Mikään ei oo mustavalkoista

- Jukkis& Lou, sekäpäti Wrai& Wyn~ -

Oli suoraan sanoen kohtuutonta tulla herätetyksi saatanallisen metelin tähden yhdeksän aikaan lauantaiaamuna, jos oli sattumoisin päässyt töistä kotiin vasta puoli viiden aikoihin, uneen vasta viiden aikaan. No, perheellisen elämää, siihen oli saanut jo tottua. Siltikin se osasi kiukuttaa normaalisti nauravaista ja mukavaa Destinyä. Hänellä nyt ei mennyt muutenkaan hyvin. Edwyn oli vain kadonnut, eikä yrittänytkään ottaa häneen kontaktia… Miksi? Se olikin kysymys, jota hän oli viimeaikoina ajatellut aikalailla ahkeraan.
Hiusväri oli vaihtunut jälleen kirkuvan punaiseen, kasvoilla oli pieni sänki, josta hän pian irtautuisi. Ensin tupakki. Vaatteista viis, niitä nyt ei tarvittu. Poika nousi sängystään, meni ovelle ja siitä suoraan parvekkeelle puettuna pelkkiin supermies-boksereihin.
Hän ei vilkaissutkaan Louta tai tytärtään. Häntä vain kiukutti nyt ja sitä lievensi vain ja ainoastaan aamusauhut. Ja sitten hetimiten kahvia, kiitos.

Poika nappasi nortin huulilleen askista, jota tapasi pitää parvekkeen pöydällä. Stendari löytyi siitä samaisesta askista. Näin tulikin oli nopeasti käsillä ja savut keuhkoissa.
Voi helvetin helvetti…

Keittiöstä kuului kattiloiden kolistelua ja pikkutytön kikatusta.
”Hysss, Sugi.. Isi nukkuu vielä..”
Vaaleatukkainen poika yritti kuiskuttaa tytölle, saaden vain kauriinsilmäisen tytön kikattamaan kovemmin. Jo huokasi syvään ja hymyili katsellessaan keittiössä hänen kanssaan touhuavaa pikkutyttöä, joka veti parhaillaan keittiön alakaapista kattiloita lattialle. Hän kääntyi hetkeksi ottamaan kananmunia ja muita omelettiin tarvittavia aineksia jääkaapista ennen kuin vilkaisi tyttöä taas hymyillen.
”Hei! Äiti ei tykkää jos teet noin..”
Hän ehti sanoa kun tuo juuri mainittu äiti ilmestyi pyyhe päällä keittiöön, seisahtuen paikalleen katselemaan tyttärensä touhuja. Lou ei ollut jaksanut vielä pukea päälleen vaikka olikin tullut suihkusta puoli tuntia sitten. Punaiset hiukset olivat edelleen kosteat, mutta sen verran hän oli saanut aikaiseksi, että oli meikannut ja harkitsi mielessään mitä vaatteita laittaisi päälleen. Siniset silmät nousivat jokseenkin terävinä hänen serkkuunsa, joka oli jäänyt yöksi kun eilinen leffailta oli vähän venähtänyt eikä pienikokoinen poika ollut enää jaksanut kävellä kotiin vaan päättänyt nukkua heidän sohvallaan. Lou oli antanut serkkunsa lainata Desiltä omimaansa kulahtanutta paitaa sekä omia yöhousujaan ja vaaleanpunaisia tossujaan, näyn saaden punapään virnistämään pehmoisesti ennen kuin katse kääntyi taas lattialla käsillään kattilaa taputtavaan tyttöön. Hän polvistui tytön viereen, alkaen laittamaan tuon ulos vetämiä tavaroita takaisin alakaappiin.
”Sugar! Auta äitiä laittamaan nämä takaisin. Nyt ei saa kolistella kun isi nukkuu. Katso nyt tätä sotkua!”
Tyttö vilkaisi äitiään aikoen selvästi sanoa jotain vastaan.
”Mutta nämä on minun!”
Pikkutytön suusta kuului, alahuulen väpättäessä hivenen.

Vaaleatukkainen poika livahti paikalta hyvissä ajoin ennen kuin pikkutyttö alkoi kitisemään kovemmin, jättäen Loun selvittämään tilannetta. Hän kaatoi kahteen isoon mukiin kahvia, sillä ajatteli Desin tarvitsevan sitä jos tuo olisi jo hereillä. Muutoin hän voisi juoda molemmat, vaikka serkku yrittikin rajoittaa hänen kahvinjuontiaan. Jo ei edes juonut sitä paljon, mutta se ei kuulemma silti ollut hyväksi hänelle. Sugar ei ollut nukkunut Loun mukaan kunnolla yöllä, joten totta kai tyttö oli vähän kärttyisä. Keveät askeleet kuljettivat ensin pojan makuuhuoneen ovelle, jonka ovelta hän kurkisti varovasti sisään. Destiny oli sittenkin jo herännyt, tosin kuka tällaisessa melussa pystyisi nukkumaan. Sinällään se oli sääli, toinen kun oli pakertanut töissä taas viime yönä ja oli varmasti väsynyt. Hän löysi toisen parvekkeelta polttelemasta.

”Huomenta rakas! Ajattelin tehdä aamupalaksi paahtoleipiä ja omeletteja! Maistuisiko sinulle?”
Poika aloitti pirteästi aurinkoisen hymyn kera, mutta aistiessaan toisen olevan hivenen ärtynyt ymmärtäväinen hymy levisi pojan huulille tuon astuen itsekin parvekkeen puolelle.
”Anteeksi jos herätettiin. Sugi ei ollut kuulemma nukkunut kunnolla enkä saanut tytärtäsi kuriin, kun hän päätti perustaa kattilaorkesterin keittiöön.”
Jo totesi, ojentaen toisen kahvimukeista kohti punatukkaista kundia.

Suoraan sanottuna oli helvetin väärin, että Lou antoi heidän pienen tyttönsä mitä ilmeisimmin kolistella kattiloita tai jotain muuta yhtä äänekästä tähän aikaan aamusta. Kai Lou oli sitten suuttunut hänelle jostain tai jotain, jos ei kerta edes yrittänyt hillitä pienen enkelin leikkiä. Lou yritti aina, toisin kuin Destiny. Hän vain ei osannut sanoa ei… No, nyt osasi, kun kerran kiukutti.
Huoneeseen tuli poika, jota hän olisi voinut erehtyä luulemaan tytöksi, ellei olisi tuota tuntenut. Ja kaiken lisäksi Jo näytti pukeneen päällensä hänen paitansa… Mitä tästäkin olisi pitänyt ajatella… Toisen ääni oli pirteä, se kutsui häntä rakkaaksi ja puheli aamiaisesta. Ei tähän aikaan päivästä vielä tuollaista pirteyttä kiitos. Sitä paitsi hän oli nukkunut hyvällä tuurilla jopa neljä tuntia!
Jo seurasi Destinyä parvekkeelle kahden kahvikupin kanssa. Toinen pahoitteli herätystä ja kertoi Sugarin nukkuneen huonosti. Selvästi isin tyttö…
“En mä pysty syömään vielä mitään”, Des vastasi viiveellä ottaen toisen tarjoaman kupin käteensä yrittäen luoda väsyneille kasvoilleen jotakin hymyntapaista. “Sugarista taitaa tulla rumpali”, poika virnisti, joskin se virne oli niin väsynyt, että taisi jäädä puolitiehen. Isin tyttö, tosiaan…

“Palaako?”, hän kysäisi haukotellen viitaten askiin, joka makoili pöydällä. Hän ei tiennyt polttiko Jo vai ei, mutta kai sitä ainakin tarjota saattoi. Poika hörppäsi kuumaa kahvia. Taito laji, kieli ei ainakaan vielä tuntunut palaneen. Punainen nortti sopi hyvin mustaan kahviin, joten hänelle ei ollut ongelma vetää samantien henkosia, vaikka kahvin maku suussa olikin. Toinen olisi ollut, jos hän polttaisi tyttötupakkia…

Ymmärtäväinen hymy kävi huulilla, Jon siirtyen nojaamaan ovenkarmiin kunhan toinen oli ottanut tarjotun kupin vastaan. Tummat, meikatut silmät tarkastelivat kundia. Toinen näytti siltä, että olisi juuri noussut haudasta. Ei kai se ollut ihmekään huonosti nukutun yön jälkeen ettei ruoka maistunut. Ei olisi maistunut luultavasti hänellekään jos tilanne olisi ollut sama. Kuitenkin sohva oli ollut yllättävän mukava paikka nukkua eikä selkäkään ollut kipeänä yön jäljiltä kuten joskus oli jos nukkui huonolla sohvalla.

Jon ajatukset katkesivat Destinyn puhuessa jälleen.
”Joo niin taitaa. En ole mikään ammattilainen, mutta tytöllä on hyvä rytmitaju noinkin nuoreksi. Se on varmasti sinulta peritty ominaisuus, Loulla ei ole sitten yhtään rytmitajua. Ainakaan minun mielestä..”
Todettiin virnistäen hivenen. Toisen tarjotessa tupakkaa, vaaleatukkainen vilkaisi vaistomaisesti sisälle. Melu keittiöstä oli jo jonkin verran laskenut, eli kai serkku oli saanut tytön rauhoitettua. Jo pudisti päätään pienesti.
”En taida.. Lou koittaa vähentää mun kahvinjuontiakin. Nytkin pääsin livahtamaan näiden kuppien kanssa pois vaan sen takia, että Lou keskittyi Sugiin eikä minuun.. Lou osaa olla varsinainen natsi joissakin asioissa ja jos jäisin kiinni tupakka hampaassa.. No en tahdo edes ajatella mitä siitä seuraisi. Joten parempi teeskennellä, etten polta enää.”
Todettiin toiselle silmää pienesti iskien.
”Passiivista tupakointia se ei toivon mukaan tuohon kieltoon laske..Ehkä sun pitäisi mennä takaisin nukkumaan? Me voidaan lähteä käymään vaikka puistossa kunhan tuo nainen tuolla saisi päätettyä mitä se laittaa päälleen.”

Des virnisti pienen japanilaispojan todetessa Loun rytmitajuttomaksi. Pian myös natsiksi. Destiny saattoi niin hyvin allekirjoittaa molemmat, joskaan ei uskaltaisi sitä kyllä naiselle myöntää. Lou osasi toisinaan olla jopa pelottava.
“Yritti se aikanaan saada mutkin lopettamaan tupakointia, mutta ei voi mitään”, poika hymähti tupakka sormissaan. Ei ollut onnistunut siinä. Ja kahvi oli elinehto, ainakin tällaisissa tilanteissa.
Jo ehdotti, että hänen olisi hyvä mennä nukkumaan takaisin ja tuo voisi lähteä Sugarin ja Loun kanssa puistoon. Sitten kuin nainen saisi päätetyksi mitä pistäisi päälleen. Taasko se hillusti pelkässä pyyhkeessä ympäri kämppää? Niin tavanomaista…

“Oikeastaan mä kyllä voisin mennä nukkumaan…”, poika totesi haukotellen ja tiputtaen natsan kaiteen yli. Hän ei jaksanut tumpa´ta sitä tuhkakuppiin. Kahvikuppi laskettiin puolillaan pöydälle ja punapää palasi takaisin makuuhuoneeseen ryömien peitonalle. Hän nukahti ihmeen nopeasti uudelleen, sellainen vaikutus univajeella oli.

Edwyn seisoi oven takana. Hän oli tuijottanut sitä varmasti jo vartin ajan. Koskaa aiemmin elämässään hän ei ollut kohdannut tällaista tilannetta. Tunteiden sekamelskakin ahdisti. Ei hän yleensä ollut niin huonomuistinen, mutta tietenkin Destiny oli vienyt sinä aamuna hänen huomiotaan enemmän kuin tarpeeksi. Siinä jupakassa oli sitten vanhemmilta lahjaksi saatu kallisrannekello jätetty pöydälle tietokoneen vierelle. Hän oli muistanut sen vasta paripäivää yövisitin jälkeen, mutta asiasta ei Destinylle oltu edes sanottu. Ei sen jälkeen, kun hän oli nähnyt tuon erään tytön kanssa. Todennäköisesti tuo oli ollut Sugarin äiti. Mutta...Destinyn ja tuon suhde ei varmasti ollut pelkästään ystävyyttä ja yhteinen lapsi. Kyllä sen nyt näki kuka tahansa. Edwyn oli vain ollut se typerä, joka oli uskonut toisen sanat sokeasti. Vaikka ei se kai väärin ollut. Kaikkissa tarinoissakin kerrottiin aina miten sokeaa ensirakkaus oli. Sitä tämä kai Edwynille oli. Ei hän koskaan ollut tuntenut samoin ketään kohtaan ja nyt kohteena oli varattu henkilö ja vielä poika.

Hyvin taidokkaasti cheerpoika oli vältellytkin Destinyä viimeiset pari viikkoa. Olihan hän tuon koulussa nähnyt, mutta onnistunut aina livahtamaan tuon silmien alta. Kaverit tosin olivat alkaneet ihmettelemään pojan sätkyilyä ympäriinsä aikalailla ja hyvä juorupiiri oli syntynyt jo siitä, kun Des oli tullut kesken harjoituksien kentälle. Jotain toisille oli selitetty pikkuveljestä, rumputunneista ja muusta. Eri asia oliko selitys uponnut kehenkään muuhun kuin Remyyn. Mutta tuo nyt oli välillä todella hyvä uskoinen. Tai ei vain halunnut nähdä totuutta. Valitusta oli osaksi tullut vähän joka suunnalta. Harjoituksissa oli tullut kommenttia huonosta keskittymisestä, kotoa tiuskimisesta ja jopa Aaronin kanssa oli meinattu ottaa pahemmin yhteen. Destiny ei todellakaan ollut tehnyt nyt hyvää hänelle.

Henkeä vedettiin syvään, ovikelloa painettiin ja aurinkolasien asentoa silmillä paranneltiin. Sama se kai oli. Hän tarvitsisi sen himputin kellon. Äiti kun oli huomannut, ettei se komeillut esikoisensa ranteessa. Hän oli myöntänyt unohtaneensa sen erään luo ja oli luvannut hakea sen. Pakko se nyt sitten olisi, vaikka Wyn ei tiennytkään miten kestäisi nyt Destinyn näkemisen. Toisaalta koko poika ärsytti häntä nyt suunnattomasti, mutta toisaalta... Hän tahtoi vain takaisin siihen hetkeen, kun oli saanut nukahtaa tuon kainaloon.

//Wyn näyttää tältä//

Jo maisteli kahviaan, katsellen kuinka Des teki lähtöä. Poika kipitti tuon perässä sisälle, juoden kahvinsa niin nopeasti kuin vain pystyi samalla kun vaaleatukkainen suunnisti taas keittiöön. Hän kohtasi serkkunsa paistamasta omelettia, Sugin syödessä omaansa tyytyväisenä.
”Hei, mietin, että olisiko parempi jos me lähdettäisiin vaikka puistoon Sugin kanssa?”
Punatukkainen nainen vilkaisi aasialaispiirteistä poikaa ja hymähti.
”En taida jaksaa, mutta jos Sugar tahtoo niin menkää te kaksistaan.”
Pikkutytön kauriinsilmät kirkastuivat, tuon yrittäen nousta jo pöydästä, mutta olalle painettu käsi sai tytön pysymään pöydässä. Kauriinsilmät nousivat kysyvinä äidin sinisiin.
”Ensin syödään.”

Hetkeä myöhemmin niin Jo kuin Sugar olivat ovella ja toivottivat heipat Loulle, joka sulki oven kaksikon jäljessä. Hän hymyili itsekseen, suunnistaen keittiöön. Punatukkainen nainen ei ollut vieläkään saanut vaatteita päälleen, tuon alkaessa siivota keittiötä niin hiljaa kuin se vain oli mahdollista. Saatuaan keittiön siivottua nainen siirtyi olohuoneeseen, viikaten Jon käyttämän peiton sohvalle ja vieden tuon käyttämät yövaatteet pyykkikoppaan. Nyt olisi kai aika pukea viimein päälle. Punaiset, kuiturastoitetut hiuksetkin olivat jo kuivat. Loun aikoen siirtyä vaatekaapilleen kun ovikello soi. Siistit kulmat rypistyivät. Joko ne nyt tulivat takaisin? Ei kai ollut sattunut mitään?

Keveät askeleet veivät ovelle, nuoren naisen vaivaantumatta edes varmistamaan kuka oven takana oli. Ovi avattiin ja hätkähdyttävän sinisten silmien tyyni katse siirtyi oven takana olevan vieraan, mutta silti jotenkin tutun oloisen kundin kasvoihin. Toinen käsi paransi vaistomaisesti pyyhkeen asentoa, ettei se tippuisi päältä.
”…niin?”

Edwyn ei ottanut lasejaan pois, vaikka se olisi varmaan ollut kohteliasta. Kuitenkin oven tuli avaamaan sama tyttö kenen kanssa hän oli Destinyn aiemmin nähnyt. Huulille ei pahemmin hymyä noussut ja lasitkin olivat peilaavat. Miksi tuolla oli vain pyyhe päällä? Oliko Des jäänyt suihkuun odottelemaan? Voi tsiisus...Pitäisi olla järkevä. Eihän asia hänelle kuulunut yhtään.
"Minun rannekelloni pitäisi olla täällä. Hopeinen Rolex." Tytölle todettiin neutraalilla äänensävyllä. Ehkä hivenen viileästikin. Ei hän tahtonut olla kohtelias tuolle tytölle.

Kulmaa kohotettiin hieman toiselle. Mitäköhän Destiny oli kertonut tuolle heistä? Tai no, eihän mitään heitä edes ollut,mutta... Kai se oli loogista, että hän oli tullut käymään ja riisunut kellon käydessään vessassa. Tämä oli typerää. Tytön ohi sisälle katsottiin hieman. Hän ei kyllä nähnyt Destinyä. Tuo oli varmasti suihkussa odottamassa. Missäs Sugar olisi, jos vanhemmilla oli hellä hetki suihkussa? Ei tuollainen ollut reilua lasta kohtaan...Eihän? Ehkä pitäisi vain lähteä takaisin ja käydä ostamassa jemma rahoilla uusi kello...

Kuka vittu tämä tyyppi oikein oli? Tunsiko hän toisen jostakin?
Hätkähdyttävän sinisten silmien katse muuttui pistäväksi, kylmäksi. Ai kello muka? Luuliko tuo tosiaan häntä näin herkkäuskoiseksi? Oliko toinen joku ryöstäjä, joka koitti huijata häntä? Joku narkkari, joka tunkeutui ihmisten asuntoon tekosyyn varjolla ja ryösti kun uhri osoitti pienintäkään merkkiä huomion herpaantumisesta? No, Lou ei ollut noin herkkäuskoinen. Täyteläisille huulille nousi hymy, joka olisi ollut kaunis, mikäli silmien ilme ei olisi ollut niin jäinen.

”Kuka vittu luulet olevasi?”
Töksäytettiin toiselle päin kasvoja vaikka se ei olisikaan ollut tilanteeseen nähden viisasta, Loun antamatta kundille sen enempää aikaa reagoida hänen sanoihinsa kun nainen jo jatkoi:
”Täällä ei ole mitään kelloa, taitaa olla väärä asunto.. Parempi onni ensi kerralla, muru.”
Todettiin, naisen alkaessa painamaan ovea takaisin kiinni, katse kuitenkin koko ajan tuossa pojassa, joka ei kyllä ulkonäkönsä puolesta muistuttanut mitään narkkaria, mutta sellaiseksi Lou tuon ajatteli. Hän ei yleensä kiroillut, se tapa oli karsiutunut pois Sugarin synnyttyä, mutta joissakin tilanteissa voimasanojen käyttö oli vain hyvästä.

Edwyn kurtisti tuuheita kulmakarvojaan, kun nainen kysyi kuka hän luuli olevansa.
"En minä tiedä kuka luulen, mutta tiedän kuka olen ja se ei ole oleellista sen tosi asian suhteen, että unohdin kelloni teidän asuntoon." Poika huomautti vasta kun toinen oli ilmoittanut että asunto oli väärä. Ei toista voinut syyttää. Varmasti tilanne oli todella outo. Käsi painettiin vaistomaisesti ovea vasten, kun toinen alkoi sitä sulkemaan. Kädessä voimaa riittikin. Olihan hän turhankin urheilullista sorttia ja omasi todella hyvät käsivoimat.
"Mä en halua muuta kun mun kellon. Jätin sen tietokoneen vierelle pari viikkoa sitten." Tytölle lisättiin vielä ja vapaalla kädellä sudittiin hieman hiuksia.

Cheerleader ei nyt tiennyt oliko hyvä että oven oli tullut avaamaan tämä tyttö vai että avaaja olisi ollut Destiny. No, tuolta hän olisi varmasti saanut helpomppin kellonsa takaisin. Lasit napattiin silmiltä. Vakuuttavammalta hän niin näytti. Ruskeine silmineen ja tyttömäisine silmäripsineen. Ja olivathan he samassa koulussakin...
"Se kello oli lahja ja mut nyljetään jos olen hävittänyt sen ja tiedän että se jäi tänne. Voit kysyä vaikka...Destinyltä..." Edwyn vakuutteli pitäen tauon pojan nimen sanoessaan.

Se uni, jota Destiny Beat nyt nukkui ei ollut kovinkaan sikeää. Pian hän sai herätä uudelleen, joskaan tälläkertaa syynä ei ollut metelöivät tenavat. Ei, se että hän heräsi puheääneen oli merkki siitä että uni oli loppu nyt. Ja silti se oli helvetin rasittavaa. Ja hän tahtoi saada lisää kahvia!
Poika nousi istumaan, onnistuen herättämään sängyllä nukkuvan rotikan liikkumalla. Siinä oli laiska koira, kun ei muuta tehnyt kun nukkui. Pitäisi viedä se lenkille… Tai muut voisivat käyttää sen samalla kuin lähtisivät puistoon. Mikseivät he muuten olleet jo menneet?
Poika nousi jaloilleen, huomioi sivusilmällä kuinka koira painoi pään tassuihinsa ja jatkoi unia. Kun hänkin olisi voinut…
Des ei vaivautunut harjaamaan hiuksiaan, eikä vieläkään pukemaan päälleen. Hän vain lähti huoneesta yllään yhä vain ne pelkät siniset supermies-bokserit.

Punapää raapi päätään, avasi oven ja aggressiiviset askeleet tömisivät vasten lattiaa.
“EIKÖ TÄSSÄ SAATANAN ASUNNOSSA OIKEASTI SAA NUKKUA?”, poika ärähti liiankin kovaan ääneen. Normaalitapauksissa hän ei huutanut, Sugar ei pitänyt siitä. Eikä Connie.
Katse osui eteiseen, povenrakoon. Ihmiset eivät suinkaan olleet Lou, Jo ja Sugar. Lou kylläkin… mutta Wyn. Des pysähtyi paikoilleen ja tuijotti poikaa kauriinsilmillään. Missä tuo oli ollut? Ensin vältellyt häntä kuin ruttoa ja nyt seisoi hänen kotiovellaan?
“Edwyn..”, Des lausui hitaasti. Ääni oli tasaantunut, hieman hämmentynyt. Ja kuin silmät irtautuivat pojasta, ne kohtasivat punatukkaisen naisen. Pelkässä pyyhkeessä. Vitun upeaa. Nainen, jonka kanssa hän asui avasi oven Wynille pelkkä pyyhe ympärillään. Ja hän itse oli pukeutunut vain boksereihin…

Ai se oli näsäviisaskin..? Punapäinen nainen piti tästä kundista hetki hetkeltä yhä vain vähemmän. Ja nyt se painoi kätensä vasten ovea niin, ettei sitä saanut suljettua. Sinisissä silmissä kipunoi vaarallisesti, myrkyllisten sanojen noustessa jo valmiiksi kielen päälle. Toisen paljastaessa silmänsä Lou luuli tunnistavansa tämän. Eikös tämä käynyt Astonia ja kuulunut niihin kermalaisiin? Mutta mitä toinen oikein sitten teki HÄNEN kotiovellaan? Nainen sai nopeasti vastauksen kysymykseen joka pyöri hänen mielessään. Se tunsi Destinyn? Mutta miten? Eivätkös kermalaiset viihtyneet omissa, sisäsiittoisissa porukoissaan? Lou avasi suunsa sanoakseen jotakin kun tutun kundin karjaisu sai hänet hätkähtämään. Huomio herpaantui oven takana olevasta kundista hetkeksi, punatukan unohtaessa työntää enää ovea kiinni. Sinisten silmien hämmentynyt katse kääntyi Desiin, Loun parantaen pyyhkeen asentoa; se oli pudonnut alaspäin kuitenkaan paljastamatta hänen vartalostaan mitään sellaista mitä ei olisi nyt suotavaa paljastaa.

”…tunnetko sinä tämän hyypiön..?”
Kysymys, joka lipui nuoren naisen huulilta, oli kenties turha. Hänen asuinkumppaninsa oli lausunut toisen kundin nimen, joten totta kai Destiny tunsi toisen. Sinisten silmien epäluuloinen katse siirtyi Edwyniksi nimettyyn poikaan, tutkien hetken tuon olemusta. Käsi avasi oven aivan auki, niin, että vieras pääsisi sisään.
”… no tervetuloa sitten. Meen laittamaan jotain päälleni.”
Punapää totesi, kääntyen kannoillaan mennäkseen makuuhuoneeseen ja vetääkseen oven kiinni perässään. Suoraan sanottuna häntä vitutti koko tilanne ja sen kyllä näki rastatukan koko olemuksesta. Olisi vain pitänyt lähteä muiden kanssa sinne puistoon...

Edwyn säikähti yllättäen kuuluvaa Destinyn huutoa. Aivot ilmoittivat, että lähteminen oli paras vaihtoehto, mutta jalat eivät liikkuneet. Poika asunnossa oli huomannut hänet ja kyllä hänkin toisen...Pelkät blokserit yllään. Katse käännettiin nopeasti pois tuosta. No, ei hän hirveän vikaan ollut arvannut. Des oli ollut reilu ja tullut ovelle sentään jotain päällään. Käsi irrotettiin ovesta, kun selvästi sitä ei ollut syytä pitää enää väkisin auki. Lopulta nainen toivotti hänet sisälle, mutta cheerleader ei liikkunut peremmälle.
"En minä sisälle halua, kun vaan sen hemmetin kellon." Poika totesi sitten ja nosti aurinkolasit takaisin silmilleen. Niin olo oli turvallisempaa. Destiny ei näkisi hänen silmiään. Kyyneleet tuntuivat kohoavan silmiin, vaikkei sitä äänestä kuulunutkaan. Luoja hän osasi olla typerä. Mennyt nyt rakastumaan tuohon pahikseen. Olisihan tuo nyt pitänyt arvata, ettei yhteisen lapsen vanhemmat voineet asua samassa asunnossa noin vain.

Poika nojasi nyt ovenkarmiin. Hän ei tahtonut mennä sisälle asuntoon, missä hänellä oli ollut elämänsä paras ilta. Noilla kahdella oli varmasti ollut sellaisia hetkiä täällä enemmänkin. Mikä ihme hän oli Destinylle ollut? Jotenkin Wyn oli oikeasti uskonut tuon sanoja. Kyllä ihminen osasi olla hyväuskoinen. Kyyneleet takertuivat pitkiin silmäripsiin ja sekös kutitti vietävästi. Sormi vietiin lasien alle ja silmiä pyyhittiin hieman.
"Niin mä tulin tosissaan hakemaan mun kellon. Se varmaan jäi tänne." Lause osoitettiin nyt Destinylle. Äänenpaino oli todellakin erilainen. Se oli niin neutraali. Samanlainen millä hän puhui vanhemmilleen. Vain sanoja sanojen perään. Sillä tavalla hän ei puhunut edes vieraille.
"Ja Aaron lähetti Sugarille lahjan."

Lou uteli tunsiko Destiny tämän ‘hyypiön.’ Hyypiö oli totaalisen väärä sana, mutta kyllä hän Edwynin tunsi… jotenkuten. Punapää toivotti Wynin siinä tapauksessa tervetulleeksi ja katosi pukemaan vaatteita ylleen. Wyn ei kuitenkaan kehotuksesta huolimatta tullut sisälle, Des kallisti hivenen päätään. Hänen teki kovasti mieli kysyä missä toinen oli ollut ja miksi vältellyt häntä. Niin saatanan kovasti…
Toinen halusi kellon. Sen kellon, joka oli jostain tyhjästä ilmestynyt heidän konepöydälleen? Ilmeisimmin. Lasit toinen jostain syystä laittoi silmilleen, punapää tajusi kaikesta kokoajan vain vähemmän.
“Saat hakea”, Des vastasi typeränä. Toisella oli kiire pois. Oliko hän suututtanut Wynin vai oliko tuo tosiaan kadutuksen kourissa? Destiny ei pitänyt siitä, oli se kummin vain. Hän ei pitänyt Wynin tavasta puhuakaan. Ei se ennen ollut tuollainen ollut.
Aaron oli kuulemma lähettänyt Sugarille lahjan. Des tuskin kuuli sitä, hän ei edes ihmetellyt missä hänen tyttärensä oli. Hän näki tällä hetkellä vain Edwynin. Hänen teki mieli koskettaa toista, mutta se tuntui huonolta ajatukselta.

“Oonko mä tehnyt sulle jotain? Sä oot vihanen. Mä en pidä siitä, mä en ymmärrä…” Ääni meni jo sekavaan, hänen olonsa oli ahdas. Hän ei käsittänyt ja se hämmensi.

Edwyn ei pahemmin välittänyt siitä, että tuo tyttö oli häntä hyypiöksi sanonut. KAi hän sellaiselta tuon silmiin vaikuttikin. Destiny oli vaikuttanut yllättyneeltä hänet nähdessään. Ettei vain hän olisi keskeyttänyt jotain? Kulmia kurtistettiin ajatukselle ja oven karmiin nojailtiin. Hän vihasi palan tunnetta, joka meinasi väkisin nousta kurkkuun. Luoja hän oli typerä. Destiny sanoi sitten, että hän saisi hakea kellon. Makuuhuoneen ovelle vilkaistiin.
"En minä sitä nyt voi hakea, kun hän meni vaatteita ilmeisemmin pukemaan." Edwyn huomautti ja käänsi katseensa Destinyyn, mutta kun tuo kysyi oliko tuo tehnyt jotain. Väitti ettei ymmärtänyt.
"Et yhtään mitään." Toiselle todettiin sitten miltei viileään sävyyn. Se kuulosti vieraalta jopa cheerleaderin omaan korvaan. Ääni oli ollut miltei ivallinen...Mustasukkainen. Kyynleet tulivat takaisin silmiin ja varovasti silmiä pyyhittiin taas. Onneksi se näytti varmasti vain siltä, että pojalla oli roskia silmissä.

Merkkilaukku kiepautettiin selänpuolelta eteen ja keltaiseen paperiin, todella sotkuisesti paketoitu pehmeäpaketti laskettiin lähellä olevalle pöydälle. Aaron oli kuulemma nähnyt aivan liian söpön pehmonallen kaupassa, että tuon oli ollut pakko ostaa se. Kuulemma Sugarille se sopi hyvin, koska tuo oli itsekin niin söötti. Paketointitaidot eivät kuitenkaan ehkä olleet niitä pikkuveljen parhaimpia.
"Sä nyt varmaan voit sen kellon hakea?" Edwyn kysyi sitten katsellen lähinnä kaikkialle muualle paitsi Destinyyn ja laukku kiepautettiin takaisin selänpuolelle.

Aivan, Louhan oli pukemassa… Hän oli tyhmä, tietenkään Wyn ei silloin saattanut sitä kelloaan hakea. Edwyn tokaisi, ettei hän ollut tehnyt yhtään mitään. Sävy oli sitä luokkaa, että tuntui kuin olisi heitetty veitsellä.
“Oonko mä sit jättäny jotain tekemättä?”, Des yritti uudelleen. Ääni rupesi menemään jo epätoivoisen puolelle. Kuristi, tuntui todella tyhmälle. Eikö hän nyt tajunnut jotain, jonka olisi pitänyt olla itsestään selvyys? Itkikö Edwyn? Mikä nyt oli, oliko hän tehnyt sittenkin jotakin? Hätäännys teki tuloaan.

Toinen kaivoi laukustaan paketin, jonka laski pöydälle. Se oli varmasti se mainittu Aaronin lahja Sugarille. Toinen ei katsonut häntä, mutta pyysi häntä hakemaan sen kellon. Helvetti, nyt alkoi mennä jo oikeasti yli.
Destiny otti muutaman askeleen lähemmäs ja koski toisen poskea hyvin kevyesti.
“Kerro nyt mikä helvetti on”, hän pyysi, oikeastaan melkein aneli. Hän ei voisi tehdä mitään, ellei tiennyt mitä pitäisi tehdä.

"Et" Edwyn vastasi lyhyesti toiselle. Häntä alkoi ahdistaa koko tilanne suunnattomasti. Ehkä hänen ei olisikaan pitänyt tulla hakemaan sitä typerää kelloa. Siitä ei ollut ollutkaan muuta kuin harmia. Destinyä selvästi ahdisti koko tilanne. Makuuhuonen ovea vilkaistiin uudelleen. Destiny asteli hänen eteensä ja kosketti hänen poskeaan. Toisen ranteesta napattiin samantien kiinni.
"Älä." Toiselle todettiin ja pojan käsi vedettiin omalta poskelta pois.
"Annetaan sen kellon olla. Minä voin hyvin ostaa uuden." Edwyn totesi sitten hiljaa ja pakitti ulos asunnosta.

Ei hän kuitenkaan minnekään päässyt. Sen verran vauhdilla hän käännähti portaikkoon päin, että auki jäänyt laukku kippasi ja kasapapereita, i-phone, miniläppäri ja lompakko. Paperit olivat vieläpä tärkeitä. Ne kun sattuivat olevan hakupapereita urheilukorkeakouluihin. Ihan kuin hän itse sellaisiin edes tahtoisi, mutta pakkohan se olisi niihinkin hakea. Kyyneleet tulvivat kunnolla silmiin ja valuivat pitkin poskia.
"Helvetti..." Edwyn tuhahti itsekseen ja kyykistyi. Hassua...Hän ei juuri koskaan edes kiroillut.

Se kosketus jäi olemattomaksi, Edwynin sormet puristuivat hänen ranteensa ympärille. Toinen oli voimakas, oletettavasti huomattavasti häntä vahvempi, vaikkei Des ollutkaan mikään olematon ruipelo.
Toinen kielsi, sanoi samantien ostavansa uuden kellon ja karkasi käytävään. Destiny seurasi, yhä pelkissä boksereissa, välittämättä mistään mitään.
Wynin tavarat levisivät rappusiin, pitkätukka katsoi hetken, kunnes kyykistyi toisen viereen auttamaan tuota tavaroiden keräämisessä, vaikka toinen olikin käyttäytynyt hyvin aggressiivisesti häntä kohtaan.

“Edwyn oikeasti, kaduttako sua tai jotain?”, hän uteli. “Kyllä mä huomaan, ettei kaikki oo nyt ihan ok. Voitko sä nyt vaan vastata, että mikä sulla on?”

Edwyn pyyhki vähemmän hienovaraisesti silmiään lasiensa alta ja otti laukun olaltaan. Destiny oli kyykistynyt nostelemaan hänen tavaroitaan. Kannettava sullottiin takaisin laukkuun. Olihan pintaan ainakin naarmuja tullut. Toivottavasti ei pahempaa tuhoa.Ivallisesti poika naurahti sitten, kun Des kysyi kaduttiko häntä.
"Minä en nyt ole se ketä kaduttaa..." Toiselle tuhahdettiin ja papereita alettiin keräämään takaisin kasaan. Kyynel tipahti paperille tahrien samantien musteen. No, kotona alkaisi sitten uusi täyttäminen. Lopulta kaikki saatiin kasaan ja takaisin seisomaan noustiin. Nyt laukun vetoketju vedettiin tiukasti kiinni.

"Eikä mulla nyt ole mikään mikä sua liikuttas..." Edwyn lisäsi vielä katsomatta toiseen pari porrasta otettiin alaspäin.
"Kantsii mennä sisälle, ettet häpäse tyttöystävääs riehumalla vähissä vaatteissa portaikossa." Poika huomautti vielä ja lähti nopeasti astelemaan portaita alas.

Toinen itki, ei Destiny sentään aivan sokea ollut, vaikka välillä siltä tuntui. Tuo ei kuulemma ollut se, joka katui. Mitä tuo nyt tarkoitti? Kauriinsilmät laajenivat hieman, Des oli aivan pihalla.
Toinen sai kaiken kasaan ja lähti portaita alaspäin, Destiny ei halunnut toisen lähtevän, ei näin. Tuntui pahalle, hän oli sen kellonkin jo unohtanut. Se oli sivuseikka, huomio kiinnittyi siihen kuinka toisen oli paha olo. Ja se peilautui häneen itseensä.
Toisella ei kuulemma ollut mitään, mikä liikutti häntä. Teki pahaa. Niinkö toinen tosiaan luuli? Hänen kuuluisi mennä sisälle, sillä hänen tyttöystävänsä ei välttämättä tykkäisi siitä että hän hillui puolialasti portaikossa. Tyttöystävä, mitä vittua?!

”Edwyn!”, Des miltei huusi, hän hyppi toisen perässä portaikkoon ja kiersi tuon eteen tarttuen nuorempaa poikaa hartioista.
”Kultapieni, en mä seurustele. Lou on mun elämäni tärkeimmän ihmisen äiti, sillä on oikeus olla osa mun ja meidän lapsen elämää. Mä haluan, että Sugarilla on ehjä perhe”, Des vuodatti. ”Ja kyllä mä helvetti vie välitän susta, paljonkin. Mun identiteetti on ihan hukassa ja palasina nyt. Mä rakennan sitä uudestaan. Ja mä haluun rakentaa sen sun kanssa, Wyn.”

Edwyn ei todellakaan olisi tahtonut enää pysähtyä. Varsinkaan siihen kohtaan, kun muutamien portaiden päässä oli ulko-ovi. Destiny kuitenkaan ei antanut hänen lähteä. Tuo seisoi nyt hänen edessään ja piti kiinni hartioista. Toinen väitti että tuo...Lou oli vain Sugarin äiti. Väitti välittävänsä hänestä. Kyyneleet valuivat ja pää tuntui inhottavan sekavalta. Wyn tahtoi päästä vain koko tilanteesta pois.
"Jetzt lass schon los, denn ich muss gehen!" Hän älähti sitten välttäen toisen katsetta. Miten hän muka voisi uskoa tuollaista? Kyllä hän oli itse nähnyt miten onnellisia nuo olivat olleet keskenään. Edwyn tiesi että saisi itsensä kyllä helposti riuhtaistua irti Destinyn otteesta, mutta vaikka tilanne kuinka olikin inhottava, hän ei tahtonut menettää toisen kosketusta.

"Di....En minä ole mikään sanomaan...Anna minun nyt mennä..." Toiselle mutistiin nyt englanniksi. Kaikki kuulosti sillä kielellä niin typerältä, mutta saksaa olisi turha käyttää, kun ei Destiny sitä ymmärtänyt.
"En minä halua olla häiriöksi." Edwyn lisäsi vielä ja riuhtaisi toisen kädet irti olkapäistään. Hän ei vieläkään katsonut toiseen, mutta joutui todenteolla nieleksimään, jotta ääni pysyisi koossa. Ei hän kuitenkaan toisen ohi tahonut rynniä. Miksi toisen oli pitäny lähteä seuraamaan? Toisen ohi katsottin. Hän oli tullut Remyn kyydillä ja edelleen tuo odotteli häntä kadun varrella. Tosin moottoripyöräkypärä ei näyttänyt enää koristavan tuon päätä. Tuolle oli väitetty, että Destinylle piti viedä jotain Aaronin rumpuläksyjä. Kyllähän tuo sen oli uskonut, mutta nyt jos tuo vilkaisi edes hieman lasisen oven suuntaan, tilanne näyttäisi kyllä ihan joltain muulta, kuin läksyiltä.

Itku toisen kasvoilla tuntui pahalle. Kaikki tuntui pahalle, olo oli paha. Toinen huusi hänelle jotakin saksaksi, hän ei ymmärtänyt, mutta äänensävy puhui paljon. Wyn ei katsonut häntä, vaikka Des yritti metsästää silmiä. Se oli vaikeaa, kun toisella oli lasinsa. Toinen pyysi, että hän antaisi tuon mennä. Vanhempikin kaksikosta sai jo purra huultaan tilanteen tähden. Paha olo myrskysi, sai tuntumaan pahemmalta.
”Enkä anna”, Des inahti, hän kuulosti säälittävältä. Häntäkin itketti, mutta se ei tullut ulos. Vaikka kaiketi niin olisi ollut vain hyvä.
Kädet olivat laskeneet sivuille, hän ei uskaltanut koskettaa, vaikka olisi tahtonut. Hän olisi tahtonut painaa toisen vasten kaidetta, lukita siihen ja pakottaa tuon kuuntelemaan. Kuitenkaan hän ei voisi tehdä niin, jos toinen tahtoi eniten nyt lähteä, ei Des voisi kieltää. Tärkeintä oli, ettei tuon ollut paha olla.

Destiny murahti turhautuneisuuden sekaisesta surusta, hän ei voinut mitään sille, että nappasi lasit pois toisen kasvoilta. Kyyneliä pyyhkäistiin pois toisen poskilta. Hän tahtoi suudella tuota sitä aietta kuitenkaan toteuttamatta.
”Wyn, mulla ja Loulla ei ole enää mitään. Se on mulle helvetin hyvä kaveri, ei muuta. Mä haluan sut, mutta mä en voi pakottaa… Sä olet se, jonka mä haluan, Wyn. Usko, usko nyt kiltti…”

Hän joutui jo nielemään niitä kyyneliä, jotka viimein pääsivät silmiin asti.

Destiny nappasi häneltä lasit päästä ja ihme kyllä, Wyn ei siihen reagoinut. Uhmakkaasti hän tapitti katsoa nyt toista kyyneleisin silmin. Hän tiesi itsekin miten säälittävältä näytti pitkine silmäripsineen. Ehkä niitä pitäisi joskus saksilla katkoa ajan kanssa. Toinen yritti vakuutella häntä. Des pyyhki jopa kyyneleitä hänen poskiltaan.
"Miks minä uskosin?" Hän huomautti sitten hiljaa. Katse oli jälleen laskettu pois toisen silmistä. Varsinkin nyt kun niissä oli kyyneleet. Miksi toinen reagoi nyt noin vahvasti? Tuotahan odotti tyttö kotona? Ja lapsikin. Yhteinen sellainen sen tytön kanssa jonka kanssa seurusteli...
"Tämä on nyt ihan turhaa. Sitä paitsi minua odotetaan ja jos Remy tajuaa että sinä ja minä o-" Hän aloitti, mutta ulko-ovi aukenikin. Kyseinen Remy seisoi siinä katsoen ihmeissään ja huolestuneena Edwyniä.

"Onks kaikki ihan ok? Tuo touhu näyttää aika hämy- Sähän itket Edwyn!" Blondi älähti lopulta ja katsoi sitten vihaisena Destinyä.
"No mitäs vittua sinä oot sille tehnyt?!"
"Remy älä, kun ei ole niin yksinkertaista..." Edwyn yritti vakuutella ystävälleen, joka näytti siltä, että voisi hyökätä Destinyn kimppuun.
"Mene nyt vaan kotiin. Minä tulen sitten teille myöhemmin...Ole kiltti ja mene nyt..." Cheerleaderpoika yritti vakuutella blondia vilkaisten samalla Destinyyn. Hän tahtoi sopia tilanteen, vaikka halusikin paeta. Remy tuhahti kovaan ääneen.
"Tiiäkkö Wyn, jos mä jotain susta oon näiden vuosien aikana oppinut, niin sillon kun sä itket tai käsket jättämään rauhaan, niin sillon ei oo hyvä juttu. Mä en taho et joudut samaan rumpaan uusiks ku sillo ku tavattiin. Mut mä meen. Koska arvostan sua ja sun pyyntöö. Mut jos toi tekee jotain-"
"Nyt Remy mene." Edwyn älähti ja mutisten urheilija poika poistui äkäisenä ulos.

Katse siirtyi takaisin Destinyyn.
"Des...Ei minulle kuulu mitä sinä teet. EN min...minä ole osa sinun elämääsi. Sinulla on tyttöystävä ja lapsi. Sinulla on perhe. Siinä ei kamalasti sijaa ole minulle..." Edwyn totesi sitten vedettyään mahdollisimman rauhallisesti syvään henkeä ensin. Vaikka olikin huonoasia että Remy oli käynyt ja bongannut heidät, tuo oli antanut hänelle hieman voimaa. Nyt piti käyttäytyä aikuismaisesti, eikä lapsellisesti. Vaikka kyyneleet täyttivätkin edelleen silmiä ja ääni värisi.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, Edwyn oli tavattoman kaunis pitkine silmäripsine, vaikka niitä kyyneleet koristivatkin. Hän tahtoi ne kyynelet pois, hän ei tahtonut minkään noin ihanan itkevän tähtensä. Katsekontaktikin oli pian poissa, toinen puhui jostain Remysta. Kenestä? Hän ei tiennyt ketään… Pian hän näki, komea urheilijapoika. Paljon paremman näköinen kuin mitä hän oli… Kuka tässä nyt olikaan mustasukkainen?! Toinen puhui, se vaalea poika joka oletettavasti juuri oli se mainittu jätkä. Se puolusti Edwynia, välitti. Hän olisi tahtonut olla tuon urheilijan paikalla juuri nyt. Huutamassa sille, joka sai Wynin itkemään. Tässä tapauksessa itselleen.
Destiny vain tuijotti ja hetkessä jopa vihasi tuota nuorukaista. Se katsoi häntä kuin saastaa, Destinyn teki mieli aukaista suunsa ja syöstä sieltä sanoja, jotka eivät selvästi hänen suuhunsa kuuluneet. Wyn käski Remyn mennä pois ja tuo meni. Destinyn oli jälleen pahempi olla.

Edwyn puhui blondin mentyä, sai ne kyynelet pitkätukan silmistä valumaan poskille.
“Älä kiltti puhu noin. Mulla on lapsi, jota mä rakastan ihan vitusti. Mulla on ehkä perhekin joo. Tyttöystävää mulla ei ole, mä sanoin sen jo. Mä haluan, että sä olet osa mun elämää, mä olen helvetti vie rakastunut suhun jo. Sun ei tarvitse antaa mulle mitään, jos se on sulle vaikeaa. Ainut, mitä mä haluan, on se että sä uskot mua. Sä voit luottaa muhun, Edwyn. Mä rakastan sua”, Des yritti parhaansa mukaan. Kyynelet olivat jo vuolas virta. Helvetti…

Enää hän ei voinut mitään vaan kumartui lähemmäs toista pyyhkäisten tuon poskea ja purren huultaan. Hän näytti surkealta, eikä se todellakaan ollut feikattua.
Otsa painettiin toisen otsaan. “Usko mua kilttirakaspieni, mä en valehtelis sulle mistään tällaisesta.”

Edwyn oli alkamassa inttämään edelleen vastaan, mutta eräät sanat saivat pojan vaikenemaan. Destiny sanoi rakastavansa häntä. Hän toistikin sen. KYyneleisin silmin poika ei osannut muuta kuin tuijottaa poikaa, joka itki nyt vuolaasti. Hän ei sanoa mitään. Antoi toisen pyyhkäistä poskea ja paina otsan omaa vasten.
"Sinä rakastat minua?" Edwyn toisti sitten hiljaa ja astui sitten askeleen taaksepäin. Hän tuijotti kyyneleisillä silmillä Destinyä
"Ei saa sanoa noin..." Poika nyyhkäisi ja lyyhistyi sitten istumaan portaalle. Silmiä pyyhkäistiin hieman.

"Minä en tiedä nyt yhtään mitä ajatella...Minulla kauheasti stressiä nyt muutenkin...Ja...Minä kuvittelin...Kun minä näin...Anteeksi." Edwyn selitti hiljaa ja otti laukun olaltaan.
"Minä oikeasti luulin että te seurustelette."