Kömpelyyksiä ranskalaisittain

//GB tänne siis tyttösensä kera :)//

Agathon veti vaaleansinistä, kudottua pipoa syvemmälle päähänsä. Sää alkoi käydä jo suhteellisen vilpoisaksi, mihin vaaleansinisen ohuen piponsa lisäksi tummassa, polviinsa saakka yltävässä, suurinappisessa takissaan kulkeva nuori mies ei ollut osannut varautua. Toki hänellä oli takin alla vaaleanharmaa pitkähihainen, mutta se ei juurikaan lisälämpöä suonut. Takin helma jätti päättyessään nähtäville nuorukaisen laihoja sääriä jossain määrin mukailevat, yhtälailla harmaat, joustavakankaiset, leveälahkeiset farkuntapaiset aina polvien alapuolelta nilkkoihin saakka.
Koska nuorella basistilla oli jaloissaan ainoastaan ennen mustat, sittemmin tummanharmaiksi kuluneet tennarit, tahtoivat housujensa lahkeet jatkuvasti tallautua hänen kantapäidensä alle.

Thon roikotti tummaa koululaukkua toiselta olkapäältään. Hihna oli niin löysällä, että laukku löi aina ikävästi nuorukaisen polveen ja reiteen, muttei hän siitä liiemmin välittänyt. Hän oli syventynyt pähkäilemään sitä, kuinka syksyn saapuminen jaksoi aina yllättää hänet.
Okei, olihan tämän uudessa koulussa aloitetun lukuvuoden ensimmäinen viikko osoittautunut hänen olettamaansa lämpimämmäksi ja sen jälkeen yllättävän viileä ja voimakas tuuli ei ollut suoranaisesti ollut odotettavissa.
Tosin uskoisi, että hän Ranskassa suurimman osan elämästään viettäneenä - ja siellä myös syntyneenä - olisi tottunut hieman viileämpään ilmastoon. Ranskassa lämpöasteet harvemmin kohosivat yli kahdenkymmenen celsiusasteen. Täällä sentään kesäisin oli lämpimämpää.

Agathon napitti takkinsa ylimmän napinkin ja työnsi kätensä takkinsa taskuihin. Hänen vaaleat hiuksensa reunustivat hänen vaaleita, pisamaisia kasvojaan ja osaltaan basisti keskittyi hiustensa puhaltelemiseen kasvoiltaan, näkökenttänsä edestä.
Ehkä osittain siitä johtuen Thon törmäsikin pian johonkin. Älähtäen hän koetti pitää tasapainonsa kaareuttamalla selkäänsä taaksepäin. Hän sai hädin tuskin vedettyä kädet taskuistaan ennen kuin kaatui ja sai kämmenillään hieman pehmennettyä laskuaan.
Agathon tömähti takapuolelleen kovalle asvaltille ja kohotti nopeasti katseensa kohteeseen, johon oli onnistunut päätäpahkaa törmäämään.
"Excusez-moi", vaaleaverikkö kiirehti pahoittelemaan ennen kuin edes tajusi avanneensa suunsa.

//Täällähän me :)//

Saskia Kent oli tuhlaamassa aikaa puistossa. Hän oli jo käynyt eläintarhassa katsomassa eläimiä ja nyt hän käveli vailla määränpäätä take away-kahvi kädessään.
Tyttö oli melko huomaamaton, varsinkin jos sattui olemaan pidempi. Saskia oli jo nuorena joutunut toteamaan, että pitkät ihmiset eivät todellakaan tuijotelleet jalkoihinsa. Sen vuoksi hän useimmiten vältteli ruuhkaisia ostoskeskuksia ja halpahalleja.

Tänään tyttö oli pukeutunut pehmoiseen mustaan huppariin jonka selässä oli Batman-logo, mustiin pillifarkkuihin ja dr. martensin mustiin, kiiltonahkaisiin maihareihin. Punaisenoranssit hiukset olivat pörrössä, kuten yleensäkin ja olkapäällä roikkui ikivanha vintagelaukku.

Tytön mielessä liikkui erinäisiä asioita, eikä hän totta puhuen katsonut eteensä. Hän ajatteli ensin vanhemman isoveljensä uutta tyttöystävää, josta ei pitänyt ja siitä ajatus siirtyi nuoremman isoveljen kummalliseen käytökseen viime viikkoina. Cody ei ollut pariin viikkoon tullut käymään kotona, eikä Jamiekaan osannut sanoa syytä siihen. Tai sitten hän ei ollut vain halunnut sanoa totuutta, Saskia päätteli mielessään.

Hän asteli eteenpäin ajatuksissaan, ja törmäsi johonkin tai pikemminkin joku törmäsi häneen. Kuuma kahvi läikähti Saskian kädelle ja hihalle samalla, kun tyttö horjahti taaksepäin kuitenkaan kaatumatta. Kahvi imeytyi hihan läpi ja märkä kangas liimautui ällöttävästi vasten ihoa.

Saskian suuttumusta ei lieventänyt törmääjän pahoittelut, olkoonkin, että ne tulivat ranskaksi. Tyttö loi tuiman ja selkeästi ärsyyntyneen katseen poikaan, joka istui asfaltilla ja katsoi häntä.
"Voi vitun munapää, etkö osaa katsoa eteesi?!", Saskia tiuskaisi samalla, kun pyyhki kättään housuihinsa. Hän tiesi, ettei syy ollut yksin pojassa ja että syytä oli yhtä paljon hänessä itsessäänkin. Tyttö myös tunnisti pojan, kävihän tuo samaa koulua kuin hänkin. "Tosi hienoa", tyttö mutisi itsekseen ja näpräsi ärtyneenä kastunutta hihaansa.

Agathonin silmät laajenivat tytön alkaessa oitis raivota hänelle. Vai tällaista peliä!? Noh, ei hänkään tässä vain tuppisuuna aikonut istua ja seurata kuinka tämä huusi hänelle! Olkoonkin, että hän oli ollut se, joka ei ollut katsonut eteensä, muttei syy yksin hänen ollut eikä hän voinut mitään sille, että toinen oli saanut heiman kahvia kädelleen ja hihalleen.
Tämä ei kuitenkaan ollut saanut koko kahvikupillista syliinsä!
"No jos joku vitun hienostoneiti olis kattonu vittu eteensä niin ei ois saanu omaa kahviinsa päälleen!" Thon parahti voimakkaan ranskalaisaksenttinsa korostamalla äänellään ja kompuroi ylös maasta. Oli hänkin tässä jonkin verran kärsinyt!
Hänen takkinsa oli ottanut maasta kosteutta ja nyt hän sai pyyhkiä pikkukiviä irti takistaan. Ne tosin irtosivat helposti, muttei kahvin kaatuminenkaan mikään helvetin maailmanloppu voinut olla!

Äsken nuori basisti oli kenties tuntenut olonsa siedettäväksi ja päivä oli mennyt sentään edes jossain määrin hyvin, mutta toisen pään aukominen riitti kyllä pilaamaan niin yhden pienen hetken kuin tarvittaessa koko päivänkin!
"Ja mä pyysin anteeks, saamarin horo, kun kuuntelisit!" Agathon ärisi pyyhkiessään yhä takkiaan ja siirtäessään sitten turhan hienostunein elkein hiuksiaan sormenpäillään kasvojensa edestä.
Toisaalta kusipääksi nimittely ei hänessä tuntunut juuri miltään. Hän harvemmin välitti siitä, mitä muut hänestä ajattelivat, mutta oli totta että se sai hänet silloin tällöin ärsyyntymään, etenkin jo häntä haukuttiin päin kasvoja ja syystä, joka ei ollut kokonaan hänen käsialaansa!

"Saatana mikä siinä nii vaikeeta on, vitun huoranpenikka", Thon kirosi vielä kun oli sopivasti sillä tuulella ja huokaisi liioitellun teatraalisesti.
Viha alkoi hiljalleen laantua ja mielensä asettua takaisin aloilleen, mutta kieltämättä hän oli saanut osaltaan jotain purettua uloskin.
Se vain, ettei blondi olettanut tämän tappelun vielä tähän päättyvän. Tytöt osasivat tahtoessaan nostaa aikamoisen metelin siitä, jos kahvia edes hieman hihan reunaan läikkyi.

Saskia huokaisi. Poika oli juuri soimannut häntä hienostoneidiksi. Niin juuri, hienostoneidiksi. Ilmaus huvitti tyttöä, näyttikö hän muka hienostoneidiltä?
"Sori nyt vaan, mutta voisit katsoa vähän tarkemmin", tyttö totesi piikikkäästi ja seurasi ensin pojan kompurointia ylös maasta ja sitten tuskailua pitkän takkinsa kanssa. Saskiaa myös huvitti pojan ranskalaisaksentti ja hänellä oli vaikeuksia pitää kasvot lähes ilmeettömänä. Siltikin niistä paistoi harmitus ja vaikka hän ei sanonutkaan sitä ääneen, uuden kahvin tarjoaminen olisi vähintä mitä poika pystyisi tekemään.

"Niin mä kuulin kyllä, mut ei ne sanat vaan ne teot", tyttö vastasi pojan sanoihin tuohtuneena huorittelusta eikä laskenut katsettaan irti Agathonista. Poika esitti hienostunutta hipaistessaan hiukset pois kasvoiltaan. Kumpikohan tässä oli se hienostoneiti?
Saskiaa nauratti ja huvitti tilanne, eihän hän tietenkään voinut sitä ulospäin näyttää, hänhän oli vihainen. Ainakin ulkoisesti. Ei häntä huvittanut haukkua jotakuta täysin tuntematonta vain siksi, ettei tämä ollut katsonut eteensä ja myöskään sen takia, ettei halunnut purkaa omaa pahaa oloaan kehenkään toiseen. Eikä hän kyllä aikonut alkaa avautumaankaan veljensä oudosta käytöksestä tälle pitkäletille.

Saskia oli jo miettimässä pois kävelemistä, kunnes poika teki virheen. Suuren virheen. Hän kutsui Saskiaa huoranpenikaksi. Kyllähän tyttö nyt oman huorittelunsa kesti, antoi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta korvasta ulos. Oman äitinsä huorittelua tyttö ei suvainnut - eikä aikonut kuunnella.
"Onko niin saatanan vaikeaa ottaa asioista selvää? Minkä takia pitää huoritella ihmisiä, vaikka ei tiedä niistä mitään? Tunnetko sä mut? Tunnetko sä mun äidin? Ottasit asioista selvää ja tule sitten huorittelemaan!", Saskia sanoi myrkyllisellä äänellä, mutta tyynen rauhallisena. Ainoastaan tytön silmissä paloi tuli ja mitä sitä kieltelemään, hänestä tuntui pahalta, ei tosin itsensä puolesta.

Agathon ei voinut kuin pyöräyttää silmiään turhautuneena. Kuka nyt oikeasti haukkuessaan katsoi toisen ulkonäön niin tarkkaan, että saattaisi sanoa oliko tämä hienostoneiti vai ei!? Toinen saattoi sanoa häntä munapääksi, mutta tuskin tämä oli hänen päänsä muotoa sen suuremmin arvioinut saatikka sitten ottanut selvää siitä millainen hän oli luonteeltaan!?
Haukkumasanat oli vain tehty loukkaamaan. Osa niistä toimi, osa ei. Se riippui ihan ihmisestä, muttei hän todellakaan tahtonut tutustua toiseen ottaakseen selvää siitä, mitkä haukkumasanat tähän toimisivat!
Hän haukkui ketä haukkui, vaikkakin olisi nyt haukkunut väärää puuta ja jos hän tutustui johonkuhun, hän harvemmin enää sen jälkeen tahtoi haukkua tätä hienostoneidiksi tai huoraksi! Eikä hän kyllä sen puoleen ollut tarkoittanut, että toisen äitikään huora olisi. Eihän hän tästäkään tiennyt. Huoranpenikka nyt vain oli tehokas haukkumasana, kuten Agathon sai nytkin huomata. Ei häntä vähänkään vertaa kiinnostanut se, millainen toinen äiti oli.
Joskin hän piti perhettään varsin suuressa arvossa, vaikka isänsä olikin menehtynyt, äitinsä muuttunut alkoholistiksi, siskonsa narkomaani ja pikkuveljensä muiden muassa yhä Ranskassa. Hänen sijaisvanhempansa puolestaan tuntuivat ihastuneen ainoastaan siihen tosiasiaan, että hän oli ranskalainen eivätkä nämä vaivautuneet edes opettamaan hänelle englantia, jotta hänen aksenttinsa katoaisi. Olihan hänen ranskalaisaksettinsa ah-niin-suloinen.

Agathon huokaisi. Mikä helvetti tämän maanosan ihmisiä oikein riivasi!?
"No vaan mikä saa sut olettaan et mä ees tahtoisin tutustua suhun tai sun säälittävään äitiis!? Mitä helvetin järkeä mun ois kirota teitä jos mä tuntisin teidät ja-", Thon jatkoi vain jatkamisen ilosta ja kunhän viimein pysähtyi asiaa ajattelemaan, vaaleaverikkö tajusi purskahtavansa nauruun, "-Mitä helvetin järkeä tässä nyt enää ees on?"
Thonin nauru vastasi pikemminkin hihitystä ja hän peitti suunsa toisellä kädellään taipuessaan kaksinkerroin. Tässä ei enää ollut edes mitään järkeä. Hän ei ollut niin vihainen, että olisi kyennyt pitämään pokkansa ja huutamaan toiselle täyttä kurkkua haukkumasanoja, kun ei edes tiennyt miksi toista tarkalleen ottaen haukkui.
Eikä hän muutoinkaan ollut järin pitkävihainen. Ja mitä siitä, jos hän nyt joutuisi korvaamaan toiselle yhden kahvimukillisen?
Hänellä itselläänkin oli jo käynyt mielessä kahvilassa vieraileminen. Ranskassa suurimman osan elämästään viettäneenä hän oli ihastunut tuoreisiin leivonnaisiin ja etenkiin niihin kermaisiin ja suklaisiin.

Agathon selvisi naurunremakastaan ja huokaisi syvään suoristaessaan selkänsä, pidellen vatsaansa toisella kädellään samalla kun laski toisen kätensä suunsa edestä. Kieli pakeni vaivihkaa huulten välistä leikittelemään hänen mustalla huulikorullaan samalla kun Thon vei sinisten, varsin viattomilta aina vaikuttavien silmiensä katseen tyttöön.
"Voinko mä tarjota sulle uuden kahvin?"