Behind the drapes

// Kuka vaan mukaan. : )
Callien asu tänään.

Callie Downham istuskeli urheilukentän laidalla katselemassa jalkapallojoukkueen treenejä. Tyttö oli vetänyt päälleen aamulla - ihme kyllä - täydessä ymmärryksessä mustan, polvipituisen pitsimekon ja sille kaveriksi kummallisen violetin päähineen. Yhdistelmä tuntui Calista täysin normaalilta, ja olihan hänen joskus saatava tuo uljas töyhtöhattunsa käyttöön.
Callie oli lisäksi meikannut naamansa yhä vaaleammaksi, vaikka ei hän normaalistikaan ollut rusketukseltaan rantaleijonaan verrattavissa. Oli hän sentään punaa huulilleen sipaissut, jotta ei aivan kuolleelta näyttäisi - se tosin ei ollut ollut nuoren friikkineidon ajatuksena.

Callie ei huomannut auringon paistavan, sillä hän ei ainakaan huomannut hikoilleensa vaatetuksesta ja meikistä huolimatta. Hän oli täysin keskittynyt tuijottelemaan kentällä puurtavia urheilijapoikia täydessä varustuksessa... Urheiluvarustuksissaan, siis. Mikään muuhan ei käynyt Callien mielessäkään, ei toki.
Se, ettei Callie koskaan muistanut ihailemiensa urheilijapoikien nimiä tarkalleen, ei estänyt häntä unelmoimasta jokaisesta erikseen ja samaan aikaan, päivittäin, viikottain.

Mitättömän pituiselta tuntuneen vartin jälkeen Callie päätti nousta ylös. Ehkä nuo kuumat urheilijapoitsut kiinnittäisivät huomiota häneen, kunhan vähän leikkisi cheerleaderia? Niistähän kaikki tykkäävät. Kumma kyllä, Callieta ei oltu vieläkään otettu tuohon joukkoon - oli muka liian hentoinen. Ja paskanmarjat, Callie ajatteli aina. Hänen mielessään muut cheerleaderit olivat vain kateellisia hänelle; pelkäsivät, että hän vielä veisi kaikki komeat pojat koko koulusta, jos vain pääsisi esittämään taitojaan.
Callie nosti kätensä ylös, ja meinasi heittää kärrynpyörän, kunnes muisti päähineensä. Eihän hän voinut sitä ottaa päästä kesken päivän, joten kärrynpyörät saivat jäädä. Sen sijaan hän nosteli jalkojaan kuin cheerleader, ja yritti spagaattiakin - huonoin tuloksin, ei hän nyt niin notkea ollutkaan. Tämä ei antanut tytön estää itseään heiluttelemasta ja pomppimasta kuvitellen itsensä cheerleaderiksi. Ulkopuolisen silmin touhu tuskin vaikutti siltä, miksi Cal sen tarkoitti. Silti friikkineiti jatkoi esitystään, ehkä nyt edes joku kiinnittäisi huomionsa häneen!

// en ole sun kanssa vielä pelaillut, joten mä voisin tulla :--)
(asu)

Rocco lähti useinkin koulupäivän aikana vaeltelemaan koulun alueelle. Koulurakennus tuntui ahtaalta ja keltaisten seinien väri tuntui päivä päivältä oksettavammalta, joten poika oli tällaisessa olotilassa päättänyt lähteä haukkamaan happea. Tämä ei nyt edes tarkoittanut tupakalle menoa, koska hän oli unohtanut pummata joltakulta. Omiin kun ei tällä hetkellä ollut rahaa. Nyt oltiin liian lähellä urheilukenttää että olisi käännytty takaisin, ja urheilijoilta tuskin pystyi kesken harkkojen mitään pyytämään. Eivät tainneet uskaltaa pitää sellaisia tuotteita lähimaillakaan valmentajaa. Nössykät.

Hän päätti kiertää kentän nyt kun oli sinnepäin tullut. Pojan katse oli suunnattu enemmänkin maahan, eikä poikia kentällä edes vilkaistu. Kun hän katsoi ylös tarkemmin ja kokonaisvaltaisemmin, hän näki liikettä seuraavalla laidalla. Miten Rocco olisi sitä kuvaillut? Jotain cheerleadingin tapaista liikehdintää se oli. Tai pystyi se olemaan jotain tanssiakin. Hän ihmetteli suuresti missä kaikki muut herhiläiset olivat? Kentän laitahan oli juuri heille tarkoitettu. Ei tavis ollut tainnut koskaan nähdä kannustusjoukon jäseniä yksin harjoittelemassa. Asusta hän ei osannut sanoa mitään, mutta kyllä päähine oli huomioitu.

Poika oli pysähtynyt jonkin matkan päähän katselemaan. Hymyssäsuin tietenkin, ei sitä olisi voinut vakavalla naamalla pystynyt katsomaan, ainakaan kun ei tajunnut mitään. Ei hän yleensä ollut kiinnostunut huutosakkilaisten touhuista, kiinnostusta ei tainnut olla kumminkaan päin, mutta tämä näytti mielenkiintoiselta. Mitä ihmettä se sitten olikin. "Onko toi joku teidän uusi ohjelmanumero?" Rocco kysyi, keskeyttäen toisen puuhat oman ihmetyksensä kasvaessa liian suureksi. "Ja toi... pääjuttu?" aloitettiin ja osoitettiin päätä, "on siisti, näyttää ihan riikinkukolta." Taviksen silmäillessä tyttöä, hän tajusi tuon olevan tavattoman lyhyt ja siro.

Callie keskeytti hyppelehtimisensä, kun hän kuuli äänen. Hän seisahtui aloilleen ja käänsi päänsä, ja näki hurjan pitkän pojan vierellään - hän oli ilmeisesti ollut kysymyksen esittäjä.
Callie katsoi poikaa mietteliäänä, ja risti kätensä puuskaan rinnalleen.
"Olisi se, jos ne ottaisivat minutkin välillä mukaan!" hän puuskahti kimeällä mutta hämmentyneellä äänellä. Kerrankin joku oli huomannut hänen taitonsa! Callie nyökkäsi ja hymyili pojalle nätisti, kun toinen kehui hänen päähinettään.
"Kiitos, minäkin pidän siitä oikein kovasti. Hassua, ettei kellään muulla ole näkynyt tällaista vielä. Mutta olenpahan unikko!" Callie julisti tyytyväisenä. "Eikun..." tyttö kosketti huuliaan sormellaan mietteliäänä. "Unikko? Unaakki? Unekki? Mikä se olikaan - se oikea sana, tiedätkö, se..." hän mietiskeli kovasti, ja katsoi sitten avuttomana poikaan.

Callie keskitti katseensa nyt tuntemattoman pojan ulkonäköön. Tuo todella oli huikaisevan pitkä, varsinkin Callieen itseensä verrattuna. Hauskat hiukset tuolla ainakin oli - oli niissä pientä pituutta ja kiharaakin. Vaikka eipä noilla koulun urheilijapojilla tuollaisia hiuksia ollut, joten tuskinpa poika ihan urheilija olisi. Ihan väärän näköinen sellaiseen puuhaan. Oli sillä ihan nätit silmät - mutta ei kyllä mitään verrattuna Callien omiin silmiin. Ei ne olleet edes mitenkään erikoisen väriset, vaikka nätit olivatkin. Eivätkä ripsetkään olleet mitään verrattuna niihin tekoripsiin, joilla Callie itse joskus kasvojaan koristi - mutta eipä pojilla kai nyt tarvettakaan sellaiseen ollut.

"Tulitko sinäkin katsomaan urheilijapoikien harjoituksia?" Callie kysyi toiselta sitten kiinnostuneena. "Vai oletko sinä cheerleadereiden asialla?" hän keksi sitten innoissaan. "Ehkä he tällä kertaa haluavatkin minut mukaan, eikö vain? Ovat katselleet minun esiintymisiäni täällä, ja ovat ihastuksissaan, vai kuinka? Kyllä minä tiedän, että osaan esiintyä hienosti. He eivät vain ole tuntuneet ymmärtävän asiaa vieläkään - jo olisi aikakin, että he ymmärtäisivät!" Callie puhisi innokkaasti, ehkäpä hän seuraavan kerran saisi esiintyä cheerleadereiden joukossa?

"Ahaa, siis sä et ootkaan cheerleader?" Rocco kysyi pian sen jälkeen kun tyttö oli esittänyt harmistuneen kommenttinsa. Se ei kyllä auennut pojalle yhtään miksi toinen oli näyttänyt sitten siltä. Enempää asian vaivaamatta, katseltiin uudestaan päähinettä jota oli jo ehditty kehua. "Se näyttää myös aika painavalta, miten sä jaksat kantaa sitä", ihmeteltiin, tyttö kun tosiaan oli pieni. Roccolle sivistyssanat eivät olleet kamalan tuttuja, mutta tämän hän taisi tietää. "Uniikki?" naurahdettiin. "Siltä sä ainakin näytät kai." Raitapaitaan pukeutunut vertasi omaan asuunsa, aivan eri luokkaa.

Rocco käännähti nähdäkseen varusteisiin pukeutuneen ryhmän, tietäen että he hikoilivat kuin hullut pallon perässä. "Emmä ihan noitten takia kyllä tullu", lausahdettiin. Ei hän ollut ainakaan niitä poikia. Treenausvinkitkään eivät olleet mielessä. "En kyllä niidenkään", vastattiin, kun toinen keksi vetää mukaan cheerleaderit. Hän nauroi mielessä ajatukselle, että oli tullut katsomaan jotain kermaneitiä sääret paljastavassa asussa. Hymyillen hän käänsi katseensa ja ajatuksensa takaisin tähän tyttöön, joka oli suuna päänä alkanut selittämään. Poika kuunteli tytön selitystä, nyökkäillen välillä. "Sori, mut mä en tiiä lajista yhtään. Mut kyllä sä mun silmään näytit ihan pätevältä." Hänestä ei olisi todellista apua tytön touhuja arvioidessa, mutta kertoi miltä se oli hänen mielestään näyttänyt. "Sä siis haluaisit olla mukana siinä, mut ne ei oo ottanu?" kysyttiin ja yritettiin ymmärtää toista. Heiluminen kentänlaidalla tajuttiin paremmin. "Miks ihmeessä ne ei ota sua mukaan?" Rocco kysäisi ja potki nurmikkoa jalallaan siitä kohtaa mihin oli jäänyt seisomaan.

"Ei se painava ole, ei lainkaan!" Callie huudahti hyväntuulisempi sävy äänessään. "On minulla paljon painavampiakin päähineitä... Mutta yleensä tällainen päässä ei oikein voi tehdä kuperkeikkoja tai kärrynpyöriä, harmi", hän jatkoi sitten ja kohautti olkiaan.
Seuraavaksi pieni tyttö hihkaisi ilostuneena. "Uniikki! Aivan niin, se se sana olikin, kiitoksia!" hän huudahti, hymyili pojalle, ja alkoi sitten pomppia pienesti ja kevyesti tasajalkaa kentälle tähyillen.

Callie ihmetteli, mitä varten poika sitten kulutteli aikaansa kentän laidalla, kun ei kerran urheilijapoikien eikä edes cheerleadereiden asialla. Yleensä kun kentällä, sen laidalla ja katsomossa näkikin juuri lähinnä urheilijoita ja heidän fanejaan tai kuolaajiaan - tai joukkueisiin innokkaasti pyrkiviä, kuten Callie. Hän kuitenkin ilahtui pojan sanoista kovasti, ja hymyili leveästi.
"No niimpä! Kiitoksia!" Callie huudahti ja seisoi sitten hetken aikaa paikallaan oikein polleana, kädet lanteilla, ja itsevarma ilme kasvoillaan.
"Mutta ne ei vaan ota minua. Olen muka liian pieni - ja pyh! Minuahan voi heitellä miten sattuu! Ne ei vissiin tykänneet siitä kun kerran hakutilaisuudessa pyramidi romahti minun takiani - no tietenkin, enhän minä minua isompaa jaksa kannatella, sitten millään", hän tuhahti sitten ja risti kätensä rinnalleen. "Mutta kyllä minä vielä joku päivä näytän. Vielä minusta tulee koulun - ei, maailman paras cheerleader!" hän sanoi uhkuen itsevarmuutta, ja alkoi jälleen loikkia ympäriinsä.
Callie hyppelehti hieman kentän laidalla, ja kiersi poikaa ympäri. Hän katseli tuota uteliaana ja hymyili aina iloisesti, kun osui kasvokkain tämän kanssa.

Punahiuksisen tytön kertoessa tarinaansa yrityksestään olla cheerleader, kykeni Rocco kuvittelemaan tietyt kohdat. Kuten sen miten tyttöä voisi heittää äärettömän helposti ja sen, että tyttöjen tekemä pino - kai pyramidiksi kutsuttu - sortuisi. Tästä huolimatta tytöltä riitti yritystä, sitten maailman parhaan cheerleaderin titteliin. Tässä vaiheessa Roccon oli pakko nauraa makeasti. Saatuaan huvituksensa laantumaan, poika huomasi tytön hyppelevän ympärillään.

"Kiitos riittää, tuntuu et mä oisin karusellissa", Rocco pyysi toista pysähtymään. "Yritän päästä eroon siitä oksettavasta tunteesta joka tuli tuolta ja toi ei auta", poika osoitti peukullaan koulun suuntaan. Hän ihmetteli usein, saiko kukaan muu samanlaisia tuntemuksia niistä seinistä. Kukaan ei ollut tainnut niistä koskaan valittaa. Poika naurahti, ehkä nyt hän saisi jonkun asiallisen syyn mennä rehtorin puheille. Kun hetken oltiin taas tutkailtu kentälle, minkä tapahtumat eivät olleet kiinnostaneet, avattiin suu. "Olitko sä tosissas kun sanoit että haluat olla maailman paras pom-ponien heiluttelija?" Rocco kysyi ja heilutteli käsiään sivuillaan demonstroidakseen asian. Tyttö oli joko todella tosissaan tai sitten vain viilasi häntä silmään täydellisesti. "Mikä siinä on niin kiinnostavaa?" tavis kyseli, hän ei ymmärtänyt, ja olisi mieluiten kuullut joitakin syitä. "Siinähän saa vaan tollasen kamalan bodarin lemmikikseen", todettiin nauraen suunnaten katse kentälle.

Callie pysähtyi juuri pojan eteen, kun tämä pyysi häntä pysähtymään. Tyttö katseli toista pää kallellaan ja oli ihmeissään.
"Mitä? Söitkö sinä jotain pahaa vai?" Callie kysäisi ihmeissään, ja astui askelen taakse päin - toinen ei varmasti oksentaisi hänen päälleen!
Callie huomasi pojan katselevan kentälle, ja käännähti sitten itsekin katselemaan. Oliko siellä kenties jotakin kiinnostavaa? No totta kai siellä oli - aina niin ihanien urheilijapoikien harjoitukset siellä jatkuivat edelleenkin. Tässä vaiheessa Callie alkoi epäillä nuoren miehen seksuaalista suuntautumista, mutta ei jaksanut välittää asiasta sen kummemmin.

Callie kääntyi taas katsomaan poikaa, ja asetti kätensä lanteilleen.
"Noo..." tyttö empi pojan kysymystä. "En nyt ehkä ihan maailman paras, mutta edes koulun paras! Enkä ole saanut edes kunnon tilaisuutta näyttää kykyjäni!"
Callie joutui miettimään hetken, mitä vastaisi cheerleadingin kiinnostavuudesta. Ei hän ollut asiaa kummemmin ajatellutkaan.
"No kun, se nyt vaan on kivaa. Ja saa hyppiä ja tehdä kaikkea hauskaa ja esiintyä!" hän hihkaisi lopulta ja hymyili säteilevästi. Seuraavaksi hän saikin katsoa poikaa ihmeissään - eivät urheilijat olleet kamalia!
"No doh! Niin juuri! Ainakin silloin he huomaisivat minut paremmin - tähän mennessä en ole onnistunut kiinnittämään huomiota itseeni tarpeeksi, ja luulen, että olen liian pieni. He eivät vain näe minua", hän selitti turhautuneena. Olisipa hän vähän pidempi.
"Eikö sinua muka yhtään kiinnostaisi sellainen - sellainen..." Callie aloitti, mutta ei ollut enää oikein varma, mitä tahtoikaan kysyä. "Niin kuin, silleen. No niiin kun, saisit paljon katseita ja kiinnostusta?"

Ehkä olisi ollut mukavampi tuntea pahaa oloa jonkun pilaantuneen syömisestä. Olisi hän teoriassa voinut olla huonovointinen ruuankin takia, mitä ihmettä se soosi oli todellisuudessa ollut, jota heille ruokatunnilla oli tarjottu? "En syönyt, koulun takia vaan", poika korjasi toisen oletuksen. "Tai sitten se oli sen järkevän ihmisen syytä, joka suihkutteli hiuslakkaa luokassa", poika pyöräytti silmiään touhulle. "Ja ajattelin tulla tänne raikkaaseen ilmaan, tosin en tiennyt että nuo urheilee täällä", Rocco tokaisi.

"Koulun paras, okei. Onko sulla muuten paljon aikaa siihen tai siis millä luokalla oot?" Rocco mietti. Ulkonäöstä ikää ei saanut helposti selville. "Joudut varmaan astelemaan joidenkin varpaille", poika hymyili, "mutta ne ansaitsee sen." Miten niin Rocco ei pitänyt tästä sisäsiittoisesta ryhmittymästä? Kädet löysivät tien taskuihin hiljaisuudessa. Hän ei tuntenut punahiuksista tyttöä yhtään, mutta oli sääli että joku haluaisi vapaaehtoisesti olla osa sitä porukkaa. Tyttö, jota poika ajatteli mielessään suureen päähineeseen pukeutuneena ja nimettömänä, oli hänen mielestään mukavan oloinen. Jollakin tavalla erilainen. "Kuka on tällä hetkellä koulun paras siinä?"

Tavis nyökkäili pienesti hymyillen. Yllättävää että cheerleadingista kiinnostunut piti myös urheilijoista. Hän luuli että ne vain saivat lajin pariin, mutta ehkä jotkut tekivät sitä hyppimisen ja esiintymisen takia, kuten tyttö oli selittänyt. Rocco naurahti ja yritti ymmärtää toisen kysymystä. Tuo yritti varmaankin kysyä huomiosta. "Ei yhtään sehän tekee hulluksi. Mun äiti esimerkiksi meni sekasin huomiosta... tai sen puutteesta", Rocco kertoi ja seisoi kädet taskuissa edelleen.

"Olen kolmannella..." Callie vastasi veikeä hymy kasvoillaan hieman epäröiden, ja tarkkaili hetken pojan reaktiota. "No ei, olen ensimmäisellä, mutta ihan salee meni läpi, eikö vain!" hän sitten huudahti ja kikatti hetken käsi suun edessä. "Minusta ainakin voisin mennä 18-vuotiaasta. Tai sitten lapsinerosta. Ehkä minä näytän jommalta kummalta. Minusta ainakin. Ainakin joskus. Tai oikeastaan ei. Tai no, tuota... nyt minä ainakin haluan näyttää vanhemmalta. Mutta jos muut cheerleaderit luulevat minua vanhaksi, he eivät halua ottaa minua, koska luulevat minun olevan huonokuntoinen ja heikko. Mitä en siis ole. Minä olen oikeasti ihan vahva, vaikka lihakseni ovatkin vähän piilossa. Täytyyhän tässä vahva olla, että jaksaa heittää muita ja ottaa koppeja - tosin minä olen niin kevyt, että varmaan muut heittelisivät minua mieluusti. Minusta se on hauskaa, lennellä sillä tavalla, toisten heittelemänä - tosin en ole koskaan kokeillut sitä. Voi harmi. Mutta varmasti se olisi hauskaa. Ainakin pompin joka päivä itsekseni kotona ja yritän päästä tooosi korkealle. Meillä on myös trampoliini, siinä pääsee tosi korkealle ja teen temppuja. Kerran tosin meinasin tippua maahan, kun yritin tehdä volttia. Minulle tuli hiusmurtuma varpaaseen. Mutta ei se haittaa, minä olen oikein vahva ja kestän kyllä, vaikka sattuu. Vaikka en kyllä yhtään tykkää siitä", Callie selitteli ja jaaritteli pitkään kaikkea mieleen tulevaa, ja katseli ympärilleen miettien asioita.

Callie naurahti, kun hassu poika mainitsi toisten varpaille astumisesta. Hän muisti, kun kerran syksyllä hän oli tahalleen laittanut oikein kunnon piikkikorot jalkoihin ja yrittänyt tähdätä uusien cheerleaderien varpaisiin, kun häntä ei ollut valittu joukkueeseen. Se vasta oli ollut hauska päivä! Ei hän tosin ollut siinä onnistunut kovin hyvin, häntä oli vain katseltu epäluuloisesti tytön saapastellessa cheerleadereiden lähettyvillä jalat levällään yrittäen polkea heidän varpaitaan. Useimmat ehtivät valitettavasti väistää, ja jos Callie olikin vahingossa osunut, niin uhria ei ollut juuri sattunut - Callíe oli niin kevyt, ettei voima riittänyt satuttamaan ketään.
"Öö... tuota.... " Calliella meni sormi kirjaimellisesti suuhun haastavan kysymyksen edessä. Ehkä poika tarkoitti huutosakin johtajaa, tai jotain? "Minä en muista hänen nimeään", tyttö tunnusti nolona ja hämmentyneenä. Ei hän tosiaan tiennyt monenkaan cheerleaderin nimeä! Olivathan ne vaikeita muistaakin.

"No onpas tylsää", Callie tuhahti hämmästyneenä kun poika kertoi äidistään. Tyttö ei oikein ymmärtänyt, mitä tuo tarkoitti. "Miten siitä voi mennä sekaisin? Hassua. Jos minä en saa huomiota jossain, niin sitten minä siirryn toiseen paikkaan. Esimerkiksi jos joku urheilijapoika ei ole huomannut minua, niin olen siirtynyt seuraavaan. Joidenkin edessä on pitänyt kirjaimellisesti hyppiä hetki, että minut huomataan. Mutta ei se mitään, kyllä se alkaa pikkuhiljaa toimia. Ainakin luulisin niin..."
Punatukkainen tyttö siirsi katseensa jälleen nuorukaisiin kentällä, ja huokaisi. Voi, kuinka hän oikein saisi heiltä paremmin huomiota? Oli totta, ettei hän kovin kauaa jaksanut katsella vain yhtä poikaa kerrallaan, mutta nyt hän taisi olla jo toisella kierroksella koulun urheilijapoikien suosion ja huomion tavoittelussa. Ehkä olisikin helpompaa vain unohtaa heidät ja kiinnostua muista pojista, mutta.... Ei. Urheilija sen olla pitää!
"Miksi sinä et ole urheilija? Eivätkö kaikki halua urheilijoiksi?" Callie kysäisi sitten ja katseli poikaa pää kallellaan. Toinen ei tosiaan näyttänyt urheilijalta, ainakaan sellaiselta mitä nuo muut olivat. Hiustyylikin oli ihan erilainen.

Kysymykseen niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin millä luokalla toinen oli, saatiin erittäin pitkä vastaus. Mutta kyllä Callie olisi mennyt 18-vuotiaasta, pienuudesta huolimatta tai jopa lapsinerosta, kuten tyttö ehdotti. Seuraavaan kysymykseen tytöllä ei ollut vastausta. "No en minäkään", Rocco naurahti huolettomasti. Hänen kohdallaan oli kyse enemmän tietämisestä kuin muistamisesta.
"Mut mikäs sun nimi sitten on?" Se kiinnosti poikaa paljon enemmän ja sen tyttö voisi jopa muistaa. "Mä olen Rocco ja mä olen oikeasti kolmannella. Mieluummin olisin kyllä vielä ensimmäisellä kun opittavat asiat oli paljon helpompia."

Poika pudisti päätänsä, koska oli äitinsä ottanut esimerkiksi. "Tekee kaikkea äärimmäistä ja typerää. Sitten ei ole mitään muuta elämää kuin huomionhakeminen." Oli edelleenkin huvittavaa, miten tosissaan Callie oli tarinassaan, joka sai pojan vain nauramaan. Hän olisi halunnut kovasti kuulla urheilijanuorukaisten version tai mielipiteen tytöstä. He pitivät tätä varmasti pilkkanaan. "Ootko muuten koskaan seurustellut?" kysäistiin tytön katsahtaessa laitumelle märehtijöiden perään.

Kuulosti siltä ettei kyseinen hyppiminen ehkä toiminut. "Et ole sitten kokeillut toisenlaista suunnitelmaa?" Rocco mietiskeli. Hetken nurmea vilkuillen poika naurahti. "Ehkä mä voisin auttaa sua jotenkin?" Tavis ei tiennyt pystyikö siihen ja mitä hän voisi edes tehdä. Ehkä tytön päättäväisyys sai pojan sekoamaan ja tarjoamaan apuaan, vaikka asia ei ollut lähellä taviksen sydäntä. Tai tytössä oli jotain suloista muuten vain.

"En usko, että kaikki haluavat olla urheilijoita. Jotkut eivät tykkää urheilusta tai pitävät jostakin asiasta enemmän tai ovat siinä huonoja. Ja mä taas... tykkää olla oma itseni." Mitä ihmettä se sitten tarkoittikaan. Rocco katsahti taivaalle, koska huomasi, ettei aurinko enää paistanut ja tummia pilviä oli kerääntynyt yhteen. Saataisiinko tänään sade?

"Olen Callie", tyttö sanoi iloisesti ja niiasi Roccolle. "Sinulla on hauska nimi. Siitä tulee mieleen parsakaali, broccoli. Oletkos koskaan itse tajunnut sitä?" hän kysäisi ja katseli poikaa mietteliäästi. "Ei sinun ulkonäöstäsi kyllä tule yhtään mieleen parsakaali, ei sillä."
Callie istahti hetken mielijohteesta maahan jalat levällään, ja kippasi siitä vielä selälleen tuijottelemaan taivasta. Ehkä pian olisi aika lähteä muualle, ettei vain kastuisi.
"En oikeasti, jos ei jotain ala-asteella tapahtuneita päivän seurusteluja lasketa", Callie sanoi ja kikatteli hetken. "Entäs sinä, Roccoli?" tyttö halusi tietää. "Ei sellainen ipanana seurustelu ole oikeaa seurustelua, vaikka joku luulisi että minä juuri pitäisin sellaista seurusteluna. Eihän silloin poika voi vielä viedä tyttöä ulos tai mitään muutakaan. Hyvä jos uskaltaa pussata, pojat ovat tosi ujoja siinä asiassa ala-asteella. Hyvä kun pari pusua olen saanut! Kyllä seurusteluun kuuluu muutakin kuin nurkan takana toisen kädestä pitäminen. Ihan tylsää, jos poika ei voi tehdä muuta", Callie selitteli jälleen ja katseli samalla pilviä. "Oho, kirahvi", hän tokaisi ja osoitti taivaalle.

"No, minkälainen suunnitelma sinulla sitten olisi? Miten voisit auttaa? Se olisi kyllä hienoa", Callie mietiskeli ja nyökytteli. "En oikein tiedä, miten voisin kiinnittää kenenkään huomion, jotenkin tuntuu siltä että jotkut jopa pelkäävät minua", hän puuskahti vielä. Oli uutta, että joku, poika vieläpä, tarjoutui auttamaan häntä yhtään missään, ja varsinkin tällaisessa asiassa. Ja se oli kyllä aika söpöä. Callie käänsi katseensa poikaa kohti ja hymyili tälle täysin vilpittömästi.
"Joskus kyllä nuo urheilijat ärsyttävätkin. Tavallaan. Kun ne eivät huomaa. Joskus mietinkin, että ovatko he minun arvoisiani, kun ovat tuollaisia, mutta enhän minä edes tunne heitä, niin en voi edes sanoa että ovatko he minun arvoisiani. Jos olen mennyt juttelemaan jonkun kanssa, ja minut on ihan huomattu, niin he eivät ole kyllä kauaksi aikaa jääneet juttelemaan minun kanssani. Ihan tyhmää", punapää selitti ja polkaisi kantapäätään nurmikkoon. "Siksi olenkin ihan ihmeissäni, kun sinä olet siinä vieläkin", hän vielä sanoi ääneen, vaikka ei ollut varma, oliko se hänen tarkoituksensa. Tämä oli todentotta aika uusi juttu.

Rocco ei hämmästyttänyt, kun Callie selitti hänen nimestään jutun, jota ei oltu vielä kuultukaan. "En oo tajunnut", poika sanoi päätään puistellen. Mutta eivätkö hänen hiuksensa olisi hieman muistuttaneet parsakaalia? Ehkei sitten. Kun tyttö vaihtoi asentonsa mukavampaa, poika jäi seisomaan tytön viereen. Kauempaa olisi ehkä näyttänyt, että Rocco puheli itsekseen. Tavis kuunteli tytön selitystä, hän oli samaa mieltä, mitä tuli 'seurusteluun' joskus silloin pienenä. Kiinnostus toista sukupuolta kohtaan oli tullut esiin melko myöhään. Sitten kun asia oli alkanut valjeta, tytöt olivat olleet suuri mysteeri. Hän ymmärsi hyvin siis, miksi pojat olivat ujoja siinä vaiheessa. Vaikka olivathan he edelleen mysteereitä. Roccoli naurahti toisen käyttäessä tuota nimeä. "Olen kyllä", poika myönsi, "mut en tällä hetkelllä." Kun punahiuksinen oli bongannut taivaalta kirahvin, Rocco jatkoi. "Luuletko että joku urhelija veisi sut ulos ja kohtelisi kuin kukkaa kämmenellä? Kai sä oot kuullu juoruja niistä? Vaihtaa usein tyttöä, just sellasta ala-aste meninkiä."

Callie oli valmis ottamaan avun vastaan, pojalla tosin ei ollut vielä valmista suunnitelmaa, mikä jouduttiin tytölle myöntämään. "Ei oikeastaan minkäänlaista, mut eiköhän sellasen nopeasti keksi." Aivojen olisi parempi raksuttaa joku hyvä idea, kerran oli lupauduttu. Sitten saatiin lisää naurunaihetta. "Pelkäävät? Et kai kulje joka paikkaan joku veitsi mukana?" kysyttiin, yrittäen löytää syitä asialle. Hän ei huomannut toisessa mitään hirvittävää. Mutta päällekäyvät tapaukset olisivat voineet saada pakenemaan. Oliko kyse siitä? Kuullessaan lisää urheilijoiden suhtautumisesta, Rocco alkoi miettiä. Callie oli nätti, joten mikseivät urheilijat olisivat hänestä pitäneet tai hänen huomiostaan? "Ehkä sut pitäis hommata jonkun kanssa sellaseen tilaan, josta ei pääsis karkuun..." mietittiin ääneen. Olisiko se ilkeää lukita joku urheilija Callien kanssa samaan tilaan? Mutta suostuisivatko he vain pyytämällä? Mutta idea oli siinä, että jos he tutustuivat Callieen paremmin, he saattaisivat pitää hänestä. "Tai ehkä me voitaisiin saada sut treffeille yhden tuollaisen kanssa? Vai mitä haluaisit?" Nyt katsottiin tyttöä odottaen jonkinlaista vastausta. Rocco naurahti. "Niin olen, enkä oo vielä lähdössä. Ellei sitten ala sataa", Rocco nosti katseensa ylös. "Mutta sitten me voidaan juosta koululle suojaan."