The road to top is always under construction

//Vapaa peli//

Mallory Dawson oli herännyt sinäkin aamuna ajoissa kouluun. Hän oli tietysti ajoissa perillä ja koulun alkuun olikin vielä ihan kiitettävästi aikaa. Tyttö ei tietenkään jäänyt norkoilemaan ulos, vaan kipitti reippaasti kohti ovea ja pujahti pian sisälle. Mallory oli sinä päivänä pukeutunut mustiin, pillilahkeisiin housuihin, turkoosiin toppiin, sekä valkoiseen ohueen takkiin. Jaloissaan tytöllä oli sinivalkoiset tennarit, samaa sävyä kuin hänen toppinsa. Koruja hänellä ei ollut sinä päivänä ollenkaan. Hiukset hän oli jättänyt auki, sillä ne näyttivät parhaimmalta niin, ainakin hänen omasta mielestään.
Aulaan päästyään tyttö olisi voinut kiljua pettymyksestä, mutta sen sijaan hän vain huokaisi raskaasti. Nojatuoleilla ei istunut suosittuja, eikä kyllä muitakaan kermalaisia. Siellä oli vain joitakin nörttejä, jotka Mallory olisi halunnut hätistää pois. Pian kuitenkin saapuisi joku muu tekemään sen homman hänen puolestaan, joten hän ei viitsinyt vaivautua. Oli kuitenkin typerää, että jotkut nörtit menivät ja valtasivat parhaimmat paikat, vaikka tiesivät aivan hyvin keiden niilläkin tuoleilla kuului istua.

Mallory mulkaisi nörttilaumaa vihaisesti ja marssi näiden ohi kohti ilmoitustaulua. Hän olisi kyllä halunnut mennä nojatuoliin istumaan, varaamaan paikkaa jollekin cheerleaderille tai muulle kermalaiselle. Hän kuitenkin tiesi, että jos hänet nähtäisiin nörttien seurassa, se olisi katastrofi kaikille hänen pyrkimyksilleen. Ja jos hän yrittäisi käskeä tuota porukkaa häipymään, eivät ne mihinkään lähtisi. Kyllä kaikki varmasti tiesivät, ettei hän kuulunut kermaan. Ei vielä, mutta joskus sekin päivä varmasti koittaisi.
Koska Malloryn aamu oli jo melkein pilalla, hän ryhtyi epätoivoisesti etsimään ilmoitusten joukosta jotain päivän piristettä. Epätoivoinen yritys, mutta pakko hänen oli jotain jäädä sinne aulaan tekemään, että hän saattoi syöksähtää heti kermalaisten kannoille, kun näitä astuisi sisään.
Jos isoveli olisi kehdannut jäädä hänen seurakseen, niin ei hänellä silloin olisi ollut niin tylsää. Mutta Marlon oli totta kai mennyt johonkin omien kavereidensa kanssa, ettei hänen tarvitsisi nähdä Malloryn taas saattavan itseään naurunalaiseksi. Niinpä tytön täytyi nyt tyytyä omaan seuraansa, sillä eivät seinällä olevat lappuset paljoa osanneet olla kunnon seuralaisia.
Ilmoitusten seasta kuitenkin löytyi jotakin mielenkiintoista. Viimeisimmän jalkapallo-ottelun tulokset, jotka olivat siellä kyllä olleet jo muutaman päivän. Tavistyttö oli nähnyt sen jo monesti, mutta silti se jaksoi piristää, sanottiinhan siinä selvästi, että Astonin joukkue oli voittanut. Tuohon ilmoitukseen tyttö lukitsi katseensa, eikä seinällä varmasti voinut olla mitään, mikä olisi voinut häntä kiinnostaa enemmän.

/ kelvataanko seuraksi? ( : /

Urheilijanalku laski tummanpunaisen hupparin hupun päästään, otti aurinkolasit silmiltään ja haroi vaaleata hiuspehkoa jonkinlaiseen ojennukseen. Tummat silmänaluset oikein kirkuivat huomiota kalpeaa ihoa vasten, kielivät armotta lukuisista unettomista öistä ja rankoista päivistä. Olkapäät olivat painuneet alas ja katse jäätynyt lattianrajaan, huulilta ei edes kirvonnut yhtään iloista huudahdusta vastaantuleville tutuille tai kivahdusta nörteille, jotka sattuivat osumaan tielle. Lomailu ei tosiaankaan ollut Fabiania varten; hän oli sanalla sanoen puolikuollut, kaukana omasta iloisesta, valovoimaisesta ja äänekkäästä itsestään.
Poika oli ollut varma, että olisi saanut viikon sveitsin matkalla ihan rauhassa vain rentoutua, nukkua univelkoja pois ja olla tekemättä yhtään mitään, vaan ei. Päivät oli pitänyt painaa päättömästi rinteessä ja illat juhlimassa milloin missäkin. Mahtavaa. Hän olisi todennäköisesti ollut rentoutuneempi, jos olisi viettänyt viikon kiltisti koulussa, kuten opettajat ja vanhemmat olivat vaatineet. Blondi tunsi itsensä vanhaksi, ei hän jaksanut juhlia viikkoa putkeen. Hän tarvitsi unta ja omaa rauhaakin aina välillä.

Kuinka paljon poika inhosikaan kouluaamuja! Ihan kun aikainen herätys yksinään ei olisi riittänyt, heti ensimmäiseksi olisi suunnattava äidinkielen tunnille ja palautettava aine, jota ei oltu ehditty vielä edes aloittaa. Kouluhommat oli onnellisesti unohdettu, mukana ei ollut edes minkäänlaista laukkua. Kännykkä ja ipod kulkivat hyvin farkkujenkin taskussa, mitä muuta muka oltaisiin tarvittu? Kouluhommia Fabian ei turhaan stressannut, hänen mielessään oli jotain paljon vakavampaa: urheilu. Hän oli missannut yhden ottelun, eikä ollut vielä selvillä tuloksista, joskin saattoi muutaman urheilijan krapulaisesta olemuksesta päätellä, että joukkueella oli ollut juhlimisen aihetta. Ei Fabian tosissaan edes epäillyt, etteikö joukkue olisi korjannut voittoa kotiin, vastustaja kun oli ollut tavattoman surkea. Ei urheilijanalku olisi uskaltanut ottaa lomaa, jos vastassa olisi ollut joukkue, jonka voittaminen ei olisi ollut lähes satavarmaa. Jalkapallo meni kahta kertaa miettimättä lomailun, ja kaiken muunkin, edelle.

Suunta otettiin kohti ilmoitustaulua ja kasvoille etsittiin ilme, joka muistutti edes etäisesti sitä, että hän olisi kunnolla hereillä. Taulun eteen ei ollut kertynyt ihmisiä, eikä ihmekään. Ketä oikeasti kiinnostivat jotkut kerhoilmoitukset? Yksi tyttö kuitenkin oli löytänyt paikalle ja puoliunessa blondi onnistui jopa mumisemaan tuolle jotain tervehdyksen tapaista, katsetta ei kuitenkaan käännetty tuota kohti vaan etsittiin kuumeisesti tuloksia.

//Toki kelpaatte :--D//

Mallory jaksoi lukea ottelutulokset läpi taas useampaan kertaan. Hänestä oli äärettömän hienoa, että Astonin joukkue oli voittanut. Toivottavasti seuraavissakin otteluissa kävisi yhtä hyvä tuuri ja heidän koulunsa voittaisi mestaruuden. Se olisi enemmän kuin äärettömän hienoa. Se olisi parasta. Mallorykin sai siitä iloa elämäänsä, saihan hän mielin määrin kehua pelaajien suorituksia. Sitä hän kyllä teki muutenkin, vaikka nämä olisivatkin pelanneet kuinka huonosti, mutta voittoisien pelien jälkeen ei tarvinnut pelätä saavansa vain vihaisia mulkaisuja vastaukseksi.
Tavistyttö ei ollut ehtinyt kauaa ilmoitusta katsella, ennen kuin huomasi saaneensa seuraa. Kuullessaan tervendyksen, hän oletti jonkun äsken näkemänsä nörtin tulleen sanomaan jotakin, mutta paikalle olikin tullut joku aivan muu. Fabian Chalet. Niin, Mallory kyllä tiesi nimeltä jokaisen Astonin jalkapallojoukkueen pelaajan.

Siis hetkinen... Fabian oli juuri tervehtinyt häntä. Sen asian tajuaminen sai aurinkoisen ja onnellisen hymyn kohoamaan tytön kasvoille. Aamu oli tosiaan kääntynyt kerralla kamalasta mitä loistavimmaksi.
"Huomenta," Mallory sanoi, eikä tajunnut lainkaan kuulostavansa jopa oudon pirteältä. Hänen silmiinsä oli syttynyt ihaileva katse, niin tapahtui aina kun hän sai jutella jonkun kermalaisen kanssa.
"Onneksi olkoon," hän sitten sanoi hymyilleen edelleen leveästi. "Siis tuon pelin voitosta. Toivottavasti seuraavassa pelissä käy yhtä hienosti."
Mallory olisi voinut jo lähteä kävelemään kohti luokkaa, mutta koska hän oli Mallory, hän ei tehnyt niin. Ei hän joka päivä päässyt puhumaan urheilijalle, joten pakkohan hänen oli käyttää tämä tilanne hyödyksi ja seistä siinä toisen lähellä, vaikkei mitään sen kummempaa tulisikaan tapahtumaan.

Tyttö alkoi kuumeisesti miettiä, mitä olisi vielä sanonut toiselle. Hän oli jo mennyt onnittelemaan voiton johdosta, eikä nyt keksinyt muuta. Jos hän olisi uskaltanut, hän olisi kysynyt miksei Fabian ollut osallistunut peliin. Hän ei kuitenkaan kehdannut, sillä eihän asia kuulunut hänelle. Olisi varmasti vain kuulostanut tyhmältä, jos hän olisi kysynyt sitä, eikä hän tosiaan halunnut antaa sellaista kuvaa itsestään.
"Tuo ottelu oli tosi hieno. Meidän koulu oli ihan ylivoimainen," hän viimein tokaisi ja vilkaisi pikaisesti tuloslappua, joka kertoi asian varsin selvästi.

/ Anteeks kesto! ; 3 /

Vaikka Fabian ei normaalisti valinnutkaan seuraansa puhtaasti klikin perusteella, ei hän myöskään kevein perustein ruvennut vääntämään smalltalkia täysin tuntemattomien kanssakoululaisten kanssa. Huono nimi- ja kasvomuisti oli koitunut monen suosiota tavoittelevan tavistytön onneksi, koska poika huomioi yleensä nimenomaan niitä, jotka näyttivät hyvältä. Vaikka tavikset yleensä miellettiin tylsiksi hiirulaisiksi, osa niistä näytti oikeasti vähintäänkin rikkaalta pennulta. Urheilijanalulle tuotti muutenkin vaikeuksia ymmärtää, miksei hän muka voisi puhua hyvännäköisen blondin kanssa, oli tuo sitten kermalainen tai luuseri. Sen hän ymmärsi, miksi nörtit ja rumat jäivät huomiotta, mutta miksi nätitkin? Siinä ei ollut mitään järkeä. Poika olisi voinut nimetä heti pari kermalaista, jotka olisi voinut heittää tavisten joukkoon tylsän ulkonäön vuoksi.
Blondi mittaili vieressään seisovaa tyttöä melko avoimesti katseellaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt tuota aiemmin, tai ainakaan ei ollut koskaan kiinnitänyt huomiota. Jos pojan olisi pitänyt arvata, mihin klikkiin tuo kuuluisi hän olisi veikannut heti rikkaita pentuja, vaikka vaatteet eivät kirkuneetkaan huomiota kallilla merkeillä eikä ranteissa roikkunut timanttiketjuja. Cheerleaderiksikin olisi vaaleiden kiharoiden perusteella voinut ajatella, jos tuo olisi ollut aavistuksen hoikempi. Jotenkin Fabian mielsi kaikki rikkaat tytöt vaaleahiuksisiksi mielistelijöiksi ja cheerleaderit tavattoman kauniiksi, ruskettuneiksi ja hoikiksi.

Urheilijanalku kuunteli toisen juttelua puolella korvalla samalla, kun tutki tuloslistaa. Se näytti oikeastaan melko vaikuttavalta. Voittoja oli huomattavasti enemmän kun häviöitä ja voittoputki alkoi olla melko pitkäkin, toivon mukaan kasvaisi pituutta vielä jatkossakin.
"Mä en ollu pelaamas, mut kiitti", Fabian vastasi ja vilkaisi tyttöä puolella silmällä. Tuloksien perusteella saattoi päätellä, että koulun joukkue oli oikeasti ollut melko ylivoimainen, ei tarvinnut olla kovin fiksu tajutakseen sitä. Kukaan muu ei kuitenkaan ollut tullut nykäisemään hihasta ja kehumaan, joten poika oli oikeastaan melko otettu. Väliäkö sillä, ettei hän ollut ollut edes pelaamassa; hänen joukkueensa oli kuitenkin voittanut, siinä oli ihan tarpeeksi syytä kehuskeluun. Silläkään ei ollut väliä, että vastassa oli ollut ehkä koko sarjan huonoin joukkue, he olivat silti voittaneet. Voitto oli aina voitto, oli se kuinka täpärä tai helppo tahansa.

"Ooksä uus vai miks en muista suo?", blondi kysyi yllättäen ja kääntyi toisen puoleen. Hän piti tytöstä, olihan tuo sentään tullut kehumaan ja hymyilemään nätisti.

Mallory oli kuin seitsemännessä taivaassa. Se, että hän sai jutella kermalaisen kanssa, vieläpä urheilijan, oli jotain, mistä hän jaksaisi puhua päiväkaupalla. Siis jos olisi ollut joku jolle puhua. Hänen entiset ystävänsä eivät sellaisesta jaksaneet välittää, joten ainoa vaihtoehto taisi olla Mindy. Se ei edes voisi kertoa kenellekään mitä hän sanoisi, olihan se vain kissa. Ja ihana kissa olikin!
Tyttö ei sen enempää ehtinyt kissaansa ajatella, olihan hänellä nyt tärkeämpääkin tekemistä. Se, että hän seisoi niin näkyvällä paikalla Fabianin kanssa, oli paljon hohdokkaampaa kuin mikään, mitä hän sinä päivänä tulisi kokemaan. Niin hän ainakin uskoi.
"No, kuuluthan sä joukkueeseen, niin eiköhän se jo ole ihan hyvä syy onnitella," Mallory sanoi hymyillen edelleen. Hänen mielestään Fabiania olisi voinut onnitella ihan vain siksi, että tämä oli urheilija.

Tavistyttö sai taas muistutuksen siitä, kuinka huomaamaton oikeasti oli. Jos hän olisi kuullut kysymyksen jonkun luuserin suusta, hän olisi suuttunut, mutta nyt, kun sanat kuuluivat Fabianin suusta, hän ei kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Nythän hänet oli huomattu! Ei siis ollut mitään syytä valittaa.
"Oon ensimmäistä vuotta, ollut ihan alusta asti kyllä täällä," hän vastasi. "Sä olet kai jo toisella tai kolmannella?"
Mallory katsoi poikaa uteliaana, tosin vain vähän aikaa, sillä ei hän kehdannut liian pitkään tuijotella, vaikka tekikin mieli.

Fabian ihmetteli itsekseen, kuinka monta sellaista ihmistä koulussa olikaan, joita hän ei ollut koskaan edes huomannut. Oli outoa, kuinka joku saattoi olla niin näkymätön, että vaikka oli käynyt samaa koulua, ehkä jopa luokkaa, kolmekin vuotta, ei silti tunnistanut kasvoja kaupungilla. Ehkä urheilijanalkukin oli suurelle osalle ihmisistä vain ilmaa? Sitä oli vaikea uskoa. Blondillehan moikkailtiin ja hymyiltiin jatkuvasti, tuijotettiin pitkään ja haettiin katsekontaktia, mikä teki hänestä ehdottoman näkyvän ja olemassaolevan. Tuntemattomatkin tunsivat hänet, mistä saattoi kiittää vain ja ainoastaan asemaa koulun futisjoukkueessa. Jos blondi olisi ollut vaikka kuumeessa karsintapäivänä, hän olisi voinut päätyä yhdeksi noista näkymättömistä, koulukiusatuksi nörtiksi tai oudoksi emoksi.. Ehkä jopa skeittariksi, mikä olisi oikeastaan voinut olla ihan kivaa. Fabian olisi "omimman" tyylinsä puolesta oikeasti sopinutkin paremmin skeittareiden tai jopa räppäreiden joukkoon, kermalaisten joukossa pysyminen kuitenkin vaati vähän enemmän panostusta, kun lökärit ja kulahtaneen jättiteepaidan. Ei hän voinut pelmahtaa paikalle ihan minkä näköisenä vaan.
Katse valui muualle aulaan oikein etsien ihmisiä, joita poika ei ollut aiemmin huomiota. Hän huomasi heti jonkun ruskeatukkaisen tytön tylsissä perusfarkuissa ja löysässä t-paidassa, pari hiljaista poikaa, jotka tuijottivat samaa kirjaa ja joilla oli huonot hiukset sekä lukemattomia satunnaisia ohikulkijoita. Jokainen katosi mielestä heti, kun silmät siirtyivät seuraavaan. Ne olivat tylsiä, harmaata massaa. Syystäkin näkymättömiä. Rokkarit neonväristen irokeesien kanssa ja keskarit pystyssä jäivät ainakin paremmin mieleen.

Blondi ei ehkä kehdannut tuijottaa, mutta urheilijanalku kehtasi, eikä turhaan edes koittanut peitellä tuijotustaan, hymyili vain merkiksi siitä, että piti näkemästään.
"Ei se oo niin iso juttu", Fabian vakuutteli ja katsoi vaihteeksi tytön kasvojakin nyökäten tuon sanoille, "vikaa vuotta viedään." Poika ei olisi oikeastaan uskonut tyttöä kuusitoistavuotiaaksi, enemmän tuo näytti kahdeksantoistavuotiaalta. Ajatus tuotiin julki ääneenkin, "mä olisin kuvitellu sut kaheksantoistvuotiaaks." Sanoja olisi voinut pitää loukkauksenakin, mutta äänensävy paljasti ne kohteliaisuudeksi.

Miten päivä saattoikin koko ajan vain muuttua paremmaksi? Mallory ei voinut kuin ihmetellä sitä samalla kun tunsi Fabianin katselevan itseään. Sellaisesta olisi oikeasti kai pitänyt hiukan häkeltyä, mutta sillä hetkellä tavistyttö lähestulkoon nautti. Tai no, ehkei hän ihan nauttinut, mutta ainakin hän tunsi olonsa äärettömän mukavaksi. Jonkun nörtin katsetta hän olisi inhonnut, pahiksen tuijotusta taas ehkä jopa pelännyt, mutta urheilijat olivat kermaa ja niinpä tilanne oli mitä uskomattomin.
Sitten häntä alkoi hiukan epäilyttää. Ehkä miehenalku ei pitänyt näkemästään. Tai ehkä tuo katsoi häntä vain siksi, että muistaisi tarkasti ketä kannatti vältellä, jos halusi pysyä erossa hänen kaltaisistaan luusereista. Todennäköisesti häntä tuijotettiin kuitenkin vain siksi, että hän oli tyttö. Ei kai siinä mitään sen kummempaa ollut? Tuskin Fabian häntä ainakaan ihaili missään mielessä.

"Ihan totta?" Mallory kysyi toisen kommentoitua hänen ikäänsä. Ehkä hän sitten näytti hiukan ikäistään vanhemmalta muiden silmissä. Itse hän ei ollut mitään sellaista huomannut koskaan. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ollut paha asia, sen hän pystyi päättelemään urheilijan äänensävystä.
"Kiitos," hän sanoi, olihan äskeinen kommentti ollut kohteliaisuus.
Sitten tyttö uskalsi katsoa urheilijaa hiukan entistä pidempään, hymyillen samalla onnellisesti. Hän saattoi hyvinkin näyttää hölmöltä niin tehdessään, mutta ei hän sitä itse tajunnut.
"Oletko sä muuten harrastanut kauan jalkapalloa?" hän päätti kysyä.

Fabian koitti vilkuilla toista tuon puhuessa, esittää kiinnittävänsä huomiota ja olevansa kiinnostunut, vaikka oikeasti huomio olikin jossain muualla. Oikeasti hän mietti ympärillä pyöriviä ihmisiä, koitti etsiä silmiinsä tuttuja kasvoja, pohti perjantain pelin tapahtumia ja sitä, mitä treeneissä tehtäisiin, tekemättömiä koulutehtäviä ja edessä olevia puuduttavia tunteja.. Teki mieli lähteä heti kotiin, mennä takaisin nukkumaan ja nousta ylös sitten illemmalla, kun muut olisivat päässeet koulusta. Tuntui uskomattoman turhalta istua jossain tunnilla, kun ei kuitenkaan kiinnittäisi huomiota yhtään mihinkään. Nukkua voisi kotonakin, mukavammassa asennossa ja ilman heräämisen jälkeisiä niskakipuja. Miksei hän voisi saman tien vain mennä pois, ja tutustua asioihin myöhemmin kirjoista? Paremmin sillä oppisi kun opettajien tyhjän jauhannan kuuntelemisella. Niiden puheet menivät muutenkin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, oli mahdotonta keskittyä tuntia putkeen tylsään jaaritteluun. Viisikin minuuttia oli liikaa, aivot ylikuormittuivat ja sen jälkeen ei voinut muuta kun vajota ajatuksiinsa luurit korvilla.
Tyttö näytti ehkä vähän hölmöltä hymyillessään silmät laajenneina. Ihan kun Fabian olisi sanonut jotain todella imartelevaa, kehunut ja mielistellyt oikein olan takaa. Oikeasti hän oli vain kertonut toisen näyttävän vanhemmalta, kun tuo oikeasti oli - miten kukaan saattoi edes ottaa sen kehuna? Selvästi sekin oli ollut tarpeeksi hyvä kehu, ja sai toisen iloiseksi. Ehkä poika oli vain parilla näytillä sanalla pelastanut tuon koko päivän.
"Ihan totta", blondi vahvisti ja soi toiselle jälleen nätin hymyn. Kysymykseenkin vastattiin heti perään. "Mä taisin vaihtaa snokkauksen siihen joskus.. No kolme vuotta sitte kokonaa, mut iha pennusta asti oikeestaan ollu ainaki sivulajina."

Urheilijanalku ei kahta kertaa miettinyt, kun näki ovista kävelevän pari tuttua. Tyttö jätettiin siihen olkia kohauttamatta tai moikkaa sanomatta. Pokkana vain käveltiin paikalta vaihtamaan kuulumisia kaverien kanssa, lujaan ääneen ja leveä hymy kasvoillaan. Ei tyttö ollut ollut huonoa seuraa, tuo oli vain ollut auttamattoman tylsä ja ehkä vähän teennäinenkin. Hyvännäköinen silti, eittämättä.

Mallory kuunteli kiinnostuneena kaiken mitä Fabian sanoi. Sellainen hän oli. Aina, jos hän kuuli jonkun kermalaisen kertovan jotain itsestään, hän kuunteli huolellisesti kaiken. Hän halusi olla perillä siitä, millaisia ihmisiä nämä oikein olivat. Monen mielestä kaikki urheiliat, rikkaat pennut ja cheerleaderit olivat pinnallisia ja hemmoteltuja, suosituista puhumattakaan. Mallory kuitenkin uskoi, että niin ei välttämättä ollut. Ei ainakaan jokaisen kohdalla. Hän tiesi, että cheerleadereissakin oli ainakin yksi, joka ei ollut rikas. Sillä tiedolla hän ei tietenkään tehnyt mitään muuta kuin rohkaisi itseään uskomaan, että hänelläkin oli vielä mahdollisuuksia päästä tuohon porukkaan ja saada siten jännittävämpi elämä.
Vaalea tyttö oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen, ettei ollut mikään ihme että Fabian oli niin hyvä pelaaja lajissaan. Hänen mielestään kaikki Astonin joukkueen jäsenet olivat hyviä pelaajia. Eivät kai he muuten olisi edes joukkueeseen päässeet? Pettymyksekseen Mallory ei kuitenkaan päässyt sanomaan asiaansa, sillä Fabian käveli tiehensä. Ihan noin vain, eikä edes sanonut mitään lähtemiseen viittaavaa. Se oli törkeää ja sai jopa Malloryn hiukan loukkaantumaan. Siihen hän oli kuitenkin saanut jo kermalaisten seuraan tuppautuessaan tottua, joten ei se tuntunut niin kamalalta.

Koska hän ei mielestään ollut saanut vielä jutella tarpeeksi Fabianin kanssa, hän teki niin kuin itsensä kannalta parhaaksi katsoi ja lähti pojan perään. Tuo oli mennyt joidenkin kavereidensa luo, mutta se ei Mallorya sillä hetkellä haitannut, vaikka hän olikin melko varma siitä, että kaverukset nauraisivat hänelle jälkeenpäin tai ehkä jopa heti. Sen hän kuitenkin kestäisi, jos saisi olla edes hetken pidempään kermalaisen seurassa.
"Hei Fabian, olin sanomassa tossa vielä, etten ollenkaan ihmettele että olet niin hyvä pelaaja," Mallory sanoi päästyään Fabianin ja tuon kavereiden luokse. "Oot harrastanut sitä jo tosi pitkään. Harmittaa joskus kun en itse ole harrastanut mitään urheilua pienestä asti. Voisin olla vaikka kuinka hyvä jossain jos olisin vaan ahkerasti harjotellut."
Noin. Mallory ei ollut varma vaikuttiko oikeasti tyhmältä, vai kuvitteliko vain. Kermalaisten liehitteleminen oli hänelle kuitenkin melkein elämäntärkeä asia. Ilman sitä hän ei koskaan voisi päästä kermaan, vaan olisi ikuisesti, tai ainakin koko high schoolin ajan pelkkä luuseri, jota kukaan ei huomannut.