Nalle ja hattara

//Vapaa peli. Matsurin vaatetus.//

Oli kaunis, ihanan aurinkoinen maanantai iltapäivä. Matsuri Yamagata oli päässyt jo koulusta, nyt hän pysäköi autonsa Belmont Parkin pysäköintialueelle. Vapaata parkkiruutua ei meinannut millään löytyä ja japanilaistyttö oli jo vähällä menettää hermonsa. Viimein hän kuitenkin sai auton pysäköityä, tosin turhan kauas huvipuiston sisäänkäynnistä.
Hetken kuluttua Matsuri oli päässyt ulos autosta ja asteli kohti määränpäätään. Hän oli koko eilisen päivän suunnitellut huvipuistoreissua. Nyt kun hän pääsi paikalle, hän tunsi olevansa iloinen kuin pikkutyttö. Pian hän pääsisi syömään hattaraa, kokeilemaan voittaisiko jonkin mukavan pehmolelun ja ennen kaikkea hän pääsisi pitkästä aikaa karuselleihin ja vuoristoratoihin.

Vaikka huvipuisto olikin niin helposti saavutettavissa, Matsuri ei käynyt siellä usein. Hänellä oli aina parempaa tekemistä. Tai no, tietokoneellahan hän vain istui, eikä tehnyt mitään sen erikoisempaa. Oli kai jo ihan korkea aika saada vaihtelua elämään. Se kyllä oli varmaa, että heti kotiin päästyään hän menisi päivittämään facebook profiiliaan. Pitihän hänen nyt hehkuttaa kaikille kavereilleen hienosta päivästään.
Matsuri oli nimittäin aivan varma siitä, että päivästä tulisi hieno. Hän ei osannut kuvitellakaan, että huvipuistossa olo voisi olla jotenkin ikävää. Sehän oli nimenomaan huvipuisto, ei mikään harmipuisto.
Japanilaistytön ajatukset saivat hänet naurahtamaan. Hymy jäi hänen kasvoilleen vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut rannekkeen käteensä ja lähti astelemaan peremmälle, kohti kaikkea huvia ja hauskuutta, jota oli koko päivän odottanut melkein jännittyneenä.

Oli suorastaan harmillista, etteivät hänen kaverinsa olleet viitsineet lähteä mukaan. Nämä olivat valinneet tietokoneen sinäkin päivänä. Eräs Marie tosin oli aikonut tulla mukaan, mutta olikin joutunut lapsenvahdiksi. Matsuria ei oikeastaan haitannut, että piti olla yksin pitämässä hauskaa. Hänhän vain saisi mennä aivan minne halusi, ilman että kukaan joutuisi sillä välin odottelemaan jossakin. Hän itsekin välttyi siltä ikävältä asialta, että kaverit tahtoivat mennä johonkin tylsään laitteeseen ja hän jäisi yksin katsomaan vierestä kun nämä kiljuivat.
Japanilaistyttö vilkaisi kelloaan. Hänellä oli aikaa vaikka koko ilta, jos hän vain malttaisi pysyä niin kauan erossa rakkaasta koneestaan. Hän ehtisi käydä niin monessa laitteessa kuin halusi ja vieläpä moneen kertaan.

// Jos me tultais Emilyn kanssa? //

Emily oli jo varhain aamulla - hieman sen jälkeen kun heräsi - päättänyt, että tätä päivää hän ei roskakoriin heittäisi. Hän mietti kauan mitä tekisi, kun mitään valmiiksi sovittua ei ollut, lopulta hän keksi lähteä huvipuistoon. Se oli niin lähelläkin.
Emilyllä oli polven pituinen mekko päällään ja sen kanssa mustat hempeän vihreät ballerinat. Lisäksi Emily oli pakannut tärkeät tavaransa kauniiseen vaaleanruskeaan laukkuunsa. Luultavasti paikka kuhisi ihmisiä, oli vapaapäivä ja lämmintäkin. Jono oli pitkä kuten Emily oli arvannut. Emilyn välissä oli vain yksi suojatie, ja sitten hän pääsisi jonottamaan lippuja ja törsäämään rahansa kauhean kalliiseeen lippuun. Emily lähti ylittämään tietä ja katsahti nopeasti laukkuunsa. Se oli turvallisesti kiinni. Ennenkuin Emily ehti nostaa katsettaan, hän oli jo maassa. Emily ei ollut huomannut koroketta joka oli kävelytien ja autotien välissä, ja nyt hän makasi maassa. Voi kun kiva, et sitten yhtään voisi keskittyä Emily! Emily sadatteli itsekseen kömmästelyään. Hän oli jo nousemassa, mutta huomasi jonkin puuttuvan. Laukku! Hädissään Emily alkoi haroa lähiympäristöä, yhä kontillaan maassa ollessaan. Lopulta se löytyi ja (kauniina) halpiskassina sen kiinnikeläppä oli lävähtänyt auki ja kaikki, kaikki laukussan oleva oli nyt maassa.

Emily nousi kyykkyyn ja alkoi kiireesti keräämään tavaroitaan. Kun hän oli saanut lopulta kaiken kasaan, hän nousi pystyyn ja tarkisti sen, että kaikki tosiaan oli mukana. Sitten hän sipaisi hamettaan ja siisti polvet joista toinen oli mennyt ikävästi ruvelle. Yyh, ja minä kun ajattelin, että tämä päivä olisi täydellinen.
Emily lähti nyt kävelemään yhä nopeammin kohti jonoa. Hän katsoi tarkasti, ettei astuisi kenenkään varpaille tai mihinkään mihin voisi kaatua. Se vielä puuttuisi, että johonkuhun tulisi törmättyä. Emily säpsähti kun hänen laukkunsa alkoi väristä, tai siis hänen kännykkänsä. Hän otti vanhahkon ja kolhiintuneen kännykkänsä esille. Kukapa muukaan soittaisi kuin hänen vanhempansa. "Hei äiti..." Emily ei todellakaan ollut nyt innoissaan äidilleen puhumisesta. "Oletko nähnyt silmälasejani?" Emilyn äiti kysyi puhelimessa. "En, oletko katsonut lipastosi ensimmäisestä laatikosta?" Emily vastasi innottomasti. Emily jatkoi kävelemistä puhuessaan ja ei pahemmin keskittynytkään enää siihen minne oli menossa, vaan oman äitinsä loputtomaan pälpätykseen. "..Heihei..Joo..Moi!!" Emily sulki puhelimensa. Hän oli juuri pistämässä sitä takaisin laukkuunsa, ja sai laukun kiinni. Hän nosti katseensa eteensä liian myöhään. Hän oli taas maassa, mutta nyt hän oli törmännyt johonkuhun, eikä kompastunut. "Anteeksi kauheasti, anteeksi hirveästi!" Että Emilyn päivä alkoikin huonosti, jo toista kertaa maassa, ja nyt joku muu oli Emilyn tuhojen kohteena. Hän kun ajatteli, että huvipuistopäivästä tulisi mukava.

Käviskö, että Matsuri oli se johon Emily törmäsi : )

Matsuri pysähtyi hetkeksi katsomaan, mihin laitteeseen suuntaisi ensimmäisenä. Hän antoi katseensa kiertää huvipuiston laitteissa ja päätyi pelitaloon. Sellaiset olivat aina hyvin hauskoja paikkoja, varsinkin jos sattuivat olemaan labyrintteja kuten täällä.
Tyttö oli juuri lähdössä kävelemään kohti kyseistä rakennusta, kun tunsi jonkun törmäävän itseensä. Hän horjahti, eikä ihme kyllä kaatunut. Hän käännähti ympäri ja huomasi, että törmääjä oli joku tyttö.
"Ei se mitään, ihan totta," hän sanoi kiireesti. "Mutta kannattaisi vähän katsoa mihin kävelee, täällä on aika paljon ihmisiä liikkeellä tänään."
Matsuri hymyili ja päätti, että pitäisi jatkaa matkaa. Ei hän nyt viitsinyt jäädä juttelemaan sen enempää tuntemattomille. Toisaalta, tytössä oli kyllä jotain tuttua. Kaiketi tuo oli samassa koulussa.

Hetken mielijohteesta Matsuri päätti ottaa asiasta selvää, sillä oli se kuitenkin ihan mukavaa rupatella vähäsen. Eikä hänellä edelleenkään ollut mihinkään kiire.
"Käytkö säkin hei Aston Higta?" hän kysyi ja tuijotti toista uteliaana. Hän ei uskonut olevansa väärässä, sillä hän muisteli nähneensä tytön muutaman kerran samaan aikaan koulun kirjastossa.
"Mietin vaan, kun näytät niin tutulta," hän vielä lisäsi ja jatkoi edelleen ystävällistä hymyilyään.

//Sori, jäi vähän lyhkäseksi.//

// ei mitään //

Emily punastui hieman. "Joo, katon tästä lähtien tosi tarkasti mihin astelen." Emily hymyili pienesti. Hän nousi ylös ja katsoi ensimmäistä kertaa törmäyksen kohteena ollutta ihmistä. Tyttö näytti melkolailla samanikäiseltä kuin hänkin. Selvästi aasialainen. Hetken ajatustensa selvittelyn jälkeen Emily tajusi tytön kysyneen jotain. "Joo, vikalla luokalla, varmaan säkin?" Emily ei ollut varma tunsiko tyttöä, mutta hän ei ainakaan kermalaiselta näyttänyt, joten, mahdollista. Vaikka he olisivatkin tavanneet, Emily ei muistaisi, sillä hänellä oli tosi huono kasvo -ja nimimuisti.

Emilystä oli mukavaa, että juuri tänään hän oli löytänyt jonkun seurakseen, jos tyttöä siis edes kiinnosti seura. Emily ei nähnyt mitään hauskaa siinä, että menisi laitteisiin yksinään, ostaisi hattaraa ja söisi sen yksinään. Huvipuistossa olisi yksinkertaisesti typerää olla ilman seuraa. "Ootsä yksin täällä?" Kysymyksen jälkeen Emily sipaisi hiuskiehkuransa korvan taakse, ja jotta keskustelu ei täysin kuupahtaisi, hän alkoi puhua lisää. "Pitäisi ehkä esittäytyäkin, Emily." Emily ojensi kätensä tyttöä kohti kätelläkseen. Hetken päästä tajusi kuitenkin, kuinka tyhmää olisi jos he kättelisivät. Emily vetäisi kätensä pois, ennenkuin tyttö edes tajusi ja punastui taas. "Mikä sun nimi on?"

Matsuria huvitti toisen punastelu. Varmasti häntä itseäänkin olisi samassa tilanteessa punastuttanut, mutta hän olisi pian unohtanut asian, eikä varmasti olisi muistanut pitää jatkossa huolta siitä, ettei enää törmäilisi.
"Joo, mäkin olen viimeistä vuotta," japanilaistyttö totesi ja ryhtyi seuraavaksi pohtimaan, miksei ollut aiemmin tutustunut tyttöön. No, nyt hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. Hän uskoi, että voisi jopa saada jälleen uuden kaverin itselleen, eikä hänellä tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan. Hänen mielestään kavereita ei koskaan voinut olla liikaa.
"Ihan yksin," hän vastasi toisen kysymykseen. "Ei mun kaverit malttanut lähteä kun oli parempaa tekemistä."
Matsuri naurahti. Toisinaan hänestäkin tuntui niin, että tietokone voitti kaiken muun. Sen seurassa päivät sujuivat aina ihan mukavasti. Kavereitten kanssa saattoi tulla riitaa, mutta tietokoneen kanssa ei. Tai no, ainakaan tietokone ei osannut loukata hänen tunteitaan millään tavalla, vaikka joskus se saikin hänet hermostumaan.

"Matsuri," tyttö esitteli itsensä. "Hauska tutustua, Emily. Jos säkin satut olemaan täällä yksin, niin voisit varmaan pitää mulle seuraa? Siis ihan vaan jos haluat. Ei se loppujen lopuksi ole niin hauskaa olla huvipuistossa yksin, kun ei voi puhella kenellekään."
Se ainakin oli varmaa, että jos Emily hänen seuraansa suostuisi kestämään, tuo joutuisi myös kuuntelemaan hänen lähes jatkuvaa höpöttelyään. Hän oli sen verran puhelias ihminen, että ainakaan kiusallisia, hiljaisia hetkiä ei hänen kanssaan yleensä päässyt syntymään.
"Mutta jos et halua tulla mun kanssa hattaraa syömään, niin mä sitten tästä lähden jatkamaan matkaa."

"Kiva!" Vai oli hänen nimensä Matsuri, selkeä japanilainen. "Ompas tosi kiva nimi. Tulee mieleen mansikat..." Tuon sanottuaan Emilyn teki mieli läpsäistä itseään, tosin olihan se totta. Ma-alku molemmissa... Hän oli varmaan kuulostanut tosi typerältä.
"Joo, olen ihan yksinäni ja seura olisi mukavaa." Emily oli onnessaan, että oli saanut seuraa, hän ei tosin tiennyt millainen tyttö oli, varmaan ihan mukava. Tosin - ja tämän hän tiesi itsekkin - hänen vaikutelmansa jokaisesta oli se, että ihminen oli varmasti mukava. Erehdyksiä on tapahtunut parikin kertaa, ne jääkööt nimettömiksi. Siksi Emily oli hieman varuillaan, silti iloa se ei pilannut. "Mennään vaan hattaralle, hattara on hyvää..."
Emily lähti kävelemään lähintä kojua kohti ja siinä luki aika selvästi 'hattaraa', kirjaimet olivat todella suuret kojuun nähden ja värit kirkkaimpia mahdollisia. "Mennään tuonne, ompa muuten huvittavan näköinen koju, sateenkaaren väreissä" Ja taas tosi typerää, miten hän menikin sanomaan tuollaista ääneen. Siltikin Emily yritti peittää ärsyyntymisensä itseensä ja tekaisi pienen hymyn Matsuriksi esittäytyneelle tytölle.

Matsuri katsoi toista entistäkin huvittuneempana. Miten hänen nimestään saattoi saada mansikat mieleensä? Hassua. Sen enempää japanilaistyttö ei sitä asiaa miettinyt, sillä hän päätti keskittyä mieluummin seuralaiseensa tutustumiseen. Emily vaikutti ihan mukiinmenevältä tapaukselta, ei miltään rasittavalta inisijältä tai kiukkuiselta hölmöltä. Hyvä niin, sillä muuten hän olisi kadonnut äkkiä paikalta ja jättänyt toisen julmasti yksin.
"Hyvä. Mennään siis hattaralle," nörtti sanoi hymyillen tavalliseen, iloiseen tapaansa.
Matsuri lähti astelemaan kohti hattarakojua yhdessä Emilyn kanssa. Oli hyvin lähellä, ettei hän alkanut hyräillä erästä ikivanhaa laulua. Kyseinen kappale sattui olemaan eräs Abban kappale, Mamma Mia. Se oli jostain syystä pyörinyt Matsurin päässä koko päivän, eikä hän käsittänyt miksi. Niin vain joskus kävi, että joku kappale alkoi yhtäkkiä soida päässä, vaikkei sitä edes ollut kuullut pitkään aikaan.

"On toi kyllä kivan värinen," Matsuri totesi ja vilkaisi Emilyä pikaisesti. "Tykkään tollasista iloisista väreistä. Olishan se aika ankeeta, jos täällä huvipuistossa olis kaikki ihan yksiväristä."
Japanilaistyttö tuijotti hetken ympärilleen. Belmont Parkissa ei kyllä värejä puuttunut. Mikään laite ei ollut ankean harmaa. Sellaista huvipuistossa kuului ollakin, värikästä. Se sai paikan näyttämään iloiselta ja piristävältä. Ainakin Matsurin silmissä.
Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä, miksi jotkut halusivat pukeutua aina vain mustaan. Se oli hänen mielestään todella ahdistavaa. Hän rakasti iloisia värejä ja sen kaiketi huomasi hänen iloisesta luonteestaankin. Toisia ärsytti hänen jatkuva energisyytensä, mutta mitä väliä muiden mielipiteillä oli? Ei mitään.

Emily käveli kojulle, jonoa ei sentään ollut paljoa, vain pari lapsiperhettä joiden lapset tahtoi tulla sokerihumalaan. Emily meni Matsurin edeltä jonoon ja alkoi kaivaa jo valmiiksi laukkuaan, hän yritti saada käteensä vaaleaa kukkaroa. Emily asteli muutaman askeleen eteenpäin jonon liikkuessa ja samalla yritti löytää kukkaroaan. Lopulta kun he olivat jonon etupäässä hän löysi sen ja otti laukustaan ulos. Hän katsasti sisälle ja nappasi sieltä setelin. Kojun sisällä oleva myyjä katsahti hymyillen Emilyyn ja kysyi hennolla keijumaisella äänellä Emilyltä makua. Ai makua... Emily oli luullut, että niitä on vain yhtä makua. Ehkä hän oli elänyt liian eristyksissä, tai sitten joku oli vihdoin keksinyt käyttää jotain muutakin kuin sitä tavallista pinkkiä hattaraa, jota kai mansikoista tai vadelmista tehdään. "Öööö... Sitä pinkkiä"
Emily odotti hetken kun nainen teki hattaraa ja otti sen sitten vastaan antaen rahan samalla. Sitten hän tajusi vielä ottaa vaihtorahat. Sen jälkeen tämä siirtyi pois jonosta hieman sivummalle katsahtaen Matsuriin, odottaen tämän ostavan oman hattaransa.

Matsuri huokaisi helpotuksesta, kun kojun edessä ei ollut juuri ollenkaan hattaran ostajia. Olisi ollut tylsää odottaa pitkään, mutta nyt ei onneksi tarvinnut. Jonkun muun mielestä odottamisen jälkeen hattara saattoi muka maistua paremmalta, Matsurilta sellainen ajattelu ei onnistunut. Eihän se maku miksikään muuttunut, vaikka olisi odottanut viisi tuntia.
Jono eteni melko nopeasti ja pian tytöt pääsivät kojulle. Japanilaistytön harmiksi myyjä ei ollut mikään komea herrasmies, vaan joku nainen. Ei hänellä tietenkään ollut mitään naispuolisia ihmisiä vastaan, hän vain olisi ihan mielellään ihastellut jotakuta miespuolista henkilöä. Emilyn kanssa olisi voinut olla hauskaa jutella sitten hattaranmyyjäpojasta samalla kun he herkuttelivat.

Kun Emily oli saanut ostettua oman hattaransa, oli vihdoin Matsurin vuoro.
"Otan samanlaisen kuin hän," tyttö tokaisi. Myyjä tajusi, että hän tarkoitti Emilyä ja pian hänelläkin oli kädessään suloisen vaaleanpunaista sokerimössöä.
Maksettuaan hattaransa, hän asteli Emilyn luokse.
"Mennäänkö etsimään jostain joku mukava penkki?" hän kysyi toiselta. "Paljon kivempaa syödä istuen. Mutta ei jäädä tähän, mennään johonkin missä on jotain katsottavaa niin ei tule tylsää."

//Tuli vähän kökköä...//