We don’t need no education

//Radical ja Fabian tänne n_n//

Emery huokaisi ja asteli rauhallista katua pitkin kohti oikeaa osoitetta. Hän piti katseensa hienojen talojen nimikylteissä. Pojan täytyi muistutella taas kerran itselleen miksi hän teki tämän. Aivan niin. Hänen äidinkielen opettajansa oli määrännyt hänet tutoroimaan Fabiani. Hän oli kaikkien edellä luokassa joten jos hän saisi itseään vanhemman urheilija nuorukaisen pääsemään tehtävästä lävitse saisi hän hyväksynnän kurssistaan. Em kohensi laukkunsa asentoa olallaan ja pysähtyi sitten oikean talon eteen. Hän katseli sitä hetken aikaa ja hymyili hivenen. Hän sipaisi hiuksiaan ja veti syvään henkeä ennen kuin lähti astelemaan kohti ovea. Pojalla oli päällään vaaleat farkut, persikan värinen t-paita joka oli hivenen löysähkö sekä asuun sopivat kengät ja paljetein päällystetty panta pään ympärillä.

Hän kohotti kätensä ovikellon kohdalle ja mietti hetken ennen kuin painoi sitä. Emery kuunteli kaunista ääntä ja mietti että vielä voisi häipyä paikalta vähin äänin. Hän kuitenkin pysyi siinä paikoillaan odottaen oven aukeamista ja kuunnellen oven toiselta puolelta kuuluvia ääniä. Hän ei ollut Fabianin kanssa vaihtanut sanaakaan sen kyseisin päivän jälkeen katsomossa eikä uskonut että kyseinen nuorukainen halusi olla hänen kanssaan tekemisissä. Tässä hän kuitenkin oli kyseisen urheiljan ovella.

Urheilijanalku makasi parisängyssään untuvapeittoihin hautautuneena ja autuaan tietämättömänä maailman menosta, tuhisi tyytyväisenä syvässä unessa kasvot suurta tyynyä vasten painettuna. Verhot oli vedetty tiukasti ikkunan eteen, kaikki valot oli sammutettu eikä herätyskelloa vaivauduttu laittamaan päälle, mikään ei muistuttanut poikaa siitä, että joskus olisi herättävä. Fabianilla oli loistavat unenlahjat, parinkymmenen tunnin yöunet eivät olleet ongelma tai mikään, etenkään bileillan jälkeen. Joskus se helpotti elämää huomattavasti, krapulaa oli helpompi sietää kun ei ollut hereillä. Harmi vain, että nukahtaminen oli ollut vaikeaa, kun huono olo oli ottanut vallan kun poika oli kolmen jälkeen viimein löytänyt kotiin asti. Mites muutenkaan, kaikkihan olisikin sujunut muuten aivan liian hyvin.
Eilisillasta muistutti sängyn viereen roudattu roskis, jonka sisällä oli, mitäs muutakaan, kun kaikki eilen alas pakotetut juomat. Vaatteetkin oli yöllä vain pudoteltu päältä lattialle, bokserit poika oli sentään tajunnut jättää päälle. Eihän sitä koskaan tiennyt, ketkä vanhemmat päättäisivät kutsua kylään. Sukulaiset tuskin ilahtuisivat, jos sattuisivat pelmahtamaan huoneeseen ja löytämään urheilijanalun tainnuksissa ja alasti.

Huone oli muutenkin melko järkyttävässä kunnossa. Vaatteita oli enemmän pöydällä ja tuolilla kun vaatekaapissa, erinäiset pikkutavarat oli levitelty systemaattisesti ympäriinsä. Päiväpeitto hoiti maton virkaa ja yhdelle seinälle oli nastoilla tökitty erinäisiä lippuja ja valokuvia. Osa nastoista ja revenneistä kuvista olivat pudonneet lattialle ja jääneet sinne. Kaikesta huomasi, ettei Fabian viettänyt huoneessaan kovinkaan paljon aikaa.

-

Ovikellon soidessa rouva Chalet sitoi silkkisen aamutakkinsa kiinni, otti kahvikupin mukaansa keittiön pöydältä ja laahusti haukotellen kohti ovea. Chaleteilla nukuttiin viikonloppuisin pitkään, oli kirjoittamaton sääntö, ettei kukaan ollut ennen kahta ylhäällä, perheen isäntää lukuunottamatta. Pojat olivat molemmat selvästi tulleet äitiinsä ja vetelivät edelleen onnellisena sikeitä. Sikäli jos olivat edellisiltana molemmat edes tulleet kotiin. Nainen ei ollut aina perillä siiitä, missä hänen jälkikasvunsa juoksenteli, hän luotti siihen, että ne soittaisivat jos olisivat ongelmissa. Oli hän joskus koittanut ylläpitää kotiintuloaikaakin, mutta luopunut siitä todetessaan, ettei se aiheuttanut mitään muuta kun turhia riitoja.
"Huomenta" brunette tokaisi kohteliaasti heti oven avattuaan ja katsoi ovensuussa seisovaa poikaa pitkään. Olikohan tuo eksynyt? Heidän oven takanaan harvoin kävi tämän näköisiä tapauksia. Nainen ei halunnut vaikuttaa siltä, ettei ollut tietoinen poikiensa tekemisistä, joten päätti nopeasti, että Fabian olisi se, jonka poika ennemminkin tuntisi.
"Tule kulta pieni sisälle", rouva viittasi toisen sisään, "Fabianin huone on yläkerrassa, toinen ovi oikealla. Jätä kengät siihen oven viereen, kiitos."

Emery hymyili oven avannelle naiselle hivenen ja esittäytyi kohteliaasti Fabianin tutoriksi. Hän astui sisälle taloon ja vilkaisi ympärilleen. Poika nyökkäsi ohjeille ja asteli portaat yläkertaan. Pian hän seisoikin Fabianin oven takana. Hän sipaisi hiuksiaan ja tuijotti hetken aikaa ovea ennen kuin sujautti kengät jalastaan. Hän huokaisi ja astui sisälle ovesta. Poika nyrpisti nenäänsä ja katseli huoneessa ympärilleen hivenen inhoten. Hän oli yllättävän tarkka siisteydestä ainankin omassa talossaan. Hän pudisti päätään hivenen.
-Olisi pitänyt sopia tapaaminen minun luokseni, hän mutisi itsekseen ja asteli varovasti peremmälle ennen kuin paikansi katseellaan nuorukaisen sängyllä. Hän laski kätensä lantiolleen ja kallisti päätään hivenen. Emery mietti hetken aikaa ja laski laukun olaltaan lattialle. Hän mietti vielä hetken aikaa vaihtoehtoa siihen että pakenisi vain paikalta ja seuraavana päivänä koulussa toteaisi opettajelle ettei haluaisi tutoroida ketään. Kuitenkin Em tiesi että hänen täytyisi viettää mahdollisimman paljon aikaa jäähalilla ja jos hän saisi äidinkielen kurssin hyväksytyksi se olisi mahdollista.

-Fabian, hän totesi sitten ääneen ja katseli toista. Hän pysyi siinä paikoillaan oven lähettyvillä ihan vain varuulta.
-Aika herätä. Meillä on opiskeltavaa, hän jatkoi ja katseli ympärilleen hivenen inhoksuen. Hän ei tosiaankaan pitänyt huoneen kunnosta. Toivottavasti talosta löytyisi joku muu paikka jossa he voisivat käydä asioita läpi.
-Herätyyys, hän vielä kerran sanoi ja jäi katselemaan oliko sanoilla mitään vaikutusta nukkuvaan nuorukaiseen.

Tutorista jos jostain rouva Chalet oli ihmeissään. Hän ei ollut tainnut koskaan nähdä vanhemman poikansa tuovan kotiin ainuttakaan kirjaa, välillä hän mietti osasiko tuo edes lukea. Miksi ihmeessä tuo olisi yhtäkkiä päättänyt hankkia tukiopetusta, kun oli liian laiska käydäkseen edes pakollisilla tunneilla? Nainen päätti ottaa aiheen myöhemmin puheeksi ja palasi päätään pudistellen keittiöön jatkamaan aamulehden lukemista.

-

Fabianilla sytytti hitaasti. Hän kuuli oven aukeavan, tunsi ilmavirran kasvoillaan. Huoneessa haisi oksennus ja seisonut kalja. Oksetti ja päässä surisi. Ovi ei mennyt takaisin kiinni, poika saattoi tuntea, että joku oli huoneessa. Väsytti liikaa, että poika olisi jaksanut katsoa. Ehkä äiti oli käynyt avaamassa oven? Tai isä. Tai joku muu. Urheilijanalku raotti silmiään. Joku oli sytyttänyt lampun, kirkkaus sai näkökentän hohkamaan epäselvän valkoisena. Aistit palailivat yksi kerrallaan ja pian poika tajusi jonkun puhuvankin. Ensin blondi ei saanut sanoista selvää, jossain vaiheessa hän kuitenkin tajusi, että joku koitti herätellä häntä. Hitaasti Fabian kierähti selälleen ja pakottautui istumaan, räpytteli hämmentyneenä silmiään koittaen tarkentaa oven edessä seisovaan hahmoon.
Silmillä ei vienyt kauaa tottua kirkkauteen vaan nopeasti odottava poika selveni. Pinkkipaita. Em. Tosin beigessä paidassa tällä kertaa. Hälytyskellot soivat päässä ja urheilijanalku vilkaisi hädissään syliinsä. Onnekseen hän sai kuitenkin todeta, ettei ollut alasti. Luojan kiitos. Blondilla ei tosiaankaan ollut mitään muistikuvia eilisestä, vaihteeksi, selvästi hän ei kuitenkaan ollut tuonut ketään kotiin. Hetken poika vain istui paikallaan ja tuijotti. Mitä ihmettä pinkkipaita teki hänen ovellaan?
"Mitä vittua?!", Fabian parahti kun viimein oli tarpeeksi hereillä pystyäkseen muodostamaan kunnon lauseen. Ei toivoakaan, että hän olisi muistanut tukiopetusta, ei hän ollut merkinnyt sitä kalenteriin tai mitään.

Urheilijanalku nousi haparoiden sängystä, vilkaisi inhoten oksennusämpäriin ja suunnisti venytellen vaatekaapille. Päälle vedettiin umpimähkään valitut mustat collegehousut ja vanha tummanpunainen teepaita, sotkuisia hiuksia harottiin pois kasvoilta ja varottiin visusti, ettei erehdytty katsomaan peiliin. Fabian tiesi näyttävänsä kauhealta. Hänen olonsa oli kauhea. Päätä ja poskea särki, siihen oli varmaan tulossa mustelma, oksetti ja väsytti.
Kiroten poika vajosi lattialle istumaan selkä seinää vasten ja painoi kasvot käsiinsä.

Emery pysytteli siinä aukinaisen oven lähellä jotta sai hengitettyä edes vähän raikkaampaa ilmaa. Hän katseli hivenen huvittuneena Fabianin heräilyä ja lopullista hämmästystä. Huoneen kunnon mukaan lukien ei hän ollut ajatellutkaan että toinen muistaisi tapaamista. Hän huokaisi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.
-Olen sun tutoris muistatko, hän totesi ja levitti hivenen käsiään. Hän katseli toista kysyvästi ja pudisti päätään.
-Meidän piti tänään tavata. Mun täytyy auttaa suo sen esseen kanssa, hän jatkoi ja nosti laukun ylös lattialta. Em huokaisi ja katseli hivenen inhoten huonetta. Hän kuitenkin jäi lopulta katselemaan Fabiania hivenen säälien. Kylähän hänelläkin oli omat bileputkensa ollut ja hän tiesi millaista oli olla krapulassa. Tosin hänen iltansa olivat viime aikoina kuluneet joko jäähalilla tai sitten puhelimessa kaukana olevien ystävien kanssa.
-Ja mä en muuten tullu tänne turhan takia. Kävein melkee puolen kaupungin läpi joten me opiskellaa halusit tai et, hän totesi ja vilkaisi ympärilleen.
-Mut mieluiten ei täällä. Onks teillä jok hyvä siisti paikka missä voidaan alkaa tekemään sitä sun esseetäs? Niin mä voin mennä sinne edeltä ja sit ku sä saat ittes parempaan kuntoon ni liityt mun seuraa, hän totesi.

Hän kallisti päätään hivenen ja peruutti askeleen jotta oli aivan siinä oven suussa ja pystyi hengittämään sieltä tuevaa raitista ilmaa.
-Pihakaan ei ois mikään huono idea. Siel on nätti päivä, hän lisäsi ja nojasi selkäsnä oven pieleen. Hän sipaisi hiuksiaan ja jäi odottavasti katselemaan Fabiania.

"Tietysti mä muistan"
Fabian nyökytteli ja mumisi myöntävästi. Kyllä hän muisti, ainakin sen osan, kun äidinkielen opettaja oli kertonut, ettei hän pääsisi vuodesta läpi jos ei saisi kaikkia pakollisia töitä tehtyä. Kyllä se tiesi, ettei poika ollut tehnyt tähän asti palautettuja tehtäviään itse. Kai se oli tajunnut viimeistään siinä vaiheessa, kun urheilijanalku ei ollut muistanut edes kirjan päähenkilön nimeä. Poika tunsi itsensä ehkä aavistuksen nöyryytetyksi kun oli saanut tutorikseen ekaluokkalaisen, toisaalta.. Ei se haitannut. Yhtä hyvin hän olisi voinut etsiä jonkun ekaluokkalaisen nörtin tekemään hommat puolestaan, helpompaahan se vain oli, kun opettaja itse määräsi hänelle apuvoimia. Pinkkipaita ei voisi edes valittaa ja joku nörtti saisi hikettää omiaan tehtäviään muutaman tunnin kauemmin. Väliäkö sillä, kuka hommat teki, kunhan tulivat hoidetuksi. Luonnollisesti blondi ei ollut edes aloittanut kirjan lukemista, takakannen muutaman ensimmäisen lauseen hän oli ehtinyt parin viikon aikana kuitenkin jo silmäillä läpi. Siitä siesi olla ylpeä.

"Katotaas..", urheilijanalku mutisi selvästi vittuuntuneena, "mun veljellä on käärme ja äiti on alakerrassa. Voidaan me tietysti istua käytävälläkin, jos se on sun mielestä parempi." Mikä oikeus pinkkipaidalla oli tulla hänen taloonsa ja alkaa valittamaan? Ei sillä, että Fabiania olisi itseään houkuttanut istua oksennusämpärin vieressä kaljanhajuisessa huoneessaan, mutta silti. Ei häntä houkuttanut opiskellakkaan, mutta hän uhrasi hyvää nukkumisaikaansa melkein valittamatta.
Mielenosoituksellisesti blondi nousi lattialta, otti roskiksen kaiken varalta mukaansa ja siirtyi istumaan käytävälle huoneensa eteen. Kieltämättä olo parani aavistuksen jo kun pääsi ulos tunkkaisesta ilmasta.

Emery naurahti ja sipaisi hiuksiaan. Hän risti käsivartensa ja kallisti päätään.
-Hei. Mä ehkä olen pienempi ja feminiisisempi ku sinä. Mut en mä mikään tyttö oo. Jos sä sellasta luulet. Mennään sit sun veljen huoneesee, hän totesi ja asteli ovesta käytävän puolelle jääden katselemaan toista. Hän huokaisi ja pudisteli hivenen päätään. Em mietti hetken aikaa ja kallisti päätään sivulle.
-Haluuts sä päästä tästä aineesta läpi vai et? Sähän tiedät että se riippuu tästä ja siitä et mä voin auttaa suo. Mut jos ei kelpaa ni ei sitte. Voin mä häipyäkki, hän totesi ja kohautti olkiaan. Em nosti laukun olalleen ja jäi hivenen odottelevasti katselemaan Fabiania.
-Jos sä et halua oppia etkä valmistua ja päästä pois tuolta koulusta ni kukas mä oon suo estämää, hän totesi ja kohautti olkiaan. Hän pysähtyi kuitenkin paikoilleen kun muisti erään asian. Hetken aikaa poika kaiveli laukkuaan.

-Tässä. On se kirja. Sun opettajas oli sitä mieltä et kaipasit jotain. Hmmm. Hivenen haastavempaa kun saat kerran apua. Ja ainiin. Sul on viikko aikaa tehä se kuulemma, hän totesi ja lasi tiiliskivimäisen kirjan toisen syliin. Em hymyili kevyesti ja kaivoi vielä lapun jossa oli ohjeet. Hän nyökkäsi kevyesti ja heitti laukun hihnan olkansa ylitse.
-Onnea, hän totesi ja otti muutaman askeleen eteenpäin.

Kuka väitti, että Em olisi ollut se, joka pelkäsi käärmeitä? Fabian inhosi käärmeitä, ei mennyt vapaaehtoisesti kymmentä metriä lähemmäs. Hän näki niistä joskus jopa painajaisia, vaikkei asiaa myöntänytkään. Kuinka hyvä tuuri olikaan käynyt, kun sellainen oli päättänyt muuttaa melkein viereiseen huoneeseen. Poika oli nopeasti oppinut pitämään ovensa kiinni ja lukittuna. Toisaalta urheilijanalku ei myöskään tuntenut erityistä tarvetta viettää aikaa veljensä huoneessa muutenkaan, etenkään kun tuo oli todennäköisesti edelleen nukkumassa, ja yhtä lailla krapulassa kun hän itsekin.
"Kuinka tyhmänä sä muo pidät?", blondi ärähti pinkkipaidan ruvetessa uhkailemaan häipymisellä, "kyllä mä osaan jonkun hiton kirja-arvostelun kirjoittaa." Fabian ei uskonut opiskeluun. Hän saisi stipendin, lähtisi suuremmitta ongelmitta johonkin hyvään kouluun ja jatkaisi samaa mallia, unohtaisi koulun ja pelaisi jalkapalloa. Ei hän tehnyt yhtään mitään sillä, että osasi analysoida runoja tai ratkaista yhtälöitä! Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei hän osaisi.

Pojan itsetunto laski ehkä vähän kun hän sai kirjan syliinsä. Se oli ihan eri luokkaa kun ne kymmenen sivun kuvakirjat, joita hän oli joskus lapsena lukenut. Fabian tiesi itsekin, ettei saisi sellaista opusta luettua viikossa, ja vielä kirjoitettua siitä jotain, joten miksi turhaan yrittää? Joku muu voisi tehdä sen hänen puolestaan. Urheilijanalulla meni puoli tuntia tavata muropaketin tekstit, ohuesta romaanistakin selviäminen oli työn ja tuskan takana.
"Venaa ny vähä", Fabian huudahti toisen perään, kun tuo oli aikeissa lähteä. "Mikset sä vaan vois.. Lukea sitä ja kertoa mulle mitä kirjottaa? Se on sitä paitsi sun vika, että mun pitää tehä jotain! Vitun idiootti."

Em pysähtyi ja kääntyi ympäri. Hän hymyili hivenen ja sipaisi hiuksiaan.
-Sä taidat tosissaan aina haluta jonkunlaisen uhkauksen sanoihis tai syytöksen, hän totesi ja vilkaisi kirjaa Fabianin sylissä. Hän laski kätensä laukun olkaimelle ja pysyi hetken aikaa hiljaisena. Hän mietti asiaa ja astui muutaman askeleen lähemmäs toista.
-Mä en aijo tehä sun tehtävääs sun puolesta. Sun täytyy tehä se ite, hän totesi ja asteli siihen nuorukaisen viereen nostaen kirjan käsiinsä. Hän selaili sitä hetken aikaa mietteliäänä. Hän oli veikannutkin että toinen koittaisi saada hänet tekemään työt toisen puolesta ja niin oli opettajakin. Em pysyi vielä hetkisen hiljaisena tuijotellen kirjaa.
-Kuten sanoin jo. Mä en suostu tekemään tätä sun puolesta. Mutta. Mä voisin lukee sulle. Vähä kerrallaan ja sit sä voisit pistää paperille ylös tärkeitä juttuja ja lopuks voitais koota kaikki yhtee siihen sun esseehen, hän ehdotti ja laski katseensa Fabianiin. Hän katseli toista hivenen kysyvästi ja kallisti päätään.

-Se on mun ehdotus, hän totesi. Emery jäi selailemaan kirjan sivuja ja kaivoi lopulta laukustaan paperin jonka oli tehnyt eilen.
-Tein jo sulle tälläsen. Täs on kysymyksiä joihin sun pitäis koittaa löytää vastauksia, hän totesi ja ojensi lapun Fabianille.
-Sen pitäis helpottaa hommaa, hän lisäsi. Kyllä jos hän tähän ryhtyisi niin halusi hän tehdä homman kunnolla.

Emin ehdotus ei ollut hyvä. Fabianin mielestä se tarkoitti edelleen sitä, että hänen pitäisi oikeasti tehdä jotain. Kuunnella, keskittyä, kirjoittaa juttuja ylös.. Käyttää aivojaan.. Ei kiitos.
"Mut jos sä luet sen, niin mikset sä voi saman tien kertoa mitä kirjottaa?", urheilijanalku vänkäsi vastaan. Poika saattoi kuvitella pinkkipaidan lukemassa ääneen urheilukentän reunalla, salilla, leffassa ja juhlissa - sehän olisi vähän kun olisi oma palvelija. Hän tiesi, että moni nokkimisketjun pohjimmainen oli joutunut viettämään monen monituista päivää jonkun urheilijan tai rikkaan pennunkin mukana tuon tavaroita kantaen ja tehtäviä tehden. Ehkä hänkin saisi nyt ihan oman orjan. Blondi ei hetkeäkään kuvitellut, ettei saisi Emiä taipumaan muutamaan kompromissiin, jotka yhdessä lopulta johtaisivat siihen, että pinkkipaita tekisi kaiken ja Fabian saisi kiitettävän. Hän oli tehnyt sen monta kertaa aiemminkin, paljon useammin kun opettaja kuvittelikaan.

"Mullakin on ehdotus", urheilijanalku esitti vastaukseksi, "sä saat lukea ääneen, ja mä lupaan.. Kirjottaa ne muistiinpanojutut ja kaikki ihan ite, mutta me mennään mun aikataululla ja sä tuut mukana. Mulla ei oo aikaa tälläseen paskaan." Fabianin tarjous ei ollut kovin hyvä, mutta hän tiesi, että pinkkipaidallekin oltiin luvattu jotain. Ehkä huippunumerot kurssista? Tuo vaikutti juuri sellaiselta tyypiltä, joka itki kasia koko illan kotona ja jolle kiitettävä oli mahtavinta mitä saattoi tapahtua. Kyllä tuo varmasti oli valmis vähän uhrautumaan, ei sillä kuitenkaan ollut mitään parempaa tekemistäkään. Urheilijanalku näki harvoin bileissä muita kun kermalaisia ja pahiksia, joten jotenkin oletti, ettei kellään muulla ollut mitään elämää koulun ulkopuolella.

-Ja luuletko et mulla on. Ei tosiaankan ole enkä oo mikää selkärangaton ja hypi sun sääntöjen mukaa. Me tehää tätä sillo ku molemmille sopii jos tehään, Emery totesi ja pisti kätensä puuskaan kuullessaan Fabianin ehdotuksen. Hän ei tosiaankaan ryhtyisi miksikään palvelijaksi kenellekkään. Hän sipaisi hiuksiaan ja tuhahti.
-Mä kyllä ihan hyvin pystyn olemaan ilmankin tätä tutoroimista, hän totesi ja katseli toista. Hän kohotti kulmiaan hivenen ja mietti tulevan viikon aikataulua.
-Sitäpaitsi mul on valmentajan etsintä käynnissä ja harjottelen muutenki aina ku pystyn. Hän nyökäytti päätään päämääräisesti. Em oli sitä mieltä että tämä kyseinen Fabian ei varmaankaan koskaan ollut kohdannut ketään joka ei lankeaisi tuon tahtoon. No kerran kaikkea. Hän hymähti hiljaa itsekseen ja pudisteli päätään hivenen.
-Sitäpaitsi. Kuka tietää ehkä tämän avulla, hän aloitti ja heilutteli kirjaa kädessään hetken aikaa. Hän kohdisti sitten katseensa toiseen.
-Voisit alkaa pitämäänkin kirjoista, hän lisäsi.

Hän huokaisi ja alkoi jo miettimään että ehkä hän kuitenkin vain häipysi ja antaisi jonkun toisen joutua Fabianin hypytettäväksi. Em vaihtoi painoa jalalta toiselle. Varmaankin hän voisi jollain itsenäisellätehtävällä korvata muutamat puuttuvat asiat ja saada vapautuksen kurssista. Hän selaili kirjaa katseellaan. Hän oikeastaan ihan piti lukemisesta vaikka siihen oli vain harvoin aikaa. Poika sulki kirja kädessään ja laski katseensa taas toiseen.
-No haluatko sä mut tutoriks vai et?

"No entä jos mä luen sen kirjan, ja sä vastaat mun puolesta niihin kysymyksiin mihin en osaa?", Fabian ehdotti jo selvästi kärsimättömään sävyyn. Tuskin kukaan oli aikaisemmin pannut näinkään paljon vastaan, yleensä nörtit ottivat kirjat ja pakenivat paikalta kun vähän pahasti katsahti tai pui nyrkkiä. Helpompaa olisi ollut unohtaa pinkkipaidan apu ja turvautua taas muihin, blondi ei kuitenkaan osannut lopettaa nyt kun oli jo aloittanut. Hänen oli saatava ainakin yksi vaatimus perille asti, sen jälkeen hän voisi vilkuttaa Emille hyvästit ja heittää tuon ulos.
Fabian oli uskomattoman onnekas, koska sattui pelaamaan jalkapalloa. Muuten hän olisi yksi niistä toivottomiksi leimatuista tapauksista, jotka eivät koskaan pääsisi mihinkään opiskelemaan, vaan ryhtyisivät roskakuskeiksi ja pummeiksi, koska eivät koskaan oppineet laskemaan sujuvasti edes jakolaskuja tai tunnistamaan lauseista subjektia. Jalkapalloilijoiden oletettiinkin olevan tyhmiä, oudompaa oli nähdä nero pelaaja kun tyhmä. Tietysti sitä seliteltiin nimenomaan sillä, että pelaajille riitti, kun he hallitsiat pelin säännöt, muuta akateemista osaamista ei tarvittu.

"Nää kysymykset on ihan järjettömiä, mä en edes tiedä, mitä...", poika hiljeni hälyttävän pitkäksi ajaksi kun tavasi itselleen satunnaisen sanan kysymyslapulta, ".. joku ajatusmalli on." Kuinka nopeasti lukutaito heikkenikään kun sitä ei käyttänyt hyödykseen. Kyllä Fabian luki lehtien otsikoita, ruokalistoja ja koulutehtäviäkin, mutta selvästi äärettömän hitaasti. Kunnon kirjaa hän ei tainnut olla lukenut sitten esikoulun jälkeen, innostus koulunkäyntiin oli ollut mahtava jo ensipäivistä alkaen.

Emery avasi suunsa mutta ei sanonut mitään kun Fabian rupesi lukemaan kysymyksiä. Hän kohotti kulmiaan hivenen hämmentyneenä tajutessaan kuinka hitaasti toinen sanan oikein sai luetuksi. Hän hymähti hivenen ja vilkaisi kirjaa.
-Et saisit itte luettua tän kirjan viikossa?, hän kysyi uteliaana ja kallisti päätään. Hän pudisti kuitenkin päätään vastaukseksi aijempaan kysymykseen.
-Mä en edeleenkään aijo tehä tätä tehtävää sun puolesta. Tarkotus ois et sä tekisit mahdollisimman paljon tästä ite, hän totesi ja laski kätensä lantiolleen. Hän katseli nuorukaista ja koitti keksiä asiaa mikä vetoaisi toiseen.
-Sä haluut ammatipelaajaks eiks ni?, hän uteli yllätten ja lopulta istahti siihen käytävälle. Em sipaisi hiuksiaan ja katseli Fabiania kysyvästi.
-No kai sä sit tiedät et sun pitää osata lukee ne sopimuket läpi mitä ne antaa sulle joskus. Ja ne tulee olee monta sivuu pitkiä mut jos ei niitä lue ni voi käydä huonosti. Niinku sille jollekki pelaajalle vähä aika sitten joka ei ollu lukenu sopimustaa kunnolla ja teki sitä ihan älyttömän huonolla palkalla, hän sanoi.

-Mut jos sä nyt opettelet lukemaa vähän nopeemmin ni sul ei tuu olemaa sitä ongelmaa, hän jatkoi sitten ja kohotti kulmiaan kevyesti.
-Joten miten ois. Haluatko et tehää tää yhes vai ei?, hän uteli ja kallisti päätään sivulle jääden odottamaan jonkunlaista vastausta Fabianilta.

"Mä teen aika vitun paljon, näätkö, mulla on kirjakin", Fabian ärähti, nappasi kirjan toisen kädestä ja heilutti sitä tuon kasvojen edessä. Pinkkipaita kohteli häntä kun ekaluokkalaista, selitti asioita ihan kun typerykselle. Kyllä urheilijanalku olisi ymmärtänyt vähemmästäkin, että ihmisen täytyi osata lukea. Kyllä hän osasi. Hitaasti, mutta ainakin hän luki melko sujuvasti kahta kieltä. Poika oli käynyt ennen Astonia koulua vain saksaksi sveitsissä, miten kukaan olisi voinut olettaa, että hän osaisi englantia äidinkielen tasolla, vaikka sitä kotona puhuikin? Kuinka moni nuori muka puhui enemmän vanhemmilleen kun ystävilleen.
Blondi mutisi itsekseen saksaksi jotain hyvästä asianajajasta, idiootista ja kirosi vielä selästi päälle. Ei hän jaksanut kuunnella toisen urpotusta kun olo oli jo valmiiksi huono. Vahvistukseksi Fabian vielä yökkäsi merkitsevästi kohti ämpäriä. Kurkkua poltteli, viimeyönä oli tullut oksennettua useammin kun kerran.

Poika tiesi itsekin, ettei saisi kirjaa luettua viikossa, mutta se ei tarkoittanut, että joku muu saisi huomauttaa hänelle asiasta. Jos urheilijanalulta kysyttiin, hän oli loistava kaikissa kouluaineissa, etenkin englannissa, vaikkei edes puhunut sitä ainoana äidinkielenään, eikä tarvinnut apua yhtään missään. Se, ettei hän tehnyt tehtäviä oli vain saamattomuuden syytä, ei sen, ettei hän osaisi. Oikeastaan Fabian oli viimevuonna jaksanut opiskella muutaman kuukauden ajan, se oli kuitenkin kariutunut nopeasti, kun hän ei edelleenkään ollut saanut kokeista kun välttäviä sietämättömästä raatamisesta huolimatta. Muut tuntuivat saavan kaikesta huippunumeroita tekemättä yhtään mitään.
"En. En jaksa vaivautua. Hyvästi."