Iltapäiväkahvit

((Rautaaja + Blaise, tänne kiitos!))


Jono liikkui luvattoman hitaasti, ottaen huomioon että oli perjantai-iltapäivä ja oppilaiden olisi pitänyt kirmata koulusta kotiinsa eikä suinkaan tukkimaan kahvilantiskiä. Näin ainakin Deborahin mielestä. Hän itse oli sopinut tapaavansa kaverinsa täällä ennen kuin he lähtisivät ostoksille. Harmi vain, että puolet koulun oppilaista näyttivät ajatelleen aivan samaa.

Päästessään viimeinkin tekemään tilaustaan tiskille tyttö tilasi rasvattoman latten. Odottaessaan tilaustaan hän loi kaihoisan katseen maapähkinävoikekseihin, jotka oli aseteltu lautaselle ja suojattu lasikuvulla. Harmi että hän oli mennyt lupaamaan itselleen vähentävänsä herkkujen syömistä. Mitään näkyvää tarvetta siihen ei ollut, mutta Deborahista tuntui, että pian olisi jos hän jatkaisi kaiken maailman herkkujen mussuttelemista ilman mitään kontrollia.

Musta, tikattu Chanelin rahapussi vilahti takaisin laukkuun Deborahin maksettua kahvinsa ja hän astui sivummas, ettei jäisi seisomaan muiden asiakkaiden eteen. Katseellaan hän haeskeli kaveriaan, jota oli vaikea paikantaa täydestä kahvilasta. Etsiskelyn keskeytti puhelin, joka piippasi merkiksi tekstiviestistä. Kulmat kurtistuivat kevyesti neidin lukiessa viestiä. Hänelle oli tehty oharit.

Puhelin päätyi rahapussin seuraksi laukkuun, Deborahin alkaessa kierrättää jälleen katsettaan kahvilassa, tällä kertaa vain kohteenaan vapaana oleva pöytä. Sellaisia ei näyttänyt olevan, joten täytyi vain etsiä joku tuttu, jonka seuraan istua. Lopulta sellainen löytyikin; Blaise. Deborah suuntasi lattelasi kädessään kohti pöytää, jonka ääressä poika istui.

”Moi. Voinko mä istua tähän vai onko sulla jo seuraa?” tyttö tiedusteli pienen hymyn kera. ”Täällä on niin täyttä, etten mä löytänyt vapaata pöytää.”

[[Täältä tullaan :3]]

Blaise hämmensi ajatuksiinsa vaipuneena lusikkaa kahvikupissaan. Sinisten silmien katse oli suunnattu kuppia kohti, muttei poika oikeastaan noteeranut näkemäänsä. Hän oli kahvilassa tappamassa aikaansa sen aikaa, että hänen isänsä saapuisi hakemaan häntä. Oikeastaan häntä hieman jo kadutti, ettei hän ollut vain hypännyt bussiin vaan oli jäänyt odottamaan kyytiä, mutta ei hänen enää kannattanut bussillekaan lähteä. Ei siis auttanut muu kuin istua keskellä ruuhkaista kahvilaa ja odottaa. Harmi sinänsä, ettei paikalla ollut ketään Blaisen tuttua; seurassa odottaminen olisi sujunut jouhevammin. Sitä paitsi yksin istuminen oli hivenen säälittävää. Poika tuhahti itsekseen muuttaessaan hieman istumisasentoaan ja nosti sitten lusikan pois kahvikupista ja laski sen suklaakakun jämät sisältävän lautasen reunalle.

Blaise oli hätkähtää jonkun yhätäkkiä puhuessa hänen lähellään. Katse kääntyi pöydän viereen ilmestyneeseen tyttöön ja urheilijan suupielet levisivät pieneen hymyyn tuon tunnistaessa toisen. Seuraa hän olikin kaivannut, ja Deborah jos kuka oli vallan sopivaa seuraa.
"Moi Debbie. Istu vain", poika tervehti toista ilahtuneesti ja ryhdistäytyi samalla hieman tuolillaan.
"Mä olinkin jo kuolla tylsyyteen. Toivottavasti sun perjantai on lähtenyt paremmin liikkeelle?" Blaise tiedusteli toiselta pienesti virnistäen. Samalla poika pohti, miksi tyttö oli kaupungilla tähän aikaan päivästä; yleensä kaikki Astonin oppilaat olivat tähän aikaan jo kotona ja palasivat kaupungille vasta illemmalla. Deborahilla oli jopa oma auto, joten kyydinkään puutteesta tuskin oli kyse kuten Blaisen tapauksessa.

Huulilla kareillut hymy leveni hieman ja Deborah istuutui pöydän ääreen Blaisea vastapäätä. Käsikynkässä keikkunut laukku päätyi tyhjälle tuolille, sillä lattiallekaan tyttö ei sitä tohtinut laskea. Hän ei erityisemmin luottanut siihen, että kahvilassa olisi lattioiden siivous pelannut siihen malliin, ettei sieltä voisi tarttua mitään epämääräistä lattialle laskettuihin tavaroihin.

Blaisen kysymys sai tytön pudistamaan päätään. ”Eipä oikeastaan,” hän hymähti, selventäen sitten perään: ”Mun piti lähteä ostoksille, mutta kaveri tekikin viime hetkellä oharit enkä mä halua yksin lähteä kiertelemään kauppoja.” Yksin tuli tehtyä vain virheostoksia, kun kukaan ei ollut makutuomaroimassa. Jostain syystä Deborah ei vain kyennyt ajattelemaan selkeästi ollessaan yksin ostoksilla.

”Miksi sun perjantai on sitten niin tylsä? Eikö sulla ole yksiäkään bileitä tiedossa vai?” Deborah kysyi, vieden sen jälkeen lattelasin huulilleen. Mahtoikohan Blaise edes kuulua niihin, jotka bilettivät joka viikonloppu ja kärsivät hirveästä masennuksesta, jos jollekin viikonlopulle ei ollutkaan juhlia tiedossa? Deborah itse kun ei ravannut kaikkia viikonloppujaan bileiden perässä, niin hän ei myöskään tiennyt ketkä kuuluivat juhlien vakiovieraisiin.

”Sähän voit lähteä mun seuraksi ostoksille, jos sulla ei ole muuta tekemistä,” tyttö ehdotti leikillään, sillä ei kai kukaan poika halunnut lähteä notkumaan tuntikausiksi vaatekauppoihin toimiakseen seuralaisena.