White lips kissed

Paulin sydän tykytti, kun Marjorie oli ottanut hänen kädestään oikein kunnolla kiinni. Hän punasteli, ja katseli hieman hermostuneena ympärilleen - hän ei tosiaankaan ollut koskaan ennen pitänyt julkisesti tytön kädestä kiinni, joten tilanne oli nyt aivan uusi, vaikka johan hän oli tehnyt Marjorien kanssa jo jotain hieman läheisempääkin... Paul yritti olla ajattelematta muita ympärillä olevia ihmisiä, tuskin heidän tilanteensa nyt muita kiinnosti - tuskin kukaan Paulia edes muisti. Kyllä hänet varmaankin ulkonäöllisesti nörtiksi tunniksi - tai ainakin siitä, ettei häntä tunnistettu noin vain - mutta kukaan ei silti tullut kettuilemaan siitä, että hänellä oli nainen.

Paul johdatti Marjorieta kädestä pitäen kohti rappusia ylempään kerrokseen, ja edelleen kohti katon ovea. Paulin sydän hakkasi hetki hetkeltä kovempaa - hetken päästä hän olisi jälleen kahden Marjorien kanssa. Sitä hänellä oli jo ikävä, vaikka ei hän ollut nauttinut kyseistä asiaa kuin kerran aiemmin kunnolla. Jos he nyt saisivat olla kahden - katto oli kuuleman mukaan suosittu paikka viettää aikaa. Paul toivoi kuitenkin parasta, olisi ihanan romanttista viedä oma tyttöystävä niinkin romanttiseen ja yksityiseen paikkaan.

"Minä suojelen sinua kaikelta siellä, sinulla ei ole mitään hätää", Paul sanoi hiljaa ja hymyili, ja katsahti sitten tyttöystäväänsä. Hän todella tahtoi suojella Marjorieta, vaikka tuskin katolla mitenkään vaarallista olisi. Eihän katolta edes voinut tippua, jos vain käyttäytyi edes hiukan järkevästi.
"No niin..." Paul huokaisi, ja ojensi kätensä kohti ovenkahvaa, ja käänsi - lukossa.
"Aivan!" Paul huudahti tuskaisesti ja löi käden otsalleen. "Enhän minä muistanut, että tämä ovi on lukossa... Katolle meno on kuulemma kiellettyä..." hän huokaisi. "Mutta toisaalta..." hän sanoi sitten ja vilkaisi Marjorieta salaperäisesti. "Minä en ole koskaan tehnyt mitään kiellettyä. Siksi olisikin niin jännittävää mennä katolle sinun kanssasi... Mutta sitten meidän pitäisi mennä ulkokautta, palotikkaita. Mutta onko se huono idea sittenkin? Uskallatko sinä kiivetä? Se ei ole vaikeaa - mutta, ihan miten sinä vain haluat", Paul selitteli, ja yritti varmistaa, ettei kuulostanut liian painostavalta.

Rappuset ja käytävät tuntuivat loputtoman pitkiltä, vaikka Paul olikin koko ajan tytön vierellä ja takasi tämän turvallisuuden - vaikka eipä mitään vaarallista varmaan tapahtuisikaan. Marjorie mumahti vaimeasti ja katsoi Paulia, joka ehti juuri todeta oven olevan lukossa. Pahus soikoon! Neitokainen huokaisi hieman pettyneenä, mutta kuunteli jälleen poikaa. '' Minäkään en ole tehnyt mitään kiellettyä, mutta sinun kanssasi varmasti voin syyllistyä sellaiseenkin '', tyttö kuiskasi hiljaa ja hymyili sitten pienesti, hieman epävarmasti, mutta hetki hetkeltä rohkeammin.
Neiti oli juuri kysymässä miten katolle sitten päästäisiin, kun poika ehti kertoa paloportaista. Niin tietenkin - nehän veivät katolle, miksei tyttö itse ollut sitä tajunnut? Hän katsoi poikaa silmiin ja hymyili yhä. '' Ehkä minä uskallan.. Jos sitten vain saamme olla, kahden '', tyttö kuiskasi. Jännitys oli kai vienyt kaiken voimakkuuden hänen äänestään.

Pojan kädestä yhä kiinnipidellen Marjorie lähti palaamaan käytävään ja sieltä portaita alas, aina ulko-ovelle asti. Hän tarkisti, että reitti oli selvä - ja pujahti sitten poika perässään ulos. Ilma oli mukavan lämmin, kylmää ei todellakaan ollut. Tuuli pyyhkäisi mukavasti päin, mutta vain hieman viilentäen. Nörttityttö virnisti pienesti ja katseli katolle nousevia palotikkaita, joiden alle hän sitten pysähtyi. '' On kai turvallisempaa pitää kiinni kaiteesta '', tyttö sanoi naurahtaen ja veti kätensä pojan kädeltä vastahakoisesti, ryhtyen sitten kipuamaan hitaasti, mutta varmasti palotikkaita ylöspäin - varoen katsomasta alaspäin, sillä toisinaan korkeat paikat saivat hänen vatsansa muljahtelemaan ikävästi.

Ylhälle päästyään Marjorie hymyili. Hänen katseensa haravoi näkymää, joka oli huikaiseva, vaikkei koulu kauhean korkea ollutkaan - ihan riittävän kuitenkin. Neitokainen odotti Paulia ylhäällä ja tarttui sitten hellästi pojan käteen, vetäen tuota varovasti lähemmäs itseään. Juuri tätä hän kaipasi, läheisyyttä ja hellyyttä.
'' Täällä on kaunista '', tyttö kuiskasi.

Paul hymyili rohkaisevasti, kun Marjorie lähti kiipeämään tikkaita ylös. Hän kuitenkin käänsi katseensa saman tien maahan, sillä hän ei aikonut vilkuilla tytön hameen alle, ei sitten missään nimessä, niin töykeäksi hän ei nyt kuitenkaan heittäytyisi. Vaikka olisihan Marjorie voinut kiivetä vasta hänen jälkeensä, mutta se oli hänen päätöksensä - kenties tyttö luotti, ettei Paul ainakaan vilkuilisi tahalleen hänen peräänsä.
Kun metalliset kilkahdukset Marjorien jalkojen ja itse tikkaiden välillä loppuivat, Paul päätteli Marjorien päässeen jo ylös asti. Sitten hän tarttui itsekin päättäväisenä tikkaisiin, ja katsoi rohkeasti ylös päin - hän nosti jalkansa ensimmäiselle askelmalle, ja lähti kiipeämään varovasti, mutta melko nopeasti, sillä hän ei halunnut antaa Marjorien odottaa liian kauaa.

Kun Paul oli ehtinyt ylös asti, Marjorie jo odotteli häntä käsi ojossa. Marjorien ohjailtavana Paul asteli hänen lähelleen ja kiersi kätensä tämän ympärille.
Paul sulki silmänsä ja hengitti rauhallisesti.
"Sinä olet kauniimpi", hän kuiskasi hiljaa ja nuuhki tyttönsä hiuksia, ja pieni hymy kareili hänen huulillaan. Hän avasi silmänsä jälleen, ja katseli korkealta katolta kaukaisuuteen. Oli kuin hän olisi katsellut tulevaisuuteen - hän kuvitteli itsensä Marjorien kanssa vielä vuosienkin päästä. He voisivat olla tuo pariskunta kävelemässä vierekkäin puistossa, lastenvaunuja työntäen - mutta oliko sittenkin kenties vielä liian aikaista ajatella tällaisia? Ehkä Paulin olisikin parempi vain keskittyä nykyhetkeen, eikä ajatella itsekseen vielä niin pitkälle tulevaisuuteen.

Paul kääntyi hieman, jotta hän pystyi katsomaan Marjorieta suoraan kasvoihin ja tämän säteileviin silmiin - säihkyvät silmät aiheuttivat Paulissa välittömästi reaktioita. Hänen kasvoilleen levisi leveä hymy, ja posket puhentuivat kauneudesta hieman.
"Olet ihana", Paul sanoi hiljaa. "Minusta on ihanaa olla kanssasi kahden", hän jatkoi ja sulki silmänsä ujona. Pitkään ne eivät kuitenkaan pysyneet suljettuina - hetken ne ehtivät auki olla, kun hän painautui kohti Marjorieta, ja silmät jälleen suljettuina hän painoi kevyen suudelman tyttönsä pehmeille huulille.

Nörttitytön silmät napittivat tiukasti pojan silmiä ja kevyt hymy kaartui tyttösen huulille - tai no, hänhän oli oikastaan jo nuori nainen - kertoen miten toisen kehut olivat saaneet hänet onnesta mykkyrälle. Kehujen ja imarteluiden vastaanottaminen oli Marjorielle jotenkin niin kovin vaikeaa, minkä vuoksi hänen kasvoillaan alkoikin yleensä helottaa voimsituva punainen, mutta ei hän voinut silti olla ottamatta niitä ilomielin vastaan. Kehujahan oli toki mukava saada, mutta välillä tuntui ettei hän osannut aidosti kiittää muita.
'' Kiitos, Paul '', tyttö kuiskasi pojalle hetkeä ennen, kuin tämä painoi huulensa hänen omilleen. Paul oli Marjorien unelmien prinssi, jota hän ei todellakaan halunnut menettää. Kaikki tuntui kuitenkin niin sadunomaiselta ja uskomattomalta, ettei tyttö oikein tiennyt uskaltaisiko hän rakentaa tulevaisuuteen kuvia hänestä ja Paulista, punaisesta tuvasta, koirasta ja lapsikatraasta. Välillä unelmat kuitenkin valtasivat paikkansa tytön päässä, ja silloin ajatusten juoksua unelmissa ei voinut estää - silloin maailma oli sumean usvan peittämää, ja totuus sekoittui haaveisiin.

Marjorie nautti suudelmasta. Kun huulet irtautuivat hänen huuliltaan, painautui tyttö nopeasti uuteen suudelmaan, joka sekin kesti kuitenkin vain vähän aikaa. Marjorie piteli pojan kädestä kiinni ja istahti sitten leveää savupiipunkylkeä vasten, vetäen pojan vierelleen. '' Tämä on kuin kohtaus jostakin elokuvasta tai kirjasta '', tyttö naurahti nopeasti ja hymyili säteilevää hymyään pojalle.

Paul nautti suudelmista Marjorien kanssa - eihän hän ollut tätä koskaan aiemmin tehnyt, mutta hyvin se tuntui sujuvan, kunhan hän sai jakaa nuo suudelmat juuri Marjorien kanssa. Hän hymyili silmiään siristäen Marjorieta silmiin katsellen, ja henkäisi onnellisena. Paul oli onnellinen, kun Marjorie piteli häntä kädestä kiinni - tästä kädestä hän ei irrottaisi varmasti ikinä, jos se vain hänestä olisi kiinni!
Paul valahti istumaan Marjorien viereen, ja katseli tämän säteilevää hymyä ja lumoavia silmiä, ja nyökkäsi.
"Niin, tämä on aivan kuin elokuvasta..." Paulkin tunnusti. Hän todella oli ihmeissään siitä, miten hänelle oli käynyt näin hyvä tuuri. Vielä vähän aikaa sitten hän oli mitätön nörttipoika, jota kukaan ei muistanut, ja joka menetti puhekykynsä naisten edessä. Nyt hän oli jo jotain aivan muuta, ainakin melkein - hän pystyi unohtamaan jännityksensä ihmeellisen helposti ollessaan Marjorien kanssa.

Paul nojaili taakse päin ja henkitti syvään, ja sulki silmänsä hetkeksi. Sitten hän käänsi päänsä hitaasti kohti Marjorieta, ja hymyili tälle lempeästi.
"Tämä on aika jännää... Olla täällä, kielletyllä alueella, kaksin sinun kanssasi", hän kertoi ja räpytteli silmiään ihmeissään omista sanoistaan - johan hän olikin romanttisen siirappiseksi heittäytynyt.
Paul rohkaistui ja ojensi kätensä kohti tyttöä, ja silitteli hellästi tämän poskea.
"Sinulla on niin pehmeä, ihana iho", Paul ihasteli silitellessään. "Tätä poskea voisin silitellä vaikka iät ja ajat."
Seuraavaksi Paul siirsi kätensä hieman ylemmäs Marjorien hiuksiin, ja leikitteli sormillaan tämän hiussuortuvilla.
Paul nojautui antamaan suukon Marjorien suulle. "Niin..." hän aloitti. "Koska sinä haluat todella taas tulla meille?"

Poika sai rauhassa silitellä Marjorien hiuksia ja poskea. Hän ei pistänyt tuon kosketuksia ihollaan millään lailla pahaksi, päinvastoin. Mutta miten pitkälle hän voisikaan myöhemmin sallia pojan kosketuksen. Mihin asti hän voisi antaa itsensä pojalle, ja mikä oli kiellettyä? Myöhemmässä vaiheessa hän saattaisi joutua kamppailemaan omien halujensa ja vanhempiensa kasvatuksen kanssa. Ne olivat kuitenkin niin pahasti ristiriidassa, että molempia ei mitenkään voisi toteuttaa. Ja jos Paul oli hänen seurassaan, voisi olla että sopiva paikka ja rauha veisi asiat omalla radallaan hieman pidemmälle.. Niin ettei siinä vaiheessa enää ajateltaisi vanhempien oppeja. Mutta nyt, Marjorie ei todellakaan ehtinyt ajatella tuollaisia.
Tyttö hymyili yhä säteilevästi ja sulki silmänsä samalla kun poika nojautui suukottamaan hänen huuliaan. Pienesti hän mumahti ja avasi silmänsä sitten, pujottaen vapaan kätensä Paulin niskan taakse, varovasti.
'' Koska sinulle sopisi? Meillä ei kemian kokeen jälkeen ole kokeitakaan.. joten voisin tulla vaikka tänään. Tai huomenna, tai koska tahansa '', tyttö vastasi poikaystävälleen, omalle prinssilleen. Hän antoi sormiensa silitellä Paulin niskaa hellästi, kutittelevasti ja naurahti sitten heleästi. Hän ei oikein tiennyt miten olisi kehunut poikaa, sillä komea tuntui väärältä, mutta söpö taas jotenkin liian lapselliselta.. Jopa hänen mielestään. '' Olet ihana Paul '', tyttö hymyili sitten ja painautui lähemmäs poikaa.

'' Mietin vain.. Että haluatko minun tulevan teille vielä ennen kuin tapaan isäsi, vai miten haluat? '' Marjorie kysyi sitten. Toisaalta hän haluaisi jo innolla nähdä Paulin isän, mutta toisaalta.. Ei hän oikeastaan tiennyt mitä hän juuri sillä hetkellä halusi.. Muuta kuin kertoa Paulista vanhemmilleen ja saada heidän hyväksyntänsä suhteelle, ilman ongelmia.

Paul naurahteli, kun Marjorie liikutteli sormiaan niin ihanan tuntuisesti hänen niskassaan, ja laski katseensa polviinsa ujosti - Marjorien suusta kuultu pienikin kehu oli suuri itsetunnonkohotus Paulille.
"En tiedä..." Paul mietti. "Isä on kuitenkin niin paljon kotona, että en usko, että voisit mitenkään salaa meillä olla", hän naurahti. "Miten kiih-kivaa se sitten voisikaan olla", hän jatkoi vielä punaisilla kasvoilla.
"Ehkä tänään ei kuitenkaan ole vielä hyvä päivä", hän jatkoi sitten, selvittyään punastuksestaan. "Minusta tuntuu, että minun vain täytyy kertoa isälle ensin, ettei hän vain yhtäkkiä näe sinua meillä, ilman, että olisi kuullut yhtään mitään."

Paul vilkaisi kelloonsa - vielä olisi vähän aikaa jäljellä, ennen kuin heidän tarvitsisi lähteä tunneille. Hän kiinnittyi hieman lähemmäs Marjorien kylkeä, ja kietoi kätensä tytön ympärille. Hän kallisti päätään, ja painoi sen vasten Marjorien päätä, ja katseli taivasta.
"Minä en ymmärrä, millainen onni minulla on käynyt", hän sanoi jälleen kerran, ja huokaisi. "Sinä olet upea - ja minä olen nyt vain tällainen. Sinulla taitaa olla hiukan erilainen miesmaku kuin muilla tytöillä... Enhän minä ole lihaksikas urheilija tai mitään. Minä olen vain minä, oma itseni", Paul jatkoi naurahtaen. "Isä pitää sinusta varmasti."

Paul uskoi - ja toivoi - vakaasti, ettei heidän suhteensa olisi isälle minkäänlainen ongelma. Johan oli aikakin, että hän toisi tytön kotiin, siitähän oli jo aikoja sitten vähän alettu vihjailemaan muunkin suvun suunnalta. Ja nyt kun Paulilla tällainen tyttö kainalossa oli... Todennäköisesti isä olisi vain hyvin ilahtunut asiasta, kunhan ei vain käyttäytyisi kummallisesti, saati sitten nolaisi Paulia.

Marjorien huulilla pysytteli tuo pieni, suloinen hymy, joka oli osoitettu Paulille. Poika oli oikeassa, olisi todellakin liian aikaista mennä tänään heille, näin yllättäen - eikä Paulin isältäkään tarvitsisi enää salailla heidän seurusteluaan. Olisi melkoisen kamala tilanne, jos Paulin isä sattuisikin olemaan kotona ja hän pamahtaisi sinne mitään varoittamatta. Ajatus tuntui hirvittävältä mutta myös huvittavalta.
Pojan seuraavat sanat saivat hymyn syventymään. Poika piti itseään niin paljon häntä huononpana, mikä tuntui jopa pahalta. Mutta samalla sanat jollakin tavalla myös huvittivat nörttityttöä.
'' Paul, minä en seurustelisi kanssasi jos et olisi juuri tuollainen '', tyttö kuiskasi pojalle, miehenalulle, jonka vierellä istui. Siinä oli turvallista ja lämmintä, tuuli kutitteli hieman poskia ja käsivarsia, mutta kylmää ei ollut - ei kai täällä voinutkaan olla. '' Mutta miesmakuni taitaa tosiaan erota muista kun ihannemieheni ei ole timmiin kuntoon treenattu lihaskimppu '', Marjorie naurahti ja antoi sormiensa pujahtaa pojan niskakuoppaan, hän tiesi omasta kokemuksestaan, että siellä oli melkoisen helposti kutiava paikka.

'' Sitä paitsi, sinä olet juuri oma itsesi, niin kuin sanoit. Se on minulle kaikkea muuta tärkeämpää, sillä juuri tuosta Paulista minä pidän '', neitokainen mumahti vielä, varsin selkeästi kuitenkin. Hän huokaisi hiljaa ja painoi päänsä paremmin Paulin päätä vasten, korjaten hieman asentoaan. Hento hymy pysytteli nuoren naisen huulilla.

Marjorie näytti hetken miettiväiseltä. Sitten tyttö raotti huuliaan ja katsoi Pauliin. '' Ajattelin kertoa sinusta tänään vanhemmilleni.. Jos se vain sopii siis '', Marjorie sanahti ja hymyili yhä säteilevää hymyään. '' Sitten voitkin alkaa valmsiatutua illalliselle '', tytö naurahti heleästi ja iski pojalle silmää.

Marjorien sanat saivat Paulin sydämen läpättämään onnesta.
"Kiitos, tuo on hienoa kuulla..." hän kuiskasi ja nieleskeli - itkettämäänhän tässä vielä rupeaisi, jos Marjorien sanat olivat täysin totta, ja niin Paul uskoi olevan. Hän ei ollut ikinä uskonut, että riittäisi sellaisenaan. Useimmiten kun koulussa tytöt näkyivät juuri niiden treenattujen lihaskimppujen käsipuolessa, eivät suinkaan nörttien seurassa, paitsi läksyjen kopioimistarkoituksessa.
Paulista tuntui hyvältä, kun hän tunsi tyttönsä sormet jälleen niskassaan. Hän hymyili veikeästi ja naurahti pienesti tuntemuksilleen.

Seuraavat sanat Marjorien suusta saivat Paulin jännittymään.
"Kyllä se sopii..." hän sanoi nielaisten, mutta naurahti jännittyneesti Marjorien illallisjutulle. Oli todella jännittävää, että Marjoriekin aikoisi kertoa vanhemmilleen heidän suhteesta - olihan se hyvä joskus tehdä, ja miksei vaikka näinkin aikaisin. Eiväthän he muuten saisi olla yhdessä muuten kuin koulussa - ainakin Paulin isästä oli hyvin epätavallista, että hän viipyi muualla koulun jälkeen, eikä tullut suoraan kotiin. Olisi tietenkin jännittävää tavata Marjorien vanhemmat. Olisi varmasti mielenkiintoista tavata heidät, jotka Marjorien niin hyvätapaiseksi nuoreksi neidoksi ovat kasvattaneet. Paul kunnioitti heitä jo nyt kovasti, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, millaisia ihmisiä he muuten olisivat.

Paul katsahti Marjorien ihanaa hymyä, ja hänen oma hymynsäkin leveni sen takia entisestään. Marjorien säihkyvät silmät saivat aikaan punehtumisen Paulin poskilla - toisen katse oli vain niin ihana ja tuntui todella hyvältä. Kukaan ei ollut koskaan katsonut Paulia noin ihanasti.
"Minäkin tosiaan ajattelin kertoa isälle tänään - ehkä me sitten jutellaan myöhemmin siitä, koska sinä tulet meille, ja minä teille, eikö vaan?" Paul mietiskeli sitten, ja sipaisi sormellaan hellästi Marjorien poskea.

Marjorie antoi silmiensä tapittaa pojan kasvoja vielä hetken, ennen kuin tyttö - tai paremminkin nuori nainen - painoi päänsä pojan rintaa vasten ja sulki silmänsä rennosti. Hän ei puristanut niitä tiukasti kiinni, vaan lepäsi levollisin mielin pojan sylissä. Hän kuunteli Paulin sanoja, nyökkäillen välillä asiaan kuuluvalla tavalla.
'' Sovitaan näin '', Marjorie vastasi lyhykäisesti pojalle, vaikka olisikin meilellään keskustellut vaikka kuinka pitkin lausein - kun kyseessä oli Paul. Mutta hän ei oikeastaan keksinyt mitään osuvaa tai sopivaa sanottavaa, joten ei sitten ryhtynyt heittelemään ilmaan tyhmiä ja päättömiä ajatuksia, tie millaisen viksahtaneen kuvan Paul silloin hänestä saisikaan ja haluaisi saman tien erota ja tie mitä muuta.

Marjorieta huvitti oma ajatusmaailmansa. Mitähän hän oikein kuvitteli? Ei kai Paul nyt sentään heti hänestä eroa ottaisi, vaikka hän jotain hassua suustaan päästäisikin. Sinä olet hölmö Marjorie, ryhdistäydy, neitokainen ajatteli itsekseen ja vilkaisi sitten Paulia, avattuaan jälleen silmänsä.
'' Mitä kello on? Tarkoitan siis... En haluaisi lähteä, mutta Harwood ei varmaankaan pidä siitä että myöhästyn '', Marjorie mumahti hieman apeasti ja pujotti sormensa pojan niskalta.

Paul yritti hengittää mahdollisimman rauhallisesti, kun Marjorie painoi päänsä hänen rinnalleen. Hän laski kätensä varovaisesti tämän pään päälle, ja silitteli hieman tytön hiuksia, tunnusteli tämän niin ihanan pehmeää pehkoa oikein varoen. Miten ihanaa tässä olikaan, mikään ei saisi heitä eroamaan nyt!
Kohta Paul kuitenkin tunsi, kuinka hänen sydämensä valahti - Marjorie kysyi kelloa. Paul ei voinut muuta kuin vilkaista kelloa ranteessaan, ja huokaisi sitten raskaasti.
"Viisi minuuttia", hän kuiskasi ja sulki silmänsä. "Ehkä meidän on parasta lähteä... Ei ole hyvä myöhästyä tunnilta, varsinkaan sinun kokeestasi", Paul huolehti.

Paul siirsi Marjorieta varoen, jolloin hän pääsi nousemaan pystyyn. Hän ojensi sitten kätensä Marjorielle, ja veti tämän pystyyn, vain sulkeakseen tämän jälleen tiukkaan, mutta samalla niin hellään syleilyynsä.
"Jos emme tapaa enää tänään, niin soitan tai tekstaan tai meilaan sinulle kyllä illalla, kerron, miten isäni reagoi - mutta ei hätää, olen varma, että se menee hyvin", hän mumisi tyttönsä hiuksiin, ja nuuhki niitä onnellisena.
Paul vetäytyi hieman Marjoriesta, ja katseli tätä silmiin.
"Ikävää kun pitää lähteä - voisin katsella sinua vaikka koko päivän", hän kuiskasi, ja suikkasi sitten pienen suukon tämän huulille. Paul katseli rohkaisevasti Marjorieen, ja hymyili.
"Onnea kokeeseen", hän sanoi hiljaa, katse kiinnittyneenä Marjorien ihaniin silmiin.

Jos tähän vielä vastaat jotain, mä teen nyt sen yksinpelinkin : )