I should have been a tsin-tsi for you.

Paul istuskeli huoneessaan työpöytänsä ääressä ja vilkuili kelloa vähän väliä. Hän taputteli hermostuneesti käsillään polviinsa, ja toivoi ajan kuluvan nyt nopeammin - myöhemmin sen saattoi toivoa kuluvan hitaammin. Pian Marjorie olisi täällä, ja he saisivat olla hetken kahden. Isä tulisi vasta jälkeen päin kotiin, mikä oli oikein hyvä asia. Paul ehtisi sopia Marjorien kanssa vielä mahdollisista käytännön asioista ihan kasvotusten.

Paul nousi vielä seisomaan, nappasi kamman pöydältä, ja asteli peilin eteen. Hän tarkasti jo varmaan viidettä kertaa, että hiukset olivat hyvin, vaikka eipä poika aiemmin ollut asiasta välittänyt. Olihan kuitenkin jo aikakin alkaa pitää huolta omasta ulkonäöstä, edes hiukan. Vaikka tuskin Marjorie ajattelisi, että Paul olisi jotenkin huonompi, jos hiukset olisivat sekaisin. Tällä kertaa ne nyt vaan saivat olla siististi.
Nuori nörttipoika oli päättänyt alkaa nyt hieman rennommaksi, ja oli yhdistänyt tavallisiin farkkuihinsa kauluspaidan sijaan mustan t-paidan. Kyllähän poika noitakin omisti, niitä vain tuli käytettyä harvemmin.

Paul huokaisi ja päätti lähteä olohuoneeseen odottamaan. Näin hänellä ei ainakaan kestäisi kauaa avata ovi ovikellon soidessa, ja saattaisipa nuori mies nähdäkin Marjorien saapuvan. Istuskellessaan Paul suoristeli sohvatyynyjä ja napsi sohvasta pari kissankarvaa, ja röyhisteli rintaansa. Pitäisihän hänen olla miehekäs isänsä edessä - hänhän oli nyt iso mies jo, kun hänellä tyttöystäväkin oli!

Marjorie oli laitatutunut kotona peilin edessä tavallista pidempään, lähinnä säätäen jotain hiustensa kanssa. Se jokin oli kuitenkin vakaasti päättänyt epäonnistua, itsepäiset hiuskiehkurat olivat saaneet lopulta jäädä vapaiksi. Ehkä niin olikin parempi. Lopulta suortuvat olivat nimittäin asettuneet varsin kauniille kiharoille ja kehystäneet somasti tytön kapeita, hieman lapsenomaisia kasvoja.

Nyt hän kuitenkin istui autossa, jota hänen äitinsä ajoi. Musta, uutuuttaan kiiltelevä auto pysähtyi Paulin talon eteen ja Marjorie hymyili herttaisesti äidilleen, joka oli alkanut viimein tajuta ettei hän ollut mikään pikkutyttö - äiti oli jopa ostanut hänelle uuden, kirjavan mekon. Sellaisen rennon, mutta mukavan tyylikkään. Se oli tytöstä ihana, ja hän oli mielellään pukenut sen päälle. Mekon helma laskeutui polvitaipeen tietämille. Ja yllätys yllätys Marjorien jalassa olivat tällä kertaa keltaiset avokkaat, eivätkä ruskeat saappaat, jotka sillä hetkellä odottelivat neitokaista tämän huoneen kaapissa, piilossa vanhemmilta - jotka saattaisivat hyvinkin heittää ne menemään, jos saisivat käsiinsä.
'' Kiitos kyydistä '', Marjorie sanahti äidilleen ja avasi oven. Tyttö nousi katukiveykselle seisomaan. Äidin ajettua pois hän lähti kävelemään kohti taloa, joka kuului Paulille ja tämän isälle. Hän tiesi, ettei Paulin isä olisi vielä kotona, mutta silti vatsanpohjassa lenteli perhosia. Olisi niin mahtavaa tavata Paulin isä, jota tämän poika niin suuresti ihaili. Ihailihan Marjoriekin vanhempiaan, mutta.. Se oli vähän erilaista ihailua.

Viimeiset askeleet ja hän oli ovella. Sormi painettiin nopeasti, enempiä enää miettimättä, ovikellolle - joka helähti kutsuvasti, merkkinä tytön saapumisesta.

Paul havahtui kuullessaan ovikellon - hän vilkaisi ulos ja näki Marjorien ovella. Miten hän ei ollut lainkaan huomannut tytön saapumista? Ei kai hän sentään kävellen ollut tullut? Paul oli ilmeisesti ollut niin keskittynyt kissankarvojen nyppimiseen, ettei kuullut ulkoa auton ääntä.
Paul nousi ripeästi ylös ja suoristi paitaansa, ja lähti astelemaan eteistä kohti. Eteisessä hän suoristi vielä yhdet kengät, jotka lojuivat lattialla vinossa, ja nousi sitten avaamaan oven.
Paul häikäistyi - ei auringosta, eihän se edes paistanut siihen suuntaan, vaan Marjorien kauneudesta. Tyttö oli jälleen kerran niin ihastuttavan näköinen, ettei Paul olisi tahtonut irrottaa silmiään hänestä.
"Hei - käy sisään", Paul sanahti hillityn iloisesti ja päästi tytön sisään. Hän sulki oven, ja ojentautui sitten suikkaamaan pienen suukon tytön poskelle.
"Anna minä otan takkisi..." Paul sanoi sitten ja otti Marjorien takin pois, ja asetti sen varoen henkariin. Sitten hän käännähti kohti tyttöään, ja hymyili tälle. He olivat hyvin lähekkäin tuossa pienessä eteisessä.

"Tuota..." Paul mietti. "Tahdotko, että mennään minun huoneeseeni, vai oltaisiinko sittenkin olohuoneessa? Kumpi vain sinulle paremmin sopii - voi, sinullapas on kaunis mekko", hän kehaisi sitten ja ojensi sitten kätensä varovasti kohta Marjorien lannetta, ja laski kätensä siihen. Paul tunsi kätensä alla kankaan, mutta tiedosti samalla myös sen, mitä kankaan alla oli. Paul jätti nuo ajatukset kuitenkin vielä pois, varmastihan Marjoriella olisi oikein kaunis lantio, mutta se ei ollut Paulin asia juuri nyt.

Paul auttoi tytöltä takin pois ja kehaisi hänen hamettaan. Miten ihanalta pojan kehut hänestä tuntuivatkaan. Kiitokseksi Marjorie tyytyi kuitenkin vain hymyilemään tuota säteilevää hymyään.
Hän nautti Paulin kosketuksesta tuon laskiessa kätensä hänen lantiolleen. Omat kätensä nuori nainen pujotti poikaystävänsä niskan taakse ja katseli tuon suloisiin, lempeisiin silmiin. Hellästi sormet kutittelivat taas pojan niskaa, samalla kun tyttö kuunteli pojan sanoja.
'' Mennään vaikka sinun huoneeseesi, näkisin sen mielelläni '', Marjorie sanahti vastaukseksi ja kurottautui painamaan punertavat huulensa hetkeksi pojan huulille, jotka tuntuivat pehmeiltä hänen omiaan vasten.

Irrottauduttaan suudelmasta Marjorie pujotti kätensä pojan kädelle ja puristi sitä hellästi, antaen pojan sitten johdattaa häntä huoneeseensa päin. Marjoriesta oli kovin hienoa päästä paremmin näkemään Paulin koti. Olihan hän käynyt täällä kerran, mutta silloin hän oli ehtinyt nähdä vain keittiön ja olohuoneen, jotka ne olivat olleet todella mukavasti sisustettuja ja kotoisia - hänen kotinsa oli liian kruusattu ja pröystäilty, johtuen lähinnä vanhemmista.
Tytön mieleen palasi äidin lista siitä, mitä ei saisi tehdä ja mitä saisi. Mikä olisi soveliasta ja mikä ei. Koskettelu, oliko se vaarallista? Marjorie pyyhkäisi ajatukset mielestään ja keskittyi sitten Paulin perässä kulkemiseen.
'' Isäsi tulee siis vähän myöhemmin? '' Marjorie kysäisi, jotta juttu ei heti sammuisi.

Paul nyökkäsi, ja uppoutui sitten pieneen suudelmaan. Marjorien huulet tuntuivat niin ihanan pehmeiltä ja lämpöisiltä, sitä tunnetta hän ei vaihtaisi mistään hinnasta pois. Marjorien vetäydyttyä Paulin huulille ilmestyi onnellinen hymy - vaikea sellaista oli tällä hetkellä poiskaan pitää.
Paul lähti viemään Marjorieta kädestä pitäen kohti rappusia ja yläkertaa, ja hänen omaa huonettaan. Paul oli siivonnut sen perusteellisesti jo Marjorien ensimmäisen vierailun jälkeen, sillä kyllä hän uskoi huoneen olevan vielä kulutuksessa, tuskin he joka kerta tahtoisivat istua julkisesti olohuoneen sohvalla. Totta kai he tahtoivat olla kahden, joten huoneenkin täytyi olla siisti.
"Kyllä, isä tulee myöhemmin kotiin - en ole aivan varma, milloin tarkalleen, mutta hän kyllä lupasi ilmoittaa", Paul kertoi Marjorielle, ja toivoi tämän tiedon saavan Marjorien hieman levollisemmalle mielelle, jos asia olikin häntä vaivannut.

Pariskunta saavutti Paulin huoneen oven, ja Paul työnsi sen auki. Hän veti Marjorien perässään huoneeseen, ja vilkaisi sitten tämän ilmettä - oliko huone aivan kauhea hänen makuunsa, vai olisiko se juuri sopiva? Seinät olivat hyvin vaalean siniset, joku olisi saattanut luulla niitä valkoisiksi, tai hämärässä jopa harmaiksi. Suoraan edessä oli ikkuna, jonka edessä oli pöytä - pöydällä oli tietokone ja pöydän edessä musta työtuoli. Oikealla oli kirjahylly ja punainen nojatuoli, ja vasemmalla Paulin leveähkö sänky - se ei ollut parisänky, mutta kyllä siihen täysin ongelmitta kaksikin nukkumaan mahtui. Peitto ja tyyny olivat valkoharmaaraidalliset, ja peiton alta pilkisti vaalea aluslakana.
"Tällainen se nyt sitten on - ei mikään ihmeellinen, mutta minä kyllä viihdyn täällä", Paul tokaisi ja asteli sitten kohti sänkyä, veti Marjorien mukanaan, ja istahti. Hänen katseensa osui nojatuolin yllä olevaan pieneen kehystettyyn valokuvaan - siinä oli Paul nuorempana Bobin kanssa. Paul hymähti ja mietti tuota pikkukaveria - se ei ollut koskaan ajatellut, että hän tulisi saamaan niinkin upean tyttöystävän.
"Miten päiväsi on mennyt?" Paul kysäisi sitten, ja katsoi hymyillen Marjorieta silmiin.

Marjorie hymyili lempeästi poikaystävälleen ja istahti sitten tämän vierelle sängylle. Hän katseli huonetta hento hymy huulillaan. Huone oli kodikas, juuri sellainen jollaisen hän haluaisi. Sopivan kokoinen ja suhteellisen avara - hänen omansa oli aivan liian iso ja aivan liian tyhjän näköinen, pienempi huone olisi siis riittänyt vallan mainiosti. Tyttö henkäisi pienesti ja katsoi sitten Pauliin.
'' Sinun huoneesi on ihana, ja sinun näköisesi. Tällaisessa huoneessa olonsa tuntee varmasti mukavasti '', neitokainen sanahti jopa hieman haikeutta äänessään. Hänellä oli kyllä paljon kaikkea, mutta hän ei ollut saanut päättää kovinkaan paljon asioistaan ja kaikki oli tehty hänen makuunsa liian hienostuneeksi ja perheen varakkuutta ilmentäväksi. Ei Marjorieta kiinnostanut varakkuus, vaan aivan toiset asiat. Lukeminen, aidot ystävät, eläimet, tateet ja kulttuurit.. Raha oli kai sekoittanut hänen vanhempiensa pään.

Marjorie naurahti ajatuksilleen ja katsahti tuota kuvaa, jota hän huomasi Paulin katselevan. Samalla hän kuunteli pojan kysymyksen.
'' Hyvinhän se, ei mitään ihmeellistä. Luin hieman ja juttelin vielä äidin kanssa - hän on sellainen höösääjä '', Marjorie vastasi sitten ja hymyili Paulille.
'' Entä sinun päiväsi, miten se on mennyt? '' Marjorie kysyi vielä, hän ei halunnut olla mitenkään epäkohtelias, ja olihan hän myös kiinnostuntu Paulin päivästä.

Varoen Marjorie nojautui poikaa vasten. Hän muisti heidän hetkensä viimeksi Paulin luona, olohuoneessa. Olisikohan se edennyt vielä, jos hänen ei olisi tarvinnut lähteä? Silloin hän olisi rikkonut niiä rajoituksia, joita äiti nyt oli hänelle asettanut - mutta eiväthän vanhemmat olisi sitä edes tienneet, eiväthän he olisi voineet todistaa onko hän tehnyt jotain sellaista Paulin kanssa.
Marjorie sysäsi nuo ajatukset mielestään. Hän kääntyi Paulin puoleen ja kurottautui lähemmäs pojan kasvoja. '' Minä rakastan sinua '', nörttityttö kuiskasi ja painoi huulensa jälleen pojan huulille. Hätiköiköhän hän liikaa, antaessaan tunteiden ja mielen toimia miten lystäsivät.

Paul hymähti tyytyväisenä - huone teki näköjään hyvän vaikutuksen Marjorieen. Eli tuskinpa Paulin täytyisi sisustaa sitä uudelleen tyttöystävän maun mukaan - vaikka ei Paul ollut sitä uskonut alun alkaenkaan. Marjorie oli liian kiltti vaatiakseen mitään sellaista. Se oli kuitenkin tullut hänen mieleensä, sillä kyllä hän oli kuullut tapauksista, joissa tyttöystävä oli määrännyt, miltä pojan huoneen täytyisi näyttää.
"Minäkin luin", Paul vastasi. "Sain yhden kirjan luettua loppuun, nyt vain pitäisi keksiä, mitä lukisin seuraavaksi..." hän mutisi itsekseen. "Ei tässä oikein mitään muuta ole ehtinyt tekemään, juttelimme vain isän kanssa vähän, ja niin."
Paul huokaisi tyytyväisenä, kun Marjorie painautui häntä vasten. Paul silitteli varovasti kämmenellään tytön pehmeää ja lämmintä käsivartta.

Seuraavat hetket kuluivat Paulin mielessä todella nopeasti, eikä hän oikein ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Siitä hän oli kuitenkin varma, että kuuli Marjorien suusta ne kolme suurta, painavaa mutta silti niin ihanaa sanaa. Paul henkäisi, ja sulki silmänsä tuntiessaan Marjorien huulet omillaan. Hän antoi huuliensa elää kuin omaa elämäänsä, ja suuteli Marjorieta kuten hän oli aiemminkin suudellut. Hän piti silmänsä kiinni, kun Marjorie viimein vetäytyi.
Paul istui rauhallisesti paikallaan silmät kiinni, ja mietti, mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tässä tilanteessa, eikä ollut tosiaankaan ehtinyt varautua tähän. Tietysti Marjorie oli hänelle kovin tärkeä, ja nuori nörttipoika piti hänestä enemmän kuin mistään, mutta... Ei hän ollut ehtinyt ajatella koko asiaa. Joko tämä oli rakkautta? Eihän Paul ollut koskaan aiemmin ollut rakastunut, joten hän ei oikein tiennyt sitä itsekään. Silti kaikki tuntui niin kovin aikaiselta - hehän olivat tutustuneetkin vasta vähän aikaa sitten, ja syöksyneet heti samana päivänä seurusteluun.

Paul nieleskeli ja piti silmiään yhä kevyesti kiinni. Hän ei saanut vielä sanaa suustaan, joten hän tyytyi vain aluksi nyökkäämään ja hymyilemään. Ei hän järkyttynyt tai säikähtänyt ollut, vaan vain hieman yllättynyt.
"Sinä olet ihana", Paul kuiskasi sitten hiljaa. "Mutta minä... minä en oikein vielä osaa sanoa... sitä", hän selitti hennolla äänensävyllä. "Vaikka luulenkin, että tämä on sitä - mutta en vain... uskalla vielä sanoa", hän päätti lauseensa ja nielaisi.
Paul avasi silmiään hiukan, jotta näki Marjorien. Hän siirsi kätensä varovasti tytön kädelle ja puristi sitä hellästi.

Marjorie mumahti vaimeasti ja katsoi Paulia hennosit hymyillen. Tytön silmät säteilivät ja hiskiehkurat valuivat kehystäen hänen kasvojaan somasti.
'' Paul, ei se haittaa. Olemmehan me edenneet nopeasti, mutta tuntui vain oikealta sanoa niin.. Ei ollut tarkoitus vaatia sinulta samaa '', Marjorie sanoi hieman miettiväisenä, vaikka tiesikin ettei poika tarkoittanut mitään sellaista. Hän ymmärsi kyllä, että Paulkin mietti heidän nopeata etenemistään. Hän itse ei ollut myöskään koskaan rakastunut kehenkään, mutta nyt hän oli löytänyt jonkun josta piti todella paljon, jonkun joka ymmärsi ja oli tärkeä.. Ja rakkaudesta puhuminen oli tuntunut luonnolliselta.

Tytön silmät katselivat jokaista pientä muutosta pojan kasvoilla, mutta ne eivät löytäneet ainottakaan asiaa, joka olisi huolettanut neitokaista. Niinpä hänen huulilleen kohosi hillitty hymy, joka kuitenkin alkoi pikku hiljaa leventyä ja syventyä. Se hieman erikoinen hymy oli aitoa Marjorieta, eikä sitä näytetty aina.
'' Pitikö tätisi muuten siitä.. Jane Austen kirjasta? '' Marjorie kysyi sitten ja virnisti leveästi. Häntä oli ruvennut mietityttämään, että mahtoikohan tuo kirja todellellakin ollut mennyt Paulin tädille, vai oliko asiassa jotain muuta - vaikka eipä se kovin tärkeä tieto hänelle olisi.
Tyttö henkäisi hiljaa ja puristi hellästi Paulin kättä, sitä jolla poika piteli hänen omaansa. Tyttö painautui jälleen vasten poikaa, laski päänsä tämän olkapäälle ja sulki silmänsä - tämä oli riittävää hänelle, ei hän tarvinnut muuta läheisyyttä - vaikka ehkä joskus, joskus hän haluaisi muutakin. Sellaisia Marjorie ei kuitenkaan miettinyt juuri nyt, vaan keskittyi täysin Paulin vierellä olemiseen.

Paul sai rohkeutta Marjorien sanoista, ja päätti nostaa päänsä pystyyn, avata silmänsä ja hymyillä. Hän käänsi katseensa Marjorieta, ja tunsi suuren onnen tunteen sydämessään. Hänen ei tarvinnut pelätä lainkaan. Saisihan Paul tulkita tunteitaan omaan tahtiinsa, ei hänen tarvitsisi olla uhkarohkea. Paulin mielestä oli kuitenkin hyvä, että Marjorie oli tunnustanut rakkautensa ensiksi - Paul ei olisi pitkään aikaan uskaltanut sanoa sitä, hän oli niin epävarma siitä, miten tyttöä olisi pitänyt seurustelun alussa käsitellä.

Kun Marjorie kysyi Jane Austenista, Paul räjähti hersyvään nauruun - pari kyyneltä vierähti pojan silmästä naurun seurauksena, ja hän pyyhkäisi kädellään poskeaan.
"No tuota, itse asiassa se ei ollut tädilleni... Oikeastaan unohdin koko kirjan - sinun ansiostasi. Tuskin minä enää sitä tarvitsen vinkkeihin, miten tyttöjen kanssa täytyisi käyttäytyä..." Paul naureskeli ja raaputti niskaansa hiukan nolostuneena. Hän kuitenkin kohotti kasvonsa jälleen kohti Marjorieta ja hymyili tälle iloisesti.

Paul tunsi Marjorien käden puristavan omaansa, ja hän kiersi sitten toisen kätensä tytön ympärille Marjorien painaessa päänsä Paulin olalle. Tässä oli hyvä olla, eikä ollut kiire mihinkään. Paul ei ollut muistanut kysyä, miten pitkään Marjorie saisi olla hänen luonaan, mutta ei välittänyt siitä nyt. Muuten hän vain saattaisi alkaa stressata siitä, kuinka vähän aikaa he enää saisivat olla kahden.
Paul silitteli peukalollaan Marjorien kättä ja hengitteli rauhallisesti. Hänelle tulikin jo mieleen, koska he saisivat alkaa käydä yökylässä toistensa luona - isällä ei varmaan olisi mitään sitä vastaan, mutta Paul ei tiennyt vielä, miten Marjorien vanhemmat suhtautuisivat siihen.
"Tuota... miten sinulla meni vanhempiesi kanssa, siis, miten he suhtautuivat kun kerroit, että seurustelemme?" Paul muisti sitten kysyä.

Paulin nauru tarttui myös Marjorieen, joka naurahti heleästi. Kuullessaan Paulin sanat hän ei voinut olla hymyilemättä oikein riemuntäyteistä hymyä. Poika oli niin erilainen kuin muut pojat. Kuka muu lainaisi Jane Austenin kirjan lukeakseen sen itse, saadakseen tietoonsa miten tyttöjen kanssa menetellään`? Mutta ei, Marjorien mielestä se ei ollut typerää - jos joku nyt niin luulee - vaan hupaisuudessaan ihanaa. Se kertoi Paulista paljon.
'' Voi sinua hupsua '', hän naurahti ja antoi sormenpäänsä koskettaa nopeasti Paulin nenänpäätä, kunnes käännyttiin hieman vakavampiin asioihin.

Niin no, Marjorien vanhemmat eivät tosiaan ottaneet asiaa ihan niin hyvin kuin Paulin isä - vaikka äiti olikin viimein tajunnut, että hänen pikku tyttönsä oli oikeasti varttunut jo täysi-ikäiseksi. Se oli kai sitten se hyvä puoli, nimittäin.. No, hänen isänsä ei sitten ottanutkaan asiaa niin hyvin.
'' Äiti otti asian aika hyvin, vaikka rupesikin sitten höösäämään... Isä taas, hän on hieman vaikeampi tapas '', Marjorie mutisi ja katseli Paulia, '' mutta älä huoli, ei hänkään mikään hirviö ole. Ja äiti lupasi puhua hänelle, vaikka en kyllä tiedä mitä siitä tulee. '' Marjorie naurahti pienesti ja loi katseensa jälleen Pauliin.

'' Sun isäs ainakin otti asian hyvi. ''

Paul naurahti ja hymyili nolostuneena, kun Marjorie sipaisi hänen nenänpäätään. No, ehkä hän todella oli hiukan hupsu, ei hän sitä enää kieltääkään voinut. Paul katsoi Marjorien suloisia, nauravaisia kasvoja, ja hänen omille kasvoilleen levisi myös iloisempi, ei niin nolostunut, hymy. Hän kohotti kätensä ja sipaisi hieman Marjorien poskea, ja kallisti päätään.
"Miten sinulla onkin niin nätti hymy?" Paul mietti itsekseen ääneen ja huokaisi onnellisena.

Paul katseli tyttöystäväänsä mietteliäänä, kun tämä kertoi vanhempiensa reaktioista. Hän nyökkäsi lopulta vakavampi ilme kasvoillaan, mutta ei tahtonut huolestua vielä liikaa.
"No, tuota... Toivotaan että ajan kuluessa isäsikin tottuu ajatukseen - ethän sinäkään ole mikään pieni tyttö enää", Paul mietti. "Ja luulisi että minusta voi saada ihan fiksun kuvan, enhän minä ole mitenkään epäsiisti tai sellainen - no, sellainen joiden takia isät pelkäävät tyttäriensä puolesta", hän sanoi naurahtaen.
Paul katsoi Marjorien kauniita silmiä ja nyökkäsi.
"Isä taitaa olla aika rento näiden juttujen kanssa, onhan hän aiemminkin jo kysellyt, että onko minulla tyttöystävää. Ei hän ainakaan kovin yllättyneeltä vaikuttanut. Ja no, kai se on sitten eri asia tyttöjen ja poikien kanssa", hän sanoi olkiaan kohauttaen.

Paul tunsi kännykän värisevän taskussaan ja kuuli pienen piippauksen - tekstiviesti. Hän kaivoi puhelimen oitis taskustaan ja luki viestin.
"Okei, isä tulee suunnilleen puolen tunnin päästä", Paul kertoi, asetti puhelimensa pöydälle, ja katsoi sitten hymyillen Marjorieen.
"Eli ei tarvitse alkaa jännittää ihan vielä, meillä on vielä aikaa olla kahden..." hän tokaisi, ja mietti sitten, mitä voisikaan tapahtua, mikäli edes jompikumpi heistä olisi hiukan rohkeampi ja innokkaampi.

Marjorie naurahti heleästi Paulin mietinnälle ja kallisti sitten hitusen päätään. Ruskeat suortuvat liikahtivat, mutta tyttö sipaisi niitä nopeasti, palauttaen ne näin takaisin aikaisemmalle paikalleen. Paulin kasvoille levinnyt hymy oli nuoren naisen mieleen, vaikkei tuo suuremmin sitä tuonutkaan esille. Ei sitä tarvitsisi tuoda, Paul tiesi hänen mielipiteensä varmasti. Ei kai hän muutenkaan tässä olisi.
Sipaisu poskella tuntui jälleen hyvältä, kuten Paulin jok' ikinen kosketus.

Marjorie oli oikeastaan aika varma siitä, että isä kyllä heltyisi ajan myötä. Viimeistään silloin kun hän näkisi Paulin ja saisi jutella tämän kanssa. Isä nyt oli vähän sellainen suojeleva, oikeastaan vähän oli erittäin lievä käsite herra Carterin kohdalla. Mutta Paul oli kuitenkin aivan erilainen nuorukainen kuin ne, joilta isä häntä halusi suojella - kuten Paulkin totesi. Hän ymmärtäisi varmasti, kun näkisi millainen mies tämä poikaystävä on.
'' Niin, se voi tosiaan olla. Isien pitää sitten kai vain suojella tyttäriään niin kamalasti, pojat ovat sellaisia rohkeita ja... '' Marjorie virnisti ja jätti lauseen kesken. Ei kai tässä nyt sentään olisi tarkoitus aloittaa mitään suurta keskustelua siitä, millaisia pojat ja miehet olivat.

Paulin kännykän piipahtaessa viestin merkiksi Marjorien katseeseen tuli kysyvyyttä. Hänen ei tarvinnut kuitenkaan ääneen kysyä mitään, sillä pian Paul jo kertoi isänsä tulevan n. puolen tunnin päästä.
Marjorie hymyili vastaukseksi Paulille ja laski katseensa sitten hetkiseksi käsiinsä ja hameensa helmaan. Hän mietti hetkisen ja tajusi sitten, ettei olisi itse niin rohkea että voisi edetä, tai ainakaan tehdä aloitetta. Hänen kehonsa tosin halusi koko ajan jotakin, sellaista mitä hänen äitinsä olisi pitänyt epäsoveliaana. Mutta miten paljon nörttityttö janosikaan sitä. Oliko se sitten se kielletty hedelmä, joka asiassa kiehtoi? Vai halusiko hän olla Paulin lähellä, hieman erilaisella tavalla. Ei hänellä ollut kiire edetä, mutta.. Hän oli kuitenkin jo 18, aikuinen nainen, valmis päättämään omista asioistaan.
Kaikista ajatuksistaan huolimatta hän ei osaisi tehdä aloitetta, sen hän tiesi.. Mutta jos Paul uskaltautuisi viemään asioita eteenpäin, menisikö hän mukana? Puolessa tunnissa ehtisi tapahtua paljon, mutta... Marjorie ei tiennyt miten hänen pitäisi olla.

Paul kuunteli Marjorieta vinosti hymyillen ja nyökkäsi. Kyllä hän varmaan tytön isää ymmärsi - varmaan hän itsekin olisi sitten joskus suojelevainen tytärtään kohtaan, varsinkin siinä vaiheessa, kun olisi kyseessä ensimmäinen seurustelusuhde. Paul kuitenkin tiesi, että herra Carter huolehti turhaan, sillä Paul ei ikimaailmassa satuttaisi ihanaa nuorta neiti Carteria, ei sitten millään tavalla, hän ei osaisi edes kuvitella käyttäytyvänsä sillä tavalla! Marjorie oli aivan liian hieno ja ihana tyttö satutettavaksi, ja olihan se niinkin, että Paul itsekin oli niin kohtelias, ettei hän edes osaisi satuttaa toista. Vaikka eihän siitä vielä varmuutta ollut, miten koko juttu etenisi, mutta mihinkään Paul ei tahtonut tyttöään painostaa. Eihän hänellä itselläänkään ollut kiire mihinkään...

Paul siirsi intensiivisen katseensa Marjorien silmiin. Hän tunsi jälleen uppoutuvan niihin hetki hetkeltä yhä enemmän ja syvemmin - pian koko muu huone sumeni heidän ympärillään, eikä Paul huomioinut tai nähnyt mitään muuta kuin vain Marjorien. Paulin kasvoille levisi onnellinen, mutta utuinen hymy, ja silmät siirtyivät ihan vahingossa tytön huulille - nuo ihanat, kosteat, pehmeät, lämpimät, täydelliset huulet. Paul ei voinut tehdä muuta kuin kumartua Marjorieta kohti ja painaa huulensa tytön punahuulille. Suudelma lähti hellästi ja kiltisti, ja hetkisen päästä Paul vetäytyi hieman taaksepäin - vain hieman, heidän nenänsä koskettivat toisiaan.
"Sinä olet niin valtavan kaunis..." Paul kuiskasi ja katseli tyttöä varoen.
Seuraavaksi hän siirsi toisen kätensä Marjorien takaraivolle ja tunnusteli hellästi tämän pehmeitä hiuksia. Paul ei uskonutkaan, mitä hän teki painaessaan huulensa hieman rajummin Marjorien huulille - eikä olisi tahtonut päästää irti.

Kuitenkaan hän ei hylännyt ominaisinta luonnettaan, ja tahtoi varmistaa tytöltä vielä jotakin.
"Tunnetko olosi mukavaksi? Minä, tuota... Voimme mennä jo olohuoneeseen, jos tahdot, mutta... minä vain... sinun huulesi ovat vain liian haluttavat", Paul tunnusti ja punasteli hiukan, mutta kiinnitti huomionsa jälleen tytön huuliin.

Marjorie nautti pojan huulista omillaan. Ne tuntuivat pehmeiltä. Suudelma oli lyhyt ja hellä, eikä tytöllä ollut mikään kiire lopettaa sitä. Mutta silti se loppui, aivan kuin liian äkkiä. Neiti Carter ei ollut koskaan kuvitellut nauttivansa tällaisesta, vaikka olikin siitä monesti iltaisin mielessään haaveillut. Mutta nyt kun se oli omalla kohdalla, se oli ihanampaa kuin mikään hänen aiemmin kokemansa.
Nörttityttö kuunteli poikaystävänsä sanat ja hymyili. Paul oli häntä kohtaan, kuten varmasti kaikkia muitakin, niin kohtelias ja hillitynoloinen, ettei hän voinut parempaa seuralaista toivoa. Vaimea henkäys irtautui huulien välistä Paulin käden pujottautuessa hänen takaraivolleen ja huulien painuessa voimakkaammin ja rajummin hänen huulilleen. Se tuntui uudenlaiselta, mutta ei pahalla tavalla. Vaikka riittiväthän hellät suudelmat hennolle nuorelle naiselle oikein hyvin. Siitä huolimatta Paulin suudelma sai hänet janoamaan jotain aivan muuta.

'' Minun on ihan hyvä olla tässä '', Marjorie vastasi Paulille, jonka katse näytti jälleen kiinnittyvän hänen huuliinsa. Ei se häntä häirinnyt, mutta se oli jotenkin erikoista. Saattoi tietenkin johtua siitä, ettei kukaan koskaan takertunut katsomaan hänen huuliaan, ei ainakaan tuolla tavoin.
Marjorie ei oikeastaan tajunnut mitä teki, kun hän antoi käsiensä pujottautua pojan niskan taakse ja korjasi asentoaan niin, että kuin huomaamattaan istui pian Paulin sylissä, rintamasuunta tähän päin. Huulensa neitokainen painoi hellästi, hieman tapaistaan voimakkaammin pojan huulille ja mumahti vaimeasti sulkiessaan silmänsä, jotka hetkeä aikaisemmin olivat tutkineet pojan kasvoja.

Paulia värisytti, kun Marjorie vastasi hänen suudelmiinsa. Kaikki oli kuin jostakin romanttisesta elokuvasta - vain he kaksi, eikä minkäänlaista häiriötä. Ehkä he saisivatkin nauttia toisistaan maailman ääriin, kaikin kuviteltavissa olevin tavoin...
Suudelmien lomassa Paul koetti hampaillaan Marjorien huulia - hyvin hellästi, mutta pieni näykkäisy se kuitenkin oli. Nuori nörttipoika yllätti itsensä, hän ei edes puraissut tytön huulta irti! Kaikki sujui ihmeen hyvin, näykkäisy oli Paulin olettamuksen mukaan tarpeeksi hellä, mutta uskoi silti Marjorien tunteneen sen.
Missä ihmeessä Paul olikaan oppinut suutelemaan? Ehkä se johtui vain Marjoriesta - hänen kanssaan se tuntui niin luontevalta ja helpolta, eikä Paul uskonut, että hänen tarvitsisi olla tässä vaiheessa mikään monitaituri suudelmissa.

Kun Marjorie hivuttautui hienoisesti Paulin syliin, poika pelkäsi menettävänsä kontrollin. Toisen kätensä Paul ujutti Marjorien selän taakse tukemaan tyttöä, ja niskassa oleva käsi valui olkapäälle. Suudellessaan tyttöä Paul tunsi vastustamatonta kiusausta valuttaa kättä alaspäin tytön etupuolelta - mutta se tuntuisi niin... suurelta. Ei Paulin rohkeus riittäisi siihen, ja mitä jos Marjorie suuttuisi siitä? Silti koko ajatus kiusasi Paulia, eikä jättänyt rauhaan. Tunteet, joita Paul ei ollut ennen kokenut - ne tuntuivat niin vastustamattomilta, mutta silti rohkeus ei riittänyt. Siispä Paulin käsi löysi tiensä ensin hellästi tytön kaulalle ja solisluille - ja sieltä hänen kätensä siirtyi tytön omaa käsivartta pitkin kyljelle, ja sitä pitkin alas lantiolle. Huomaamatta käsi jatkoi kuitenkin matkaansa hellästi tytön reidelle, ja jäi siihen. Pieni huokaus pääsi Paulin suusta, kun ihanat suudelmat tuntuivat aiheuttavan jotakin miehistä Paulin kehossa.

Marjorie tunsi pojan käden selkänsä takana. Hän saattoi epämääräisesti aistia pientä epäröintiä pojan seuraavassa liikkeessä, mutta lopulta toinen käsi niskalta liukui solisluulle ja sieltä tytön käsivartta pitkin alemmas, aina lantiolle - jonne se ei kuitenkaan pysähtynyt. Käsi tavoitti tytön reiden, mutta se ei hätkähdyttänytkään tätä, mikä hämmästyttäisi varmasti jokaista joka tuntee tytön - jopa häntä itseään, jos tajuaisi pitä teki.
Pojan aikaisempi näykkäisy oli saanut neiti Carterin huulet kihelmöimään jännästi - jonkinlaisesta kiihkeydestä tai intohimosta Paulia kohtaan. Nyt hän antautui aavistuksen kiihkeämpään suudelmaan Paulin kanssa, maistellen voimakkaan hellästi toisen huulia, pienoisen intohimon pyrkiessä enemmän näkyviin. Vaikka eipä se intohimo, joka tytön kehossa oli, ollut kovin pientä. Hän ei oikein osannut edes käsitellä sellaista voimaa, minkä vuoksi varmaankin oli ylipäänsä uskaltautunut siirtymään pojan syliin.

Marjorie kiinnittänyt suurtakaan huomiota Paulin huokaisuun, mutta hän saattoi aistia hetki hetkeltä voimakkaamman kihelmöinnin kehossaan. Se ei tuntunut inhottavalta, päinvastoin. Mutta se samainen kihelmöinti houkutteli häntä tekemään asioita, joita hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan tekevänsä, eikä hän ollut edes varma uskaltaisiko tehdä sellaisia asioita - ne olivat kenties vain fantasioita, joita ei oltu tarkoitettukaan toteutettaviksi.
Tyttö ei voinut vastustaa vaimean äännähdyksen irtautumista huuliltaan. Hän piteli silmiään yhä rennosti kiinni, samalla kun suuteli yhä pojan huulia ja antoi käsiensä haroa tuon niskaa ja sormiensa pujottautua pojan hiusten lomaan.

Käsi reidellä tuntui kielletyltä, mutta Marjorie nautti siitä silti. Toinen käsi pujottautui pojan niskalta alaspäin, kankaan peittämälle selälle ja lopulta tyttö siirsi sen pojan kädelle - sille joka lepäsi hellästi hänen reidellään.

Paul tunsi Marjorien kehon lämmön, ja olisi tahtonut painautua vielä paremmin kiinni tyttöön - hän olisi tahtonut, että kahden nuoren ihon välillä ei olisi mitään, ei edes vaatteita. Siihen Paul ei kuitenkaan voinut vielä lähteä, ei hän uskaltaisi, eivätkä he olleet edes keskustelleet sellaisista asioista Marjorien kanssa - vielä.
Tytön kädet tuntuivat ihanalta Paulin niskassa ja hiusten seassa. Poika ei voinut uskoa, miten hyvältä tuntuvia tuntemuksia tyttö saikaan aikaan pelkillä käsillään, ja nyt oli päästy vasta niinkin kilttiin paikkaan kuin niskaan. Paul ei uskaltanut ajatellakaan, mitä kaikkea saattaisikaan olla vielä luvassa - hän ei tahtonut menettää itsehillintäänsä juuri nyt, joten hän sysäsi nuo asiat mielestään.

Tyttöä hän ei kuitenkaan tahtonut sysätä sylistään. Nuori mies tunsi, kun Marjorien käsi asettui hänen kätensä päälle. Käsi oli niin lämmin, niin pehmeä - Paul olisi jo tahtonut tietää, oliko hänen koko kehonsa yhtä ihanan pehmeä. Ja jos olisikin - noh, Paulin koulunkäynti saattaisi kärsiä, mikäli he saisivat olla kahden enemmänkin.
Paul suuteli tyttöään vielä hetken voimakkaasti, mutta hillitsi sitten huultensa voimaa. Hän vei vapaan kätensää Marjorien poskelle ja silitti sitä hellästi, ja vetäytyi sitten huultensa kanssa hiukan taakse päin. Hän hengitti voimakkaasti ja kiivaasti, ja katsoi vakavasti mutta intensiivisesti Marjorieta. Hetken hän yritti tasata hengitystään.
"...mutta mitä sinun vanhempasi sanoisivat, jos saisivat tietää, mitä me olemme jo tehneet?" hän kysyi pieni huoli äänessään, ja vilkaisi sitten kelloaan, ja hänen silmänsä laajenivat.
"Kello on jo noin paljon - isä saattaa olla täällä jo kymmenen minuutin päästä", hän sanoi ja katsoi sitten kaivaten Marjorien silmiä ja huulia.

Marjorie henkäisi vaimeasti, hieman miettiväisenä. Paulin kysymys sai hänet oikeasti miettimään. Niin, mitä hänen vanhempansa mahtaisivatkaan sanoa. Ja mitä jos Paulin isä olisikin tullut ja löytänyt heidät siitä - jos he eivät olisikaan huomanneet hänen tulonsa lähestymistä. Nörttityttö mumahti hiljaa ja silmissä kävi kaihoisuus ja samalla pienoinen pettymys, joka kuitenkin katosi nopeasti tiehensä. Se pettymys liittyi hetken loppumiseen, mutta myös siihen että hän koko ajan teki väärin - hän teki kaiken juuri päinvastoin kuin hänen äitinsä oli hänelle selittänyt. Miten hän saattoikin olla niin itsekäs, että teki tällaista.. Toisaalta, ei hän voinut olla nauttimatta Paulin kosketuksesta, joka tuntui hetki hetkeltä aina vain paremmalta ja jota hän janosi koko ajan entistä enemmän.

Nuori nanen mumahti ja avasi silmänsä paremmin, katsoen rohkeasti Pauliin. Hän meinasi painautua vielä poikaan kiinni, mutta päätti sitten ettei tekisikään sitä. Olisi kenties parempi pysytellä hetki erillään, heidän olisi kuitenkin kyettävä pysymään aloillaan silloin kun Paulin isä oli heidän seurassaan - eivätkä he illallisella hänen vanhempiensakaan seurassa voisi ihan mitä vain tehdä, siitä nyt vasta härdelli syntyisikin.
Marjorie antoi sormiensa leikitellä vielä hetken pojan niskassa, ennen kuin laski ne alas ja hymyili aavistuksen kaihoisasti pojalle.
'' Niin... Vanhempani eivät varmaankaan pitäisi siitä mitä me teemme. Vaikka.. '' hän mutisi, mutta jätti lauseensa kesken. Ei hän viitsinyt sanoa, että olisi kyllä mieluusti tuntenut pojan kädet kehollaan, mahdollisesti tuon paljaan ihon omaa ihoaan vasten. Mutta toisaalta tytön rohkeus ei ehkä riittäisi siihen, hän ei ehkä kykenisi näyttämään vartaloaan paljaana - vaikka jossain vaiheessa hän antaisikin Paulin nähdä sen. Ja Paul saisi olla ensimmäinen, joka hänen paljasta vartaloaan saisi koskea hellin mutta voimakkain käsin.

'' Meidän on kai syytä siirtyä alas? Ettei isäsi ala ihmetellä mitä me täällä teemme '', Marjorie sanahti ja kohottautui vastahakoisesti jaloilleen, jättäen Paulin sylin näin tyhjäksi.

Paulin lantiota kihelmöi. Vaikka? Mitähän mahtoi Marjorie sillä tarkoittaa... Paul olisi niin kovasti tahtonut ajatella sitä pidemmälle, mutta ei kai nyt noin vain voinut laittaa sanoja tytön suuhun. Saattoihan hän tarkoitaa jotakin aivan muuta kuin Paulille ensimmäisenä mieleen tuli.
Paul nyökkäsi Marjorien sanoille, ja jäi kaihoisana katsomaan Marjorieta, ja ajatteli tyhjää tunnetta sylissään.
"Niin, ehkä niin on parasta", hänkin sitten sanoi, ja nousi itsekin pystyyn. Kuitenkin hän kaipasi vielä pientä kosketusta Marjorielta, ja tarttui hellästi tytön käteen.

Paul lähti johdattamaan tyttöään takaisin alakertaan, ja käveli melko hitaasti sormet kietoutuneena Marjorien sormiin. Katse etsiytyi vähän väliä rappusista Marjorien kasvoihin, hän ei vain tahtonut päästää toista silmistään niinkään pitkäksi aikaa. Kohta he olivat jo saavuttaneet alakerran, ja Paul käveli suoraan olohuoneeseen.
"Onko sinulla jano? Unohdin ihan kysyä..." hän kysäisi sitten ja kääntyi seisomaan vastatusten Marjorieta.
"Isä varmaan kuitenkin tarjoaa jotakin ruokaa, jos sinulla nälkä on. Miten on?"
Paul uppoutui jälleen hetkeksi tytön silmiin, ja utuisen lempeä hymy levisi hänen kasvoilleen.

Marjorie hymyili lempeää hymyään, pidellen hellästi pojan kädestä kiinni. Alakerran he saavuttivat nopeasti ja tyttö nautti siitä miten poika käänsi kasvonsa portaikossa useasti häneen. Se katse oli jotenkin niin hellyyttävä, kaikesta miehisyydestä huolimatta.
Kevyt huokaus irtautui tytön huulilta ja samassa hän tajusi kurkkuaan hieman kuivaavan.
'' Itse asiassa, voisin kyllä juoda jotain. Mutta ei ole väliä mitä '', nörttityttö vastasi Paulin esittämään kysymykseen ja sipaisi vapaalla kädellään nopeasti silmilleen siirtyneen hiussuortuvan korvansa taakse, vaikka siellä se ei päässytkään aivan oikeuksiinsa.

Marjorie käveli Paulin kanssa keittiöön, joka oli hänelle suhteellisen tuttu viime kerrasta - tai siis hän tiesi suunnilleen missä oli jääkaappi ja missä uuni ja pöytä. Tyttö virnisti kevyesti ja päästi sitten irti pojan kädestä, istuessaan pöydän ääreen. Hän kurottautui katsomaan ikkunasta ulos. Siitä näki mukavasti tielle, mutta Paulin isää ei vielä näkynyt, mikä oli oikeastaan ihan hyvä. Hän haluaisi vielä hetken tasoitella kiihkeyttään, joka oli päässyt yläkerrassa valloilleen.
'' Syön mielelläni, jos siitä ei ole mitään vaivaa '', neiti Carter sanahti Paulille ja hymyili perään. Häntä alkoi hieman jännittää Paulin isän kohtaaminen, mutta sopivassa määrin - ainakin uskoakseen.

Paul asteli muutaman askeleen jääkaapille, ja kurkisti sisään.
"Meillä on appelsiinimehua, kai se kelpaa?" hän kysäisi, ja asetti tölkin pöydälle. Hän kurotti astiakaapista kaksi lasia, ja kaatoi molempiin mehua - toisen hän ojensi sitten Marjorielle, ja toisesta hörppäsi itse. Hän laittoi mehutölkin hetimiten takaisin jääkaappiin, ja jäi nojailemaan työtasoon.
"Juu, ei siitä mitään vaivaa ole, syömmehän me normaalistikin ruokaa", Paul sanoi naurahtaen, ja virnisti Marjorielle. Tyttöä katsoessaan hän kaipasi jälleen hänen läheisyyteensä, mutta ajatteli yrittää nyt vierottautua hetkeksi - eihän hän kuitenkaan isänsä nähden voisi tyttöä niin kovasti kosketella, tai mitään muutakaan erityistä. Ehkä hän saisi, ja uskaltaisi, pitää tyttöä kädestä kiinni, mutta enepi voisi vain nolottaa.

Paul hengitteli rauhassa ja siirsi katseensa hetkeksi varpaisiinsa. Häntä alkoi punastuttaa, sillä tietenkin häntä jännitti ensimmäisen tyttöystävän esitteleminen omalle isälle. Ei siinä varmaankaan mitään ihmeellistä olisi, mutta totta kai se oli uutta ja erilaista. Siitä hetkestä eteen päin Marjorie saisi kuitenkin viihtyä heidän kotonaan niin paljon kuin voisi, ainakin näin Paul uskoi ja toivoi. Onneksi Paulin isä oli rento.
"Mennäänkö sohvalle odottamaan? Voimme kyllä juoda nämä loppuun olkkarissa, siitä ei ole ongelmaa", Paul kysäisi sitten ja katsoi kysyvästi tyttöystäväänsä.

'' Appelsiinimehu käy hyvin '', Marjorie vastasi hymyillen ja otti hetkeä myöhemmin Paulin ojentaman lasin vastaan. Hän kohotti sen hetkiseksi huulilleen, siemaistessaan nopeasti mehua. Katse oli lukittautunut jälleen Pauliin, vaikkei tyttö oikeastaan edes tajunnut tuijottavansa toista. Sen huomattuaan hän virnisti ohimennen ja kohottautui sitten seisaalleen.

Tyttö nyökkäsi Paulille ja virnisti päälle. Kaikista säännöistä huolimatta hänkin joi kotona mehua milloin missäkin, vaikka eipä sitä ollut oikeastaan kiellettykään. Heillä oli sentään hedelmäkoreja ja muita vastaavia sullottuina sinne tänne suurta taloa, joten jos syöminen oli sallittua, oli varmasti myös juominen. Ja jälleen kerran Marjorien ajatukset olivat kulkeutumassa tytön huomaamatta aivan omille raiteilleen.
Paulin perässä hän lähti kuitenkin kulkemaan olohuoneen suuntaan, muistaen selkeästi viimekertaiset tapahtumat ja hetken, jonka he olivat kokeneet yläkerrassa hetki sitten. Vaimeasti mumahtaen neitokainen istahti sohvalle ja siemaisi mehuaan. Hän käänsi katseensa Pauliin, jolle soi jällene herttaisen hymynsä. Sitten katse käväisi ohimennen kellossa, joka ei kuitenkaan kertonut tytölle mitään.

'' Tämä on hyvää '', Marjorie mutisi saadakseen hiljaisuuden taas loppumaan.

Ompas hyvää tekstiä... xD

Paul istahti sohvalle Marjorien viereen, sopivan lähelle, mutta ei aivan kiinni. Ei hän kuitenkaan kehtaisi istua kiinni tytössä isän tullessa. Mutta ei hän sentään toiselle puolelle sohvaa halunnut istua, se olisi jo liioittelua.
Paul hymyili tytölle takaisin, eipä hän muutakaan voinut, toisen hymy oli niin hurmaava. Hän hymähti tyytyväisenä - olihan appelsiinimehu hyvää, mutta sitä nyt useimmiten ei julistettu ääneen.

"Ihan hetkinen vain enää..." Paul sanoi vilkaisten kelloon. "Pärjäätkö?" hän kysäisi sitten, ja naurahti. Varmasti Marjorieta Paulin isän tapaaminen jännitti, mutta tuskin tyttö nyt pyörtyisi tai juoksisi kauhuissaan karkuun. Samaa Paul ei voinut sanoa itsestään, kun tulisi hänen aikansa tavata Marjorien vanhemmat... Ja varsinkin isä. Hän sysäsi nuo ajatukset kuitenkin oitis mielestään - hän ei aikonut kehitellä herra Carterista mielessään hirviötä.
Paul kuuli auton äänen, ja katsahti taakseen pihalle. Sieltä se isä sitten tuli. Paul hymyili Marjorielle rohkaisevasti.
Paul nousi ylös ja katsoi kohti eteistä, odottaen isäänsä saapuvaksi. Kohta ovi kävi, ja Paulin kasvoille levisi hermostunut hymy.
"Hei isä", Paul tervehti. "Tässä on Marjorie", hän sanoi, ja katsahti hymyillen Marjorieen.
"Hauska tavata - olen Matthew", herra Norman asteli olohuoneeseen ja ojensi kättään kohti Marjorieta.

'' Enköhän minä pärjää '', Marjorie sanahti poikaystävälleen. Kieltämättä häntä jännitti kyllä melkoisesti, mutta eiköhän pahin jännitys hälvenisi melkoisen nopeasti.

Paulin isän saapuessa Marjorie nousi nopeasti ylös sohvalta ja vilkaisi Pauliin. Hän hymyili aavistuksen hermostuneesti, sillä vatsanpohjassa lentelivät perhoset - jotka saivat hänet melkein voimaan pahoin. Tilanne oli hänelle todellakin uusi, vaikka hän olikin elämässään ehtinyt tapaamaan ja tutustumaan moniin ihmisiin. Tämä tilanne erosi kuitenkin suuresti jokaisesta hänen aikaisemmastaan.
Marjorie ojensi kätensä Paulin isälle, ja puristi sitä hellästi. Hän hymyili hieman herttaisemmin Matthewille, karistaen huuliltaan epämääräisen ilmeensä.

'' Samoin, Paul on kertonut sinusta paljon '', neiti Carter sai sanottua, '' ja hän on selvästi ylpeä isästään. ''
Tässä kohtaa Marjorien katse kiinnittyi hetkiseksi Pauliin, jolle hän hymyili hieman rohkeammin, ennen kuin keskittyi taas Paulin isään. Matthew Norman vaikutti erittäin mukavalta mieheltä, melko samanlaiselta kuin Paul. Heidät olisi suhteellisen helppo yhdistää toisiinsa.

"Jälleen kerran saan olla ylpeä pojastani", Matthew naurahti ja taputti poikaansa olalle. Paul naurahti hyvin samanlaisella tavalla ja lattian kautta siirsi hymyilevän katseensa Marjorieen.
"Laitan ruokaa - ihan perusrisottoa tällä kertaa", Matthew ilmoitti seuraavaksi. "Oletko seka- vai kasvissyöjä?" hän kysäisi kiinnostuneena Marjorielta. "Tehkää te nuoret sillä välin jotain mukavaa." Seuraavaksi isä asteli keittiöön, ja alkoi tutkia jääkaapin ja kuivakaappien sisältöä. Hän nosti pöydälle riisit ja kattilan, ja alkoi puuhailla omiaan.

"Hyvinhän se ensitapaaminen meni", hän naurahti sitten ja hymyili tytölle. Hän sipaisi toisen hiuksia, asetti jälleen sen yhden karanneen kiehkuran tytön korvan taakse.
"Jos odotetaan tässä olkkarissa vaan?" Paul ehdotti, ja istahti sitten sohvalle ja taputti paikkaa vierellään.