"But she's only a kid, she doesn't mean what she says!"

Kahdeksan vuotta sitten erään San Diegolaisen ala-asteen pihalla odotti pienikokoinen aasialaistyttö koulun alkamista. Hän oli aika ajoissa, sillä hän sattui asumaan lähellä - ja tästä johtuen pihalla ei oikeastaan ketään muita vielä ollut. Hänen äitinsä oli saattanut hänet kouluun, kuten viime vuonnakin. Tänään äiti oli kyllä sanonut, että tytön pitäisi alkaa opetella kulkemaan ihan yksin. Se oli aika pelottava ajatus.

Kesäloma oli juuri loppunut, ja tämä oli ensimmäinen päivä noin kahden kuukauden tauon jälkeen. Tyttö käveli hiekkalaatikon luo ja heitti vaaleanpunaisen Hello Kitty -reppunsa maahan. Tyttö itse oli vähemmän trendikkäissä väreissä - farkut, vihreä kuvioton t-paita. Piikkisuorat mustat hiukset roikkuivat miten sattuivat, vaikka tytön päässä olikin valkoinen hiuspanta. Kaulassa hänellä oli kultainen kaulakoru, jossa oli riipuksena aidoin timantein koristeltu iso G. Näiden rikkaiden lasten keskuudessa tuo kyseinen kaulakoru oli ainut, millä tyttö sai vähänkin kunnioitusta osakseen. Kaulakorun G tarkoitti Giseleä - Gisele, Gisele Kim.

Gisele Kimin ala-aste oli niitä hienompia, rikkaiden vanhempien lapsilleen maksamia kouluja. Piha oli luonnollisesti sen mukainen, samaten opetus ja ruoka... ja tietenkin opettajat pitivät enemmän niistä lapsista, joiden vanhemmat lahjoittivat enemmän - mutta sehän on vain reilua, eikö?

Giselestä se oli aika epäreilua...
Hän istuutui hiekkalaatikon reunalle, ja kävi piirtelemään etusormellaan kuvioita hiekkaan. Soisipa kello äkkiä että pääsisi sisälle. Gisele ei halunnut nähdä muutamaa tyyppiä, muutamaa sellaista joiden kanssa hän ei oikein tullut toimeen. Ne olivat semmoisia tyyppejä, joista opettajat pitivät. Yksi erityisesti...

Tyylikäs kirkkaankeltainen urheiluauto kaarsi ala-asteen pihaan. Vaikka rikkaiden lapsille tarkoitetun koulun pihassa olikin monia kalliita autoja, pihaan tullut huomionherättäjä oli varmasti yksi kalleimmista. Ja samoin autosta noussut, äitiään suukottava, hurmaava kymmenvuotias oli varmasti Barbara Farberin luomuksessaan kalleimmin puettu. Pienen tytön korvissa ja kaulassakin roikkui tietysti aitoa kultaa ja timanttia, tosin paljon hillitymmin kuin äidillään, vain pienet kultakorvakorut ja ohut kultaketju riipuksella.

"Hauskaa koulupäivää, nuppu", latinoverta omaava äiti sanoi tyttärelleen ja kurvasi sitten kirkuvankeltaisena vauhtiviivana koulun alueelta. Kymmenvuotias Cherie Hayes kääntyi kohti koulupihaa hymyillen suloista lapsenhymyään varmasti, saaden pian ympärilleen kavereitaan jotka kyselivät mitä hän oli tehnyt kesälomalla ja kehuivat ihania uusia vaatteita jotka äiti oli vasta ostanut. Eikä tytöllä ollut harmainta aavistustakaan siitä, että hänen elämänsä olisi täysin samanlaista kymmenen vuoden kuluttua, lukuunottamatta erästä pientä seikkaa.
Ja tämän erään pienen seikan nähtyään hiekkalaatikon reunalla, Cherie osoitti sormellaan tuota kohti, veti DKNY:n laukun - tottakai laukun, reput olivat niin rumia ja vanhanaikaisia! Äitikin käytti laukkua - paremmin olalleen ja lähti kaverilauman seuraamana hiekkalaatikkoa kohti.

"Moi, luuseri", Cherie tervehti loukkaavasti ja tönäisi aasialaistyttöä aikeenaan kaataa tuo hiekkaan. Toivottavasti hän onnistuisi, olisi ihanaa nähdä Giselen vaatteiden likaantuvan.

+ Cherien naama ja vaatteet +

Giselen tekemiset keskeytyivät erittäin harmillisesti. Häntä tökkäistiin - joskin ensin hän kuuli mieltäylentävän tervehdyksen - ja sitten hän jo möksähti suoraan hiekkalaatikkoon. Aasialaistyttö kaatui kyljelleen, nätisti toisen kätensä päälle, ja luonnollisesti paita sekä hiukset hiekkaantuivat. Tönäisijä oli varmaan tyytyväinen. Tönäisijän ystävät ainakin tykkäsivät - nuo nimittäin purskahtivat nauruun.

"Hei Cherie", Gisele sanoi hiekkalaatikosta, yrittäen kuulostaa mukavalta ja sellaiselta kuin häntä ei haittaisi yhtään tuon vaaleaverisen tytön paikalle ilmestyminen - tytön, jota hän oli juuri äsken miettinyt. Gisele ponnistautui takaisin istumaan, epätoivoisesti tummia hiuksiaan puhtaaksi sukien. Hän tunsi, miten hiekka jo kutitti ikävästi päänahkaa. Paitaakin tyttö pyyhki, ennen kuin käänsi tummat silmänsä tönäisijäänsä - Cherieen. Tuo oli tietysti tosi nättinä. Gisele vilkaisi omia vaatteitaan. Sitten hän katsoi reppuaan ja Cherien laukkua.

"Sinulla on uudet vaatteet", Gisele yritti ujohkosti. Hän ei oikein kehdannut katsoa Cherietä kasvoihin eikä varsinkaan silmiin. Toisen kengät olivat hyvä silmien korvike. "Ja kengät. Saitko ne kesällä?"
Eikä Gisele edes tiennyt miksi yritti keskustella. Cherie ei ikinä keskustellut. Ei Giselen kanssa.

Kun Cherie onnistui aikeessaan kaataa Gisele hiekkaan, hän nauraa kikatti kovaan ääneen. Vahingonilo paras ilo, eikö niin? Giselen vastauskaan ei tullut yllätyksenä, toinen ei koskaan uskaltanut vastustaa häntä ja oli hänelle aina mukava. Ehkä se oli niin tyhmä ettei tajunnut että Cher kiusasi? Johtuisikohan se noista vinoista silmistä...
"Joo, niin on. Kävin äidin kanssa viime viikolla shoppailemassa. Milanossa", pellavapää sanoi ylpeästi, painottaen sanaa 'Milano', saaden kaveriporukastaan kateellisia huokauksia. Muutkin olivat rikkaita, mutta Cherie tiesi että isi ja äiti olivat paljon rikkaampia ja kuuluisempia kuin kenenkään muun vanhemmat. Eli hän oli parempi kuin kukaan muu. Lapsi oli kasvatettu hyvin, eikö niin?

"Sinulla on rumat vaatteet. Onko ne haettu jostain roskiksesta?" Cher laukaisi kommentin joka olisi vanhemman ihmisen suusta kuulostanut naurettavalta, mutta kymmenvuotiaista se oli loistava heitto ja se aiheutti jälleen julmaa naurua.
Tytön silmät paikansivat vaaleanpunaisen Hello Kitty -repun. Miksei hänellä ollut tuollaista? Hänkin halusi Hello Kitty -repun! Cherie sanoisi heti tänään isille että hän haluaisi tuollaisen. Mutta miksi jollakin Gisele Kimillä oli reppu, jota hänellä ei ollut? No, siitä päästäisiin nopeasti eroon.
"Hyi kun sulla on ruma reppukin! Ihan lapsellinen, etkö tiennyt että Hello Kitty ei ole enää yhtään muodissa", Cher sanoi nyrpistäen nenäänsä. Oikeasti hän oli hirvittävän kateellinen.

"Hei, haluatko sinä hengailla meidän kanssa? Sinun täytyy läpäistä meidän testit ennen kuin me voidaan hyväksyä sinut porukkaan mukaan, tiedäthän?" pikkudiiva sanoi hymyillen suloisesti eikä vaikuttanut enää yhtään ilkeältä. Mutta hän oli keksinyt loistavan tavan nöyryyttää Gisele Kimiä.
"Ihan ensimmäisenä sinun pitää viedä tuo ruma reppu roskalavalle", Cherry sanoi hymyillen viattomana kuin enkeli, mutta katse ja ruumiinkieli olivat käskeviä ja niistä näkyi että jos Gisele ei suostuisi, hän kostaisi sen.

Milanossa, niinpä tietysti. Cherie oli aina kaikissa hienoissa kaupungeissa ja maissa shoppailemassa. Gisele oli itse käynyt vain Tokiossa ja Soulissa, mutta ei hän halunnut kertoa kummastakaan matkasta. Cherie kun ei tykännyt vinosilmistä...

Vaaleahiuksisen tytön kommentoidessa ilkeästi Giselen vaatekertaa, viimeksi mainittu punastui. Häntä hävetti, ja jos vain mahdollista, hän näytti äskeistäkin orvommalta ryhdin lysähtäessä. Sormillaan pieni aasialaistyttö veti hiuksiaan kasvojensa eteen - hiusten taakse oli tosi kätevä piiloutua tälläisissä tilanteissa. Silmät, jotka olivat tuijottaneet Cherie Hayesin kenkiä, vaelsivat reppuun, johon keskustelukin kääntyi. Rumako muka? Tuoko muka? Giselen kasvoille tuli murheellinen ilme. Ja hän kun oli varta vasten vaatinut tuota reppua Tokiosta! Hän oli ollut varma että muut pitäisivät siitä ja ajattelisivat että Giselekin oli hieno.
Mutta eipä tietenkään.

Cherien äänensävy muuttui yhtäkkiä. Gisele nosti silmänsä toiveikkaana ja uskaltautui jopa katsomaan nätisti puettua blondia. Hymykin pyrki tummahiuksisen tyttösen huulille, mutta ei hän ikinä saanut hymyiltyä.
"Mutta Cherie", Gisele inahti silmät suurena toista tyttöä tuijottaen. Aasialaistyttö näytti kauhistuneelta, alahuulikin melkein väpätti. "Se on ihan uusi... ostin sen äidin kanssa Toki... siis... äiti osti sen... ja se maksoi aika paljon..."
Gisele niiskaisi. Puri huultaan. Silmät kävivät uudessa vaaleanpunaisessa repussa, ja sitten simmut kiersivät pikaisesti Cherien kaverit jotka nyt tuijottivat Giseleä. Ne hymyilivät kaikki, mutta silti Giselellä oli tukala olo.
"Tietysti haluan olla teidän kanssa", tyttö yritti ja katsoi taas Cherietä. Cherie tuntui siltä säihkyvältä uudelta Barbielta, josta kaikki pikkutytöt kaupassa tappelivat. Jotenkin Gisele tiesi, että loppujen lopuksi hänen olisi kuitenkin suostuttava toisen kohtuuttomalta tuntuvaan pyyntöön, mutta silti hän yritti vastustella. "Mutta kun... eikö roskalavalla käynti ole kiellettyäkin... ja mihin laitan tavarat..?"

"Mutta Gisele, ettehän te ole köyhiä, ettehän?" Cherie sanoi herttaisesti, tuijottaen Giseleä vaativasti. Kunpa toinen sanoisikin että he olivat köyhiä, niin hän saisi uuden aiheen pilkata. Ainakin Hayesit olivat niin rikkaita, ettei yhden repun heittäminen pois merkitsisi mitään. Cherie oli nimittäin tuhonnut suutuspäissään vaikka mitä, paljon kalliimpaakin kuin yksi reppu, ja hän ei ollut kärsinyt siitä mitään seurauksia. Äiti ja isi vain ostivat uusia leluja, ikkunalaseja, posliinivaaseja, pianoita... Ja suukottivat tytärtään päälaelle. Sama tapahtui silloinkin jos opettajat soittivat hänen vanhemmilleen muiden kiusaamisesta, vanhemmat sanoivat että pikku-Cherie oli vain lapsi eikä ymmärtänyt mitä sanoi. Kyllä vanhemmat olivat välillä muistuttaneet että koulussa pitäisi olla kiltti muita lapsia kohtaan, mutta samana iltana Cher saattoi kuulla kuinka isä huusi pää punaisena heidän työntekijöilleen, ja opetuksen merkitys katosi saman tien. Jos isikin sai kohdella muita niin, saihan hänkin.

Cher hymyili entistä säihkyvämmin kun Gisele niiskaisi, toinen oli selvästi aivan surkeana siitä että joutuisi heittämään suloisen reppunsa pois. Sitten toinen sanoi haluavansa olla heidän kanssaan, minkä pieni vaalea kaunotar oli jo tiennytkin. Kaikki koulun lapset halusivat leikkiä Cherie Hayesin ja hänen ystäviensä kanssa.
"Siinähän se idea juuri onkin, jos läpäiset testin käymällä roskalavalla ja samalla viemässä tuon ruman repun sinne mihin se kuuluukin, saat leikkiä meidän kanssa joka päivä", prinsessa sanoi houkuttelevasti, ja oli äskeisestä ilkeästä lapsesta muuttunut mitä suloisimmaksi, hurmaavimmaksi tytöksi jonka kanssa keskustellessa ei ollut mikään ihme että kaikki rakastivat häntä.

"Joey voi kantaa sun tavaroita", Cherry sanoi iskien silmää tummatukkaiselle pojalle, joka virnisti ja tajusi jutun juonen heti, nyökäten ystävällisesti Giselelle.
"Me leikitään tänään prinsessoja ja prinssejä, sinä saisit olla minun hovineitoni", pellavapää sanoi aiheuttaen kateellisia huokauksia tyttöjen keskuudessa. Prinsessaleikeissä oli vain yksi prinsessa, ja se oli Cherie Hayes, ja kakkospaikalla olisi hänen hovineitonsa, ja se oli hyvin haluttu paikka. Ja kaikkein söpöimmät pojat valittiin tietysti prinsseiksi. Kuulostaapa kummallisen tutulta... Ettei vain hän leikkisi samoin tulevaisuudessakin?

"Ei me olla köyhiä", Gisele vastasi ja pudisti kiivaasti päätään. Äiti ei kyllä rahaa tuhlannut niin hirveästi, mistä johtuen tuota ihanaa reppua oli ihan pitänyt vaatimalla vaatia. Prinsessa-Cherielle ei saanut antaa huonoa vaikutelmaa. Mutta, olivat nämä kaksi - Gisele ja Cher - sitten miten erilaisia tahansa, niin yhdessä asiassa he olivat samankaltaisa: molempia vain suukotettiin päälaelle ongelmatilanteissa. Ainut vain, että syrjäänvetäytyvä ja hiljainen Gisele ei ikinä aiheuttanut ongelmia. Hän oli kultainen, vaatimaton ja hyväkäytöksinen tyttölapsi. Vanhempiensa rakkaus... ja oppilastovereidensa pilkan kohde. No, olihan Giselellä jotain kavereita, mutta kaikki tiesivät niiden kavereiden olevan köyhemmistä perheistä... hän ei sopinut hienostelevien ja kaikista rikkaimpien lasten joukkoon, vaikka hän kovasti halusikin.

Cherie jatkoi repun parjaamista. Lienee varmaan sanomattakin selvää, että reppu alkoi pikkuhiljaa näyttää Giselen silmissä aina vain rumemmalta ja säälittävämmältä kapineelta... mikäli Cher ei siitä tykännyt, niin ei Giselekään voinut siitä pitää! Mustahiuksinen tyttö nousi hitaasti seisomaan hiekkalaatikon reunalta, pyyhkien vähän vielä vaatteitaan. Tytön silmät kävivät Joeyssa, joka vaikutti aika luotettavalta.
"No ei tuolla kauheasti mitään ole... penaali ja kansio, eväsrasia", Gisele mutisi maata kengänkärjellä potkien. Varovainen hymy nousi hänen huulilleen. Ehkäpä Cheriestä oli tullut mukavampi kesän aikana? Niin, niin sen täytyi olla. Ketä tahansa ei pyydettäisi hovineidoksi prinsessaleikkeihin!

"Okei", Gisele sanoi. Hän nyökkäsi ja hymyili jo innoissaan. Hovineidoksi pääseminen oli viimeinen tikki. Tyttö kyykistyi avaamaan reppunsa, otti paperikansion, vaaleanpunaisen penaalin ja yhtä vaaleanpunaisen eväsrasian ulos, ojentaen ne sille Joey-nimiselle pojalle. Sitten pikkuinen tyttölapsi otti repun syliinsä, katsoen taas Cherietä innostunut hymy huulillaan.
"Eihän me jäädä kiinni?" Gisele vielä varmisti.

Cherie hymyili Giselelle kun tuo kertoi että he eivät ole köyhiä. Kyllä Cherie tiesi sen, mutta hän oli kuullut äitinsä ja isänsä puhuvan siitä kuinka Giselen äiti oli keskituloisesta perheestä, eli he olivat vain puoliksi rikkaita. Hän oli isoisovanhempiaan myöten rikas, sillä Hayesit ja Vegat - Marilynin puoleinen suku - olivat kaikki toinen toistaan menestyneempiä.
Gisele nousi hiekkalaatikon reunalta ja pyyhkäisi vaatteitaan, joko toinen lähtisi pois tai sitten tuo suostuisi Cherin julmaan pyyntöön. Mutta eihän Giselellä voisi olla samanlaista reppua kuin hänellä, kun hän tänään kävisi isin tai äidin kanssa tuollaisen Hello Kitty -repun ostamassa, eli aasialaispiirteisen täytyisi päästä repustaan eroon.

"Niin, kyllä Joey voi niitä kantaa tänään. Voit sitten huomenna laittaa tavarasi johonkin hieman muodikkaampaan reppuun, tai laukkuun kuten minä", pellavapää sanoi ystävällisesti. Ja sitten Gisele sanoikin jo suostuvansa, mikä aiheutti valtavaa voitonriemua Cheriessä ja hän hymyili oikein leveästi. Kun tummatukka oli antanut tavaransa Joeylle joka otti ne syliinsä hymyillen muiden lasten tavoin, Cherie tarttui Giseleä kädestä ja lähti kohti roskalavaa muiden tullessa tietenkin perässä.
"Ei tietenkään jäädä, kaikkihan ovat menneet jo sisälle odottamaan tuntien alkua", pikkudiiva sanoi innostuneesti, ja kun he olivat noin kymmenen metrin päässä roskalavasta, hän irroitti Giselen kädestä.

"Sinun täytyy mennä loppumatka yksin", Cherry sanoi, hymyillen rohkaisevasti. Lapsilaumasta kuului rohkaisevia sanoja, aivan kuin he kaikki olisivat yhtäkkiä olleetkin täydellisen ihastuneita pikku vinosilmään jota he olivat kiusanneet viimeiset viitisen vuotta. No niin, enää pari metriä ja kun Gisele saisi repun heitettyä roskalavalle, Cherie voisi keksiä lisää nöyryyttäviä tehtäviä tytölle, nähdä kuinka pitkälle tuo olisi valmis menemään päästäkseen hänen ystäväkseen.

Gisele nyökytteli kuuliaisesti Cherien sanoille. Laukku olisi varmaan hyvä vaihtoehto, kun kerran Cherrylläkin slelainen oli. Pitäisi vain opetella kantamaan laukkua...
"Älä Joey sitten kadota niitä, eväitä etenkään. Kun ei minulla ole muuta syötävää täksi päiväksi", Gisele sanoi Joeylle varovasti ennen kuin Cher tarrasi aasialaistytön käteen ja lähti raahaamaan tuota perässään roskalavalle. Hello Kitty -reppu taas raahautui vielä hänenkin perässään. Reppu meni vähän hiekkaiseksi, kiitos kovan kohtelun.

Sitten he olivat roskalavalla. Giselen äskeinen varmuus hälveni heti Cherin päästäessä kädestä irti. Pahat aavistukset koputtelivat ajatuksissa, mutta Gisele työnsi niitä väkisin syrjään. Haloo, pahin mitä voisi tapahtua, olisi se, että tyttö ei saisikaan reppua heitettyä lavan reunan yli ekalla yrityksellä. Siinäkin tapauksessa kolhuja saisi vain hänen jo valmiiksi olematon itsetuntonsa, joten ei paniikkia.
"Okei, teen sen", Gisele sanoi. Nopeasti hän silmäisi Cherien ystävät, hymyili luottavaisesti nätille vaaleaverikölle itselleen, ennen kuin asteli yllättävää rohkeutta osoittaen roskalavan luo.
"En edes pitänyt tästä", tummahiuksinen tyttö mutisi repulle, jääden tuijottamaan hetkeksi rusettipäistä kissahahmoa, jonka naama vaaleanpunaisen repun etumuksessa oli. Hän kääntyi vielä katsomaan taakseen Cherrya ja tuon kavereita (jotka olisivat pian Giselenkin kavereita!), ennen kuin ravisti harmistuksen, pahat aavistukset ja muut vastaavat pois. Ja sitten hän jo viskasi reppunsa menemään. Giselen itsetunnon onneksi se sujahti kauniisti ensimmäisellä yrityksellä suoraan roskalavalle, eikä heiton suorittanut tyttö voinut uskoa silmiään. Hän oli oikeasti viskannut kauniin uuden vaaleanpunaisen Hello Kitty -reppunsa roskien joukkoon ihan vain päästäkseen leikkimään Cherie Hayesin kanssa.

Gisele kääntyi ympäri ja käveli takaisin tulevien ystäviensä luo. Hänen hymynsä ei ollut niin iloinen enää, siinä oli surumielinen vivahde. Toiveikkuus paistoi kuitenkin tyttösen silmistä edelleen.
"Saanko nyt leikkiä teidän kanssa?"

Joeyn kasvot levisivät entistä suurempaan hymyyn kun Gisele ilmoitti että jos hän kadottaisi tuon eväät, ei tytöllä olisi muuta lounasta. Se olikin hyödyllinen tieto, kiitos siitä...
Cherie seurasi jännittyneenä ja innoissaan kun Gisele sanoi tekevänsä sen, hymyili hänelle ja asteli lähemmäs roskalavaa. He olivat koulualueen ulkopuolella eli siis kielletyllä alueella, mutta tyttö oli varma siitä että ei kukaan heitä näkisi. Ja jos näkisi, niin... hän keksisi kyllä jotakin. Hän katsoi kun Gisele varmaan empi hetken tai jotain vastaavaa, ja sitten heilautti kädessään olevaa reppua roskalavan suuntaan. Nätisti se liiti ilman poikki ja hiljaisen tumpsahduksen saattelemana laskeutui ties minkä törkyjen sekaan, eikä sitä kukaan lähtisi sieltä enää hakemaan. Ja sitä Cher oli ajanut takaakin, eikä Gisele varmasti saisi uutta samanlaista. Ja jos saisi, hän kyllä saisi jotenkin toisen hankkiutumaan siitä eroon, tai suostuttelisi jonkun vanhemman oppilaan varastamaan sen tai laittamaan täyteen kastematoja ja sammakoita, tai jotakin. Giselen tullessa takaisin kaikki hihkuivat ja nauroivat ja tietysti rooleihinsa eläytyen onnittelivat aasialaispiirteistä, Cherien hymyillessä hyväksyvästi.

"Joo, mutta tuo oli vasta ensimmäinen testi. Älä huoli, kaikki ovat joutun-" Cherien sanat keskeytyivät kun hän kuuli naisäänen kiukkuisen huudon joka läheni. Tyttö käännähti katsomaan, ja pelästyi hivenen kun näki erään opettajan tulevan kovaa vauhtia lähemmäs ja huutavan jotain.
"Mitä ihmettä te lapset täällä teette, ettekö tiedä että tänne ei saa tulla! Eikö ole sanottu jo että koulun alueelta ei saa poistua, te joudutte jälki-istuntoon heti ensimmäisellä viikolla!" opettaja pauhasi kiukkuisena, Cherryn nyyhkäistessä.
"Anteeksi, rouva opettaja, anteeksi kamalasti... Mutta kun Gisele sanoi meille että te olitte käskeneet kaikkien oppilaiden tulla tänne jonkun kierrätysopetuksen vuoksi", prinsessa nyyhki haudaten kasvot käsiinsä, näytellen taitavasti itkua.
"Mutta mitä ihmettä, Gisele Kim! En olisi koskaan uskonut tätä sinusta, enhän minä mitään sellaista ole sanonut. Valehtelu on rumaa", opettajatar saarnasi, Cherien 'itkun' vain yltyessä kun hänen kaverinsakin alkoivat esittää surkeita ja viattomia.
"No, no, äläs nyt Cherie, ei hätä ole tämän näköinen", nainen lohdutti ilmeisen hämmästyneenä siitä kun pikku Hayes oli niin järkyttynyt että itki.

Varmuus palaili lapsikatraan kehuessa Giseleä tämän hienon saavutuksen johdosta. Tyttö uskaltautui hymyilemäänkin hiukan leveämmin, vaikka kehut nolostuttivatkin. Toisaalta se tuntui ihan kivalta, kiitoksen saaminen nimittäin - oli mukavaa olla hyväksytty. Siihen voisi oikeastaan tottua...

Mutta ei tänään.

Cherien esimerkkiä noudattaen Giselekin kääntyi opettajan äänen suuntaan, sen kuultuaan. Hän säikähti naisen sanoja (jälki-istuntoa, hän ei ikinä ollut saanut jälkkäriä!!) ja vihaista sävyä, mutta vielä enemmän hän säikähti Cherietä. Ei, ei blondin itkua, vaan sitä mitä tuo tyttö päästeli suustaan. Gisele huomasi muiden lasten siirtyvän kauemmas hänestä, osoitellen aasialaistyttöä syyttävästi ja myötäillen Cherien sanoja. Giseleä pelotti.
"Mutta en minä..." tyttö yritti, mutta antoi sanojensa kuolla. Hän tiesi hävinneensä kun opettaja kävi lohduttamaan Cherietä, eikä edes halunnut kuulla Giselen versiota. Yhtäkkiä hän halusi reppunsa takaisin roskalavalta. Ja tavaransa Joeylta. Ja sitten hänen teki mieli itkeä vähän. Eikä välttämättä tuossa järjestyksessä. Tytön väpättävä alahuuli varmaan vihjasi mitä edellä luetelluista Gisele ajatteli ensimmäiseksi tehdä.
"Anteeksi", hän sanoi hiljaa. Yleensä nolostuneena ja harmistuneena hän tuijotti kengänkärkiään, mutta tällä kertaa hänen silmänsä olivat suuntauneet Cherieen. Gisele ei tiennyt mitä ajatella tytöstä, sillä kyllähän Cher näytti olevan aika tolaltaan, mutta eihän Gisele ollut toisaalta sanonut mitään tänne tulosta. Roskalavalla käynti oli ollut itkevän blondin idea - tuon itkevän blondin, joka oli kiusannut Giseleä niin pitkään kuin tyttö vain saattoi muistaa!

"Saanko tavarani, Joey?" Gisele kysyi, edelleen hiljaiseen sävyyn. Tyttö puri huultaan siirtäessään silmänsä siihen tyhmään poikaan, jolle oli kamppeensa antanut. Häntä alkoi pelottaa eväsrasiansa puolesta, mutta onneksi opettaja oli paikalla, joten Joey ei voisi tehdä voileiville mitään saamatta rangaistusta.

Cherie ei tuntenut lainkaan katumusta siitä että oli tehnyt näin ilkeän tempun Giselelle. Hän ei ollut oikeastaan koskaan oppinut tuntemaan häpeää, huonoa omaatuntoa tai katumusta. Tyttöä ei oltu opetettu siihen että hänen täytyisi, ja että kaikkea ei voinut tehdä vailla seurauksia. Opettajakin oli paljon kiinnostuneempi Cheriestä, tuon itkusta ja olosta kuin Giselestä ihan vain siksi, että se saattaisi olla vaikka potkujen paikka jos Cher valittaisi vanhemmilleen huonosta kohtelusta koulussa. Ja Cherien syyttäminen ei tullut kysymykseen, joten oli paljon helpompaa uskoa tytön tarina ja asettaa Gisele syylliseksi, kuin ottaa selvää asian todellisesta laidasta. Jonka opettajakin tiesi olevan todennäköisesti jotain muuta kuin mitä pikkudiiva oli kertonut.

Giselen pyytäessä tavaroitaan, tummapäinen Joey ei voinut oikein muutakaan kuin ojentaa ne takaisin omistajalleen. Jos he eivät olisi olleet opettajan silmien alla, olisi poika varmasti Cherien käskystä heittänyt ne kuralammikkoon tai repun perään roskalavalle tai tehnyt jotain muuta ilkeää.
"No niin lapset, lähdetäänpä nyt takaisin tunnille. Selviätte pelkällä varoituksella tällä kertaa, mutta Gisele, sinun pitäisi käydä rehtorin luona", opettaja sanoi napakasti, alkaen paimentaa lapsilaumaa kohti koulun ulko-ovia.
Siinä vaiheessa kun kukin oli lähtenyt oman luokkansa suuntaan, Cherie loi opettajan saattamaan Giseleen viimeisen katseen. Kun hän varmistui että opettaja ei nähnyt, vaaleaverikkö hymyili julmasti, vahingoniloisesti ja pilkaten, kääntyen sitten kannoillaan ja kadoten pian nurkan taakse.

Seuraavana päivänä hänen selässään roikkui upouusi, kaunis Hello Kitty -reppu.

Vaikka opettajan paikalle sattuminen olikin hirvittävää, oli osittain Gisele siitä tyytyväinenkin. Hän sai tavaransa turvallisesti takaisin itselleen. Niiden kantamisesta tulisi kyllä tosi hankalaa. Ja tänään kun saisi vielä uusia koulukirjojakin. Huokaus karkasi tyttösen huulilta.

Opettaja käskytti Giseleä rehtorin puheille. Muut pääsivät melkein kuin koirat veräjästä.
"Kyllä opettaja", tyttö vastasi monotonisesti, lähtien porukan mukana liikkeelle. Hän kulki hartiat lysyssä ja kerta kaikkisen sydäntäsärkevän hämmentyneenä. Hän ei ollut ennen joutunut rehtorin puhutteluun, joten ei hän osannut sitä oikein pelätä. Tytön suklaasilmät eksyivät Cherien suuntaan; tuo vaalea tytöntyllerö oli kaiken alku ja juuri. Giselellä kun oli tosi petetty olo, vaikka oikeastaan ajatus Cherien syyttämisestä tuntui jostain syystä vastenmieliseltä. Gisele ajatteli, että Cher ei varmasti ollut tarkoittanut mitä oli sanonut ja että Cherry varmasti tulisi pyytämään seuraavalla välitunnilla anteeksi tapahtunutta, ja tarjoaisi ehkä uutta tilaisuutta päästä porukkaan.

Cherin ottaessa katsekontaktia, hymyili Gisele tuolle toiveikkaasti. Aasialaispiirteisen toiveet kuitenkin murskautuivat Cherryn väläyttäessä oman hymynsä, jossa ei ollut hippustakaan sitä ystävällisyyttä, jota tummakutrinen pikkutyttö oli olettanut näkevänsä. Giselen silmät kostuivat harmista. Ehkä Cherie olikin syyttänyt Giseleä tahallisesti.

Vuosia kestänyt kiusaus ei ollut ilmeisesti loppumassa tänään, ei tällä viikolla eikä varmaan tänä vuonnakaan. Tuskin se loppuisi koskaan...