Here's your paybacks, bitch

// kaisu & paloma tänne :----) ps. tyhmä otsikko ja tyhmä vuoro, mutta kyllä tämä tästä.

Torstai, kello oli likimain kaksitoista, kun Mercedes Austin käveli Astonin pääovista sisään. Hänellä oli ollut yksi hyppytunti, ja uskonnon tunnin peruuntumisen johdosta (jes!) tytöllä oli koulu alkanut vasta yhdeltätoista. Nyt hän suuntasi tyytyväisenä kohti ruokalaa – oli helppo hymyillä, kun tyttö oli saanut nukkua tänään tavallista pidempään, ja ehtinyt olla vasta biologian tunnilla siinä missä monet muut olivat jo istuneet joissakin fysiikan laboratorioissa ja perehtyneet ties mihin moolien SI-kertoimiin ja kaikkeen muuhun yhtä ihastuttavaan.

Kullanväriset korkokengät kopsahtelivat tasaisesti Astonin käytävien lattiaan, kun tyttö käveli ryhdikkäästi ja tavalliseen tapaansa ylimaallisen itsevarmasti kohti ruokalaa – ei aikomuksenaan niinkään syödä, vaan päästä kyselemään muilta, oliko jotakin mehukkaita juoruja tiedossa!
Koska aurinko oli aamulla kotoa lähtiessä paistanut täysin kirkkaalta taivaalta, oli tyttö pukenut päälleen Roberto Cavallin pidemmän mallisen valkean topin sekä mustat minishorsit, jotka paljastivat anteliaasti Mileyn ruskettuneita sääriä (tosin shortseja hädin tuskin näkyi topin alta). Käsivarrella keikkui uusi Guccin laukku, vain tosin siihen saakka, kunnes cheerleader oli jättänyt sen kaappiinsa, eihän hän tietenkään halunnut sen tahriintuvan.
Käytyään kaapillaan Miley suunnisti ruokalaan pieni hymy huulillaan, hän odotti jo innokkaasti sitä hetkeä, kun hän saisi tietää mitä kuumia juoruja täällä tänään liikkui.

Turhautunut puuskahdus karkasi huulikiillolla korostettujen huulten välistä Mileyn katseen haravoidessa ruokalaa, jossa ei hänen harmikseen näkynytkään sitä cheerleader-porukkaa, jossa hän useimmiten pyöri. Käsi kävi pöyhimässä kullanvaaleita, luonnostaan kiharaisia hiuksia, jotka lepäsivät valtoimenaan Mileyn olkapäillä. Mihin tytöt olivat oikein kadonneet?
Miley ei kuitenkaan jäänyt seisomaan ruokalan oville yksinään (eihän hän sentään halunnut näyttää idiootilta!) vaan marssi linjaston päähän, nappasi itselleen tarjottimen, jolle otti lasillisen vettä, omenan ja hieman salaattia – joku olisi saattanut pitää tytön annosta olemattomana, ja sitähän se olikin, mutta Miley ei halunnut a) lihoa mitoistaan mihinkään eikä b) vaikuttaa miltään helvetin suursyömäriltä ja c) koulun ruuat eivät muutenkaan vastanneet hänen käsitystään hyvästä lounaasta.

Loppujen lopuksi blondi kiikutti tarjottimensa pöytään, jossa istu pari rikkaisiin pentuihin kuuluvaa tyttöä, joiden kanssa Miley joskus hengaili. Niinpä neitokainen tervehti noita kolmea tyttöä, laski tarjottimensa pöydälle ja istuutui alas tarkastettuaan ensin, ettei hänen penkillään vain ollut mitään epämääräisiä murusia tai muutakaan likaa.

// ei ees ollu tyhmä vuoro :))) //

Torstai oli Paloman suosikkipäivä. Monille lempipäivä oli perjanti, jolloin pääsi bilettämään ja vetämään itsensä överikänniin, mutta Paloma Cooper rakasti torstaita. Hän oli aina rakastanut. Eikä koulu tehnyt siihen poikkeusta, sillä hänellä oli alkanut koulu vasta kymmeneltä ja siinä oli ensin tuplatunti valinnaisbiologiaa, jota tyttö rakasti, ruokatunti ja sitten äidinkieltä Astonissa, jonka jälkeen vielä tunti kemiaa. Ei siis lainkaan hassumpi päivä.

Heti biologian tuntien päätyttyä tyttö oli ajanut yhteen suosikkiravintoloihinsa, siihen, jossa myytiin parasta brasilialaista ruokaa koko San Diegossa, ja ottanut annoksensa mukaan. Normaalisti hän olisi lähtenyt kotiin syömään tai sitten Maxin ja Edin luo, mutta tänään hän ajatteli mennä kuitenkin koululle syömään... Vaikka se tuskin olisi hyvä idea, mutta hitot hän välitti muista! Tyttö siis nappasi laukkunsa ja ruoka-annoksensa, ja ajoi koululle.
Iso auto herätti aina huomiota Astonin pihalla, mutta tänään herätti myös kuski itse. Sillä vaikka aamulla oli ollut lämmintä, oli Paloma päättänyt laittaa päällensä mustan jumpsuitin, jossa oli syvään uurrettu kaula-aukko. Ei se Palomaa häirinnyt, mieluusti hän esitteli luomurintojaan, toisin kuin koulunsa cheerleaderit, joilla ei ollut rintoja nimeksikään. Ja silti ne kanat olivat seksikkäistä, what? Brasiliassa hän oli oppinut arvostamaan muotojaan vieläkin enemmän, ja oli siksi hankkinut kasan muotojaan korostavia vaatteita. Siniset korkokengät kopisivat ensin asfalttiin ja myöhemmin koulun käytäviin Paloman kävellessä ruokalaan.

Ruokala oli hyvinkin tyhjä neiti Cooperin astuessa sisään. Eikä kyllä mikään ihme, sillä koulun pöperöt olivat sanalla sanoen riskialttiita. Siksi Paloma haki aina ruokansa jostain muualta. Hän vilkaisi muutaman kerran ympärilleen todeten paikalla olevan vain muutaman tytön samasta klikistä, joten hän voisi aivan hyvin vallata oman pöydän. Paloma asetti laukkunsa olalle, laskien pakatun ruokansa tarjottimelle ja nappasi sitten mukaansa ruokailuvälineet, salaatin ja appelsiinimehun. Keittiötäti vilkaisi paheksuen Paloman muualta ostettua ruokaa, mutta neiti soi vain suuren hymyn tälle. Ja sitten paikan valitseminen. Korot kopisten hän ohitti nörttien ja tavisten pöydät päätyen eräälle pennuille kuuluvaan pöytään, joka oli ikkunoiden vieressä, ja vähän matkan päästä siitä nelikosta, joka koostui pennuista ja yhdestä naurettavasta cheerleaderkanasta. Tyttö laski laukkunsa pöydälle, tarjottimen sen viereen ja istuutui tuolille. Vihdoinkin kunnon ruokaa.

Paloma nappasi kuitenkin puhelimensa ja viestitti Maxille, että jos seura kelpaisi, niin hän olisi Astonin ruokalassa tänään. Seuraa hän kaipasi, muttei idioottien. Tyttö hymähti omille ajatuksilleen ja keskittyi sitten ruokaansa.

Miley ehti vaihtaa vain muutaman vaivaisen sanan niiden parin muun tytön kanssa, joiden pöytään oli istunut, ennen kuin korkojen kopina sai neitokaisen kohottamaan sinisten silmiensä katseen ja vilkaisemaan, kenen kengistä kyseinen ääni lähti. Toivon mukaan se olisi joku hänen ystävättäristään!
Mutta sen pahemmin pielessä Miley Austin ei olisi voinut olla, sillä tuo tyttö ei todellakaan kuulunut hänen ystäväpiiriinsä. Cheerleader loi pitkän, aavistuksen halveksivan katseen ohi kulkevaan Paloma Cooperiin. Blondi heilautti kullanvaaleita hiuksiaan ja nyrpisti ohimennen nenäänsä: hän ei voinut käsittää, kuinka Paloma edes pystyi kuulumaan kermaan, sillä sen lisäksi, että he olivat rikkaita, piti heidän näyttää hyvältä. Paloma Cooper olisi saattanut olla menettelevän näköinen – jos tytöllä olisi parikymmentä kiloa vähemmän painoa. Ja toisen asuvalinta oli aivan käsittämätön, Miley pudisteli epäuskoisena päätään ottaessaan nopean siemauksen vesilasistaan. Ei sillä, etteivätkö jumpsuitit olisi olleet tyylikkäitä, mutta... no, eivät tytön mielestä ehkä Paloma Cooperin näköisillä tytöillä. Eikä Miley edelleenkään puhunut toisen kasvoista.

"Mä en vaan käsitä tollasia ihmisiä", Miley puhui pyöristyneeseen sävyyn, tarkoituksella varmasti niin kovalla äänellä, että vähän matkan päähän istunut Palomakin sanat kuulisi.
"Jos mä alkaisin olla samaa kokoa niiden valaiden kanssa, rupeaisin harrastamaan jotain liikuntaa tai kävisin jossain rasvaimussa tai jotain... Kun kerta on muka niin rikas, niin kait sillä nyt varaa on siihen."
Miley näki samassa pöydässä istuvien kolmen tytön ilmeiden muuttuvan – yksi näytti vähän epäröivältä, mutta kaksi muuta hymyilivät tapaan, joka sai Mileyn vakuuttuneeksi siitä, että ainakin nuo olivat täysin samalla linjalla hänen kanssaan.

Hetken aikaa ne kaksi tyttöä supisivat jotakin pöydän yltä, kunnes Miley taas suoristi ryhtinsä ja hymyili muka kovinkin murheellisesti.
"Niin, onhan se vähän surullista..." tyttö sanoi pudistellen päätään pöytäseurueelleen.
"Siis onhan se nyt outoo, että kuuluu kermaan ja silti on... no, tuollainen kun on."

Kuten arvata saattoi, ei Paloman tulo ollut jättänyt muita kylmäksi. Jep, hän oli jo tottunut niihin katseisiin, joita sai osakseen, eikä enää osannut välittää niistä. Myöskään Miley Austinin, tyttö ei tosin muistanut tuon kanan nimeä btw, nenän nyrpistys ei jäänyt tältä huomioimatta, muttei hän jaksanut siihen toisaalta puuttuakaan. Paloma vain käveli ohi, oli toisen oma vika, jos tällä oli joitain helvetin itsetunto-ongelmia, eikä siten voinut sietää erilaisia ihmisiä. Hän ei välittäisi. Ja sitä paitsi, hän oli toista ainakin kaksi vuotta vanhempi, joten miksi hän välittäisi tuollaisen aivottoman kakaran näkemyksistä? Hän piti itsestään, Max ja Ed näyttäytyivät mielellään ulkona hänen kanssaan, ja myös hänen oikeat ystävänsä pitivät hänestä. Ruoka houkutti enemmän kuin toisen ojentaminen, joten Paloma päätti antaa asian vain olla. Mutta jos toisella olisi jotain sanottavaa, tyttö kuutenlisi mieluusti. Vaikka yleensä cheerleadereilla - kyllä, hän oli tunnistanut tuon klooniblondin cheerleaderiksi, muttei muuta - ei ollut mitään järkevää sanottavaa.

Tyttö ei kuitenkaan ehtinyt nauttia kuin muutaman palan ruokaansa, kun läheisestä pöydästä kommentoitiin tarpeeksi kovaan ääneen hänen kokoaan. 'Ei helvetti. Olisi pitänyt lähteä ulos Maxin ja Edin kanssa', Paloma ajatteli sitten napatessaan muutaman kasviksen suuhunsa. Mutta vaikka Palomalla oli pitkä pinna ja näin, niin häntä vitutti tuollaisten kloonien ajatus siitä, ettei maailmassa voinut olla mitenkään erilaisia ihmisiä. Paloma Cooper nousi sitten ylös ja käveli korot kopisten pöydän taakse niin, että seisoi aivan Miley Austinin takana. Ja siten hän kuuli myös toisen seuraavan kommentin siitä, miten hän ei voisi muka kuulua kermaan.

"Sori", tyttö sanoi sitten yltiömaireasti. "Onko neiti cheerleaderilla joku henkilökohtainen itsetunto-ongelma, kun et voi käsittää sitä, etteivät kaikki halua olla tuollaisia tikku-ukkoja", Paloma sanoi. "Saatikka noin tyhmiä, koska mä puolestani ihmettelen suuresti sitä, miks hemmetissä te cheerleaderit ootte niin arvostettuja, koska, kuten säkin nyt selkeesti osoitat, niin te ette oo kovinkaan fiksuja. Eikä cheerleading oikeesti oo ees kunnon urheilulaji", tyttö näpäytti vielä. Paloma ei ollut liikkunut toisen takaa minnekään, vaan katseli sitten säälivästi noita kolmea muuta, jotka olivat myös aika kanamaisia. Valitettavasti.
"Mutta jos tossa ei ollut liikaa vaikeita sanoja sulle, niin mä jätän teidät mielelläni rauhaan, jos sulla on vielä asiaa, niin voit tulla tonne sanomaan, siis jos uskallat", tyttö lisäsi ja kääntyi palatakseen pöytäänsä.

Korkokenkien kopina pysähtyi aivan Mileyn penkin taakse, eikä cheerleaderilla ollut kovinkaan suuria vaikeuksia, kuka hänen niskaansa parasta aikaa hönki. Varjo peitti hänet kokonaan, joten oli kai sanomattakin selvää, että itse Paloma Cooper oli päättänyt tulla vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan. Kuinka viehättävää.

Aloillaan istuva blondi kääntyi tuolillaan niin, että siniset silmät pystyivät tuijottamaan jokseenkin huvittuneina, vaikka todellisuudessa Mileytä ärsytti suunnattomasti Paloman äänensävy.
Halveksuva naurahdus karkasi cheerleaderin vaaleanpunaisten huulten välistä, tuon kohottaessa toista täydellisen huolitelluista kulmistaan.
"No sori", Miley sanoi ja matki rasittavalla tavalla Paloman äänensävyä, "mulla ei ole minkään näköistä itsetunto-ongelmaa, kiitos kuitenkin, että pidät huolta musta."
Cheerleader kallisti päätään ja hymyili ärsyttävästi brunetelle.
"Mä suosittelisin, että alkaisit pitää huolta myös itsestäs."

Miley huokaisi liioitellun kovaäänisesti Paloman paasatessa jotakin cheerleadereiden älykkyydessä. Myönnettäköön, neiti Austin oli samaa mieltä, kaikki huutosakkilaiset eivät olleet mitään järjen jättiläisiä (otettakoon esimerkiksi vaikkapa Astonin oma bimbo, Bianca McIntosh), mutta hänen älykkyysosamäärässään ei kerta kaikkiaan ollut mitään valittamisen varaa.
"Mikähän musta tekee tyhmän?" Miley hymähti työntäessään tuoliaan taaksepäin, nousten seisomaan esittäen sanansa Paloman käännetylle selälle. Ei toisen vielä tässä vaiheessa kuulunut poistua yhtään minnekään.

"Oletko sä koskaan kokeillut cheerleadingia?" Miley kysyi hymyillen toispuoleisesti, toisen käden asettuessa lantiolle.
"Ai etkö?" blondi sanoi näytellen liioitellusti hämmentynyttä, käden lennähtäessä suun eteen.
"Sori, mä unohdin, ettei sua jaksettais ottaa vastaan."

Paloma huomasi toisen sitten kääntyvän niin, että molemmat näkivät toisensa. Mileyn halveksuva naurahdus soi ikäänkuin uusintana hetken tytön korvissa, mutta koska hän ei halunnut menettää malttiaan keskellä koulun ruokalaa, hän jätti sen omana arvoonsa. Selvä, tuolla cheerleaderin typykällä oli selkeä itsetunto-ongelma, sitä ei voinut kiistää. Mutta kuten arvata saattoi, kielsi toinen asian. Selvää asian kieltämistä, tyttö ajatteli piruillen.
"Tsot tsot", tyttö sanoi sitten; "jos sulla ei oikeesti olis sitä, niin sä et myöskään kieltäisi sit, puhumattakaan siitä, että arvostelisit muita."
Seuraavat sanat saivat kuitenkin Paloman kuohumaan. 'Ai ettei hän pidä itsestään huolta! Mikä vittu tuo muija oli sanomaan mitään siihen asiaan, helvetti... Rauha, tuo älykääpiö ei saa sua menettämään malttiaan', tyttö rauhoitteli itseään, hymyillen kuitenkin toiselle yhtä ärsyttävästi takaisin.
"Voi, mähän pidänkin", Paloma totesi yhä vain hymyillen. Hän ei tätä sanasotaa häviäisi!

Tyttö oli tosiaan jo ottanut muutaman askeleen kuullessaan Mileyn siirtävän tuoliaan, ja nousevan mitä ilmeisemmin ylös. Toinen oli esittänyt sanansa Paloman selälle, mutta tyttö kääntyi nyt vastaamaan hänelle.
"Ai mikäkö tekee susta tyhmän?" tyttö sanoi. "Ensinnäkin sulla on selkeä itsetuntokriisi, kun et kerran pysty olemaan arvostelematta muita", tämä jatkoi katsoen hitusen säälivästi Mileyta. "Toiseksi, noh, sulla, kuten useimmilla muillakaan kerman tytöillä, ei ole muuta elämää kuin ulkonäkö ja juorut, jo se kertoo ettette te kovin fiksuja voi olla", Paloma jatkoi: "sillä yliopistoilla älykkyyttä arvostetaan enemmän kuin ulkonäköään vaalivia typyköitä." Jep, toinen tuskin osaisi vastata jos hän kysyisi kuka on Yhdysvaltain pääministeri. Ongelma vain oli se, ettei jenkeillä ollut pääministeriä. Tyttö hymyili ajatuksilleen, mutta kohdisti sitten katseensa uudestaan tuohon blondiin.

Ja nyt oltiin sitten ruvettu puhumaan cheerleadingista. Hyi hitto. Hän oli joskus Australiassa harrastanut sitä, vain hetken!, ja todennut sen mitä ikävimmäksi lajiksi. Mutta toisen liioitellut eleet saivat hänet vähän muuttamaan stooriaan.
"Voi, olenhan mä", tyttö sanoi sitten imelästi.
"Se oli Australiassa tosi suosittu, ja mitä, kai mä sitä vuoden tai kaks peräti harrastin, ennen kuin muutettiin", Paloma kuittasi sitten toiselle. Niin, oikeasti hän oli tosiaan ollut mukana vain muutaman kuukauden, mutta kyllä heidän ryhmänsä oli muutaman kilpailun voittanut. Ja hei, hän oli ollut silloin 9, ja Australiassa taso on kova.
"Mut kerrotko, mikä sai sut olettamaan, etten ois koskaan kokeillut cheerleadingia?" tyttö kysäisi vielä: "Se, että mä olen nyt tämän kokoinen?" Paloma veti kätensä päästä vyötärölle osoittamaan muotojaan, katsoen kysyvä ilme kasvoillaan Mileytä.

Miley kohotti toista huolitelluista kulmistaan ja pyöräytti silmiään Paloman sanoille.
"Miksi mä myöntäisin, että mulla on joku itsetunto-ongelma, kun mulla ei ole sellaista? Musta sun pitäis tosissaan miettiä, että kuka tässä nyt onkaan tyhmä", Miley heitti piikittelevästi takaisin.
"Tai sitten se on niin, että sulla on itsetunto-ongelmia, kun sun pitää keksiä päästäs sellasia muille. Mutta sehän on vaan ymmärrettävää", blondi sanoi ymmärtäväisellä äänensävyllä hymyillen pahoittelevasti Palomalle. Kyllä hän ymmärsi, että Cooperilla oli itsetunto-ongelmia, kyllä nyt hänelläkin olisi, jos hän tuon kokoinen sattuisi olemaan. Yäh, mikä painajainen!

Toisen todetessa pitävänsä huolta itsestään huutosakkilainen kohotti kulmaansa ja pudisteli aavistuksen päätään.
"Siltä sä kyllä näytätkin", Miley sanoi, vaaleanpunaisille huulille oli piirtynyt hymy, mutta ääni tihkui myrkyllistä ivaa ja selvää halveksuntaa.
Ruokala oli niin tyhjä, että kaikki varmasti kuulivat kahden kermaan kuuluvan tytön sanasodan, ja varmasti joka ikinen oli kääntänyt päänsä heidän suuntaansa ja uteliaina odotti jatkoa.

Siniset silmät tuijottivat haastavina Palomaan, vaikka Mileyn ajatuksissa häivähtikin epäuskoa. Ei kai nyt tuo ollut voinut harrastaa cheerleadingia? Tuskin vain. Ensiksikään, tuollainen ei taipuisi yhtään mihinkään. Toiseksi, kukaan ei jaksaisi kannatella sitä. Ja kolmanneksi, tuskinpa se jaksaisi edes vetää kokonaista ohjelmaa loppuun. Sehän kantoi varmaan melkein kolmen ihmisen painon itsessään.
"No eikö se nyt ole aika obvious", Miley huokaisi vaihtaen painoaan toiselle jalalle, tyytyväisen hymynkareen noustessa tytön suupieleen. Paloma Cooperhan puhui itseään pussiin parasta aikaa!
"Jännää sitä paitsi, että sä haukut cheerleadereita tyhmäksi, kun kerta olet itsekin ollut sellainen", Miley tokaisi matkien Paloman yli-imelää äänensävyä.

Aaaaa. Nyt hänellä olikin sitten ongelmia hyväksyä itsensä. Jos toinen ei ollut sitä sattunut jo huomaamaan, hän piti itsestään juuri sellaisena kuin sattui olemaan. Palomalla ei ollut mitään syytä ruveta laihduttamaan tai muuttamaan ulkonäköään vain koska kuului johonkin tiettyyn klikkiin. Kuten nuo tyhmät cheerleaderit joutuivat tekemään; jäätävä rääkki jotta pysyisi joukkueessa. Ja mitä sillä oikeasti teki elämässään, että oli joskus high schoolissa kuulunut cheerleaderjoukkueeseen?
"Voi, ei mulla tosiaan oo mitään ongelmaa, mutta tietty mä ymmärrän, että sä niin luulet", Paloma sanoi sitten hymyillen. "Et oo ainut", tyttö lisäsi sitten piikikkäästi. Jep, yleensä kun hän mainitsi jotain ihmisten rasistisista oletuksista isokokoisia ihmisiä kohtaan, Paloma sai kuulla tukuittain asiaa "ongelmistaan".

Paloma loihti kasvoilleen hymyn toisen ivaa tihkuvien sanojen aikana. Perkele, olisi pitänyt jättää tuo pentu omaan arvoonsa. Olihan tyttö toista ainakin kaksi vuotta vanhempi! Eikö hän ikinä oppisi jättämään tuollaisia kommentteja omaan arvoonsa? Ilmeisesti ei...
"Ja sä näytät selkeesti siltä, että sulla on vielä oipttavaa sen suhteen", Paloma vastasi aivan yhtä ivallisesti. "Jos sä siis yrität tulevaisuudessa voittaa maailman kapein tyttö -kilpailun", tyttö lisäsi hymyillen. Käsi eksyi sitten lanteelle ja tyttö, kuten ilmeisesti koko muukin ruokalaan jäänyt väki, odotti blondin vastausta.

"Ja sä oletat että mä synnyinkin tän kokoisena?" tyttö sanoi: "Mutta katsos honey, mäkin oon ollut tuollainen laiheliini, mutta totesin, ettei se oikeen sovi mulle." Vaikka Paloma ei osannutkaan lukea ajatuksia, hän oli varma, että toinen oli edes hieman hämmästynyt hänen ilmoituksestaan, joskin liioitellusta sellaisesta. Suurin osa oli aina hämmästynyt Paloman kerrottua kuuluneensa noihin kanoihin. Okei, hänellä oli muutama fiksu cheerleaderkaveri, mutta muuten oli hyvin hankala löytää fiksua cheerleaderia. Ainakaan Astonista.
"Mä kultapieni älysin ettei oo mitään järkeä liikkua niin tyhmien tyttöjen kanssa", Paloma vastasi virnistäen. "Enkä oo koskaan katunut päätöstäni olla jatkamatta", tyttö lisäsi vielä. Ah, hän piti tällaisesta vittuilusta, vaikka toinen ei varmastikaan sitä käsittänyt, olihan tuo pieni blondin typykkä cheerleader.

Ivallinen hymy ei oikein pukenut Mileyn kasvoja, mutta siltikin se koko ajan tahtoi niille ilmestyä. Hän oikeasti sääli Palomaa, koska toinen oli niin typerä, ettei ymmärtänyt yhtään mistään mitään – jos tuo oli muutaman parikymmentä kiloa laihempi, tyttöhän voisi olla paljon paremmassa asemassa ja jopa haluttu poikien keskuudessa. Mutta nyt... No, Miley ei uskonut, että kukaan oikeasti halusi liikkua Paloma Cooperin kanssa yhtään mistään muusta kuin säälistä. Toisaalta sääliminen ei oikein sopinut blondin imagoon, joten ehkä asia pitäisi ilmaista paremminkin niin, että Mercedes yritti vain avuliaasti ohjata Palomaa, hmh, oikeille urille?

Vaaleansiniset silmät pyörähtivät turhautuneisuuden merkiksi.
"No ainakin minä mieluummin olen kapein tyttö, kuin omistan muutaman henkilökohtaisen uimarenkaan", blondi sanoi heilauttaessaan tahallisen dramaattisin elkein kullanvaaleita hiuksiaan, käden asettuessa tiiviimmin lantiolle Palomaa matkien, Mercedeksen kohottaessa huoliteltua kulmaansa samalla, kun hän loi halveksuvan ja paljon puhuvan katseen rikkaan pennun vyötärölle.

"Totta puhuen en olis ihmetellyt", Miley totesi viileästi viitaten sanoihin, joissa Paloma kysyi olettiko hän tuon syntyneen tuon kokoisena. Cheerleader ei kyllä ymmärtänyt, miten kukaan todella halusi tuon kokoiseksi, joten oli kai sanomattakin selvää, että tummatukkaisella tytöllä oli jotakin vikaa korviensa välissä.
"Mä olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että se pukis sua paljon paremmin kuin tuollainen rasvakerros", vaaleaverikkö tiedotti ja vilkaisi olkansa yli edelleen pöydässä istuviin tyttöihin, joiden seurassa hän oli ruokatuntinsa aloittanut.
"Vai mitä mieltä te ootte, tytöt?" Miley kysyi imelällä äänensävyllä ja saadessaan innokkaita nyökkäyksiä osakseen, blondi napsautti sormiaan.
"Aivan, sitähän minäkin. Ja pojatkin varmaan tykkäis paljon enemmän."
"Ja sä se jaksat jauhaa tosta tyhmyydestä, toi on jo niiin käytetty kortti. Keksi jo jotain uutta, kultapieni", Miley sanoi tylsistyneellä äänensävyllä painottaen viimeistä sanaa. "Ei kun hetkinen... Pitäiskö mun sanoa mieluummin iso?"
Ilkeä hymy häivähti Mileyn kasvoilla, mutta se muuttui hyvin pian tekaistun herttaiseksi.

"Vai eikö sun aivosolut ja mielikuvitus riitä sellaiseen?"

Vai uimarenkaaksi toinen nimitti hänen muotojaan. Helvetin muija! Mutta mieluummin hän oli muodokas kuin tuollainen tikku, sen hän oli todennut jo vuosia sitten. Eikä tosiaan halunnut tuollaiseksi laiheliiniksi ikinä.
"Mä katsos pidän kurveistani, joita sulta ei löydy yhtään", Paloma sanoi säälien. Jep, kurvikkaat naiset olivat kauniita, kuten joku America Ferrera tai jopa Beyonsé, vaikka laulajattarella lähinnä perse ja rinnat olivat muodokkaat. Mutta kuitenkin. Toisen hiusten heilautus sai osakseen vain silmien pyöräytyksen, jep. Toinen oli niin selkeä cheerleader kuin olla ja voi, blondattuine hiuksineen kaikkineen.

"Voi, sä et siis tiennyt että kaikki vauvat ovat syntyessään vauvanpyöreitä, mutta laihoja?" tyttö kysäisi vielä. Jep, lapset eivät syntyneet läskeinä, se oli fakta. Isokokoisia lapsia kyllä syntyi, mutta ei vauvoja voinut sanoa läskeiksi. Mutta tokihan se oli ollut oletettavissa, blondi oli cheerleader, joka oli lähes synonyymi sanalle tyhmä.
"Se on kulta vaan sun mielipitees, ja mä voin sanoa, että mä en viihtyis edes laihana", Paloma vastasi toisen sanoihin. Hän, laihana? Ei enää ikinä! Okei, ei hän liikalihavaksi aikonut ryhtyä, mutta muotoja sai naisella olla. Miehetkin pitivät siitä. Kun toinen sitten halusi sanoilleen tukea muilta pöytäseurueensa tytöiltä, ei hän voinut kuin tuhahtaa. Tuollaista se oli noiden pentujen kanssa, mitään ei voinut sanoa saamatta tukea muilta. Mitä raukkaparkoja.
"Miksi hemmetissä mä laihduttaisin jonkun jätkän takia?" Paloma kysyi halveksien: "Mulla on kaikkea mitä mä tarvitsen, enkä mä tosiaan tartte mitään kusipääjätkää tähän vierelleni ollakseni onnellinen." Tyttö hymyili toiselle. "Ja sitä paitsi, nää pennut täällä ei tosiaan vastaa mun miestasoani", tämä lisäsi vielä.

Toisella oli sitten meno päällä. Vai olivat hänen aivosolunsa jo käymässä hiljaisiksi kun tyhmyys oli kulunut valttikortti? Tuo raukka ei ollut nähnyt mitään. Ja jos Paloma olisi ollut yhtään kiihkoluonteisempi, tuo raivostuttava lapsonen makaisi turpa auki lattialla.
"Voi, sä saat nimittää mua miksi haluat", tyttö sanoi tauon jälkeen. "Joten miten mun pitäisi sua arvostella, jos ei kerran enää tyhmäksi?" Paloma katsoi toista arvoivasti, kunnon bitch-hymy huulillaan. "Hmmm, miten ois keskinkertainen typykkä, joka ei voi olla oma itsensä vaan vaatii hyväksyntää muilta?" tyttö laukoi tarkoittaen Mileyn aikaisempaa kysymystä toisille tytöille. "Vai tuollainen, joka pitää vain itsensä kaltaisia ihmisiä hyvinä? Eli halveksitko sä homoja, tummaihoisia, aasialaisia ja muita erilaisia ihmisiä, kuten sä halveksit mun kaltaisiani?" Paloma jatkoi ruokalassa olevien oppilaiden kiinnostuvan mahdollisesti alkavasta tappelusta. "Mutta yks kysymys; mitä sä oikeesti meinaat tehdä tulevaisuudessa? Cheerleading on hemmetin vaativa ammatti, joka ei kestä kauaa, ja ensinnäkin, miehet on siinäkin teitä parempia." Hän niin halusi tietää mitä toinen vastaisi, mutta fakta oli se, että maailman parhaat cheerleaderit olivat miehiä. Sori murut.

Mileyn silmät kaventuivat uhkaavasti, kun toinen väitti, ettei hänellä ollut muotoja. Pitikö Paloman mielestä olla tuon kokoinen, että saattoi olla jotakin muotoja?
"Hei pliis... Ootko sä rillien tarpeessa?" blondi tuhahti osoittaen rintojaan.
"Mitkä nää on? Ja mikä tää on?" Miley jatkoi hakien ääneensä ärsyttävää sävyä, kääntyen hieman esitelläkseen persettään Palomalle.
"Toi olis ihan oikeutettua sanoa, jos mä olisin lauta", Miley totesi kallistaen päätään, "mutta kun mä en ole." Cheerleader kohautti olkapäitään ja loi pahoittelevan katseen Palomaan.
"Surullista, että sun käsitys muodoista on muutama liikakilo."
Ja mitä enemmän tuo Cooperin lehmä puhui, sitä enemmän Mileytä turhautti ja ärsytti. Voi, tuo olisi paljon kauniimpi jos todella olisi hoikempi, joten tyttöä säälitti, että Paloma todella ajatteli tuollaisen rasvakerroksen olevan kaunista. No way in hell.

"Jaa, aattelin vaan, että säkin haluaisit ehkä joskus miestä", Miley tuhahti luoden pitkän katseen kulmiensa alta tummahiuksiseen tyttöön, "ja ikävää, että sun miestasos on sellainen, mitä et tuu koskaan saavuttamaan." Blondin olisi tehnyt mieli irvistää, näyttää rumia käsimerkkejä Palomalle ja kiskoa hiuksensa päästään, miksei toinen vain voinut hyväksyä tosiasioita?
"Täältä varmaan kyllä löytyis jotain tosi komeita hikipinkoja, jotka kelpuuttais sut, ihan sellaisenaan kun sä oot", Miley lisäsi vielä, hymyillen teennäisesti. Mileyta oksetti jo pelkkä ajatuskin jostakin limaisesta nörtistä piirittämässä itseään, mutta Palomalle sellainen varmaan kelpaisi – tuskinpa tyttö tiesi paremmasta.

Miley odotti innolla, mitä toinen keksisi, kun tyhmyys-kortti heitettiin helvettiin. Blondin siniset silmät tuijottivat Palomaa odottavaisina, ja kun toinen alkoi puhua, Mileyn olisi tehnyt mieli pyyhkiä tuo rasittava hymy tummaverikön kasvoilta pois, vaikka sitten lyömällä toista kasvoihin.
Kun Paloma oli selvästikin saanut puheenvuoronsa loppuun, Miley huokaisi ja antoi sen saman, yli-imelän hymyn jälleen vallata kasvonsa.
"Ensinnäkään, mussa ei ole mitään keskinkertaista", Mercedes tokaisi, "ja toisekseen, mä olen täysin oma itseni. Miksi en olisi?" Kulmaa kohotettiin ylöspäin. Niin, miksei hän olisi oma itsensä? Hän oli fiksu, hän oli kaunis, hän oli suosittu. Hänellä oli kaikki mitä hän halusi ja enemmänkin, ei blondin tarvinnut esittää enää mitään.

"Mitä erilaista sussa muka on? Sä olet niin tavallinen kuin vain olla ja voi, sulautuisit hyvin noiden luusereiden sekaan. Sulle vain on kertynyt vähän liikaa ylimääräistä." Miley karttoi homoja, se oli hänen mielestään luonnotonta ja erityisesti hän halusi tehdä selväksi, ettei itse ollut kiinnostunut tytöistä (yäk), mutta muuten hän ei ollut erityisen rasistinen.
"Ja mitä mä meinaan tehdä tulevaisuudessa? Mielenkiintoinen kysymys..." cheerleader totesi ja kohotti kätensä poskelleen miettiväisenä.
"Ehkä mä haen lääkikseen", tyttö tokaisi sitten kohauttaen olkapäitään, vastaten kysymykseen totuuden mukaisesti. Mileyn unelma-ammatti olisi lääkäri, mutta ehtisihän mieli tässä parin high school vuoden aikana vielä ehkä muuttua.
"Tai rupean plastiikkakirurgiksi, voin sitten tarjota sulle sen ilmaisen rasvaimun, kun valmistun. Ihan vain näin ystävällisyyden eleenä", Miley tokaisi hymyillen pirteästi Palomalle.

"Sä voisit hyväksyä sen tosiasian, että sä olet lihava ja sä et todellakaan kuulu kermaan. Mä en ymmärrä, kenen idea on ollut edes pitää sut siellä."
Sitähän Miley vain halusi kertoa, ettei arvostanut Paloman niin sanottua muodokkuutta, eikä myöskään halunnut tuota hänen piireihinsä pyörimään.

Voi, kyllä hän näki toisen "muodot". Okei, ei hän voinut blondia laudaksi väittää, mutta eivät toisen rinnat ja perse olleet muotoja nähneetkään! Oikeesti. Miksi tuollaisten tyttöjen piti esitellä "muotojaan", kun he eivät sellaisia oikeasti omistaneet.
"En mä rillejä tartte, kiitti vaan", Paloma vastasi piikikkäästi; "mutta jos toi on oikeesti sun käsitys kunnon muodoista, niin oot vähän hakoteillä." Tyttö hymyili.
"Vaikka et sä lauta oo, mutta silti darling", tappelijoista vanhempi, ja myös muodokkaampi, lisäsi vielä. "Mun käsitys muodoista saattaa olla muutama kilo enemmän kuin sun, tosin joku J.Lo on muodokas näyttäen hyvältä piukkoine vatsoineen, mut muru, sä et oo ihan J.Lo'n luokkaa", Paloma näpäytti vielä piikikkäästi. Vaikka ei hän olisi ottanut edes Jennifer Lopetzin muotoja, vaikka olisi maksettu.

Toisella olivat ruuvit pahasti löysällä, jos tyttö luuli hänen miesmakunsa olevan surkea. Ei hän ehkä kuitenkaan deittailisi ketään astonilaista jätkää, edes urheilijaa, sillä hän oli tottunut huomattavasti parempiin miehiin. Ja huom, miehiin. Astonin jätkät eivät olleet oikeaa miestä nähneetkään.
"Milloin sä käsität, etten mä halua olla yksi "teistä"?" Paloma sanoi tehden lainausmerkit käsillään teistä-sanan kohdalla. Yäk, hän ei ikinä haluaisi tuollaiseksi idiootiksi kuin tyttö hänen edessään.
"Mä en tarvitse mitään hikipinkoja, koska mulla on parempaa seuraa", tyttö vastasi. "Eikun, sä et tainnutkaan tietää mun seikkailuistani muutaman brassimiehen kanssa?" tämä jatkoi säälivällä äänellään: "Ne miehet pitivät isoista tytöistä, eivätkä olleet mitään verrattuna Astonin jätkiin." Tyttö hymyili toiselle hieman jopa voitonriemuisesti. Paloma Cooperille oli turha tulla sanomaan, ettei hän saisi miestä. Se oli suurin mahdollinen vale, jonka monikin pystyisi todistamaan vääräksi.

Paloma hymähti. Vai ei toisessa ollut mitään keskinkertaista?
"No, jos sä kerran olet ihana oma itsesi, niin kerrohan mulle, miksi sä et sitten ole suosituissa, tai edes juokkueenne kapteeni? Sehän ois varmasti sun tasoiselles typykälle oikea paikka", tyttö jatkoi selvästi vittuillen. Ah, toinen oli niin säälittävä. Jos Miley ei olisi keskinkertainen, hän olisi myöntänyt, etteivät kaikki halua olla samanlaisia kuin hän, ja todellakin järkevästi lopettanut omalta osaltaan. Ja jos Palomalta kysyttiin suoraan, ei tuo blondi pentu ollut edes kovin nätti, mutta sitä hän ei sanoisi toiselle. Tuo kakara voisi käydä kimppuun, ja silloin tuo tikku tarvitsisi nenäleikkausta. Palomalla oli kova oikea koukku, joka osui ja upposi. Aina.

"Ai mitä erilaista mussa on? Aika paljonkin", tyttö sanoi: "Mä katsos haluan, ja uskallan olla erilainen, kuten noi luuserit, joita te niin nälvitte. Mutta voi, kuinka moni kerman tyttö haluaa ja uskaltaa olla erilainen?" Paloma hymyili vittumaisen ärsyttävästi. Jep, lähes kaikki kerman tytöt olivat siitä samasta tusinamuotista, jollainen oli jostain syystä jopa ihailtavaa. Mutta tyttö ei saanut laiheliinilta vastausta siihen, miten hän suhtautui homoihin ja mustiin. Kuten hän arvelikin, kun ei sanottu mitään, kiellettiin niiden olemassa olo.
"Racista", tyttö sähästi nopeasti portugaliksi Mileyn lauseiden välissä. No, Paloma ei voinut kiistää, etteikö toisella olisi kunnianhimoisia tavoitteita. Jos vain oppisi pois tuosta rasistisesta luonteestaan, niin hyvä tulisi.
"Ne tienaa hyviä summia", tyttö totesi ykskantaan. Mutta kun asia siirtyi rasvaimuun, ja siihen, että toinen tarjoaisi hänelle ilmaiseksi yhden, Paloma nauroi kovaan ääneen.
"Etkö sä pikkuinen oo kuunnellut? Mä pidän itsestäni juuri tällaisena, joten miksi helvetissä mä ottaisin jokun rasvaimun?" Paloma kysyi. "Ja kaikille muillekin tiedoksi, minä viihdyn kropassani, mulla ei ole mitään helvetin laihuuskomplekseja, joten älkää pliis enää ehdotelko mulle tuollaisia typeryyksiä, niinkuin tuo blondi tyttörukka just teki!" brunette huudahti sitten kovaan ääneen, ja osoitti hymyillen Mileytä. Siitäs sai, mokoma narttu.

"Kulta, mä olen hyväksynyt tosiasian kauan sitten. Mä olen lihava, mä pidän olla lihava, eikä se häiritse mua", tyttö vastasi hymyillen. "Mutta et oo ainut, joka ihmettelee, miks mä oon kermassa. Vaikka ei se mua haittaa, se on vaan kiva, että queen bee hyväksyy munkin kokoisia ihmisiä", Paloma kuittasi vittuillen. Niin, asia ei ollut hänellekään päivänselvä, mutta mikäs siinä. Tyttö kyllä oikeasti epäili, ettei Cherry & co. kovinkaan mieluusti katselleet häntä kermassa. Mutta jos hänet olisi tiputettu kermasta kokonsa puolesta, se olisi ollut hyvinkin syrjivä ja rasistinen teko, jolloin Paloma voisi aivan hyvin nostaa syytteet vaikka koko koulua vastaan. Kuitenkin, Paloma oli kermassa, joten mikäs siinä; hänellä oli rahaa, hän oli hyvännäköinen (vaikka tuo älykääpiö ei sitä myöntänytkään), eikä hän viettänyt aikaansa "luusereiden" kanssa. Ellei laskettu tuollaisia aivottomia kanoja, jotka kammosivat kaikkia vähänkin erilaisia ihmisiä.

Miley ei voinut estää itseään hymyilemästä tyytyväisesti, kun toinen joutui myöntämään, ettei hän ollut mikään lauta, kuten jotkut koulun joukkueeseen kuuluvat cheerleaderit. Sen takia blondi olikin niin tyytyväinen kroppaansa – hän oli urheilullinen ja hoikka, muttei suinkaan mikään lauta. Silti sanat muutamasta kilosta lisää saivat Mileyn voimaan pahoin, hän ei haluaisi pahimmissa painajaisissaankaan näyttää samalta kuin Paloma kroppansa kohdalta.

Vaaleansiniset silmät pyörähtivät tympääntyneesti, kun vaaleaverikkö kuunteli Paloman sanoja, ilmaisten tympäännystään tuijottelemalla eilen hoidettuja kynsiään. Täydellinen ranskalainen manikyyri, jossa ei ollut virheen virhettä ja joka ikinen kynsi yhtä pitkä, samalla lailla viilattu ja identtiset keskenään. No, Mercedes Austinille ei kelpaisi muutenkaan mikään muu kuin se, mitä saattoi kuvailla sanoilla paras tai täydellinen.
"Mä olen iloinen, ettet sä halua", Miley puuskahti sitten käsittämättä lainkaan Paloman mielenliikkeitä, kuka nyt haluaisi kuulua jonnekin roskasakkiin? Tyttö loi halveksuvan katseen nenän varttaan pitkin ruokalassa istuviin nörtteihin ja oli onnellinen siitä, ettei ollut koskaan vajonnut noin alas. Tietysti oli hienoa, että ihminen oli fiksu, mutta fiksu piti olla tyylikkäästi.
"Ai, brassimiehiä? Suloista", Miley sanoi hunajaisella äänellä, "tummia, karvaisia, ikäloppuja? Sait varmaan hyvän hinnan niiltä."
Ehkä cheerleader alkoi mennä pikkuhiljaa vähän liian pitkälle, mutta hän ei voinut sulattaa ajatusta siitä, että Paloma oli saanut viettää yönsä jonkun helvetillisen hyvännäköisen ja tulisen brasilialaiskomistuksen kanssa.

Siinä vaiheessa, kun Paloma aukaisi suunsa ja kysyi, miksei Miley sitten ollut kaikessa täydellisyydessään suosittujen ykköstyttö tai edes joukkueen kapteeni, vaaleaverikkö ei pystynyt enää peittämään ärtymyksen leimuavaa tulta sinisistä silmistään, sillä noilla sanoilla jos millä Paloma oli osunut arkaan kohtaan Mileyssä. Vaaleanpunaiset huulet pakotettiin kaartumaan teennäiseen hymyyn, vaikka todellisuudessa blondin olisi tehnyt mieli laukoa sana jos toinenkin: hänen mielestään joku helvetin Cherie Hayes saisi painua helvetin pitkään kuuseen, siitä naisesta ei ollut yhtään mihinkään, Catista nyt sitten puhumattakaan. Monet varmaan pitivät Mary-Ann McAllisteria vakavana ehdokkaana Catin tilalle cheerleadereiden johtajaksi sitten, kun Cat valmistuisi, mutta yhtä paljon kuin M.A:lla oli kannattajia, oli tytöllä myös varmasti vihaajia, niin monen ihmisen elämästä tuo oli Astonissa tehnyt hankalaa. Ja Miley Austinin mielestä kaikki, niin armas Cherie, M.A kuin Catkin saisivat painua helvettiin, sillä kukaan ei olisi ollut parempi kuin hän suosittujen ykköstytöksi, cheerleadereiden johtajasta nyt puhumattakaan.
Mutta nyt huulet pidettiin tiukasti supussa eikä yhtäkään noista ajatuksista päästetty ilmoille, sillä Miley tiesi varsin hyvin, että hän lentäisi koulun kermasta pohjasakkaakin luuserimpaan porukkaan, jos hän haukkuisi Cherietä.

Eikä Miley voinut olla eri mieltä siitä, että hyvin monet kerman tytöt olivat kuin klooneja toisistaan – ärsyttäviä kikattelijoita, jopa Mileyn mielestä. Mutta sitäkään hän ei saanut sanoa ääneen, eikä hän myöskään sanonut.
"Mähän sanoin, että ystävällisyyden eleenä", blondi tuhahti pyöritellen päätään, eikö toisella ollut edes korvia? Pitäisi varmaan lisätä joku kuulolaite Paloman lahjalistaan, "ja jos et ole kuullut, osoitteleminen on rumaa."
Cheerleaderin silmät siristyivät uhkaavasti, ja enemmän kuin mitään hänen olisi tehnyt mieli näyttää Palomalle, millainen tikku hän olikaan ja ensimmäisenä huitaista tuo helvetin käsi hänen silmiensä edestä pois. Tappeleminen ei kuitenkaan sopinut oikein Mileyn imagoon, joten se sai jäädä.

Blondi astui askeleen eteenpäin tuijottaen myrkyllisesti itseään pidemmän tytön silmiin, ja imelä, mutta silti niin ärtynyt hymy keikkui Mileyn huulilla.
"Onnea sulle sitten", tyttö sanoi iloisesti, "että olet niin ihanan lihava ja hyväksyt itsesi juuri sellaisena kuin olet. Täydet pisteet sulle", Miley sanoi äänellä, josta saattaisi ilman edeltäviä puheenvuoroja kuvitella, että tyttö todella oli tosissaan.
"Mutta tiedä, ettet sä todellakaan tule olemaan kermassa enää kovin pitkään", Miley sihahti hiljaiseksi muuttuneella äänellä, tökäten voimakkaasti Paloman rintakehää.
"Mä pidän siitä huolen."

Sen sanottuaan Miley kääntyi kannoillaan ja korkokengät kopisten lähti kävelemään ulos ruokalasta, jättäen ruokansa ja tarjottimensa sinne mihin ne olivat jääneetkin. Blondi todella tarkoitti sanojaan, ja tästä hetkestä eteenpäin hän miettisi päänsä puhki, miten saisi potkittua Paloma Cooperin kermasta sellaisella vauhdilla, että tuon uimarenkaatkin jäisivät siinä vauhdissa jälkeen.

// kiitos todella paljon viihdyttävästä (jos noin nyt tästä voi sanoa...) pelistä ! :---D hittasin ton nyt pois, mutta jos oisit vielä jotain halunnu lisätä, niin muokkailu toki onnistuu.

// kyl tää viihdyttävä oli, mut ei ehkä sillä tavallisemmalla tavalla :DD //

Cheerleader oli oikeasti aika säälittävä. Ja naurettava. Oliko toinen oikeasti niin tyhmä, ettei voinut hyvällä omatunnolla arvostaa muita klikkejä? Oikea maailma ei ollut näin "klikittäytynyt", vaikka toki epätasa-arvoisuus oli koko maailmassa arkipäivää, mutta ei kukaan voinut valita työkavereitaan tai asiakkaitaan jonkun varallisuuden perusteella! Ja kuka ties jos joku astonilainen, halveksittu übernörtti joskus tekisi jonkun läpimurron vaikkapa juuri lääketieteessä? Mitenkäs sitten suu pantaisiin neiti nirppanokka? Tyttö huokasi toisen sanoille, että hän oli muka iloinen, ettei Paloma halunnutkaan kuulua luusereihin. Paloma ei kuitenkaan viitsinyt pahemmin vastata toisen sanoihin, tyttö näytti olevan kiinnostuneempi kynsistään sekä luusereihin luomistaan halveksivista katseista kuin hänestä.
Paloma naurahti toisen sanoille. Ai ikäloppuja? Maksu? Ei vittu tuo tyttö oli naurettava! Luuliko Miley oikeasti, että hän olisi maannut sellaisten kanssa? Tyhmä narttu, jos oikein rumasti sanottiin.
"Voi, ne ei olleet vanhaa nähneetkään", tyttö vastasi yhtä hunajaisella äänellä. Paloma ohitti toisen sanat maksullisuudesta, huoraamiseen hän ei ryhtyisi ikinä. "Mutta ethän sä voi tietää, kun et oo sellaisia seksikkäitä miehiä nähnytkään", Paloma jatkoi ja hymyili.

Paloma hymyili hieman voitonriemuisesti huomattuaan osuessaan arkaan paikkaan. Kuten jokaisen cheerleaderin kohdalla puhuttaessa joukkueen johtajasta ja siitä, miksei itse ollut sillä paikalla. Ähäkutti! Mutta mitä sitten, toinen saisi ihan rauhassa pohtia syytä siihen, miksei ollut cheerleaderien johtaja. Paloma tarkkaili hetken aikaa ruokalan muita syöjiä, jotka olivat näemmä menettäneet mielenkiintonsa heitä kohtaan. Onneksi. Miley näytti selvästi närkästyneeltä, mutta Paloma ei viitsinyt keskeyttää toista "tärkeissä" ajatuksissaan.

"Voi, kyllä mä kuulin", Paloma vastasi. Seuraavien sanojen myötä tyttö siirsi kätensä takaisin lanteilleen siitä toista osoittelemasta. "Mutta etkö sä tiennyt, että toisten arvostelu on rumaa?" tyttö heitti sitten vastakysymyksen toiselle. Jep, siinä missä Miley halusi vetää häntä turpaan, muttei imagonsa puitteissa voinut, ei Paloma yksinkertaisesti viitsinyt kuluttaa aikaansa toisen mukiloimiseen. Hän olisi helposti tehnyt selvää tuosta laiheliinista, mutta koska paikalla oli liikaa todistajia ei hän viitsinyt. Sitä paitsi, toinen oli epäkohteliaasti keskeyttänyt hänen ruokailunsa, joten Paloma mieluusti söisi itsensä täyteen ennen kuin alkaisi mukiloimaan. Tosin se varmasti tietäisi arvoasteikolla tippumista, jota tyttö ei halunnut; kerman tikkutyttöjä oli mukava kiusata omalla koollaan.

Vou, tuo kana rupesi näemmä uhittelemaan! Paloma kuitenkin pysyi paikoillaan, vaikka cheerleaderin hajuvesi, ällöttävän hajuinen muuten, tunkeutui tytön sieraimiin ja toisen "tissit" tulivat liian lähelle. Hänhän ei tosiaan alistuisi tuollaisen pikkulikan uhittelussa. Paloman huulille nousi myrkyllinen hymy, Mileyn selittäessä jotain täysistä pisteistä ym. paskasta.
"Awww, kiitti", tyttö sanoi selkeää ivaa sanoissaan. Vaikka Mileyn sanat olisi hyvinkin voinut ymmärtää kehuina, ei Paloma siihen enää ryhtynyt. Vittuillaan sitten, jos kerran niin halutaan. Ja ennen kuin Paloma oikeasti ehti rekisteröimään blondin hiljaiseksi muuttunutta ääntä, hän tunsi tökkäisyn rintakehällään. Tyttö hymyili ivallisesti.
"Ai sä oikein meinaat pitää siitä huolen", tyttö sanoi aivan yhtä hiljaa. "Koska vaikka sä kuinka yrität, niin musta pääset eroon vasta kun mä lähden", tyttö jatkoi ja nappasi kiinni toisen sormesta heilauttaen sen takaisin omistajansa luo. Vittu mikä molopää tuo kana oikeasti oli. Luuliko tuo oikeasti voivansa tiputtaa Paloman luusereihin? Aa-aaa, ei onnistuisi. Paloma ei kuitenkaan ehtinyt enää mitään sanomaan, kun tuo pikkuinen neitokainen jo käveli korot kopisten ulos ruokalasta. Tyttö tuhahti ja mulkaisi muutamia, asiaa mielenkiinnolla seuranneita oppilaita hyvinkin murhaavasti. Hän söisi ruokansa rauhassa, kiitos vain.

Paloma käännähti kannoillaan ja korkojen kopina saatteli tytön takaisin pöytänsä luo. Onneksi ruoka oli vielä suht lämmintä, ettei sitä olisi heitettävä pois. Paloma inhosi ruoan poisheittämistä! Tyttö nappasi kännykkänsä ja viestitti kaksosille mukavasta ruokalaepisodistaan. Tälle hän vielä naureskelisi sekä poikien että Beccan kanssa. Mutta nyt hän söisi, oikeasti. Ja jos joku tulisi häntä häiritsemään, hän saisi haarukan silmäänsä.