Tea and chocolate

//Vapaa peli. Bellen vaatetus + musta huppari.//

Kello oli tulossa kuusi. Belle Berkley käveli puistokatua pitkin, hän oli matkalla kotiin vatsatanssiharjoituksistaan. Tunti oli sujunut hyvin, hän oli muistanut edellisellä kerralla opetellut kuviot paremmin kuin aiemmin. Hän olikin harjoitellut itsekseen kotona ja se oli ilmeisesti tuottanut tulosta. Koska tunti oli sujunut niin hienosti, blondi päätti palkita itsensä teekupillisella ja pienellä leivoksella. Siihen tarkoitukseen löytyi sopiva paikka Balboa Parkin laitamilta. Kahvila oli suosittu, kiitos herkullisten ja upeiden leivonnaisten. Bellellä oli tapana poiketa siellä aina silloin tällöin. Joskus hän sai houkuteltua Bradleynkin mukaan, mutta nyt sellainen ei juolahtanut edes tytön mieleen.
Kävellessään tyttö ehti miettiä yhtä jos toistakin asiaa. Hänen ajatuksensa olivat jo karanneet vatsatanssista vaatteisiin. Hänen piti ostaa uusi takki. Sinä päivänä hän ei enää ostoksille menisi, sillä ei ollut tarpeeksi aikaa. Kotona odottivat läksyt, joihin menisi varmasti koko loppu ilta. Huomiseksi oli kirjoitettava biologian essee. Tylsää, mutta hän tekisi sen kuitenkin huolellisesti kuten aina. Läksyjen jälkeen hän vielä venyttelisi, sitten voisi katsoa loppuillan tv:tä.

Vihdoin Belle pääsi kahvilalle saakka. Hän avasi oven, astui sisään ja suunnisti kohti kassaa tilaamaan syömisensä. Hän päätyi ottamaan teekupposen kaveriksi kermaisen leivoksen, sekä suklaapatukan. Maksettuaan ostoksensa tyttö käveli kohti ainoata vapaata pöytää, josta tarjoilija oli juuri hakemassa edellisten asiakkaiden astioita pois. Hän oli näköjään osannut tulla oikeaan aikaan paikalle.
Belle istuutui alas, otti hupparinsa pois, laski sen Dolce & Gabbanan laukkunsa viereiselle tuolille. Sitten hän hörppäsi kuumaa teetä, pohtien samalla mistä aiheesta kirjoittaisi esseensä. Kai sen piti jollain tapaa liittyä geeneihin, kun sitä oltiin viimeksi käsitelty. Aihe ei tyttöä pahemmin kiinnostanut, joten läksyjen teosta tulisi tuskaa. Onneksi myös uskonnosta oli läksyä, ne sujuivat häneltä aina hyvin.
Blondi nörttityttö tuijotteli ajatuksiinsa vaipuneena ikkunasta pihalle. Siellä näkyi pari äitiä, jotka olivat lastensa kanssa pihalla. Siellä näkyi myös yksinäinen mummo, joka istua nökötti puiston penkillä kirjaa lukien.

((Tungen Deanin mukaan :). Hällä yllään t-paita ja mustat farkut.))

”… Ja sä ajattelit olla koko yön poissa? Ei sulle tullut mieleen, että Lila pitää hakea hoidosta?” Dean kuunteli hetken puhelimesta kuuluvaa selitystä, ilmeen vaihtuessa tuimasta halveksivaksi. Harmi ettei juttukaveri ollut näkemässä ilmettä. ”Haista paska, luuletko sä ihan tosissasi, että mä uskon? No, sittenhän se nähdään sun tilinauhastasi oletko sä ollut yön töissä vai et.” Dean löi luurin äitinsä korvaan, heittäen puhelimen vihaisena autonsa takapenkille. Heidän perheessään ei todellakaan aina ollut selvillä, kenen vastuulla oli pitää perheestä huolta ja kuka oli se joka aiheutti eniten päänvaivaa. Melanie oli typerä kuvitellessaan, ettei baarin vessasta soitetun puhelun perusteella voisi päätellä, missä nainen oli – ellei taustamelu paljastanut olinpaikkaa, niin viimeistään sammaltava puhe teki sen.

Uupuneena nuorukainen hankasi kasvojaan vapaalla kädellään, toinen käsi puristi edelleen ohjauspyörää, vaikka hän oli ollut parkissa viimeiset 10 minuuttia. Vilkaistessaan kojelaudan kelloa Dean totesi, että hänellä olisi vielä parisen tuntia aikaa ennen kuin pikkusisko pitäisi noutaa hoitopaikastaan. Olisihan hän tietysti voinut hakea tämän jo etuajassa, mutta sillä hetkellä Deanista tuntui paremmalta idealta käydä hörppäämässä ensin hieman kahvia, että hän jaksaisi katsoa siskonsa perään loppupäivän.

Puiston kahvilassa Deanin olisi kannattanut katsoa ympärilleen ennen tilaamista, sillä silloin hän olisi huomannut kaikkien pöytien olevan varattuina ja keraaminen kahvimuki olisi vaihtunut take away:hin. Siinä hän kuitenkin nyt seisoi, maksettu kahvikuppi kädessään, katsellen ympärilleen vapaata paikkaa hakien. Dean vilkaisi kahvikuppiinsa ja joutui toteamaan, ettei tosiaankaan kannattanut yrittää juoda kuumaa kahvia siltä seisomalta. Oli vain alistuttava kohtaloonsa ja tungettava joidenkin seuraan.

Hetken aikaa nuorukainen puntaroi yksikseen istuvan mummelin ja tästä vähän matkan päässä istuvan vaaleahiuksisen tytön väliltä. Tässä tapauksessa blondi oli ehdottomasti pienempi paha, mummeleilla kun oli tapana ryhtyä kälättämään elämäntarinaansa tuntemattomillekin. Dean asteli tytön luokse, laskien kahvikuppinsa pöydälle. ”Mä istun tässä hetken,” hän ilmoitti kuivasti, nostaen ominlupinensa tytön laukun lattialle ennen kuin istuutui tuolille. Saattoihan olla, että tyttö oli varannut tuolin jollekin, mutta Dean ei jaksanut välittää. Hän istuisi tässä sen aikaa, kunnes saisi kahvinsa juoduksi ja häipyisi sitten.

Belleä haukotutti. Tee kyllä varmasti piristäisi, kunhan sen ensin saisi juotua. Suklaa piristäisi sitäkin enemmän, mutta hän ajatteli säästää sen kotiin asti. Leivoksen hän kyllä söisi ja siitä haukattiinkin jo palanen. Sitten jatkettiin ikkunasta ulos tuijottamista, vaikkei siellä vieläkään näkynyt mitään kovin ihmeellistä. Olihan ulkona tietysti ihan kaunista, mutta ei hän nyt ollut sillä tuulella, että olisi viitsinyt sen kummemmin keskittyä ihailemaan puita ja pensaita, joita näki. Samantapaisia puita heillä oli kotipihassakin, joten niitä oli nähty jo tarpeeksi. Ehkä hän oli nähnyt koko San Diegoa aivan tarpeeksi? Ehkä pitäisi vaihtaa maisemaa joksikin aikaa?
Tyttö melkein hätkähti omia ajatuksiaan. Ei hän yleensä miettinyt San Diegosta lähtemistä. Hänellähän oli paljon kavereita ja mukavia harrastuksia. Miksi siis pitäisi mennä mihinkään muualle?
Sitten Belle hätkähti oikeasti, hän nimittäin tajusi jonkun koskevan laukkuunsa. Hän oikeasti säikähti, että kyseessä oli laukkuvaras, mutta sitten hän tajusi, että poika sanoi istuvansa siihen. Noin vain, ilman että kysyi saisiko siihen edes tulla.
"Ai," Belle tuhahti hiukan hölmistyneenä. "Istu vaan."

Belle vilkaisi tarkemmin tulijaa. Ei hän tuntenut toista, mutta ei se haitannut. Ainahan sitä voisi tutustua uusiin ihmisiin. Tyttö oli oikeastaan vain tyytyväinen siitä, että sai niin yllättäen seuraa. Se sai hänet unohtamaan kummalliset ajatukset San Diegosta lähtemisestä. Ei hänen nimittäin kannattanut sellaisia miettiä ollenkaan, sillä mihin hän edes menisi?
"Oonko mä muuten nähnyt sut jossakin?" Belle kysyi tarkkailtuaan toista hetken. Hänen mielestään pojassa oli jotakin tuttua, mutta nyt hän ei saanut päähänsä missä oli tämän nähnyt. Ehkä hän vain kuvitteli, tai luuli väärin?
Belle hörppäsi teetään ja laski sitten kupin pöydälle.

Se, ettei tyttö alkanut jäkättää pöytään luvatta änkeämisestä, oli vain helpotus. Puhelinkeskustelu äitimuorin kanssa oli ollut jo tarpeeksi rasittava, eikä Dean varsinaisesti kaivannut sillä hetkellä sen enempää draamaa. Tosin olisihan pieni suukopu voinut vain piristää, mutta ehkä kannatti jättää kokeilematta. Silloin saattaisi kahvi jäädä juomatta, sillä heistä kahdesta hän olisi se potentiaalisempi vaihtoehto lentämään ulos kahvilasta rähisemisen seurauksena.

Dean kääntyi tuolillaan sen verran, että saattoi katsella tytön ohitse ilman että tarvitsi istua pää kenossa. Mitään mielenkiintoista kahvilassa ei tapahtunut, jonka takia Dean ehti jo haeskelle katseellaan hylättyä lehteä, jota voisi selailla kahvittelun lomassa. Pöydässä vallitseva hiljaisuus ei häirinnyt häntä ollenkaan, mutta sen sijaan häntä häiritsi se, ettei ollut mitään järkevää kohdetta, johon olisi saattanut naulita katseensa. Tietenkin, jos hän olisi tuijottanut tyttöä tarpeeksi kauan kuin psykopaatti, olisi tämä saattanut kaikota nopeasti pöydästä.

Tytön kysymys sai nuorukaisen kääntämään katseensa tähän. Hetken hän tarkkaili toisen kasvoja ennen kuin kohautti olkiaan ja vastasi: ”En mä tiedä.” Sillä mistäpä hän tosiaan saattoi tietää, oliko tyttö nähnyt hänet jossain vai ei. Tytön kasvoja Dean ei voinut sanoa muistavansa mistään yhteydestä. Kahvilassa tyttö ei ainakaan ollut voinut häntä ennen nähdä, sillä samaisessa kahvilassa vierailu oli Deanin kohdalla ensimmäinen kerta – siis jos tyttökään nyt oli ennen kahvilassa käynyt.

”Mä käyn Aston High Schoolia,” Dean tokaisi, karsittuaan mielessään mahdollisia vaihtoehtoja, missä tyttö olisi hänet mahdollisesti voinut nähdä. Ainakin toinen vaikutti olevan hänen ikiään, joten koulu tuntui todennäköisimmältä paikalta. Toki San Diegon kokoisessa paikassa oli useampi high school, joten metsään saattoi mennä sen arvauksen osalta.

"No sehän sitten selittääkin kaiken," Belle totesi hymyillen, kun toinen oli kertonut käyvänsä Aston High Schoolia. "Mä käyn sitä myös. Ensimmäistä vuotta."
Belle hörppäsi taas teetään. Pojan nimeä hän ei tainnut edes tietää, mutta päätti ottaa siitä selvää, nyt kun oli hyvä tilaisuus.
"Mä olen muuten Belle," hän esitteli itsensä toivomuksenaan, että poika tekisi samoin.
Blondi ei ollut ollenkaan varma siitä, tahtoiko poika harrastaa minkäänlaista keskustelua, mutta hän itse ei olisi kauaa voinut istua tuppisuuna, jos oli jonkun seurakseen saanut. Hiljaisuus sellaisessa tilanteessa oli yleensä hyvin vaivaannuttavaa, eikä hän halunnut sellaista mielellään kokea.

Tyttö haukkasi jälleen leivostaan. Sitä ei ollutkaan enää kovin paljoa jäljellä. Belle päätti, että hänenkin pitäisi joskus yrittää leipoa jotakin. Hänen keittiössä oleilunsa oli viime aikoina jäänyt vähiin. Äiti teki melkein aina ruuan, leivokset ostettiin kaupasta jos niitä tarvitsi. Kotitekoiset olivat tietenkin aina parempia, joten ehkä hänen pitäisi opetella tekemään edes omenapiirakkaa? Toisaalta, ei hänellä ollut aikaa leipomisille tai millekään muulle uudelle harrastukselle. Hänellä oli melkein joka päivälle jotakin ja siinä ohessa piti ehtiä tavata kavereita ja tehdä läksyjä. Ehkä siis olisi parasta unohtaa koko juttu.

"Täällä on muuten todella hyviä leivoksia," Belle tokaisi, kun ei siihen hätään keksinyt parempaakaan puheenaihetta. "Kannattaa joskus maistaa jos et vielä ole."
Belle käänsi hetken kuluttua katseensa jälleen ikkunaan. Ulkona ei taaskaan näkynyt mitään erikoista, eikä mitään mielenkiintoista. Niinpä katse käännettiin takaisin poikaan, jolle suotiin pieni hymy. Sitten tyttö hörppäsi jälleen teetään. Sitäkään ei enää ollut paljoa jäljellä.

((Pikkuinen hitti luvassa, let me know jos häiritsee, niin rukkaan viestin uusiksi :).))

Ensimmäinen veikkaus oli siis osunut oikeaan sen suhteen, mistä tyttö arveli hänen olevan tutunnäköinen. Se, että tyttö kävi vasta ensimmäistä vuotta, taas selitti sen ettei Dean itse pitänyt toista hivenenkään tutun oloisena. Kyllä hän sentään luokallaan olevat tunsi edes kasvoilta, jos nimi ei jostain syystä ollut jäänyt mieleen. ”Dean,” nuorukainen murahti vastaukseksi tytön esitellessä itsensä. Toisen nimestä olisi saattanut vääntää jos jonkinmoista iskurepliikkiä – jos siis olisi halunnut turvautua clicheisiin tai ollut ylipäätään sillä tuulella.

Tytön nassuttaessa leivostaan Dean tajusi, ettei hän ollut syönyt vielä mitään sitten aamulla hätäisesti hotkaistujen murojen. Kuin tilauksesta vatsa murahtikin vaativasti kerjätessään täytteekseen jotain muutakin kuin kahvia. Nuorukainen vilkaisi tiskillä vitriinissä esillä olevia leivoksia ja sämpylöitä, sivuuttaen ne kuitenkin nopeasti. Silkkaa rahojen tuhlausta, kun kotona saattoi ihan hyvin tehdä itselleen pari voileipää.

Deanin silmät kohdistuivat jälleen Belleen. Näyttikö hän joltain pullan puputtajalta? Nuorukainen ei ollut koskaan ollut erityisemmin makean perään, ei edes lapsena. ”Kiitti vinkistä,” Dean totesi katseen käväistessä vielä kertaalleen tarjolla olevissa leivonnaisissa. Ehkä hän voisi tuoda Lilan tänne joskus viikonloppuna.

”Sulla on jotain naamassa.” Etusormellaan nuorukainen osoitti omaa suupieltään havainnollistaakseen, että Bellellä tosiaan oli leivoksen murusia suupielessä.

Belle ei ollut ihan varma siitä, oliko joskus kuullut jotain juttua Deanista vai ei. Jos hän oli, niin ainakaan hän ei muistanut sitä. Heidän koulussaan kyllä liikkui ties mitä puheita vaikka kenestä, jopa hänestä. Ainakin oli liikkunut siihen aikaan, kun hän oli ollut kaikkien kiinnostuksen kohteena typerän pettämisjutun takia. Se oli onneksi jo mennyttä, eikä siitä tarvinnut enää välittää. Ei asioita voinut muuttaa jälkikäteen ja ehkä se loppujen lopuksi oli ihan hyvä asia.
Tyttö mietti hetken, viitsisikö kysyä Deanilta tunsiko tämä hänen veljensä. Ainakin toinen saattoi tietää Bradleyn nimeltä, mutta tuskin nämä kavereita olivat. Kysymystä ei kuitenkaan kysytty, sillä ei häntä loppujen lopuksi niin suuresti kiinnostanut kyseinen asia. Eikä Dean välttämättä osannut yhdistää henkilöitä, saattoihan Astonin kokoisessa koulussa olla muitakin samannimisiä oppilaita.

"Ole hyvä vaan," Belle sanoi ja virnisti iloisesti Deanin kiittäessä vinkistä. Tyttö oli tosissaan sitä mieltä, että siinä kahvilassa kannatti käydä. Hän itsekin kävi siellä melko usein ja söi aina jonkin leivoksen. Oli aina mukavampaa juoda teetä, jos sai samalla syödä jotakin pientä.
Belle ei tiennyt oliko pettynyt vai ei, kun Dean ei heti syöksynyt hakemaan itselleen omaa leivosta. Hän olisi halunnut kuulla jonkun toisenkin kehuvan tarjolla olevia syömisiä, mutta nyt hän ei sellaista päässyt kokemaan.

"Ai on vai?" Belle kysyi hämmentyneenä kuultuaan, että hänellä oli suupielessään jotakin. Hän sipaisi kevyesti sormellaan suupieliään Deanin näyttämästä kohdasta ja toivoi, että mitä siinä sitten olikin, lähtisi pois.
"Lähtikö se pois?" hän sitten kysyi katsoen samalla Deania peläten, että oli vain levittänyt jotain kermatahraa entisestään. Hän pelkäsi myös näyttävänsä varsin hölmöltä näytellessään suutaan toiselle, mutta pakkohan se oli jos halusi varmistua asiasta. Niin hölmö hän ei ollut, että olisi niin pienen asian takia kaivanut peilin esiin ja katsonut siitä oliko kaikki kunnossa vai ei.

Dean nyökkäsi lyhyesti. ”Lähti.” Vaikka nuorukainen ei ollutkaan mikään ystävällisyyden tai huomaavaisuuden ruumiillistuma, niin ei hän myöskään kuulunut niihin, jotka tapasivat jatkuvasti naureskella toisten kustannuksella. Niin, olisihan hän nimittäin voinut hyvin antaa Bellen istua naama leivoksessa ja odottaa, että tämä itse huomaisi asian – jos huomaisi. Tosin jos aivan rehellisiä oltiin, ei hän todennäköisesti olisi edes sanonut mitään asiasta, jos toinen olisi yrittänyt laittaa vastaan hänen istuutuessaan pöytään.

Outoa muuten ettei Belle tosiaan ollut protestoinut ollenkaan, sillä sellaista käytöstä saattoi odottaa ainakin heidän koulunsa kermaan kuuluvilta. Ja periaatteessa toisessa vaikutti olevan niitä ominaisuuksia, joita kermalaisilta vaadittiin; ulkonäköä ja rahaa. Varakkuuden Dean oli päätellyt ainoastaan merkkilaukun puolesta, jonka hän itse oli heivannut tuolilta lattialle. Saattoihan se tietysti olla feikkikin, ei hän mikään laukkuekspertti ollut, vaikka niitäkin oli tullut varastettua varomattomilta ihmisiltä.

”Eikö sua huoleta, mitä ihmiset sanoo, jos ne näkee sut?” Dean kysäisikin, vieden kahvikupin sen jälkeen huulilleen. Häntä ei vaivannut ajatus siitä, että joutuisi mahdollisesti vedetyksi mukaan Bellen tuttavien tylytykseen. Oikeastaan ajatus oli lähinnä huvittava. Voisihan siitä aina saada hyvän tappelunkin aikaiseksi, jos joku kermaan kuuluvista jätkistä tulisi aukomaan hänelle päätään.

Belle huokaisi helpotuksesta, kun Dean kertoi murusen lähteneen pois. Hän ei kyllä vieläkään tiennyt, oliko siinä ollut kermaa, vai jotakin muuta, mutta eipä sillä niin väliä ollut.
"Kiitti kun sanoit," blondi sanoi ja väläytti pojalle pirteän hymyn. Sitten hän hörppäsi lisää teetä, mutta leivoksen haukkaamisen hän jätti sillä kertaa väliin.
Hetkeksi tytön katse jäi harhailemaan Deanin kasvoissa. Pian katse kuitenkin laskettiin leivokseen, jota oli nyt suorastaan pakko haukata suupielien tahraamisen uhallakin. Ja pitihän se oikeastikin syödä pois.

Deanin kysymys sai Bellen nielaisemaan pullan palan nopeammin kuin oli terveellistä. Ei hän välittänyt siitä, millaisten ihmisten seurassa liikkui, ei ainakaan siinä mielessä, että olisi pelännyt jonkun näkevän hänet muka väärässä seurassa. Sitä hän ainakin oletti Deanin tarkoittavan.
"Ai miten niin?" Belle kysyi yllättyneellä äänellä. "Jos sä sitä tarkotat, että ne alkais puhua siitä, että oon täällä sun seurassa, niin sillä ei tosiaankaan ole mitään väliä. Ei mun tekemiset taida kiinnostaa muita kun mun veljeä."

Belle tuijotti Deania ja mietti, mistä tämä oli keksinyt esittää sellaisen kysymyksen. Kieltämättä hän saattoi näyttää siltä, että hänen olisi kuulunut liikkua toisenlaisessa porukassa, mutta se ei nyt juolahtanut tytön mieleen.
"Ei mun elämä siitä pilalle mene jos joku näkee mut täällä. Jonkun cheerleaderin kohdalla vois ollakin vähän eri juttu, mutta mä en enää siinä porukassa ole, niin en jaksa välittää," Belle selitti. "Eli voin ihan hyvin istua sun seurassa niin kauan kun huvittaa."
Tyttö virnisti vielä pikaisesti ja hörppäsi jälleen teetä. Jos hän olisi vielä kuulunut koulun kermaan ja jos se asema olisi noussut hattuun, hän olisi voinut olla tarkempi seuransa suhteen. Mutta koska niin ei ollut, ei hän jaksanut asiasta hermoilla.

Dean ei ehtinyt tarkentaa kysymystään, kun Belle teki sen itse. Kuitenkin nuorukainen nyökkäsi aavistuksen verran osoittaakseen, että he sentään puhuivat samasta asiasta. Hän oli siis mennyt metsään arveluineen – paitsi jos Bellellä sattui olemaan ylisuojeleva isoveli, joka alkaisi kuvitella kaikenlaista pelkästä saman pöydän ääressä istumisesta.

Bellen jatkaessa juttuaan selvisi, että tämä oli kuin olikin joskus kuulunut kermaan. ”Alkoiko sua sitten nyppiä tyhjänpäiväinen hyppeleminen minihameessa huiskia heilutellen?” Hän ei tosiaankaan nähnyt mitä hienoa tai kuumottavaa cheerleadereissa tuntui olevan niin monen muun jätkän mielestä. Ei tietenkään käynyt kieltäminen, etteikö jotkut niistäkin olisi ollut hyvännäköisiä, mutta siinä kohtaa, kun ne avasivat suunsa karisi viimeinenkin kiinnostus. Tosin olisihan sellainen yhdenillan hoidosta mennyt, sillä eihän sellaisten kanssa kuulunutkaan jutella syntyjä syviä. Dean tuhahti omille ajatuksilleen; aivan kuin hän olisi muutenkaan harrastanut henkeviä keskusteluja. Tai keskusteluja ylipäätään. Belle oli varmaan ensimmäinen vieras piiiiitkään aikaan, jonka kanssa hän vaihtoi näinkin monta sanaa.

”Onko sulla mitään käsitystä paljon kello on?” Dean kysyi tunnusteltuaan ensin turhaan taskujaan etsiessään kännykkäänsä. Siellähän se oli edelleen dodgen takapenkillä, jonne hän oli sen hylännyt ennen puistoon marssimista. Jos jotain hyvää oli revittävä siitä, ettei omistanut uusimpia kännyköitä, tietokoneita tai autostereoita, niin niiden katoaminen ei harmittaisi läheskään niin paljoa kuin jos kyseessä olisi ollut kolme kertaa kalliimpi vastine.

((asxfds, sori erittäin kökkö laatu.))

Oliko oikeasti mahdollista, ettei Dean tiennyt miksi hän ei enää kuulunut Astonin cheerleaderporukkaan? Belle oli kuvitellut jokaisen Astonia käyvän oppilaan tietävän, että hänet oltiin potkittu pihalle klikistään. Ilmeisesti hän oli luullut väärin.
"Etkö sä muka oikeasti ole kuullut siitä?" hän kysyi katsoen toista varsin kummastuneena. Ehkä poika ei harrastanut juorujen kuuntelua, eikä varsinkaan niiden muistamista. Mutta ehkä se olikin enemmän tyttöjen puuhaa. Ainakin se oli ihan hänelle itselleen sopivaa ajanvietettä.
Vasta esitettyään kysymyksen, tyttö tajusi, että olisi voinut olla fiksumpaa pysytellä hiljaa ja keksiä jokin pieni valkoinen valhe. Ei kai hänen nyt tarvitsisi alkaa selittää kaikkea Deanille?

Toisaalta sillä ei kyllä ollut mitään väliä, vaikka toinen tietäisi kaiken. Johan se oli lähes koko koulun tiedossa muutenkin, että hän oli ollut typerä ja kamala ihminen.
"Voi olla ehkä parempikin ettet ole kuullut, voi pian käydä niin että se oletkin sinä, joka joutuu miettimään kenen seurassa oikein pyörii."
Belle virnisti ja laski sitten katseensa leivokseen ja sen jälkeen teekupposeensa.

"Se on varmaan vähän yli kuusi," Belle vastasi kysymykseen. Hän ei ollut vielä istunut siellä niin kauaa, että kello olisi voinut olla paljon enemmän. Hänellä ainakin oli vielä aikaa istua siellä, ennen kuin piti mennä tekemään läksyjä.
Ajatus vaikeista matematiikan laskuista sai tytön irvistämään itsekseen. Kotiin ei tosiaan ollut enää mikään kiire. Hänen täytyisi kuitenkin mennä kysymään apua velipuolelta, eikä ajatus tämän pimeästä ja sotkuisesta huoneesta houkutellut lainkaan. Ryan oli varmasti ollut taas koko päivän tietokoneensa ääressä ja varmasti huoneessa olisi tunkkaista ja inhottavaa niin kuin aina.

Juoruilu ei tosiaan ollut harrastus numero yksi Deanin arjessa. Tietenkään juorujen kuulemiselta ei voinut välttyä, jos yhtään piti korviaan auki ja jopa Dean myönsi, että joskus ihmiset levittelivät hyödyllistäkin tietoa. Nuorukainen ei ehkä pitänyt siitä, että muut sekaantuivat hänen asioihinsa tai siitä, että hänen oletettiin olevan kiinnostunut muiden puuhista, mutta ei hänkään suostunut elämään täydellisessä sosiaalisessa eristyksessä. ”Kuullut mistä?” hän kysyi kurtistaen hieman kulmiaan.

Nyt kun Belle asiasta mainitsi, Dean ei voinut muuta kuin alkaa kaivella muistinsa lokeroita paikallistaakseen juorun, jonka oli mahdollisesti toisesta kuullut joskus. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä ainoa juoru, joka muistutti itsestään oli se, kun jotkut kerman eukot olivat rähisseet ruokalassa. Ja siinä taas ei ollut mitään kiinnostavaa.

Hänellä ei siis ollut vielä varsinaisesti kiire hakemaan siskoaan hoidosta, sillä ei Melaniekaan olisi töistä päässyt ennen seitsemää, ellei olisi jollain tekosyyllä lähtenyt kesken päivän ja suunnistanut baariin. Synkkä ilme käväisi nuorukaisen kasvoilla. Joskus tuntui siltä kuin järkevin ratkaisu olisi ollut heittää äidin tavarat ulos kämpästä ja vaihtaa lukot. Sitä kuitenkin oli turha märehtiä, sillä eihän hän voinut todellisuudessa tehdä niin ellei sitten halunnut sosiaalitoimiston näätiä kimppuun.

Ajatukset palasivat oikeille raiteille, eli siihen mitä Belle oli mahtanut tehdä. Dean mittaili tyttöä katseellaan, yrittäen keksiä mikä olisi entisen cheerleaderin mittakaavassa niin hirveää, että oli parempi kun hän ei ollut kuullut koko asiasta. Periaatteessa se saattoi olla mitä tahansa, sillä nuorukainen piti huutosakkilaisia sen verran pimeinä, että nämä varmaan vetäisivät herneen nenään jo siitä, jos toisella sattuisi olemaan samanlainen paita kuin toisella oli edellisenä päivänä ollut. Toisaalta huutosakkilaiset osasivat olla perkeleellisen kierojakin. ”Lainasitko sä ilman lupaa jonkun toisen huulikiiltoa vai?”

Bellelle kävi pian täysin selväksi, ettei Dean ollut kuullut hänen typerästä kännisekoilustaan. Olikin pitänyt itse vahingossa ottaa koko asia puheeksi...
Häntä nolotti oma typeryytensä vieläkin, vaikka hän alkoikin jo päästä yli siitä mitä oli saanut entisen ystävänsä ansiosta kokea. Viime aikoina Rebecca oli onneksi antanut hänen olla rauhassa. Ehkä cheerleadertyttö oli jo vihdoin unohtanut koko jutun? Tai ainakin tajunnut ettei siitä ollut mitään hyötyä että hän edelleen haukkui Belleä. Kai Rebeccalla ja Ethanilla sitten meni niin hyvin, ettei ollut mitään valittamista.
Miten ikinä asia olikin, vaalea tyttö ei jaksanut nyt siihen asiaan keskittyä. Nyt piti ratkaista kertoisiko hän tapahtumista Deanille vai ei. Pikkuhiljaa hän alkoi taipua kertomisen kannalle. Saisipahan nähdä miten joku reagoisi siihen kuultuaan jutun häneltä itseltään. Eikä sellainen kai poikaa voisi kovin pahasti järkyttää? Sattuihan sellaista muillekin. Kaikki eivät vain joutuneet sellaisesta tempusta menettämään hyvää asemaansa. Hän taas oli joutunut pahimman mahdollisen kieroilun ja juoruilun uhriksi sellaisessa ympäristössä, jossa ei voinut välttyä maineensa menettämiseltä.

"No en nyt ihan," Belle tokaisi. "Mä lainasin katsos mun parhaan kaverin miestä."
Noin. Nyt oli asia paukautettu suoraan ja turhia kaunistelematta. Saipahan Dean tietää millaisen tytön seuraan oli tuppautunut. Joku olisi voinut sellaisen jutun kuultuaan lähteä kiireesti pois ja niin saattoi Deankin tehdä.
"Se varmaan selittää aika paljon, että oltiin molemmat ihan kännissä," hän selvensi asiaa, ettei nyt vaikuttaisi aivan typerältä. Tai no, kamalaltahan sellainen teko vaikutti, vaikka sitä kuinka yrittäisi selitellä. Ainakin blondin omassa mielessä se oli hirveää ja sen takia hän ei enää paljoa harrastanutkaan alkoholin kanssa läträämistä.

Dean ei varsinaisesti odottanut kuulevansa mitään pettämisdraamaan viittaavaa, ellei se pettäminen olisi sitten tapahtunut luottamuksen rikkomisen merkeissä. Siinä oli jälleen yksi hyvä syy, miksei kannattanut luottaa kehenkään. Missään nimessä nuorukainen ei voinut itsekään väittää olevansa mikään maailman luotettavin ihminen, hän kun tapasi pelata pitkälti omaan pussiin.

”Vai sillä tavalla,” nuorukainen tokaisi. Bellen tunnustus ei saanut häntä pakenemaan, sillä Deanin mittapuulla se ei ollut järin järkyttävä. Tottakai hän ymmärsi, että varsinkin tytöille sellainen oli tärkeää, ettei parasystävä mennyt hyppimään sänkyyn toisen poikaystävän kanssa. Tuskin hän itsekään olisi riemastunut, jos olisi seurustellut jonkun kanssa ja kuullut jonkun käyneen panemassa hänen tyttöystäväänsä. Harmi vain kun yleensä se oli Dean itse, joka kävi panemassa niitä varattuja muijia.

”Se ei tainnut ilahtua hirveästi,” Dean totesi eikä voinut estää pientä hymähdystä. Ja sitä kun kuvitteli, että tuollaista tapahtui vain telkkarisarjoissa eikä oikeassa elämässä. Maine ja mammona oli tosiaan katoavaista. ”Eikö sun kuuluisi nyt hautoa jotain suunnitelmaa päästäksesi takaisin kaverisi suosioon ja heiluttelemaan huiskia?” Hän tukehtuisi varmaan kahviinsa, jos Belle paljastaisi tosiaan punoneensa mitä juonikkaimman suunnitelman raivatakseen tiensä takaisin koulun kermaan.

"Jep," Belle tuhahti ja tuijotti uteliaana Deania. Hän yritti arvata, mitä toinen sillä hetkellä mahtoi hänestä ajatella. Pitiköhän tuo häntä typeränä blondina, joka ei tiennyt mitä piti tehdä ja mitä ei? Tuskin Dean ainakaan ajatteli hänestä mitään kovin mieltä ylentävää. Olisi kyllä ollut outoa, jos joku olisi pitänyt hänen tekemäänsä temppua jotenkin hienona tai coolina. Typerää se vain oli ollut. No, ainakin hän oli viisastunut sen verran, että tajusi olla tekemättä enää toista kertaa samaa virhettä.

"No ei tosiaan," Belle vastasi. Hän ei halunnut enää aiheuttaa kenellekään sellaista tuskaa, mitä oli nähnyt Rebeccan silmissä, kun tämä oli yllättänyt hänet ja Anthonyn makuuhuoneesta. Rebecca oli ollut kaikkea muuta kuin ilahtunut, mikä oli tietysti aika todennäköistä sellaisessa tilanteessa. Rebeccalle oli kuitenkin käynyt hyvin, sillä tuo oli edelleen onnellisesti yhdessä Anthonyn kanssa. Sitä Belle ei voinut vieläkään tajuta, että Anthony oli saanut kaiken anteeksi, mutta hän ei. Häntä Rebecca tuntui vihaavan täydestä sydämestään.

"Kai mun kuuluisi jotain suunnitella," Belle sanoi ja virnisti. "Mutta en mä taida olla tarpeeks kiinnostunut palaamaan siihen porukkaan. Mieti nyt vähän minkälaista se olisi. Eihän niistä kukaan edes sietäisi mua enää kun ne pelkää että ryöstän niiden miesystävät. Ja muutenkin, Rebecca on kyllä pitänyt huolen siitä etten mä enää kermaan pääse. Juoruilu on aika tehokas keino jos haluaa olla ilkeä."
Sitä Belle taas ei halunnut olla. Hän ei ollut sellainen tyttö, joka juonitteli saadakseen jotakin.
"No, ootko sä tehnyt mitään yhtä kamalaa sun kavereille?" Belle kysyi. Hän halusi saada ajatukset käännettyä johonkin muuhun kuin omiin töppäyksiinsä.

Siinä missä Belle ei ollut kiinnostunut liittymään uudestaan huutosakkiin, Dean ei puolestaan ollut aivan niin kiinnostunut kostamisesta, että olisi alkanut yllyttää toista siihen. Nuorukainen saattoi antaa itsestään usein varsin tunteettoman kuvan, mutta ei hän silti huvittanut itseään punomalla erilaisia suunnitelmia aiheuttaakseen mahdollisimman paljon kurjuutta muille. Se olisi vienyt liikaa energiaa.

Dean harkitsi hetken töksäyttävänsä pieksäneensä kavereitaan, päätyen kuitenkin kohauttamaan vain olkiaan. Sitä ei tosin käynyt kiistäminen, etteikö hän olisi tapellut pitkälti lähes kaikkien niiden ihmisten kanssa, joita saattoi kutsua edes jollain tapaa kavereikseen. ”Me pidetään vain neulontakerhoa, ei sellaisessa mitään kamalaa tapahdu,” Dean totesi kuivasti. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta avautua hölmöilyistään tytölle. Yksityisasiat olivat yksityisasioita, eikä Belle olisi tehnyt mitään tiedolla siitä heilutteliko hän herkästi nyrkkejään kavereidensa seurassa vai ei. Tai olisihan toinen tietysti saattanut vuorostaan kauhistella ja lähteä lipettiin.

”Mä olen kiltti poika. Oikea herranterttu,” hän vakuutti pokerinaamalla. Pokka petti sen hetken ajan, kun toinen suupieli nytkähti pieneen virneeseen. Virne kuitenkin katosi nopeasti kahvikupin taakse Deanin hörpätessä mukistaan. Kukaan nuorukaista vähänkin tunteva ei olisi uskonut väitettä todeksi. Belle ei kuitenkaan tuntenut, joten periaatteessa tällä ei ollut mitään syytä epäillä asiaa – ellei tämä sitten vain laskenut yhteen yksi ynnä yksi ja saanut tulokseksi sen, että Dean vain vedätti tätä.

Laskien kahvikuppinsa takaisin pöydälle nuorukainen haroi hetken ajan hiuksiaan, saaden ne söhöttämään entistä pahemmin jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. Vatsa murahti uudemman kerran kerjätessään kunnollista ruokaa täytteekseen. Ravintoneuvojatädit olisivat saaneet halvauksen, jos olisivat tienneet nuorukaisen enemmän tai vähemmän epäsäännöllisistä ruoka-ajoista.

Belle virnisti. Vai neulontakerhoa? Sitä hän ei todellakaan pitänyt uskottavana juttuna. Dean ei ihan näyttänyt siltä, että olisi istunut kutimet kädessä kavereidensa kanssa. Se vaikutti kuitenkin uskottavammalta, että Dean saattaisi olla kiltti, mutta Belle ei ollut ihan varma uskoiko sitäkään tosissaan. Ei kai kukaan, joka pitäisi itseään kilttinä, kutsuisi itseään herrantertuksi? Se vaikutti aivan liian ylimieliseltä kiltin pojan suuhun.
Koska blondi ei kuitenkaan tiennyt tuosta nuoresta miehestä mitään, hän ei voinut myöskään tietää sitä puhuiko toinen totta vai ei. Eikä sillä edes ollut mitään väliä. Häntä ei haitannut, vaikka hän olisi viettänyt aikaansa jonkun vähemmän kiltin ihmisen kanssa. Liika kiltteys oli oikeastaan vain tylsää. Ehkä.

Sen enempää tyttö ei viitsinyt vaivata itseään moisilla mietinnöillä. Ei sillä oikeasti ollut hänelle mitään merkitystä millainen Dean oikeasti oli. Sillä hetkellä tuo ainakin oli ihan mukavaa seuraa ja se riitti hänelle.
"Mäkin olen ottanut opikseni ja olen nykyisin oikein kiltti tyttö," Belle totesi. Se oli ainakin yhdessä suhteessa totta, hän nimittäin yritti parhaansa mukaan olla tekemättä enää mitään vastaavia typeryyksiä. Niin kiltti hän ei kuitenkaan ollut, ettei olisi koskaan haukkunut ketään, tai puhunut pahaa selän takana.

Belle sai viimein juotua kaiken teensä. Leivoskin oli jo syöty. Hän siis voisi aivan hyvin jo häipyä paikalta ja suunnata kotiin tekemään läksyjä. Sillä hetkellä ajatus kotiin menemisestä ei tuntunut kovin houkuttelevalta, mutta kai se olisi kohta pakko. Ennemmin tai myöhemmin hänen kuitenkin pitäisi tarttua koulukirjoihin ja tehdä kotitehtävät. Se typerä essee ainakin oli pakko tehdä, jos aikoi päästä kurssin läpi. Ja hän todellakin aikoi, muuten hän suuttuisi itselleen.
"Mä taidan tästä sit lähteä," Belle totesi. "Täytyy mennä kirjottamaan yks typerä essee."

Oli vaikea lähteä arvailemaan, oliko Bellen sanat sen enempää totta kuin nuorukaisen omat väitteet siitä, että hän muka olisi kiltti. Toisaalta toinen ainakin näytti kiltiltä ja kunnolliselta, ja vakuutteli myös olevansa sellaista; toisaalta taas Belle itse myönsi maanneensa parhaankaverinsa poikaystävän kanssa. Koskaan ei tiennyt, mitä ihmiset piilottelivat pinnan alla.

Bellen todetessa, että oli aika lähteä Dean nyökkäsi lyhyesti. Oikeastaan hänenkin olisi aivan sama lähteä, kun kahvi oli juotu ja kotona odotti sama hauskuus kuin Bellellä – kotitehtävät. ”Sä voisit siinä samalla rustata mulle esseen,” hän tokaisi työntäessään tuolinsa kauemmas pöydästä ja noustessaan ylös. Hän ei tosiaan ollut mikään maailman tunnollisin kotiläksyjen tekijä. Esseet kuitenkin olivat niitä, jotka oli hivenen pakko tehdä, kun ne piti palauttaa opettajalle. Muista läksyistä ei ollut niin väliä, kunhan vain suhaisi jotain niihin vastaukseksi.

Kahvikuppi olisi saanut jäädä pöydälle, ellei astioiden palauttamista varten tarkoitettu kärry olisi ollut käden ulottuvilla. Hänelle ei maksettu kahvilan siivoamisesta, joten periaatteessa nuorukainen ei nähnyt mitään syytä, miksi hänen olisi edes pitänyt palauttaa kahvikuppi paikalleen. Vilkaistessaan ulos ikkunasta Dean totesi taivaan tummuneen siihen malliin, että pian alkaisi sataa. Näinä hetkinä hän oli enemmän kuin tyytyväinen siitä, että omisti auton. Sade saisi vain viipyä sen verran, että hän tosiaan pääsisi sinne autoonsa suojaan eikä kastuisi matkalla.

"Joo älä kuule uneksikaan sellaisesta," Belle tuhahti, kun Dean mainitsi esseen kirjoittamisesta. "Ei mua oikein huvittaisi tehdä sitä omaa esseetäkään."
Belle vilkaisi kelloa. Hänellä olisi oikeasti ollut vielä aikaa tehdä jotain muutakin. Ajatus läksyjen teon lykkäämisestä tuntui sillä hetkellä hyvin houkuttelevalta idealta, mutta typerää se kuitenkin olisi ollut. Kai sitä oli oikeasti vain lähdettävä, kun hän oli jo ilmoittanut niin tekevänsä.
"Mut hei, jos sulla on kiinnostavampi aihe kun mulla, niin tehdään vaihtokauppa," hän sitten ehdotti, eikä tietenkään ollut tosissaan. "Mun pitäis kirjottaa geeneistä jotakin, eikä se ole ihan maailman innostavin aihe."

Sitten tyttö tajusi vilkaista ikkunasta ulos. Siellä näytti aika synkeältä. Ei kai nyt vain alkaisi sataa? Hänelle tulisi kiire, jos haluaisi keritä kotiin ilman että kastuisi.
"Tai unohda koko juttu, mun täytyy kohta juosta etten kastu matkalla," blondi sanoi ja nousi sitten ylös tuolilta. Hän kävi nopeasti viemässä tyhjän kuppinsa lähellä olevaan kärryyn. Sitten hän palasi takaisin pöydän luo ja puki hupparinsa ylleen. Vilkaistuaan jälleen ulos, hän tajusi, että siellä oli jo alkanut jo sataa, joskin hyvin vähän.
"Näköjään myöhästyin jo. Siellä alkoi jo sataa," Belle sanoi, eikä kuulostanut enää lainkaan niin iloiselta kuin aiemmin. No, ei hän sateeseen sulaisi, vaikka inhottavaa olisi kyllä kastua. Deanilta hän olisi saattanut ehkä saada kyydin, mutta ei hän kehdannut sellaista edes kysyä, kun ei tuntenut toista juuri lainkaan.

Ei-niin-yllättäen Belle ei lämmennyt idealle, että tämä olisi hoitanut samalla Deanin esseen pois alta. Ehkä pitäisi etsiä joku sellainen pelokas nörtti, jonka saisi uhkailemalla tai lahjomalla tekemään läksyt hänen puolestaan. Silloin saattaisi tosin luokalleen jääminen olla edessä ja se oli ehkä viimeinen asia, jota nuorukainen kaipasi. Hän olisi lopettanut koulun siihen paikkaan, jos siinä päätöksessä olisi ollut edes hivenen järkeä. Dean ei ollut vielä onnistunut vakuuttelemaan itseään niistä hyvistä puolista lopettamisen suhteen. ”Ehkä mä pidän kuitenkin omani,” hän tokaisi. Historia ei ollut yhtään sen kiinnostavampaa kuin biologia.

Deanin ajatukset kulkivat samoja ratoja kuin Bellen. Hän saisi kulkea vauhdilla autolleen, jos mieli säästyä kuivana. Ensimmäisten pisaroiden putoillessa maahan hän heitti sen toiveen nurkkaan. Kastuminen oli melko väistämätöntä, Dean kun ei kuulunut niihin, jotka olisivat kulkeneet sateenvarjo kainalossaan. Ei hän oikeastaan edes omistanut sellaista. ”Maajussit on tyytyväisiä,” nuorukainen mutisi lähinnä itsekseen. Mistäs tuo sitten tuli? Ehkä hän sittenkin oli ollut hereillä historian tunnilla, jossa opettaja oli paasannut kuivuuden aiheuttamista tuhoista joskus 1800-luvulla.

Vilkaisu Bellen laukun suuntaan kertoi, etteivät heidän kotimatkansa todellakaan kulkisi samaa reittiä. ”Eikö sulla ole autoa?” Tai autonkuljettajaa, Dean lisäsi mielessään. Jos oli varaa ostella merkkilaukkuja, niin luulisi olevan varaa kulkea autolla. Nuorukainen tuhahti itsekseen. Niin, helppohan se oli sellaisilla kakaroilla, joille isukki osti heti 16-vuotislahjaksi uutuuttaan hohtavan auton kaikilla herkuilla. Toiset taas saivat todella raataa autonsa eteen.

Belle olisi varmasti yllättynyt, jos Dean olisi suostunut vaihtamaan esseitä. Koska tuo kuitenkin ilmoitti pitävänsä mieluummin omansa, ei blondin tarvinnut alkaa ihmetellä oliko tuo ihan tosissaan vai ei. Tuskin olisi ollut. Ei kai kukaan haluaisi kirjoittaa mistään geeneistä? Miksi niin typerästä aiheesta edes piti tehdä essee, eikö olisi riittänyt jos olisi pitänyt tehdä tehtäviä? Hänelle se ainakin olisi sopinut paljon paremmin.

Nörttityttö ei ollut varma kuuliko oikein, vai kuvitteliko hän vain toisen mutisseen jotain maajusseista. Koska asia ei selvästi ollut mikään tärkeä, hän ei viitsinyt varmistaa asiaa. Sillä hetkellä häntä eivät maaseudun asukkaat kiinnostaneet. Nyt ainoa asia mikä hänen mieleensä mahtui, oli tuo typerä sade. Hänen vaatetuksensa ei todellakaan sopinut sadesäähän. Jos hänellä olisi ollut edes kunnon takki, niin hän olisi voinut jotenkin sietää tilanteen, mutta tottakai hänellä oli vain huppari mukanaan.

"Ei," Belle vastasi kysymykseen autosta. "Ei mulla ole edes korttia, enkä aio edes hankkia."
Tyttö sipaisi toisella kädellä hiuksiaan, vaikka ne jo olivatkin ihan hyvin. Sitten hän tuijotti hetken ikkunasta ulos ja mietti kehtaisiko sittenkin pyytää Deania tarjoamaan kyydin. Ei kai se niin kamalaa olisi? Tottahan Dean ymmärtäisi, ettei hän halunnut kastua, tuskin tuo itsekään halusi.
"Et sattuisi olemaan oikein kiltti ja tarjoisit mulle kyydin kotiin?" Belle viimein uskaltautui kysymään. "Ei ole tietenkään pakko, voin kyllä soittaa velipuolen hakemaan."
Siitä Belle kyllä oli varma, että Ryan ei suostuisi hylkäämään tietokonettaan hänen takiaan. Ei tuo ollut koskaan tehnyt hänen takiaan mitään sellaista. Tai no, kun tarkemmin ajatteli, olihan Ryan muutaman kerran hakenut hänet koulusta. Silloinkin kyllä vain isäpuolen ja äidin pakottamana.

Oli kieltämättä yllättävää, ettei toisella ollut korttia. Saattoihan tietenkin olla, ettei Belle ollutkaan niin rikas kuin hän oli päätellyt ja ei sen takia ollut halunnut hankkia autoa. Tai sitten tällä oli kuljettaja, joka yleensä kuskasi kortitonta tyttöä paikasta A paikkaan B. Siinä kohtaa Deanin mieleen ei mahtunut sitä vaihtoehtoa, että Belle ei ollut omasta tahdostaan hankkinut korttia ja siinä sivussa autoa.

Dean vilkaisi tyttöä ja kurtisti hieman kulmiaan harkitessaan vaihtoehtoja. Hän ei tuntenut minkäänlaista velvollisuutta lähteä kuskaamaan ketään ympäri kaupunkia. Mutta taas toisaalta... ”Tottakai mä tarjoan, mutta se maksaa vitosen,” nuorukainen vastasi kädet farkkujen taskuissa, vinon hymyn kohotessa huulille. Vaatimus maksusta hieman vesitti käsitettä ”tarjota”, mutta ei hän ollut mikään ilmainen kyytipalvelu. ”Jos ei kelpaa, niin soita sille velipuolellesi, tai ota bussi,” hän lisäsi olkiaan kohauttaen.

Merkiksi siitä, että keskustelu oli hänen osaltaan ohitse, Dean astui ulos kahvilasta. Kädet edelleen taskuissa ja hartiat lähes korvissa hän lähti harppomaan autoaan kohti. Vesisade oli yltynyt jo pienestä tihkusta kunnon sateeksi. Vilkaisu taivaalle osoitti, ettei kyseessä ollut edes mikään pikainen sadekuuro vaan kunnon myräkkä. Taivas oli yhtä harmaata pilvimassaa, auringosta tai sinisestä taivaasta ei ollut tietoakaan. Jo pari metriä ennen autolle pääsemistä Dean kaivoi avaimet taskustaan, painellen käsi valmiina avaamaan kuskinoven lukosta. Hän ei varsinaisesti rakastanut tukahduttavaa hellettä, mutta kyllä se aina vesisateen voitti.

Belle virnisti. Vai piti tarjotusta kyydistä maksaa? No, sama se hänelle oli joutuiko luopumaan vitosesta vai ei, jos siten pääsisi ilman suurempaa kastumista kotiin. Se oli pieni hinta verrattuna siihen, että olisi kastumisen seurauksena saanut jonkun inhottavan flunssan. Se taas olisi ollut esteenä kouluun ja harrastuksiin pääsylle, eikä Belle tietenkään halunnut jäädä muista jälkeen.
Bellelle kyllä kelpasi kyyti, mutta Dean ei jäänyt odottamaan mitä hän vastasi, vaan lähti jo ulos. Niinpä nörttityttö jätti kokonaan vastaamatta, otti vain tavarat mukaansa ja lähti miehenalun perään. Huppu laitettiin suojaamaan hiuksia kastumiselta ja sitten blondi jo astui ulos kahvilasta. Jo pieni hetki sateessa riitti kertomaan, että käveltynä kotimatka olisi ollut juuri niin kurja kuin hän oletti, ellei sitten vielä sitäkin kurjempi.

"Okei, maksan sulle kyllä vitosen," Belle huikkasi sateen kohinan yli Deanille, joka kulki edellä. "Eipähän ainakaan tarvi kastua ihan kokonaan."
Tyttö veti huppua parempaan asentoon ja väisteli pieniä lätäköitä, joita maahan alkoi jo muodostua. Jos hän olisi sillä hetkellä saanut olla jossain kuivassa paikassa, hän olisi saattanut ihan mielellään katsella maahan putoilevia pisaroita. Nyt sellainen ei kuitenkaan innostanut lainkaan.
Kun he vihdoin pääsivät auton luokse, Belle kiersi nopeasti sen toiselle puolelle aikomuksenaan istua tietenkin etupenkille. Ei kai hän nyt takapenkiltäkään viitsisi alkaa huudella ja selittää missä asui?

//Anteeksi lyhyys ^^//

Dean virnisti itsekseen. Toki hän olisi voinut pyytää enemmänkin, mutta tuskin Belle suostuisi maksamaan jos hän yllättäen päättäisi nostaa summaa. Ja olihan viisikin dollaria rahaa. Harppoessaan autolle Dean pohti pitäisikö hänen heittää Belle ensin kotiinsa vai noutaa Lila hoidosta. Ehkä olisi viisaampi viedä Belle ensin kotiinsa, niin ei tarvitsisi ajella ylimääräisiä mutkia pikkusiskon kanssa, joka ei muutenkaan pitänyt autossa istumisesta.

Istuttuaan autoon nuorukainen kurottui avaamaan toisen etuoven, jotta Bellekin pääsisi pakoon sateelta. Tytön istuuduttua autoon Dean käänsi avainta virtalukossa, auton jäädessä hyrisemään tyhjäkäynnille. ”Missä päin sä asut?” Vaikka hän olikin ajellut paljon San Diegossa, niin ei hän sentään mikään taksikuski ollut, joten kaikki kaupungin kadut eivät olleet tuttuja. Navigaattoriakaan hän ei omistanut, kun ei katsonut tarvitsevansa sellaista.

”Saat sitten neuvoa oikean osoitteen, kun päästään lähemmäs,” Dean sanoi painaessaan kaasua ja tehdessään enemmän kuin luvattoman u-käännöksen kadulla. Mitäpä pienistä rikkomuksista, kun poliiseja ei näkynyt missään ja kadulla pystyi enemmän kuin hyvin kääntymään. Tuulilasinpyyhkimet vispasivat viuhaan tahtiin sateen kiihtyessä entisestään. ”Mikset sä ole hankkinut ajokorttia?” nuorukainen kysyi heidän jumittuessa liikennevaloihin.

Belle joutui odottamaan vain pienen hetken verran ennen kuin Dean avasi auton oven ja hän pääsi sisälle. Tyttö istuutui ja toivoi, ettei kastellut toisen autoa. No, tuskin hän oli ehtinyt kastua sen enempää kuin toinenkaan, joten ei kai siitä nyt tarvinnut välittää? Belle laittoi laukkunsa lattialle ja vetäisi sitten hupun päästään. Hän sipaisi hiuksensa ojennukseen, sillä ne olivat sateen mukana tarttuneet inhottavasti poskille.
Sillä hetkellä tyttö oli erittäin iloinen siitä, että käytti vedenpitävää meikkiä. Ilman sellaista hän olisi näyttänyt kamalalta ja Dean olisi varmasti nauranut hänelle. Nyt sellaista ei tarvinnut pelätä ja blondi saattoi rauhassa odottaa kotiin pääsyä.

"Parin kilometrin päässä koululta, tähän suuntaan," Belle selitti. Jos hän olisikin asunut kauempana, pyöräily ja käveleminen olisi voinut olla ankeampaa. Ehkä hän sitten olisi joutunut kulkemaan bussilla? Mieluummin hän käytti turkoosia polkupyöräänsä, se kun ei levittänyt ympärilleen mitään saasteita.
"Joo, kyllä mä sitten neuvon," tyttö vastasi ja tuijotti ulos ikkunasta. Siitä ei tosin paljon nähnyt, sillä se oli pienten sadepisaroiden peitossa. Niitäkin tietysti olisi voinut katsella, jos olisi ollut sopivalla tuulella. Eikä Belle ollut.
"Kuulostaa varmaan aika oudolta, mutta en vaan halua korttia. Ei musta ole autokuskiksi ja en halua ajaa millään saastuttavalla peltikasalla," tyttö vastasi kysymykseen. "Ei mulla oikeastaan ole autolle mitään käyttöä, kun pyörällä pääsee melkein mihin vaan. Ja bensatkin maksaa, haluan säästää rahat johonkin ihan muuhun."