I think I'm adorable

Mitä enemmän Ayden Green katseli ympärilleen koulun pihamaalla, sitä suuremmaksi kasvoi tunne siitä, ettei hän sulautunut joukkoon kovin taitavasti. Maastoutuminen ei ilmeisesti ollut hänen parhaita puoliaan. Nuorukaisella oli päällään harmaat, hieman löysähköt ja ties kuinka monesta kohtaa repsottavat farkut - vyön paikalle oli kiskaistu tumma kaulaliina, joka roikkui epämääräisesti Aydenin vasenta jalkaa vasten ja heilui pienimmästäkin liikahduksesta. Paita sentään oli fiksu valinta; luonnonvalkea kauluspaita, jonka hihat nuorukainen oli kiskonut kyynärtaipeisiinsa liehumaan. Sen päällä oli musta, avonainen liivi ja kaulassa roikkui siistin solmion sijaan roppakaupalla koruja ja muuta tilpehööriä - näytti lähinnä siltä, kuin Ayden olisi ripustanut kaiken lattialtaan löytyneen kaulaansa. Jos tarkkaan katsoi, saattoi sieltä löytää nauhan, jossa riippui tölkinavaaja, minikokoinen ruuvimeisseli ja kynsileikkuri (kyllä, kynsileikkuri oli erittäin tärkeä; mitä jos kynsi lohkeaisi kesken matkan?). Hiuksensa Ayden oli sentään asetellut siististi ja ne kihartuivat nätisti oikeisiin suuntiin, kuten tavallista.

Mustat, kiiltävät lyhytvartiset kengät rahisivat hetken verran pihahiekotusta vasten, kunnes Ayden pääsi hypähtämään nurmikentän puolelle. Hän oli nukkunut pommiin ensimmäiseltä tunnilta, joten kello oli jo jonkin verran; koulun etupihan oli vallannut suuri joukko ihmisiä, melkein jokainen pöytä oli varattu. Tosin ei sillä, että hän olisi halunnut takapuoltaan lepuuttaa tai mitään, eiköhän se ollut levännyt yön aikana ihan tarpeeksi. Vielä hieman unisia silmiään siristellen Ayden jatkoi matkaansa, heilutellen mennessään käsiään ilmassa sen näköisenä, kuin olisi soittanut rumpuja. Otsalla olevat aurinkolasit tuppasivat kuitenkin tipahtelemaan naamalle liiallisesta heilumisesta, kuten hänen täytyi keskeyttää ilmasoittonsa kohentamaan niiden asentoa.
Ayden käännähti ympäri ja kiskaisi lasit käteensä, raaputtaen vasemman kätensä kynnellä pois pientä läiskää, joka toiseen linssiin oli ilmestynyt. Takaperinkävelyssä oli vain yksi pieni mutta; silloin ei nähnyt mihin käveli, eikä osannut varautua törmäyksiin.

Senpä vuoksi Ayden vain peruutti ja peruutti, kunnes tunsi törmäävänsä johonkuhun. Ei se ollut sinänsä uutta, hän tuntui törmäilevän ihmisiin harva se päivä, mutta joka ikinen kerta se hämmästytti silti ihan yhtä paljon. Eikä tämänkertainen tehnyt poikkeusta. Kompuroituaan hetken verran, Ayden sai tasapainonsa kuriin ja pyörähti ympäri katsoakseen keneen oikein oli osunut.

Maryah Aurelia kuunteli omissa oloissaan koulun pihalla musiikkia soittimestaan ja poltteli tupakkiaan - tämä oli harvinaisen hyvä päivä, sillä fiilis sai pahistytön jopa melkein tanssahtelemaan musiikin tahtiin. Vähintäänkin vapaa käsi taputteli reittä ja jalat polkivat välillä maata, ja pääkin nyökytteli mukana. Ei väliä, vaikka joku bimbo cheerleader tulisi aukomaan päätään Mazin 'tanssista', sillä sitähän se ei ollut, eikä sellaiset valopäät saisi punkkaria tänään huonolle tuulelle. Pieni vihjaisu arkaan paikkaan ja se olisi siinä, pentu karkaisi piiloon alta aikayksikön.
Revityt farkkukankaiset caprit korostivat Mazin gasellimaisia sääriä oivallisesti, kun jalkaan oli vedetty lisäksi mustat nahkaremmiset korkokengät. Aamulla tyttö oli päättänyt vetää päälleen mustan liivin ja valkoisen t-paidan sen alle. Kaulaan oli heitetty parit kaulakorut pientä säväystä antamaan.

Maz katseli tielle päin ja oli niin omissa maailmoissaan, ettei juuri huomioinut muita ihmisiä ympärillä. Tuntoaistiaan hän ei kuitenkaan ollut menettänyt, sillä hän tunsi kyllä jonkun törmäävän häneen kevyesti. Tyttö kohotti kulmiaan ja käännähti ympäri, ja näki häneen törmänneen nuorukaisen itsensäkin kääntyvän.
Mazin huulille levisi vieno hymy, kun hän katseli poikaa - jo oli tyylikäs, ei lainkaan pahannäköinen.
Maz nappasi kuulokkeet korviltaan ja avasi suunsa.
"Mitäs tuollainen söpöläinen täällä törmäilee?" hän kysäisi toiselta naurahtaen, ja kiinnitti sitten huomionsa paremmin nuorukaisen vaatteisiin.
"Jaha, sitä ollaan käyty meikäläisen vaatekomerolla vai?" hän naurahti uudelleen ja hymyili vinosti, ja katseli toista pää kallellaan. Toisella näytti olevan melko paljon samoja elementtejä pukeutumisessaan kuin punkkaritytöllä itselläänkin.

Aydenin kasvoilla valmiiksi ollut anteeksipyytävä ilme (hätävara, jos hän vaikka olisi sattunut törmäämään johonkuhun... väärään henkilöön) suli nopeasti vinoksi hymyksi, kun nuorukainen sai katseensa iskettyä edessään seisovaan tyttöön. Söpöläinen?
"Sinulle olen kaunokainen", hän vastasi, laskien katseensa tytöstä hetkeksi käsissään oleviin aurinkolaseihinsa. Ayden pyyhkäisi ne vyötäisillään roikkuvaan kaulaliinaan ja asetteli lasit takaisin päähänsä, luoden sitten uuden katseen häntä aikaisemmin puhutelleeseen hameväen edustajaan.
"Ai olivatko nämä sinun? Toivottavasti et pahastu, vaikka lainaan hieman", Ayden pahoitteli ja levitti käsillään paitansa helmaa, niiaten kauniisti. Heidän asuvallinnoissaan oli kieltämättä jotain mystistä samankaltaisuutta. Nuorukainen ei voinut olla hymyilemättä.

"Ayden Green", hän esittäytyi pienen mietinnän jälkeen, tarttuen oikealla kädellään olemattomaan hattuunsa ja nosti sen päästään kohteliaasti. Kesken liikkeen Ayden kuitenkin äkkäsi musiikkisoittimen piuhat tämän vielä nimettömän neitokaisen korvissa; hänen ilmeensä kirkastumista ei voinut olla huomaamatta.
"Musiikkia, hmm? En tiedä maustasi, mutta oletan, että se on hyvä?", hän jatkoi, osoittaen etusormellaan kuulokkeita. Ulkonäöstä päätellen tyttö ei kuunnellut mitään purkkapoppia, tai jazzia, joten ei maku voinut järjettömän kamala olla. Ja jo se, ettei tyttö ollut haistatellut hänelle törmäyksen johdosta ja toivottanut hyvää loppuelämää nyrkein, kertoi siitä, että ilmeisesti neitonen omasi huumorintajua. Huumorintajuhan liittyi tunnetusti musiikkiin niin monella eri tavalla.

Koska paikoillaan pysyminen oli aina tuottanut Aydenille jonkinasteisia vaikeuksia, hän ei voinut estää itseään pyörähtämästä vielä kerran ympäri hieman aikaisempaa hallitummin. Mitään balleriinapyörähdyksiä hän ei taitanut, mutta tanssin puolesta nuorukasella oli silti jonkin verran kordinaatiokykyä käännähdyksissään.
"Satutko tietämään paljon kello on? Nukuin pommiin, joten ei ole harmainta aavistustakaan siitä, missä minun pitäisi tällä hetkellä olla."
Ayden vilkaisi ympärilleen pihamaalla, hieman silmiään siristäen. Hän kohotti vasemman kätensä kojailemaan kiharoidensa muotoa aivan huomaamattaan, kääntäen samalla katseensa takaisin edessään seisovaan tyttöön.

Mazin suusta pyrskähti varsin ihastunut nauru - miten toinen saattoikin tehdä noin hyvän vaikutuksen häneen noinkin nopeasti?
"Selvä, kaunokainen", Maz sanoi hymyillen, "mutta siinä tapauksessa saat sinäkin esitellä vaatekaappisi sisällön minulle."
Mazia hymyilytti enemmän kuin pitkään aikaan mikään oli hymyilyttänyt. Keesipäinen ei ollut lainkaan aavistanut, että jo valmiiksi huonosta päivästä tulisi vieläkin parempi - useimmiten kun se meni niin päin, että huono päivä huononi sitä mukaa, miten pitkälle päivässä päästiin. Nyt häneen oli kuitenkin kirjaimellisesti tuntunut törmäävän oikea kultakimpale.
"Maryah Aurelia", tyttö vastasi esittelyyn. "Mutta sano Maz."

Punkkarin kasvoilla leijuva hyväntuulinen hymy leveni vielä hiukan, kun Aydeniksi itsensä esitelleen pojan ilme kirkastui.
"Totta kai se on hyvä", Maz sanoi olkiaan kohauttaen. "Punkkia tällä kertaa, mutta olen melko kaikkiruokainen. Minulle saa toki esitellä lisää hyvää musiikkia, sinä tunnut tietävän siitä jotakin."
Maz tunsi jo nyt, että tähän miekkoseen hänen täytyi saada tutustua paremmin, ei sillä väliä, minkälainen suhde heillä tulisi olemaan tulevaisuudessa. Toinen vaikutti jo nyt niin hyvältä tyypiltä, ettei Maz voisi noin vain päästää Aydenia käsistään. Tyttö ei aikonut kuitenkaan stressata sillä, mitä poika tykkäsi hänestä, kunhan he vain saisivat hengata yhdessä - mikäli syvempi tutustuminen osoittautuisi kannattavaksi. Sitä Maz ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään. Myös pojan pyörähtelyt saivat Mazin tuntemaan vielä syvempää kiinnostusta poikaa kohtaan. Tämäpä olikin jännittävää, sillä Maz ei ollut vähään aikaan tavannut ketään uutta miespuolista henkilöä, joka häntä kiinnostaisi millään tasolla. Tyttö oli alkanut jo miettiä, olivatko kaksilahkeiset täysin hyödyttömiä idiootteja, mutta eivätpä näköjään.

"Taitaa olla puolen päivän paikkeilla, luulisin", Maz arveli vastaukseksi toisen kysymykseen. "Mutta ei kai sinulla nyt kiire mihinkään ole - ei minulla ainakaan", hän jatkoi ja vilkaisi koulua, ja pieni naurahdus pääsi tytön huulilta. Tunneille ei tosiaankaan ollut mikään kiire, eikä tämä olisi tosiaankaan ensimmäinen kerta, jos Maz nyt jättäisi menemättä kuluttamaan koulun penkkejä siksi, että oli jäänyt jonkun kanssa suustaan kiinni. Näitä tilanteita tyttö ei tahtonut jättää hyödyntämättä, varsinkaan, jos hänellä oli käynyt noin hyvä tuuri.

Ayden hymyili vinosti, puistaen hieman päätään.
"Hyvä on, Maz, pyyntösi on kuultu", hän ilmoitti, "ehkä suon sinulle vielä joskus pienen kurkistuksen vaatekaappiini."
Hän kuitenkin kumartui hieman lähemmäs tyttöä sanojensa lopuksi, nostaen toisen kätensä kasvojensa eteen kuin olisi ollut kertomassa Mazille suurtakin salaisuutta:
"Tässä pieni varoitus; ei kannata tunkea nenää liian syvälle, kaikkien lukuisten takkieni takaa aukeaa nimittäin tie Narniaan. Mutta tätä et sitten kuullut minulta."
Sanojensa päätteeksi Ayden kohotti vielä etusormen huulilleen sinetöidäkseen hiljaisuuden. Hän vetäytyi takaisin omalle alueelleen, kohauttaen olkiaan ohimennen.

"Olen soittanut kitaraa ja laulanut kuusivuotiaasta, joten voisin sanoa itseäni musikaaliseksi", Ayden vastasi, "mutten silti osaa sanoa, onko musiikkini hyvää."
Oli vaikeaa olla objektiivinen ja katsoa laatikon ulkopuolelta, kun oli kysymys hänen omasta musiikistaan ja luomistyöstään. Ja loppujen lopuksihan sitä oli itse aina itsensä pahin vihollinen, kaikista katsojista ja kuuntelijoista kriittisin.
Mazin sanat aikaa koskien saivat Aydenin kohottamaan kulmiaan. Keskipäivä siis. Hänellä ei edelleenkään ollut mitään hajua siitä, missä hänen olisi pitänyt olla, mutta ehkei se tosiaankaan haitannut. Ainoa asia minkä hän muisti, olivat iltapäivän treenit; niitä oli vaikea unohtaa, varsinkaan kun hänen pikkusiskonsa oli ympyröinyt ne kalenterista pinkillä tussilla.
Miehekäs väri, täytyi sanoa.

"Eipä kai", Ayden vastasi, kallistaen päätään. "Ehkä voisin... Ottaa aurinkoa."
San Diegossa auringon ottaminen oli naurettavan helppoa; oli päivä mikä tahansa, riitti, että vain istuutui aloilleen ja sulki silmänsä, niin iho ruskistui itsekseen. Aurinkoisia päiviä oli huimasti enemmän kuin pilvisiä, eikä tämäkään päivä ollut siinä suhteessa mitenkään poikkeava.
Niine hyvineen Ayden laskeutuikin lopulta istumaan lämpimälle pihanurmelle, kohottaen kasvonsa kohti porottavaa aurinkoa. Se lämmitti poskia ja otsaa mukavasti, toivottavasti hän ei palaisi. Aurinkolasirajat näyttäisivät typeriltä, joten Ayden ei laskenut päässään olevia laseja silmiensä suojaksi, vaan antoi niiden olla paikoillaan.
"Tarvitsen aurinkoenergiaa iltapäivää varten", hän totesi Mazille, siristellen silmiään auringossa. Ayden siirti vasemman kätensä nyppimään nurmikosta heiniä yksi kerrallaan.

Maz kuunteli hetken vakavana pojan kertomusta vaatekaapistaan - ja räjähti sitten nauruun. Hänen silmäkulmastaan ehti valahtaa pari naurukyynteltäkin, jotka hän sipaisi nopeasti pois ja sulavasti siirsi tuon käden poskelleen, poski käteen nojaten.
"Voi ei", Maz hekotteli ja katseli Aydenia virnistäen. Hän ojensi molemmat kätensä, asetti ne pojan olkapäille muitta mutkitta ja katsoi toista nauraen silmiin. "Rakastan sinua jo nyt!" hän naurahti ja tuhisi hetken itsekseen. Miten hän ei ollutkaan aiemmin löytänyt tällaista heppua? Mielellään hän olisi halunnut saada nauraa näin hersyvästi jo aiemmin, mutta niin ei ollut käynyt.

Maz otti kätensä pois nuorukaisen olilta ja sipaisi tupakasta vapaalla kädellään keesiään - se tuntui pysyvän yhä kuosissaan.
"Sinä soitat ihan oikeaa musiikkia? Kas siinäpä toinen asia jonka saat minulle vielä esitellä, muuten en taida jättää sinua ikinä rauhaan", Maz varoitti Aydenia, mutta katsoi häntä ihaillen. Voi kun hän osaisi itsekin soittaa jotakin instrumenttia niin hyvin, että voisi kutsua sitä musiikiksi! Laulamisesta puhumattakaan.
Punkkarityttö tarkasteli nuorukaista hetkisen ja mietti, millainen ääni tällä mahtaisi olla. Hyvä varmaankin, ei tuollaisella nyt huonoa ääntä voinut olla. Varsinkin, jos oli laulanut niin pitkään, varmasti tuo oli kehittynyt siinäkin asiassa.

Maz katseli tyytyväisenä, kun Ayden istahti ruohikolle, ja vilkaisi sitten itsekin hymyillen taivaalle. Hän päätti oitis käydä itsekin istumaan pojan viereen ja katseli tätä hymisten.
"Mitäs iltapäivällä tapahtuu, jos saan kysyä, oi kaunokaiseni?" Maz kysäisi sitten, tumppasi tupakkansa pieneen kiveen ruohikossa, ja kävi sitten makaamaan. Kädet hän heitti päänsä taakse, jalat toistensa päälle, ja maanrajasta hän katseli aurinkoenergiaa lataavaa nuorukaista. Hänellä itsellään ei tainnut tällä kertaa olla mitään tarvetta ladata aurinkoenergiaa, jos hän sillä ylipäätään itse toimi - saattaisihan sitä taas illalla eksyä baariin, kun sitä ei ollut hetkeen taas harrastettu. Myöskään koulun sisäpuolelle ei ollut mikään hinku, joten eipä siitäkään tarvinnut vielä murehtia.

"Määrittele 'ihan oikea musiikki'", Ayden virnisti, joskin se näytti lähinnä irvistykseltä sen vuoksi, että hän oli juuri samaa aikaa avannut silmänsä ja joutunut siristämään niitä reippaasti estääkseen häikäistymisen. Aurinko oli jo korkealla, ja nähtävästi erittäin ärhäkkä tänään. Luultavasti puolet liikunnanryhmäläisistä oli joskus saanut kuulla Aydenin laulua - suihkussa hän ei jotenkin voinut estää itseään, vaan päätyi aina lopuksi herättelemään äänihuuliaan. Tiedä sitten kuinka moni oli mieltynyt kuulemaansa.
Mazin toteamus siitä, ettei tyttö jättäisi häntä rauhaan ilman pientä serenadia, sai Aydenin hymähtämään. Tytön aikaisemmat, spontaanit sanat rakkaudesta olivat jo saaneet hänet ottamaan pakkia tunnetasolla, mutta siltikään hän ei noussut ylös tai kiirehtinyt minnekään. Mikäpä tässä ollessa, aurinko paistoi mukavasti ja hänellä oli hyvää juttuseuraa. Ulkonäkö petti hieman liian usein - kaukaa katsottuna Maz näytti lähinnä sellaiselta ihmiseltä, jonka luokse mentiin vain kaivamaan verta nenästään.
Mutta Aydenin nenä ei vuotanut verta. Vielä.

Tyttö laskeutui hänen vierelleen nurmikolle ja laskeutui lopulta makaamaan, tumpattuaan tupakan ja esitettyään kysymyksen.
"Tämä kaunokainen lähtee tanssitreeneihin", Ayden vastasi muitta mutkitta. "Eikö olekin miehekästä? Tiesitkö, että lempivärini on pinkki?"
Ei se oikeastaan ollut hänen lempivärinsä, mutta tällaisista asioista oli hauskaa vitsailla. Oikeastaan Ayden ei jaksanut enää välittää muiden mielipiteistä, hän oli kuitenkin loppujen lopuksi täysin eri maailmassa kuin suurin osa tämän koulun oppilaista. Sormet tapailivat vieläkin nurmikon pintaa rauhallisesti, nyppien lisää irti ruohonkorsia; yhden Ayden nosti huulilleen.
"Lajini on baletti", hän lisäsi hetken päästä. Pokka piti hetken verran, kunnes nuorukainen käänsi katseensa maassa makaavaan Maziin ja heilautti kättään ilmassa. "Huono vitsi. Olen enemmän Show- ja breakdancen kannalla."
Ayden vaihtoi asentoaan nurmikolla, työntäen vasemman jalkansa suoraan ja koukistaen oikean jalkansa niin, että sai oikean kätensä polvensa päällä lepäämään.

"Sinullakin on varmasti suunnitelmia?"
Yleensä Ayden ei udellut muiden menoja, mutta nyt se oli vain lipsahtanut. Ehkä hänen aivonsa olivat sulaneet auringossa - tai sitten ne viihoviimeisetkin aivosolut olivat saaneet lämpöhalvauksen.

"Kaikki hyvä musiikki", Maz sanoi iskien silmää. Tietenkin häntä kiinnostaisi kuulla nuorukaisen soitantaa ja laulantaa. Toki Maz arvosti musikaalisia ihmisiä. Kukaan hänenkään perheessään ei juuri musisoinut, tai arvostanut sitä, että Maz oli huudattanut musiikkia hiukan kovalla... Omillaan asuessa sitä sentään sai soittaa mitä tahansa, ja miten kovalla tahansa... Jollain muulla vain saattoi olla sanansa sanottavana asiaan.
Maz naureskeli nuorukaisen vitseille ja katsoi tätä, kuin tämä olisi joku hellyyttävä pikkulapsi.
"Voi, sinä harrastat tanssia? Miten siistiä!" hän hihkaisi ja katsoi toista osin yllättyneenä, osin ymmärtäväisenä - olihan toinen pyörähdellyt varsin taidokkaasti hetki sitten. Hetkeksi Maz kohotti kulmiaan - kaikki pojat eivät tanssineet, mutta että baletti? Pian tyttö sai kuitenkin naurahtaa, vitsi sekin oli kuulemma ollut. "Siistiä", Maz toisti vielä kerran, ja nyökkäsi.

"Ei tosiaankaan, ei sitten mitään", Maz tokaisi sitten pojan seuraavaan kysymykseen. "Paitsi mitä nyt ajattelin parilla käydä illalla, ehkä - ei ole tullut otettua hetkeen, ja tänään tuntuu kyllä siltä", hän mietiskeli. "Tanssista puheen ollen, tanssiminen olisi kivaa tänään."
Ehkä sitä pitäisi lähteä jo koulun jälkeen - olisipa hän saattanut lähteä jo kesken päivän ilman Aydenin kohtaamista. Päiväkännit olivat silloin tällöin ihan paikallaan.
"Ei ole siunaantunut taitoja, jotta viitsisin harrastaa mitään, joten harvoin on mitään oikeeta menoa", tyttö selitti sitten. Voi kun hänkin voisi elvistellä joillakin taidoilla ja tehdä kehen tahansa vaikutuksen.
"Hohhoi. Ei kyllä yhtään jaksaisi lorvailla koululla, kun voisi olla parempaakin tekemistä. Mutta kai sitä joskus vaan täytyy", Maz mutisi ja haukotteli. "Tiedätkö tunteen, vai oletko ahkera opiskelija?" hän kysäisi ja käänsi kasvonsa kohti Aydenia.

Niinpä tietysti. Ayden hymyili vastaukseksi Mazille sanoihin hyvästä musiikista.
"Siistiä tosiaan. Tänään pitäisi työstää uutta koreografiaa, liikkeet ovat oikeastaan aika helppoja, mutta silti sekoilen jatkuvasti - ehkä se johtuu siitä, etten osaa laskea. Olen surkea matematiikassa, ja tanssihan on oikeastaan vain pelkkää laskemista. Kaikki askeleet tulevat sarjassa yksi, kaksi, kolme..."
Numerosarja jatkui ja Ayden liikutti käsiään puheensa tahdissa, havainnollistaen kuvioita. Aina kun puhe siirtyi jollain tapaa tanssiin, hän ei kyennyt estämään itseään - intohimo mikä intohimo, sanat vain karkailivat hänen huuliltaan ja ennen kuin Ayden huomasikaan, hän oli selittänyt täysin ohi suunsa. Nytkään hän ei oikeastaan uskonut Mazin ymmärtävän puoliakaan, ei kovin moni ymmärtänyt, muttei sillä ollut väliä.
Ilmeisesti hänen energiakennonsa alkoivat pikkuhiljaa täyttyä auringonvalosta.

Parilla käyminen ei koskaan onnistunut Aydenilta - hän käytti tätä ilmaisua ihan liian usein, muttei silti ikinä kyennyt noudattamaan sitä. "Pari" oli liian liikkuva määre, se jousti paljon; se saattoi olla kaksi, taikka neljä, riippui tietysti juojasta. Aydenille se oli kymmenen. Jos hän jonnekin lähti, hän päätyi aina juomaan kunnolla, eikä siemailemaan sivistyneesti yhtä tuoppia.
"Baareissa on omanlaisensa tunnelma tanssille", Ayden totesi, korjaten suoristetun jalkansa asentoa parempaan. Baarin tanssilattialla saattoi aina villiintyä, päästää sisäisen tiikerin irti ja tanssia niin paljon kun sielu sieti - varsinkin sinkkuna se oli mukavaa, saattoi tanssia kenen kanssa lystäsi, vaihtaa partneria kesken liikkeen ja hallita koko tanssilattian. Turha sitä oli kieltää; Aydenille tanssi oli kuin seksiä, joten hän ei kyennyt pitämään itseään kurissa kerran irti päästyään.
"Harjoittelu tekee mestarin", hän vastasi Mazin sanoille taitojen puutteesta, "eikä tarvitse olla mestari nauttiakseen."
Nauttimisestahan harrastuksissa oli kyse.
"Olen myöhässä joka toiselta oppitunnilta, nukun pommiin harva se päivä, enkä oikeastaan pysty keskittymään pitkään, joten... Kyllä, olen erittäin ahkera opiskelija", Ayden pohti ääneen, rypistäen hieman kulmiaan ja nyökyttäen päätään, kuin olisi oikeasti ollut sitä mieltä. Tosiasiassa hän ei ollut ahkeraa opiskelijaa koskaan nähnytkään.