Tea and chocolate

Dean nyökkäsi lyhyesti. Toisaalta hän oli ottanut tajuamattaan riskin luvatessaan Bellelle kyydin pelkän vitosen hintaan, tyttöhän olisi voinut asua vaikka kaupungin toisella laidalla. Belle ei tosin vaikuttanut miltään huijarilta vaan kiltiltä tyttöseltä – siis tyttöseltä, joka oli eksynyt parhaankaverinsa poikaystävän kanssa sänkyyn, mutta sanoi suorittaneensa katumusharjoituksensa asian suhteen. Dean hymähti itsekseen. Ulkokuori oli tosiaan usein petollinen.

Hetken ajan nuorukainen ehti jo katua kysyneensä edes autolla ajamisesta. Hän ehti hetken ajan pelätä joutuvansa tyrkkäämään Bellen ulos autosta seuraavien liikennevalojen kohdalla, jos tämä alkaisi paasata luonnonsuojelusta ja autojen hiilidioksidipäästöistä. Oikeastaan se olisi ollut aivan helvetin tekopyhää, kun toiselle kuitenkin kyyti kelpasi. Luojan kiitos saarnoilta vältyttiin, eikä muut perustelut ajokortittomuuteen olleet aivan päättömiä edes Deanin vinkkelistä. ”Pyörällä sä et selviäisi kuivana kotiisi,” hän totesi. Puhumattakaan siitä miten paljon nopeammin autolla pääsi paikasta toiseen.

Dean käänsi etusormellaan ratin vieressä olevaa viisaria, kurtistaen hivenen kulmiaan epämääräiselle lasinpesuaineruikkaukselle, joka läsähti lasiin. Taas jotain lisää korjattavaa autosta. Ehkä hänenkin kannattaisi sittenkin harkita sitä pyörää... ”Ei sulle muuten tullut mieleen, että mä saatan olla joku massamurhaaja?” Dean kysäisi yllättäen. Mistähän helvetistä asia edes tuli mieleen? Ehkä synkästä säästä, josta puuttui vain enää ukkonen, jotta se olisi ollut otollinen kummitusjuttujen kertomiseen.

"No se on kyllä totta," Belle myönsi. Kyllä hän tiesi, ettei pyörällä ajaminen ollut mikään paras tapa matkustaa sateisella säällä, niin kuin ei ollut kävelykään. Toisinaan Belleä kadutti päätöksensä olla hankkimatta korttia. Vielä mikään ei kuitenkaan ollut saanut häntä vakuuttuneeksi siitä, että moisesta läpyskästä olisi hänelle jotain hyötyä. Tuskin hän edes oppisi ajamaan autoa. Ei hän jaksanut keskittyä seuraamaan liikennettä, hän vain olisi törmännyt heti johonkin puuhun, pahassa tapauksessa ihmiseen.
"Pysynpähän hyvässä kunnossa kun pyöräilen," tyttö totesi ja vilkaisi Deania. Kyllä tuokin näytti olevan ihan hyväkuntoinen. Ei mikään liikaa hampurilaisia ahminut kaveri, joka tuskin jaksaisi juosta metriäkään. Velipuoli oli sellainen, ainakin melkein. Ei Charlie koskaan käynyt edes lenkillä. Belle ei ollut koskaan voinut käsittää, miten joku saattoi päästää itsensä täysin rapakuntoon. Itseään hän ei edes osannut kuvitella elämään ilman minkäänlaista liikuntaharrastusta.

"Ei mulle tullut," Belle totesi ja katsoi poikaa nyt entistä tarkemmin. Ei tuo tosiaan näyttänyt hänen mielestään sellaiselta kuin kauhuleffojen murhaajat. Tai no, oli hän nähnyt kyllä muutaman sellaisen elokuvan, jossa murhaaja oli ollut juuri se kilteimmän ja vähiten epäilyttävän näköinen kaveri.
"Et kai sä vaan ole sellainen?" tyttö kysyi. Ei hän tietenkään tosissaan pelännyt sellaista. Kai Dean olisi käyttäynyt jotenkin oudosti, jos olisi ollut joku murhamies?
"Mun mielestä et ainakaan näytä murhaajalta," Belle totesi. "Mutta voihan ulkonäkö tietysti aina pettää."

Pitikin alkaa puhua murhista. Bellen alkoi tehdä mieli katsoa jotain kauhuelokuvaa. Siitä olikin jo aikaa, kun hän oli viimeksi niin tehnyt. Ehkä siis pitäisi toteuttaa idea, heti vain kun aikaa olisi.
"Nyt kun olis aikaa, niin voisin kattoa jonkun hyvän kauhuleffan," tyttö lausui ajatuksensa ääneen. Hän olisi ihan hyvin voinut illalla katsoa jonkun hyvän elokuvan, jos vain saisi läksyt ja muut hommat ajoissa tehtyä.
"Vai aiotko sä tehdä tästä matkasta kauhuleffan ja viedä mut johonkin syrjäiseen metsään?" Belle vitsaili. "Ei kannata. Saat vaan omantunnontuskia jos satutat viatonta ja avutonta tyttöä jotenkin."

Dean pudisti päätään. No jaa, hän tuskin olisi edes myöntänyt asiaa Bellelle, jos hänellä tosiaan olisi ollut takakontissa kirves, jolla paloitella varomattomia ihmisiä. Kuitenkin pelottavin ase, joka takakontista löytyi oli rengasrauta, eikä sekään ollut päässyt osalliseksi murhaleikkeihin. ”Eikös murhaajat yleensä ole just niitä joita vähiten epäilisi?” hän huomautti. Jos joltain mummelilta olisi kysytty, niin tämä olisi taatusti osannut leimata Deanin hulluksi sarjamurhaajaksi ja mummojen kauhuksi.

Tytön idea ei ollut yhtään paskempi – ei siis sillä, että Dean olisi ollut kutsumassa itseään leffailtaan. Jos hän kauhuleffoja katsoisi, niin se tapahtuisi ylhäisessä yksinäisyydessä. Heidän huushollissaan oli tosin useinmiten turha edes haaveilla voivansa tuijottaa rämää telkkaria rauhassa.

”Luuletko sä, että murhaajilla on omatunto?” Dean kysäisi. Hän hieman uskalsi epäillä asiaa. Sen sijaan, jos hänellä olisi ollut yhtään kierompi huumorintaju, olisi hän saattanut yllättäen ottaa suunnaksi kaatopaikan tai jonkin epämääräisen osan laitakaupungeista. Toki ihan vain kiusatakseen Belleä, ei hän helvetti ketään rupeaisi paloittelemaan. Suunta pysyi kuitenkin oikeana ja säikyttelyt saisivat jäädä toiseen kertaan.

”En mä tosin ihan kenen tahansa vieraan kyytiin lähtisi, jos olisin eukko.” Tämän kokoiseen kaupunkiin mahtui jos jonkinlaista hullua, eivätkä ne kaikki todellakaan juoksennelleet rääsyissä pitkin katuja huutelemassa käsittämättömiä. Mutta mikäpä hän oli asiasta Bellelle saarnaamaan.

"No ei tietenkään aina," Belle sanoi. "Ne murhaajat vaikuttaa joissain leffoissa välin liiankin vaarattomilta, siks niitä on aika helppo epäillä. Mutta no, en mä sitten tiedä tosielämästä paljonkaan. Kai niitä murhaajia on vaikka minkä näköisiä."
Kun antoi mielikuvitukselleen vallan, oli helppo kuvitella ketä tahansa murhaajaksi. Onneksi Bellelle ei yleensä käynyt niin, muuten hän varmasti olisi seonnut lopullisesti. Monen mielestä hän oli täysi sekopää jo nyt, ihan vain siksi että sattui uskomaan kummituksien ja avaruusolioiden olemassaoloon. Deankin olisi aivan varmasti pitänyt häntä tärähtäneenä, jos olisi saanut tietää asiasta.

"No joo, eipä niillä kyllä sellaista taida olla," Belle myönsi. "Ainakaan jollain sarjamurhaajilla. Mutta kai nyt joitakin saattaa edes pikkuisen kaduttaa jälkeenpäin. Tai en mä tiedä, kun ei ole kokemusta."
Eikä sitä kokemusta kyllä varmasti edes tulisi, siitä hän oli täysin varma. Ei hän olisi pystynyt tappamaan edes kissanpentuja, joita tiesi joidenkin upottavan suohon päästäkseen niistä eroon.

"En mäkään nyt ihan kenen tahansa kyytiin lähde," Belle totesi. Jos Dean olisi ollut hänen mielestään liian pelottavan näköinen, niin hän olisi suosiolla jäänyt kahvilaan odottamaan sateen loppumista. Ei hän olisi mennyt edes kiltin näköisen miehen kyytiin, jos tuo olisi ollut joku täysin tuntematon, paljon vanhempi ja käyttäytynyt kohteliaasti. Dean kuitenkin oli suunnilleen saman ikäinen, kävi samaa koulua, eikä ainakaan kahvilassa ollut vaikuttanut siltä, että olisi juoninut jotain hänen päänsä menoksi.
"Mutta hei, mua alkaa kohta oikeesti pelottaa jos vielä puhutaan tämmöisiä juttuja," Belle naurahti. "Joten jos vaikka jätetään nää murhaajapuheet sikseen."

Dean olisi taatusti pitänyt Belleä kajahtaneena, jos tämä olisi alkanut avautua kummitusten ja avaruusolioiden suhteen. Nuorukaisen oma näkemys kun sekä kummitusten ja avaruusolioiden suhteen oli se, ettei kumpiakaan tosiaankaan ollut olemassa ja ne ”todisteet” joita asiasta oli, olivat vain joidenkin idioottien salakähmäisten järjestelyjen tulos. Niin kuin esimerkiksi jotkin helvetin ympyrät viljapelloissa. Joku juoppo maajussi oli vain todennäköisesti lähtenyt ajelemaan kännissä traktorillaan pitkin maitaan.

”Mä saan siis olla imarreltu,” Dean totesi kuivasti. Oli tosiaan Bellen onni, ettei hän ollut mikään psykopaatti kirvesmurhaaja – ja toisaalta toinen sai olla tyytyväinen sen suhteen, että omasi sen verran järkeä, ettei ainakaan omien sanojensa mukaan olisi lähtenyt kenen tahansa tuntemattoman kyytiin. Ääneen Dean ei asiasta mitään maininnut, silloin olisi maailmankirjat olleet jo pahasti sekaisin, jos hän olisi alkanut kehua jonkun järjenjuoksua.

Dean kohautti olkiaan sen merkiksi, että hänelle ei niinkään ollut väliä puhuivatko he murhaajista vai halinalleista. Noista kahdesta tosin jos täytyi valita, niin ennemmin hän olisi ensimmäisistä puhunut. Mutta aivan hyvin he voisivat hänen puolestaan olla hiljaakin, ei se ollut mikään ongelma.

Sade laantui hieman, eikä kadun tillisteleminen ollut enää aivan niin työlästä kuin pahimman kuuron aikaan. Kuskinpuoleinen tuulilasinpyyhkijä olisi pitänyt vaihtaa jo aikoja sitten, mutta Dean oli onnistunut lahjakkaasti välttelemään hommaa, vaikkei se sinällään edes ollut suuritöinen homma. Ehkä asia oli juuri sen takia lykkääntynytkin jatkuvasti; Deanista autojen rassaaminen oli hauskinta juuri silloin, kun kyseessä oli jokin suurempi projekti, johon sai käyttää aikaa ja siivittää hommaa kiroilemalla kuin turkkilainen.

"Niin kai sitten, vaikka ei kyllä ollut tarkoitus imarrella," Belle totesi. Hän kohdisti mielenkiintonsa jälleen sadepisaroihin ikkunalasissa, vaikkei niissä mitään erikoista ollutkaan. Niiden läpi oli kuitenkin hankalaa katsella, sillä kaikki näytti sumealta, eikä se ollut mukavaa.
Dean ei vaikuttanut järin innokkaalta puhumaan mistään. Ainakaan tuo ei keksinyt mitään uutta puheenaihetta, joten Belle joutui hoitamaan sen puolen. Eikä hän keksinyt mitään, mikä olisi saattanut kiinnostaa toista. Itseään kiinnostavia aiheita hän keksi montakin, mutta tuskin vaatteet, meikit ja muut tyttöjen jutut kiinnostivat Deanin kaltaista ihmistä.

Hiljaisuus alkoi kuitenkin tuntua liian kamalalta, joten jotain oli pakko keksiä, ettei koko loppumatkasta tulisi niin ankea.
"Toivottavasti ei sada koko loppuiltaa," Belle totesi. Sinänsä häntä ei olisi haitannut vaikka sataisi vielä yölläkin, eihän hän ollut mihinkään ulos enää lähdössä. Sateen takia seuraavana päivänä kadut olisivat kuitenkin märkiä ja täynnä lätäköitä, joita sitten saisi pyöräillessä väistellä. Tiet onneksi eivät olleet kuoppaisia niin kuin jossain maaseudulla, joten tuskin lätäköitä olisi kovin montaa.

"Ja toivottavasti huomenna on parempi sää, mä kun aattelin mennä huomenna rannalle," tyttö lisäsi. Hän ei ollut vähään aikaan ehtinyt käydä uimarannalla, mutta huomiseksi ei ollut tiedossa mitään kummempaa menoa. Läksytkin voisi tehdä rannalla, saisi olla siellä pidempään.

Deanilta oli jäänyt sen päivän säätiedotukset kuuntelematta, joten hän ei osannut vastata Bellen sanoihin muutoin kuin olankohautuksella. Hänelle ei niin järin väliä ollut satoiko vai paistoiko, kummassakin oli nimittäin huonot puolensa. Sateella tietenkin se, että kaikki oli vittumaisen märkää, paisteella taas oli koko ajan kuuma. Kuumimpina päivinä ei tarvinnut kuin maata kotona sohvalla ja silti hikoili kuin maratonin jäljiltä. Siinäpä vasta puheenaihe olisi ollutkin heille kahdelle. Hikoilu.

”Mä en tajua auringonottamista,” Dean tokaisi. Nuorukaisen ihoa katsoessa näki, ettei hän tosiaankaan viettänyt luppoaikaansa aurinkoa palvoen. Hänen ulkoilunsa käsittivät pitkälti juoksulenkit, Lilan vahtiminen ulkona tai auton rassaamisen (jossa ei tosin paljoa aurinkoa saanut, jos vietti suurimmanosan ajasta auton alla tai konepellin suojassa). Siinä ei paljoa ehtinyt ruskettua, eikä hänen ihonsa muutenkaan ollut sellainen, johon rusketus olisi tarttunut herkästi.

Heidän lähestyessään koulua Dean vilkaisi Bellen suuntaan. ”Mihin tästä?” Jostain syystä tuntui nololta kysellä ajo-ohjeita. Vielä typerämpää olisi kuitenkin ollut eksyä vain sen takia, ettei voinut suutaan avata kysyäkseen minne suuntaan piti seuraavasta risteyksestä kääntyä, joten nuorukaisen ei auttanut kuin niellä ylpeytensä.

Jalkakäytävän vierelle oli pysähtynyt kaksi autoa, joiden kuskit seisoivat autojensa vieressä huitoen käsillään ja huutaen päät punaisina toisilleen. Toisen auton kylkeen oli painunut komea lommo ja toisen auton etuvalo näytti olevan mäsänä. ”Ääliöt,” Dean jupisi itsekseen kun he ohittivat kolaripaikan. Jos ei osannut ajaa, niin ei pitänyt lähteä törmäilemään muihin.

"Ai," Belle tokaisi kun Dean kertoi, ettei tajunnut auringon ottamista. Eivät kaikki tietenkään halunneet kärventää itseään auringon paahteessa. Belle halusi, mutta hän nyt ei edes kärventynyt, jos vain muisti käyttää riittävästi suojakertoimia. Hän ainakin oli mieluummin hiukan ruskettunut kuin aivan kalpea. Solarium olisi tietysti ollut ihan hyvä vaihtoehto, mutta rannalla loikoilu oli mukavampaa. Aurinko oli kuitenkin aurinko, eikä sitä voinut nörttitytön mielestä korvata millään laitteilla.
"Mun mielestä on vaan jotenkin tosi mukavaa makoilla auringon paisteessa," Belle selitti. "Vaikka saahan siinä varoa ettei pala, mutta muuten se on ihan parasta."
Belle oli jo pikkutyttönä viihtynyt auringossa, eikä hän ollut siitä mieltymyksestään kasvanut eroon. Kai hän osaisi nauttia auringosta vielä vanhanakin.

"Tosta seuraavasta risteyksestä vasemmalle ja sieltä sitten toisesta tienhaarasta oikeelle," Belle neuvoi. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi kolaripaikalle. Taas oli helppo onnitella itseään siitä, ettei ajanut autoa, tai omistanut sellaista. Autojen korjaaminen oli kuulemma melko kallista puuhaa ja tyttö oli varma, että hänellä olisi saattanut olla sellaiseen tarvetta liiankin usein.
"Oho," Belle lausahti heidän ohittaessaan paikan.
Jos nyt olisikin käynyt niin, että Deanin auto olisi kolhiintunut, niin olisiko hänen ehkä pitänyt maksaa korjauskulut? Ei kai sitä reittiä olisi välttämättä edes tarvinnut käyttää, jos hän ei olisi tarvinnut kyytiä? Tyttö karisti ajatuksen mielestään. Ei kannattanut suotta miettiä mitään onnettomuuksia, joita omalle kohdalle saattoi sattua. Pian niitä tapahtuisi oikeasti.

"Ootko sä koskaan kolaroinut?" Belle ei voinut olla kysymättä. Hän oli ehkä liian utelias, mutta ei voinut sille mitään. Sellainen hän vain sattui olemaan. "Eihän se tietenkään mulle kuulu, mutta kunhan kysyin."
Tyttö toivoi, ettei toinen ainakaan loukkaantuisi hänen uteluistaan, vaikka ei kai hänen kysymyksessään mitään pahaakaan ollut. Tottahan se herätti kaikenlaisia ajatuksia, kun sattui näkemään kolaripaikan ihan vierestä.

Dean kohautti aavistuksen olkiaan kuin kuitatakseen asian sillä, ettei vieläkään käsittänyt auringossa makaamisen mukavuutta. Tukahduttavan kuuma siinä vain tuli, ei mitään muuta. Paitsi ehkä hänkin olisi ymmärtänyt asian sitten, jos olisi omistanut uima-altaan. Ehkä hänkin olisi siinä tapauksessa viihtynyt uimapatjalla maaten, kaljapullo kädessä, kun tarvitsi vain kääntää kylkeä ja hulahtaa viileään veteen. Heidän rötiskönsä pihassa ei kuitenkaan ollut muuta uima-allasta muistuttavaa kuin Lilan kahluuallas, eikä siinä pahemmin pystynyt kroolailemaan.

Bellen ohjeiden mukaisesti nuorukainen kääntyi vasemmalle. Liikenne oli hidastunut kolarin takia – ilmeisesti ihmiset ajattelivat säästyvänsä itse peltivahingoilta matelemalla kuin etanat. Sitä hän ei osannut edes ajatella, että he olisivat joutuneet kolariin. Miksi olisivat, ellei joku idiootti olisi ajanut väärällä kaistalla tai muuta fiksua?

Kysymys ei ollut nuorukaisen mielestä liian tungetteleva, mutta silti hänen täytyi harkita, mitä siihen vastaisi. Totuuden vai jotain muuta? ”Kerran,” hän murahti lopulta. Siitä ei varmaan kannattanut mainita mitään, että auto oli ollut varastettu ja hän oli paennut paikalta nopeammin kuin kukaan oli ehtinyt 'kissaa' sanoa. ”Enemmän mulla on ollu läheltä piti- tilanteita.” Oliko edes yllätys, jos ajeli samalla tavalla kuin Dean normaalisti ajeli? Eipä oikeastaan.

”Kolarissa mä ainakin istun mieluummin autossa kuin pyörän selässä,” Dean totesi. Niissä kolareissa autoilija oli se, joka todennäköisemmin selvisi vähemmillä vammoilla kuin pyöräilijä.

"Ja ilmeisesti ei käynyt kovin pahasti," Belle totesi. "Mun veli on kanssa muutaman kerran kolaroinut, kerran se joutui kyllä ihan sairaalaan asti. Onneks ei kuitenkaan sattunut mitään kamalan vakavaa. Toi on kanssa yksi syy miksi mä en ole korttia halunnut hankkia. Ehkä mä jotenkin säikähdin niin pahasti sitä tapausta."
Bradley oli tosiaan kolaroinut itsensä sairaalakuntoon. Se ei kuitenkaan ollut veljen syytä, että niin oli käynyt, vaan joku keski-ikäinen rattijuoppo oli ajanut päin punaisia, eikä Bradley ollut ehtinyt väistää tarpeeksi kauas. Kaikeksi onneksi isoveljeltä ei ollut mennyt mikään poikki, murtunut vain. Sekin oli ollut Bellen mielestä jo liian paha juttu, vaikka tapahtuihan sitä pahempiakin asioita ilman autoa. Paljon helpompaa oli satuttaa itsensä vaikkapa ruokaa laittaessa tai siivotessa. Jos auton hallitsi, niin silloin sillä ajaminen oli oikeasti turvallista. Jos taas ei hallinnut edes perunan kuorimista, niin se oli hyvinkin vaarallista sormien kannalta.

"No joo, onhan se kyllä ihan totta että silloin autossa on turvallisempaa. Ja ukkosella kanssa. Mutta pyöräily taitaa kyllä olla mun juttu enemmän kuin mitkään moottorihärvelit," Belle totesi. "Kuitenkin joskus kymmenen vuoden päästä omistan pari isoa maasturia joilla kurvailen pitkin katuja. Tosin nyt pelkkä ajatuskin tuntuu ihan utopistiselta. En mä edes osaa kuvitella itseäni auton rattiin."
Silloin tällöin hän oli kyllä harkinnut ajokortin hankkimista, mutta sitten hän aina muistutti itseään siitä, kuinka kallista auton pito pidemmän päälle tulisi olemaan ja kuinka paljon puhtaampaa maailmassa olisi ilman autoja. Loppupeleissä Belle oli kuitenkin melko varma siitä, ettei hankkinut ajokorttia siksi, että oikeasti pelkäsi autolla ajamista. Sitä hän ei voinut tietenkään myöntää kenellekään, hyvä jos itselleen. Oli paljon parempi uskotella, että halusi vain toimia luonnon parhaaksi. No, kyllä hän sitäkin halusi, ainakin jossain määrin. Maailma olisi hänen puolestaan saanut olla paljon parempi ja puhtaampi paikka elää.

Pian auto lähestyi jo seuraavaa risteystä josta piti kääntyä. Enää ei ollut pitkä matka kotiin, eikä myöskään pitkä aika siihen, kun täytyisi aloittaa esseen sepustaminen. Sen kun saisi tehtyä, niin voisi rentoutua kaikessa rauhassa.
"Tosta nyt siis oikealle. Se on sitten viides talo tällä puolella, sellanen valkoinen," tyttö selitti, alkaen sitten penkoa laukusta rahapussiaan. Hän aikoi ihan tosissaan maksaa kyydistä, kun oli jo kerran luvannut.

Dean pudisti päätään. Hänelle ei tosiaan ollut käynyt pahasti, autosta ei sen sijaan voinut samaa sanoa. Jo pelkkä airbagien poksahtaminen oli todennäköisesti tullut maksamaan omistajalle melkoisesti, peltivahingoista nyt puhumattakaan. Kuinka kauan hänen moukan tuurinsa kestäisi vastaavissa tilanteissa, sitä nuorukainen ei tiennyt, eikä aikonut rasittaa asialla päätään. ”Aiotko sä lopettaa pyöräilynkin, jos sä kaadut ja polvet menee ruvelle?” Siinä tapauksessa kannattaisi varmaan kääriytyä kuplamuoviin ja pysytellä kotonaan.

Ajatus siitä, ettei olisi osannut ajaa autoa tai omistanut autoa, tuntui Deanista lähinnä utopiselta. Liikkuminen olisi ollut siinä tapauksessa pelkästään julkisten tai omien jalkojen varassa. Niin tai sen polkupyörän. Ehkä se olisi siinä tapauksessa onnistunut, jos olisi asunut aivan keskustassa tai jossain New Yorkissa, jossa yksityisautoilu oli lähinnä typerää ruuhkien takia.

Dean hiljensi vauhtia laskeskellessaan taloja. Kulmat kurtistuivat hivenen hänen mittaillessaan taloa katseellaan. Enää ei tarvinnut arvailla oliko Bellen laukku aito vai piraatti. Hevonperkele, nuorukaisen olisi pitänyt ymmärtää kiristää enemmän rahaa kyydistä. Kymppi lisää olisi ollut passeli. Samaan hintaan Belle olisi varmaan mennyt vaikka taksilla kotiinsa.

Auto liukui jalkakäytävän viereen ja Dean jätti sen tyhjäkäynnille. Pihaan hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta ajaa, vaikka Belle saattaisi kastua matkalla sisälle. Hän ei halunnut, että tytön vanhemmat tai sisarukset tai yhtään kukaan alkaisi kysellä kenen kyydissä tämä oli tullut kotiin, jos sattuisivat näkemään auton. Saattoivathan he tietysti nähdä sen tästäkin, mutta aivan yhtä todennäköistä se ei ollut.

”Vitonen.” Ilmekään ei värähtänyt Deanin ojentaessa kätensä Belleä kohti, odottaen saavansa rahan. Hyväkäytöksinen nuorimies olisi kuitannut kyydin pelkällä kiitoksella, mutta valitettavasti kunnolliset käytöstavat harvoin kuuluivat Deanin repertuaariin.

"En tietenkään, tykkään pyöräilystä ihan liikaa," Belle vastasi. Hänelle pyöräily oli niin mieluisa kulkutapa, ettei hän halunnut siitä luopua. Autot taas olivat jotenkin niin hankalan oloisia kapistuksia. Jos hän oli täysin rehellinen itselleen, niin totuus oli se, että hän pelkäsi opetella ajamaan autolla. Tekosyynä käytettiin ties mitä saastuttamisesta vaarallisuuteen. Joskus Belle oli halunnut oman auton, sellaisen hienon punaisen urheiluauton, jolla olisi sitten aina ajellut kouluun ja saanut toiset kateellisiksi. Mihin se Belle oli kadonnut, sitä hän ei tiennyt. Ehkä hän vain oli lukenut liikaa auto-onnettomuuksista ja katsonut liikaa elokuvia, joissa autokuskeille tapahtui ties mitä hirveää.
Yleensä, kun Bellelle tuli mieleen tuo typerä pelko, hän yritti karistaa ajatuksen tiehensä mahdollisimman nopeasti. Joskus tuntui, että hän oli omilla puheillaan saanut itsensä vakuutettua siitä, että oli monta hyvää syytä olla ajamatta autoa. Jos vain tahoi keksiä syitä, niin kyllä niitä aina löytyi.

"Tuo on meidän talo," Belle kertoi heidän saapuessaan viidennen talon kohdalle. Talo oli valkoinen ja sen näköinen, että hölmökin tajusi, ettei siellä voinut ihan köyhää väkeä asua. Belle oli jo saanut lompakkonsa esiin ja etsi nyt sopivaa seteliä. Hän tietenkin toivoi, että olisi voinut olla maksamatta. Ei ollut mikään herrasmiehen teko pyytää rahaa. Itsehän hän kyllä oli tarjoutunut maksamaan, mutta niinhän se oli, että mikäli Dean olisi ollut todellinen herrasmies, hän olisi kieltäytynyt rahasta. Nyt nuori mies kuitenkin oli jo innolla ottamassa rahaa vastaan.

"Tuossa," tyttö sanoi ja ojensi setelin toisen kouraan. "Kiitos vielä ihan hirveästi kun vaivauduit tuomaan mut tänne. Toivottavasti tästä nyt ei ollut liikaa riesaa."
Belle avasi auton oven ja heilautti vielä kättään hyvästiksi. Sitten hän lähti kipittämään reippaasti kohti ulko-ovea, toivoen, ettei ehtisi siinä lyhyellä matkalla kastua enempää kuin oli jo kahvilan luona ehtinyt kastua. Kuumaan suihkuun hän ainakin menisi ensimmäisenä, sillä kipeäksi hän ei tosiaan halunnut tulla.

//Tää taisi sitten olla tässä. Kiitos paljon pelistä :--D //

Dean runttasi setelin taskuunsa. Saisi sillä aina tupakka-askin ostettua, jos ei muuta iloa keksisi repiä ylimääräisestä vitosesta. Bellen kiitoksille hän vain nyökkäsi lyhyesti, pudistaen sen jälkeen yhtä lyhyesti päätään. Ei hän olisi lähtenyt toista kyyditsemään ollenkaan, mikäli se olisi tuntunut ylitsevuotavan vaivalloiselta. Nyt vain pitäisi kiiruhtaa noutamaan sisko päivähoidosta ja yrittää keksiä, millä tämän ruokkisi.

Käden heilautus kirvoitti nuorukaisesta sen verran eloa, että hän nosti toista etusormeaan aavistuksen ylöspäin. Tuskin Belle sitä näki, mutta eipä hän mikään vilkuttelija ollutkaan. Tytön kierrettyä auton ja painellessa pihatietä pitkin kohti kotitaloaan, Dean laittoi vaihteen päälle ja kaasutti pois paikalta. Ehkä hänen pitäisi harkita taksikuskiksi rupeamista. Pimeäksi sellaiseksi, tietenkin.


((Tuli joku maailman tönköin lopetus minun osalta, mutta pakko oli vielä jotain väsätä :D. Kiitos itellesi pelistä.))