadey Hallens tuhahti suunpielestään sanaparin ironialle... Vaikka aivan yhtä usein kuin viileitä päiviä hän näki auringon paistavan - ellei jopa useammin. Fadey veti käsiään lähemmäs itseään kuin yrittäen pitää itsensä lämpimänä. Hänen hupparinsa oli totisesti aivan liian ohut kun tuuli ei ollut lämmin ja vettä... äsh. Poika toivoi, että sää kääntyisi taas siihen vähän lämpimämpään suuntaan. Linja-auton valot ilmestyivät näkyviin kauempaa, mutta numero oli aivan väärä. Tuolla hän ei pääsisi mihinkään, missä voisi vaihtaa päästäkseen kotiin... mieluummin Fadey olisi lähtenyt bussirallia eteenpäin kuin seissyt siinä paikoillaan. Hänen omansa olisi pitänyt tulla jo. Hän oli myöhästynyt jo edellisestä venähtäneiden harjoitusten takia, ja seuraavan samaa linjaa kulkevan auton oli ollut määrä tulla kymmenen minuutin päästä.

Kaksitoista minuuttia seisottuaan Fadey valtasi pysäkin lasikopissa olevan penkintapaisen ja laski yllättävän painavan kassinsa alas jalkojensa juureen. Miten se saattoikaan painaa niin... Fadey piteli kassia paikallaan jalkojensa avulla ja ravisteli käsiään. Pysäkkikopissa sentään oli hieman lämpimämpää olla kun tuuli ei päässyt tuivertamaan suoraan päin. Nälkä vihlaisi vatsaa, mutta mitään eväitä Fadeyllahan ei ollut, pullo vettä vain. Olihan hänellä toki vähän rahaa, hän olisi voinut mennä käymään vieressä olevassa kaupassa mutta ei uskaltanut - hänen tuurillaan bussi kuitenkin tulisi juuri kun hän pääsisi kaupan ovesta sisään.

Lopulta, hänen vietettyään pysäkillä kaksikymmentäkaksi minuuttia oikea auto suvaitsi saapua. Fadey vinkkasi kädellään ja bussi pysähtyi, hän nousi tavaroineen kyytiin ja vilautti korttia lukijalle. Auto oli aivan tupaten täysi.

Bussi oli täysi, kuten niillä useimmiten oli tapana olla. Aivan juuri tämän nörtiksi tituleeratun miehen kiusaksi, tai niin tuo olisi voinut luulla. Pepijn Faan ei pitänyt tästä ihmispaljoudesta, ilmakin oli tunkkainen eikä sitä tuntunut olevan riittämiin kaikille ahtaaseen autoon tunkeneille henkilöille. Onni sinänsä se, että hänellä sentään oli paikka istua. Kuten myös Terryllä hänen vieressään, mustatukkainen mies puheli satunnaisesti jotakin hänellekin, mutta nyt se keskittyi puhumaan kännykällään jotain jollekin. Ei suunnitellut bileitä, mikä oli hyvä Pepijnin kannalta. Hän vain ei jaksanut juuri nyt mitään sen suuntaistakaan. Kai se puhui tyttöystävälleen, tai äidilleen tai jollekin. Ei rastatukkainen poika niin kovasti puheeseen huomiota kiinnittänyt.

Hän pääasiallisesti tarkkaili lähistöllä olevia ihmisiä mustasankaisten silmälasiensa takaa. Kaikenlaisia ja näköisiä löytyi. Kukaan ei saanut sen erikoisempaa huomiota kuin muutkin. Ihmisiä ne vain olivat, eikä niillä juuri nyt mitään tekemistä hänen kanssaan ollut. Mitä nyt sattuivat istumaan tai seisomaan samassa autossa hänen kanssaan.
Bussi pysähtyi seuraavalle pysäkille, Faan huokaisi. Lisää ihmisiä verottamaan rajallista ilmaa. Hän antaisi kaikkensa päästäkseen jo tuohon koleaan ilmaan sillä pysäkillä, joka oli lähinnä hänen ja Terryn kotitaloa.
Valitettavasti siihen oli vielä matkaa ja aikaakin.

Bussissa oli aivan järkyttävän kuumaa ja tunkkaista. Hetken lämmin sisäilma tuntui hyvältä tuulenpieksemillä kasvoilla, mutta sitten Fadeylle tuli vain kuuma. Hän taittoi hankalahkoa matkaa taaemmaksi bussissa raahaten kassia perässään. Juuri hänen ehdittyään seisomaan säädyllisen matkan päähän ovesta bussikuski päätti revitellä oikein kunnolla (se kun tuntui olevan linja-autonkuljettajien ainoa jäljelläoleva ilo) ja seisovat matkustajat, myös Fadey, horjahtivat.

Fadeyn horjahdus päättyi varsin kohtalokkaasti. Hän nimittäin onnistui mätkähtämään suoraan lähellään istuvan rastatukkaisen jätkän päälle. Rähmälleen. Hän meni aivan paniikkiin samantien, tärisevässä linja-autossa oli hankala päästä pystyyn mutta jotenkin hän selvisi siitäkin.
"A-a-a-a-a-anteeksi!" takeltelu ja änkytys sanan edessä venyivät laittoman pitkiksi. Tuo vihaa minua niin takuulla tän takia, pitää ihan idioottina vaikkei se ees tunne mua..! Mut vaan idiootit kaatuilee toisten päälle julkisissa kulkuneuvoissa! Fadey Hallens, vittu olet idiootti! hän antoi itselleen heti alkajaisiksi kunnon haukut päänsä sisällä. Ja häntä todella hävetti enemmän kuin on sanoin kuvailtavissa.

Fadey, minkä värinen on paloauto?

Bussi nytkähti, ihmisiä horjahteli. Yksi yllättäen tavaroineen suoraan Pepijnin päälle. Yllätyskö, että poika oli saada slaagin? Hollantilaisen silmät levisivät ja hän katseli pientä vaaleaa poikaa sylissään. Siis aivan helvetin pientä… Liekö viittätoistakaan täyttänyttä… Raasu joutui vieläpä tavaroineen seisomaan… Ja no, Pipin ei pitäisi olla niin myötätuntoinen, tässä maailmassa vain piti osata pitää puolensa. Toisella oli ongelmia nousemisen kanssa, eikä rillipää osannut auttaa millään tapaa. Toisen pahoittelu oli änkyttävää, Pip oli joutua paniikkiin. Pieni ja säikky eläin, se hänelle tuli pojasta mieleen.
“Het is niet schadelijk”, hän vastasi hyvin nopeasti. Terryn tirskahtaessa hänelle hän vasta tajusi kielivirheensä. Voi saatana… ”Eikun! Ei haittaa, ei mitään ongelmaa. Ihan vattallas vaan”. poika korjasi nopeasti.

“Sä voit kyllä tulla tähän istumaan tavaroidesi kanssa, niin mä seison”, mies ehdotti nousten jo ylös. Terry kiskaisi häntä hihasta ja virnisti leveästi.
“Sä voit kyllä istua mun sylissä jos tahdot”, mustatukka ehdotti Pepijnille, joka vain pudisteli järkyttyneenä päätään. Sehän oli homoseksuaalista ja vieläpä julkisessa kulkuneuvossa! Ja hän… ei hyväksynyt.
“No sit toi poitsu voi ihan hyvin istua sun syliin. Tai mun jos haluat”, Terry puheli lisää, katsoen viimeisen lauseen kohdalla vaaleaan poikaan virnistäen. Pepijn oli kalvennut lakanaksi ja manasi mielessään pois sitä demonia, joka Terryssä selvästi nyt oli. Hän rukoili ystävälleen anteeksiantoa Herraltaan.

Nuori mies, jonka päälle Fadey juuri äsken oli kaatunut, vaikutti ottavan asian melko rennosti. Ensin tuo tosin sokelsi hänelle jotain aivan käsittämätöntä, se sai pojan ilmeen vähän ihmettyneeksi ja hän oli juuri kysymässä että anteeksi, kun toinen juuri vaihtoi englantiin. Mitähän kieltä se oli ollut..?

"Mä voin kyllä seistä, en mä voi keneltäkään viedä istumapaikkaa", sanoi Fadey hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja vilkuili miehiä edessään ujonlaisena. Hän laski kassinsa lattialle ja piteli jalkaansa sen päällä, vaikka tuo nyt oli vielä huterampi asento. Säälittävää kyllä, hän ei jaksanut pitää sitä käsissään.

Mutta rastatukkainen mies nousikin jo ylös.*
"Ai saanko mä kuitenkin mennä tuohon?" kysyi Fadey kohottaen kulmiaan (kuunneltuaan toki ensin hetken aikaa kaksikon mielenkiintoista sylissäistumiskeskustelua) ja bussi ajoi jostakin oudosta töyssystä. Hän horjahti taas vaarallisen näköisesti, mutta jotenkuten pysyi tasapainossa. Ensin hän myöhästyy ensimmäisestä bussista, seuraava tulee myöhässä, kuski revittelee, hän kaatuu suoraan jonkun vieraan päälle ja sitten tiessäkin on vielä töyssy... Fadeyta tuntui kohtaavan huono onni sinä päivänä.

//*ymmärsin ainakin että Pepijn ei mennyt takaisin istumaan vaikka siitä hihasta vedettiinkin?//

- ei menny, eli oikeen ymmärsit~ -

Vaalean pojan puheääni oli niin hiljainen, että Pepijnista tuntui, että hänen korvansa olisivat kirjaimellisesti olleet kuuntelemisesta höröllään. Tuskin nyt kuitenkaan niin. Mies pudisti päätään ja viittoi poikaa istumaan omalle paikalleen. Ja hieman epäillen vielä siihen istuikin, Pipin piti vain ensin nyökytellä pontevasti esitetylle kysymykselle.
Helpompi toisen oli tavaroineen istua. Pepijnin taa seistä, kun ei mitenkään sairas tai liian vanhakaan ollut.

“Oletko sä minne matkalla?”, Pip uteli jonkinmoista keskustelua luodakseen, vaikkei omasta mielestään siinä ollut lainkaan hyvä. Ja tuskin monen muunkaan mielestä. Terryyn vilkaisu latisti mielialaa vielä lisää, sillä tuo virnuili huvittuneena keskittyen muka ikkunasta vilahteleviin maisemiin. Pakan vitut se sitä oikeasti kiinnosti… Katse palasi pieneen aasialaispoikaan, Pip sipaisi kevyesti rastojaan vain jotain tehdäkseen.

"Mä.. kotiin! Sinne on vielä aika pitkä matka", vastasi Fadey aivan tyhmänä. Hän ei osannut odottaa että rastatukka jatkaisi juttelua, mutta.. eipä hän ollut siitä pahoillaankaan! Toivottasti tuokaan ei olisi pahoillaan siitä että alkoi puhua Fadeyn kanssa. Nyt mä korotan ääntäni vähän, hän päätti, sillä bussi piti kammottavaa metakkaa. Takaoven raosta kävi sisälle viima. Se oli erittäin hyödyllinen auton ruuhkaisuuden huomioon ottaen.

Oi mikä onni että istumapaikka oli luovutettu hänelle! Hän saattoi pitää painavaa laukkua lattialla edessään paljon helpommin. Miten saatanassa tuo painaa kaksisataa kiloa? hän ajatteli yhä edelleen. Ja sitten hän päätti jopa jatkaa keskustelua!
"Mihin sä menet sitten?" hän kysyi nyt korottaen ääntään kuuluvammaksi, katsoi keskustelukumppaniaan pää kallella ja häntä oikeasti kiinnosti tuo toinen.

Ei kukaan yleensä alkanut jutella linja-autoissa, siksi tämä oli Fadeyn mielestä mukavaa vaihtelua. Hän heilutteli jalkaansa laiskasti ja hajamielisesti edestakaisin siinä istuessaan.