So close, so far

// rike ja akemi.

Lauantai-iltapäivänäkin aurinko vielä kurkki pilvensä takaa, kun poika potkaisi lisää vauhtia skeittilautaansa ja slaidasi eräiden portaiden metallikaiteen alas. Tömähtäessään maahan tummatukka sai osakseen pari ilkeää katsetta kahdelta vanhemmalta rouvashenkilöltä, joista toisen muovikassin sisältämät ostokset levisit maahan, kun nuorukainen viiletti alle kahden sentin päästä ohi.
Lucas Romero sai kirosanalitanian niskaansa ja kuuli, miten nainen jäi jupisemaan ystävälleen jotakin nykypäivän nuorista ja käytöstavoista ja ajattelemattomuudesta. Mutta sillä hetkellä Lucasta ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa paskan vertaakaan hyvät tavat, hän oli ärsyyntynyt, tai sana, joka kuvasi skeittarin mielialaa parhaiten, oli suuri vitutus.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä seikkailusta, kun poliisit olivat tulleet hätyyttelemään kaverit pois torilta (Lucas oli kuullut tämän jälkikäteen Priscolta), ja Lucas oli päätynyt Akemin Rayworthin kanssa kaverinsa Daviden asuntoon nukkumaan, kun sattumoisin jätkillä oli ollut mukanaan sekä Lucaksen että Akemin tavarat ja kohtalon tehdessä pilkkaa myös Lucaksen puhelimesta akku oli loppunut. Ja niin he olivat päätyneet Daviden asuntoon nukkumaan ja aamulla italialainen jätkä oli päättänyt tehdä paluun reissultaan. Ja päättänyt samalla iskeä helvetin silmänsä Akemiin, eikä tunne näyttänyt olevan yksipuolinen.

Ja vahvistuksen Daviden sanoihin Lucas oli saanut aiemmin päivällä, kun oli kaverinsa kanssa hengaillut – Davide kun oli kysellyt loputtomasti Akemista ja lopulta tunnustanut, että oli kiinnostunut tytöstä. Siinä mielessä.
Ja Lucas Romero oli joutunut lopultakin myöntämään, että kyllä, se, että Davide oli kiinnostunut Akemista häiritsi häntä aivan saatanasti. Ja se, ettei Davidekaan jättänyt Akemia kylmäksi - se häiritsi vielä enemmän.

Loppuun asti tummatukka oli uskotellut, ettei ollut kiinnostunut Akemista, ei hän voinut, ei Akemi kiinnostanut häntä muussa kuin ystävä mielessä ja tyttöhän itsekin oli luvannut kuristaa hänet, jos hän menisi sen tekemään. Mutta tällä hetkellä viimeistään Lucaksen oli pakko myöntää itselleen, ettei hän välittänyt Akemista pelkästään ja vain ja ainoastaan kaverina. Poika toivoi sen vain olevan jotakin isoveljellistä suojeluvaistoa, mutta mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän oli tuntenut valehtelevansa itselleen ja silloin Lucas oli lähtenyt ulos ja ottanut skeittilaudan alleen. Skeittaus rauhoitti aina hermoja ja saipahan ajatukset ainakin hetkeksi jonnekin muualle.

Jätkä pyöri skeittilautansa kanssa ostarin pihalla. Punainen printtikuvioitu t-paita ja mustat farkut istuivat yllättävänkin hyvin, ottaen huomioon, ettei Lucas suuremmin jaksanut miettiä ulkonäköään. Mustat tennarit potkaisivat lisää vauhtia ja poika joutui sotkemaan hiuksiaan, etteivät hieman pitkiksi venähtäneet tummanruskeat, aavistuksen kiharat hiukset peittäneet hänen koko näkyvyyttään. Ei Lucas halunnut törmätä hiukset silmillä johonkin ostarivartijaan ja saada taas ties mitä sakkoja, ostarilla skeittaus kun ei nyt varsinaisesti ollut sallittua.

//I'm comiing my honeyyy <3
Aksun lookki

Jos aurinko paistoi ja ilma oli muutenkin hieno lauantai-iltapäivänä, skeittaajanuoret jättivät harvoin tilaisuuden käyttämättä. Jep, eräs kolmikko oli nimittäin myös päättänyt lähteä ulos nauttimaan auringosta, kun se vielä kurkisteli pilvien takaa. Skeittilaudat rullasivat mukavasti lievää alamäkeä alas ja kahden miespuolisen skeittarin oli vaikeuksia pysyä naispuolisen perässä, joka viiletti jo kaukana edellä näistä.
Akemi Rayworth antoi lämpimän tuulenvireen hyväillä kasvojaan ja nautti, kun asfaltti sai skeittilaudan tärisemään. Tasapainon pettämistä ei pelätty lainkaan, sillä siitä oli jo kauan aikaa, kun Akemi oli kaatunut. No hyvä on, hän oli kaatunut viikko sitten, kun oli yrittänyt opetella uutta temppua, mutta se ei ollut tapahtunut vauhdissa! Nyt pieni nirhama koristi tyttösen kyynärpäätä, mikä tosin jäi piiloon mustan pitkähihaisen paidan alle.

Siitä oli kaksi viikkoa, kun Akemi oli tutustunut erääseen miespuoliseen ihmiseen, joka oli vaikuttanut mielenkiintoiselta ihmiseltä pitkään aikaan. Harvoin Aki tällaista tunsi, viimeksi hän oli tuntenut melko samanlaista kiinnostusta Lucaksen tavatessaan, mutta hei; alkuhuuma oli jo valitettavasti ohi ja Lucas oli Akemille vain hyvä kaveri. Aki ei voinut olla ajattelematta Davidea, sillä jokin tässä nuoressa miehessä viehätti. Ehkä se oli se rusketus tai sitten toisen hurmaava hymy... Tai sitten se johtui jostain muusta, mihin skeittarityttö ei vain millään löytänyt vastausta.
Kuten se oli jo sanottu, Davide oli mielenkiintoisin ihminen pitkästä aikaa ja Akemi paloi halusta tutustua tähän miespuoliseen vain entistä enemmän.
Oli myös eräs toinen asia, jota Akemi oli pari kertaa viimeisen kahden viikon aikana miettinyt, mutta unohtanut sen yleensä parin sekunnin sisään. Lucaksen muuttunut käytös. Niin, se ihmetty Akemia jonkin verran, sillä nyt se hemmetin Alejandro oli keksinyt alkaa mököttää jostain täysin tuntemattomasta syystä. Mutta eihän aasialaistyttö jaksanut asiaa sen enempää miettiä, kun Davide aina ponnahti takaisin mieleen ja tyttö alkoi miettiä tätä.

Aki kurvasi loivasti oikealle, suuntana ostoskeskuksen piha. Siellä oli hienoa lautailla siihen asti, kunnes ostoskeskuksen vartija tuli häätämään heidät pois. Tummat hiukset vain hulmusivat menossa mukana ja mustanruskeat silmät katselivat ympärilleen varoittaen Akemia mahdollisista vaaratilanteista.
Pian silmiin kuitenkin tuli jotain aivan muuta kuin vaaratilanne; Lucas Romerohan se siellä yksikseen lautaili. Akemin huulille kohosi leveä hymy ja hän potkaisi korkokengillään lisää vauhtia.
"Jou, Alejandrooo!" skeittarityttö huusi irvaillen ja antoi laudan rullata Lucaksen luo. Pian hänen perässään saapuivat Akemin kaksi veljeä, Arata ja Asao.
"Lucas, mitä mies!" Arata tervehti ja pysäytti lautansa Lucaksen lähelle. Asao, nuorin sisaruksista, pysäytti myös lautansa, mutta alkoi temppuilla sen päällä hetimmiten. Akemi taas pyöri laudallaan Lucaksen ympäri ja katseli tätä iloisesti virnuillen.
"Täällä sä vaa yksin hengaat! Oisit pyytänyt mua edes seuraks" Akemi totesi ja murtisti muka dramaattisesti huuliaan.

Lucas oli keskittynyt tuijottamaan alla vilisevää asfalttia varmistettuaan ensin, ettei kymmenen metrin säteellä näkynyt ketään, johon törmätä. Hän ei halunnut nyt törmätä kehenkään – ja tämä myös tarkoitti, ettei yhtään kenenkään.
Kauaa nuorukainen ei saanut hiljaisuudesta ja yksinäisyydestään nauttia, kun irvailevalla tytön äänellä kailotettu nimi kantautui Lucaksen korviin. Pää ponnahti ylös ja ruskeat silmät tavoittivat hyvin nopeasti Akemin – kuka muukaan se nyt olisi voinut olla? Kukaan muu ei kutsunut häntä Alejandroksi. Eikä muuten kutsuisi Akemikaan, jos se olisi Lucaksesta kiinni.

Espanjalaispoika pysäytti lautansa ja jäi seisomaan sen päälle silmäillen ympärillään pyörivää Akemia ja tuon kahta veljeä, Arataa ja Asaota.
"Moro", jätkä tervehti yllättävänkin rennosti virnistäen ottaen huomioon, että Akemi Rayworth oli viimeinen ihminen, johon Lucas olisi halunnut törmätä. Lucas kirosi mielessään läpi kaikki tuntemansa rumat sanat niin espanjaksi kuin englanniksi ja toivoi, että nuo kirotut Rayoworthit ottaisivat lautansa alleen ja katoaisivat hänen silmistään. Tai ei Aratassa ja Asaossa ollut mitään vikaa, mutta ihan noin rehellisesti, Lucas ei liiemmin kaivannut Akemin seuraa enää sekoittamaan jo ennestäänkin hämmennettyjä ajatuksiaan.

"No, mä tulin tähän just."
Rukoukset ja rumat sanat kaikuivat kuitenkin ilmeisesti kuuroille korville, kun Asao jäi paikoilleen temppuilemaan, Arata seisoskeli paikallaan ja Akemi pyöri hänen ympärillään kuin väkkärä.
"Ja Akemi, ykskin vitun Alejandro vielä niin mä oikeesti hirtän sut." Sanat oli niin tosissaan sanottu kuin vain pystyi sanomaan, ja se virne, joka vielä äsken oli keikkunut pojan kasvoilla, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lucas oli harvinaisen tosissaan: ainoa ihminen, joka tällä maankamaralla sanoi häntä Alejandroksi, oli hänen äitinsä, ja sekin vain sen takia, että Celia Romero sattui olemaan harvinaisen itsepintainen nainen, ja kun hän päätti poikaansa Alejandroksi kutsua, hänhän myös kutsui. Siihen Lucas oli jo alistunut, mutta Akemi ei häntä miksikään Alejandroksi kutsuisi, se oli varma. Tai hän oikeasti vetäisi kirpun hirttoköyden jatkoksi.

Noh, luultavasti kuitenkin jotakin ei-ihan-niin-vakavaa, mutta seurauksia tulisi yhtäkaikki.

Ensiksi Akemi ajatteli Lucaksen olevan hyvällä tuulella, sillä toinen tervehti ja hymyili aivan tavalliseen tapaan. Tai siltä se siis tytön ruskeisiin silmiin näytti. Se oli kuitenkin vain näköjään harhaluulo, että Lucas olisi hyvällä tuulella, sillä yhtäkkiä toinen näytti jo mustalta pilveltä valkoisten pilvien joukossa. Ajattelikohan Lucas, että Akemi oikeasti lopettaisi Lucaksen nimittelyn Alejandroksi? Hah, turha luulo! Tässä asiassa Akemi oli kuin jätkä konsanaan; hän nautti kavereidensa ilkkumisesta tappouhkauksen uhalla.
"Mikä ihmeen Alejandro?" Arata kysyi kummissaan, sillä hän ajatteli jääneensä paitsi hyvän vitsin. Asao näytti myöskin siltä, että tämä tarvitsi selvennystä. Akemi ei millään malttanut olla virnuilematta, eikä pysähtymättä laudallaan. Hänen ympyränsä alkoi vain suurentua entisestään, sillä tummatukan suojeluvaisto varoitteli vihaisen pedon hyökkäyksestä piakkoin.
"Ei mitään.." skeittarityttö myhäili ja kohotti viekkaasti toista kulmaansa sen merkiksi, että kohta hänen suustansa tulisi pääsemään jotain sellaista, mikä ei tulisi miellyttämään Lucasta laisinkaan. "Se on vaa meijän kahden välinen inside-läppä. Vai mitä, Alejandro?"

Sitten Akemi pysäytti lautansa ja katsoi Lucasta suoraan silmiin.
"I know that we are young and I know you may love me. But I just can't be with you like this anymore. Alejandro", skeittari sanoi aivan pokkana, jonka jälkeen hänen kasvoilleen syntyi mitä ilkikurisen virne. Lady Gaga oli yhä tytön yksi lempiartisti, ja nyt kun Akemi oli saanut selville Lucaksen oikean nimen, niin miksi Akemi muka lakkaisi laulamasta yhtä lempikappalettaan? Haha!

Tyttö tiesi, miten Lucas tulisi hänen sanoihin reagoimaan, joten... Kauaa siinä ei mennyt, kun aasialaispiirteinen tyttö rullasi nopeaa vauhtia laudallaan kohti ostaria.
"Moikka Arata, moikka Asao! Nähdään kotona!" kuului vain Akemin naurava ääni hänen veljiensä korviin.

Lucas pudisteli päätään välttelevästi Aratan ja Asaon kysymyksille.
"Ei yhtään mikään", poika vastasi nopeasti peläten, että Akemi paljastaisi Alejandro-tarinan ja Lucas joutuisi kuuntelemaan sitä nimeä neljästä suusta. Minkä hän sille teki, että halusi itseään mieluummin kutsuttavan Lucakseksi kuin joksikin helvetin Alejandroksi?

Tummanruskeat silmät leiskuivat ja katse kertoi Lucaksen pinnan olevan loppumaisillaan. Hän ei ollut erityisen väkivaltainen, mutta pojankin piilotettu aggressiivisuus nosti päätään tällaisessa mielentilassa, kun Akemi kehtasi jankata sitä typerää nimeä, kuin se olisi ollut jotenkin maailman paras vitsi.

Viimeinen tippa oli Lady GaGan Alejandron alkusanat, sillä kun Lucaksen ajatukset nyt kulkivat millä raiteilla kulkivat (siis ajatukset, joiden olemassaoloa jätkä ei myöntänyt edes itselleen, mutta jotka kuitenkin olivat siellä jossakin), tuo kappale ei todellakaan ollut se, minkä Lucas halusi kuulla.
Akemi oli jo huikannut hyvästit veljilleen, varmaan arvasi, miten Lucas tulisi reagoimaan tuohon lauluun. Toisaalta kyllä lähinnä eristä syystä, mitä Akemi luuli, mutta kuitenkin.
"Joo, moikka Arata ja Asao, nähään sitten kun oon puristanu teidän siskosta hengen ulos", skeittari huikkasi ja potkaisi lautaansa vauhtia ja vielä vähän lisää vauhtia pojan viilettäessä parhaillaan skeittilautansa käteen napanneen ja ostarin sisään rynnänneen tytön perään.

Vain Akemin ilkkuva räkätys kuului enää hänen veljiensä korviin, jotka kääntyivät katsomaan nyt Lucasta, joka sanoi puristavansa hengen ulos heidän siskostaan.
"Joo, mut tuo se vielä illasta sitten kotiin. Me ei haluta, että mutsi kilahtaa meille siitä, että Akemi on jossain teillä tietämättömillä!" Arata huudahti Lucaksen perään, joka muuten oli melko ripeästi ennättänyt laudallaan Akemin perään. Arata ja Asao vilkaisivat toisiaan kummastuneina ja päättivät jatkaa matkaansa toisaalle. He nimittäin olivat nähneet ostoskeskuksen vartijan tulleen esille nurkan takaa perinteiseltä vartiointikierrokseltaan.

Akemi kurvasi rullaat rytisten sisään ostoskeskukseen ja heti sisään päästessään hänen peräänsä huudeltiin kaikenlaista loukkaavaa. Tyttö oli kuitenkin oppinut olemaan kuuro tällaiselle ja hänen pakomatkansa vain jatkui. Sydän löi rinnassa tiheästi ja adrenaliini jylläsi koukuttavasti suonissa. Pitäisi suututtaa Lucas useamminkin, jos se aiheutti näinkin mahtavaa tunnetta kehossa! Johtuiko se sydämen jyskytys sitten pelkästään tästä pakenemisen tunteesta tai jostain muusta tuntemattomasta, ei Akemi halunnut asiaa sen tarkemmin ajatella. Kunhan hän tunsi olevansa elossa, vain se oli tällä hetkellä tärkeää.

Skeittari suunnisti suoraan hissille ja pysähtyi sen eteen painamaan hissin nappia. Lauta napattiin kainaloon ja tyttö keskittyi nyt vain rämppäämään nappulaa. Vaikkei siitä mitään hyötyä ollut, se antoi hiukan toivoa siitä, että hissi tulisi nopeammin alas.
Hissin ovet aukesivat ja tyttö pinkaisi väkijoukon läpi sisälle tyhjään hissiin. Hän rämpytti hissiä menemään kolmanteen kerrokseen ja pian jo hissin ovet sulkeutuivat. Hän olisi pian turvassa Lucaksen hirmuiselta olemukselta.

Lucas ryntäsi Akemin jäljessä ostoskeskuksen lasiovista sisään ja sai osakseen lisää paheksuvia katseita ja paljon naurettavan kuuloisia kirosanoja, kun hän matkallaan töytäisi vahingossa kumoon kaksi pinkkiin pukeutunutta blondia. Normaalioloissa Lucas ehkä olisi huikannut anteeksipyynnöt, mutta tällä hetkellä nuorukaisen ainoa tavoite oli saada kiinni Akemi ja vetää tuo oikeasti lippusalon jatkeeksi.

Tummat silmät joutuivat hetken vilkuilemaan ympärilleen, kunnes ne paikansivat väkijoukossa viilettävän Akemin. Ostari ei ollut mitenkään hiljainen paikka lauantaisin, joten ihmisiä oli kuin muurahaisia pesässä konsanaan – onneksi ne eivät olleet mikään ongelma Lucakselle, joka varsin taitavasti ja yllättävänkin nopeasti pujotteli ihmisten seassa. Hän kyllä tiesi, että jos he mellastaisivat paljonkin ostarilla, joku vartija kohta tulisi ja nakkaisi heidät niska-perse-otteella pihalle, mutta nyt oli tärkeämpää saada Akemi kiinni ja kurittaa tuota niin, että tuo unohtaisi, millä nimellä oli alun perin edes Romeroa kutsunut.

Lauta liukui eteenpäin ostarin lattialla, kun ruskeat silmät äkkiä hoksasivat Akemin puikahtavan hissiin. Lucas oli vielä pienen matkan päässä ja hissien ja hänen välissä oli paljon porukkaa – mutta se ei ollut ongelma Lucakselle, sillä jos hän ei helvetti ehtisi tuohon hissiin, hän ei ikinä saisi Akemia kiinni ja tummatukka saisi entistäkin enemmän ilkkumisen aihetta. Ärsyttävä, rasittava pieni kiusankappale.

Uusi vauhdin potkaisu ja lauta kiisi ihmisten välistä, kun Lucas huusi jotakin "väistäkää" tyylistä. Hissin ovet olivat juuri liukumassa yhteen, kun espanjalaispoika hyppäsi lautansa päältä pompauttaen sen käteensä, tunki jalkansa väliin ja sai ovet raottumaan niin, että tuo pääsi hissin sisään. Samalla ovet pamahtivat kiinni ja hissi alkoi hitaasti liikkua ylöspäin.

"Mitä mä sanoin siitä Alejandrosta?" Lucas sanoi uhkaavasti laskiessaan skeittilautansa hissin lattialle, hyökäten Akemin kylkien kimppuun kutittamalla. Nyt ei ollut sitä lippusalkoa, mihin vetää tyttö, ja kuristamaan paljain käsin ei viitsinyt ruveta, joten piti tyytyä vähän vähemmän raakoihin menetelmiin.

Akemi luuli pääseensä turvaan, hän oli jopa ehtinyt huokaista helpotuksesta. Tosin se oli näköjään liian aikaista. Hissin ovet nimittäin avautuivat ja kuka muukaan sisälle ryntäsi kuin itse herra Alejandro vihaisine katseineen. Tyttö oikeasti päästi kirkkaan parkaisun huuliensa välistä ja valmistautui rökitykseen, jonka hän varmasti tulisi minä hetkenä saamaan. Akemi meni jo valmiiksi kippuralle ja yritti suojata kaikin mahdollisimmin keinoin yläkroppaansa. Hänen silmänsäkin puristuivat tiukasti kiinni.
Tulihan se sitten sieltä, se kidutusrangaistus. Lucaksen kädet tunnettiin suojaamattomilla kyljillä ja pian tyttö jo nauraa räkätti kovaan ääneen suuressa kaikuvassa hississä.
"Hhaaahhaha, l-lopetaa...! Haha Lucas haha... Eii!" keijukaistyttö ei kyennyt hillitsemään nauruaan, mikä johtui vain ja ainostaan Lucaksen kutitushyökkäyksestä.

Kun hissi ensimmäisen kerran värähti, ei Akemi huomannut sitä laisinkaan Lucaksen kutituksen takia. Mutta kun hissi värähti jo tuntuvammin, avasi aasialaispiirteinen tyttö silmänsä ja katseli epävarmasti ympärilleen. Silloin hissi pysähtyi, vaikkeivät he olleet edes ehtineet kolmanteen kerrokseen.

"Saat ihan ansiosi mukaan", Lucas sanoi happamasti, joskin jo naurua äänessään antaen sormiensa jatkaa tytön kylkien kutittelua. Sen siitä sai, kun meni uhmaamaan hänen sanojaan – niitä ainoita sanoja, joita poika todella tarkoitti. Hän ei halunnut kuulla sitä nimeä, koska hän ei ollut Alejandro, vaan Lucas. Ja sillä siisti.

Ensimmäistä hissin nytkähdystä ei Lucaskaan huomannut. Toisella kerralla skeittari kohottautui pystyyn ja otsa kurtistui hienoiseen ryppyyn, kun samassa hissi tärähti kovempaa ja nuorukainen joutui ottamaan tukea hissin seinästä pysyäkseen pystyssä. Hissi pysähtyi, vaikkei se ollut kolmannessa kerroksessa – numeroissa paistoi kakkonen, eivätkä ovet avautuneet.
Valot välähtivät pari kertaa, ennen kuin sammuivat kokonaan. Tuli harvinaisen pimeää ja hiljaista.

"Mitä helvettiä?" Lucas sai lopulta sanottua seisoessaan edelleen seinän vieressä, näkemättä kuitenkaan pienessä hissikopissa yhtään mitään. Tosiasiassa Lucaksen ei paljoa tarvinnut miettiä – hissi oli jumittunut tähän ja nyt hän oli ahtaassa, pienessä hissikopissa Akemi Rayworthin kanssa. Jumissa. Luoja tiesi kuinka kauan. Täältähän voisi muutenkin vaikka happi loppua!
"Onko tää nyt jotain sairasta pilaa vai kohtalon ivaa", Lucas nurisi lähinnä itsekseen tuijottaen ympärillään olevaa pimeyttä.
Tätä korkeammalle hänen vitutustasonsa ei oikeastaan voisi enää nousta.

"Akemi?" Lucas lopulta kysyi hiljaisella äänellä, tuijottaen pimeyttä, kuin kuvitellen voivansa nähdäkin jotain.
"Ootko sä ok?"
Ei tytölle nyt suurempia voinut olla sattunut, mutta minkäs Lucas herrasmiestavoilleen mahtoi, tällaiseksi vanhemmat hänet olivat kasvattaneet. Celia Romero vaali hyviä käytöstapoja ja Romeroiden lapset olikin opetettu viimeisen päälle kohteliaiksi, vaikkei sitä välttämättä aina uskoisikaan. Varsinkaan Lucaksen isoveljistä.

Mitä helvettiä, se sopi enemmän kuin paremmin kuvaamaan tätä tilannetta. Kun hissin valot sammuivat ja pimeys laskeutui heidän ylleen, onnistui Aki kolauttamaan päänsä hissin seinään suoristautuessaan kippura-asennostaan. Hän päästi hiljaisen voihkaisun huuliensa välistä ja hieroi takaraivoaan katselleen ympärilleen - mitään silti näkemättä.
Selvähän se. Kiva. Ainahan Akemi oli tahtonut päätyä Lucaksen kanssa pimeään, pieneen hissiin jumiin. Tosin Akemi aavisteli, ettei tämä yllättävä katkos tai mikä lie tulisi kauaa kestämään. Nykyajan elektroniikka yms yms olivat sen verran kehittyineitä ja nykyään oltiin varauduttu tilanteeseen jos toiseenkin.
Mutta tyttö ei koskaan tulisi myöntämään Lucakselle sitä, että ahtaat ja pimeät paikat eivät koskaan olleet olleet hänen juttunsa. Yh, kunpa edes valot syttyisivät takaisin päälle!

"'Ootko sä ok'? Niinkö sä menit multa äsken kysymään?" skeittarityttö hymähti ihmeissään, ehkä myös jokseekin näreissään ja yritti kuulostella, missä päin Lucas mahtoi seisoa. "Luuletko sä, että mä menisin tälläsesta kupsahtamaan. En mä niin säälittävä oo. Missä sä oot?"
Akemi ojensi käsiään eteenpäin ja viittoili ympäriinsä. Pian hänen kätensä tömähtivät jotakin vasten (oletettavasti Lucaksen rintakehään).
"Ai, siinähän sä", tytön toteamuksesta pystyi tietämään, että hänen huulillaan oli sillä hetkellä huvittunut virne. "Mikä meininki?"

Tummatukka hakeutui takaisin seinän luokse, nojautui sitä vasten ja liukui hitaasti maahan asti istuakseen. Hän näpräsi avonaita hiuksiaan sormillaan yrittäen keksiä itselleen jotain tekemistä. Hän kun ei ollut sellainen ihminen, joka pystyi olemaan liikkumatta tuntitolkulla.

Akemin sanat saivat Lucaksen hymähtämään huvittuneen oloisena.
"Varmistin, ettet heittänyt veiviäs. Ois ollut sääli, että tää hissi ois tehny sen ennen mua", nuorukainen sanoi ja virnisti pirullisesti pimeässä, kosto ennen kaikkea tai jotain siihen suuntaan.

Tytön kengät kopsahtelivat hissin lattiaan ja Lucas tiesi tuon lähestyvän itseään.
"Mitäs luulisit?" skeittari kysyi sarkasmin vivahde äänessään, "tää hissihän on niin iso, että voisin kovinkin kaukana olla."
Samalla sekunnilla Akemin kädet törmäsivät pojan rintakehään, saaden tuon vetämään hitaasti, syvään henkeä. Hän ei halunnut minkään Akemin ahdistelevan itseään ahtaassa hississä, aivan kuin tässä muutenkaan olisi kovinkaan hauskaa ollut.
"No kukapa muukaan", jätkä heitti vastaukseksi tytön sanoihin, virnistys kuulsi pojan äänestä selvästi.

Kädet katosivat ja kuului hiljaista ääntä, kun Akemi ilmeisesti liukui seinän viereen istumaan. Lucas otti tytöstä mallia antaen vartalonsa hitaasti liukua vasten peilipintaa, liukuen lopulta hissikopin lattialle saakka. Jätkä asetti jalkansa koukkuun eteensä ja nojasi kätensä rennosti niihin tuijottaen pimeyteen ja toivoen, että valot syttyisivät ja koppi alkaisi taas liikkua, sillä kun Akemi oli hiljentynyt ja asettunut istumaan, Lucas oli alkanut samalla sekunnilla tuntea itsensä vaivaantuneeksi. Hän ei ollut ehtinyt selvittää päässään pyöriviä epämääräisiä ja ei ehkä niin miellyttäviä ajatuksia, ja nyt tuo oli päättänyt änkeytyä hänen seuraansa, aivan varmasti vain ärsyttääkseen. Ja jotta kaikilla varmasti olisi todella mukavaa, hissi oli vielä päättynyt jumittua vain Luoja tietää minne.

Lucas ei tuntenut olevansa hyvällä tuulella ja mielessään hän kirosikin raskaasti kaikki mahdolliset ylemmät tahot, alemmista nyt puhumattakaan.
Espanjalainen yritti kipeästi keksiä jotakin sanottavaa, mutta kerrankin kieli tuntui kiinnittyvän kitalakeen, eikä poika saanut sanaakaan suustaan.

Akemi näpersi yhä hiuksiaan, kun kuuli Lucaksen liikkuvan lähellään. Äänistä päätellen toinenkin oli päättänyt tulla lattiatasolle. Tyttö vilkaisi vaistomaisesti Lucakseen päin, mutta eihän hän tietenkään nähnyt muuta kuin pelkkää mustaa.
Tässä välissä kohtalo näköjään päätti puuttua peliin ja tuoda valon takaisin hissiin. Tummatukka siristi hetkellisesti silmiään äkilliselle valonpalautumiselle ja käänsi katseensa nopeasti pois Lucaksesta, kun tyttö oli tajunnut tuijottavansa toista.
"Halleluja, palasimme pimeydestä takaisin valoon", skeittarityttö henkäisi ja risti kätensä kuin näyttääkseen kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan. Valossa oli paljon parempi olla, näki ainakin sen, missä päin hissiä Lucas seikkaili. Tämä oli päätynyt istumaan tytön vierelle ja heidän välillään oli eroa puolisen metriä.

Keijukaistyttö naputti kengillään lattiaa ja pyöritteli päätänsä. Välillä hän eksyi tuijottamaan kynsiään ja sitten hän jo katseli kattoa kuin siellä olisi jotain mielenkiintoista. Ajatukset pyörivät tietenkin päässä, niistä ei oikeastaan koskaan päästy eroon. Akemi tunsi olonsa jotenkin... Kummalliseksi. Kuin häntä ahdistaisi ja pyörrytti. Siis ei sillä samalla tavalla kuin ihmisiä pyörrytti, hänen mielensä oli aivan pyörryksissä jostain syystä tuntemattomasta.
Johtuikohan nämä tuntemukset Lucaksesta?
Akemi päätyi taas vilkaisemaan vierellä istuvaa Lucasta, mutta ei pystynyt katsomaan tätä sekuntia kauempaa, kun tyttö tunsi vatsansa muljahtavan. Kuin Lucaksesta lähtisi jotain pahoja auroja, jotka saivat Akin tuntemaan olonsa tällaiseksi. Nyt tyttö vain toivoikin, että Davide olisi heidän seurassaan ilmapiiriä keventämässä. Ilmapiiri Lucaksen ja Akemin välillä ei ollut nimittäin kovinkaan ohut tai kevyt.

"Oiskohan Davide tänään töissä..." tummatukka pohti sitten pitkän hiljaisuuden jälkeen ja tuijotti hissin sulkeutuneita ovia poissaolevasti. Davide oli Akemille kertonut toimivansa jonkin sortin korjaajana, eli tämä korjaili hissejä sun muita vempeleitä ostoskeskuksilla ja muilla julkisilla paikoilla. "Saiskohan se meidät ulos täältä... Oisko sulla sen numeroa?"

Kun valot napsahtivat päälle, Lucas räpytteli hetken silmiään, ennen kuin ne tottuivat äkilliseen valojen palaamiseen. Siinä missä Akemi ylisti valon palaamista, Lucas kirosi sen alimpaan helvettiin. Valojen palaaminen paljasti, että Akemi istui puolen metrin päässä hänestä. Se myös paljasti kaikki ilmeet ja eleet. Poika tunsi olonsa entistäkin vaivaantuneemmaksi: hissi oli pieni, ja häntä ahdisti. Ahdisti aivan suunnattomasti. Ja sen ahdistuksen varmaan pystyi myös tummanruskeista silmistä lukemaan, ja kaikkein vähiten Lucas nyt kaipasi Akemin yliuteliaita kysymyksiä. Pimeys olisi ollut parempi: se piilotti ja kätki kaiken. Eipähän ainakaan tarvinnut tuijottaa Akemin kasvoja, eikä tuntea sitä inhottavaa muljahdusta mahassa, kun sattui vilkaisemaankin japanilaistyttöön päin.

Ilma tuntui painostavalta ja ahdistavalta, ja Lucas toivoi osaavansa kutistua olemattomiin. Tai olevansa joku ihmeiden tekijä, joka saisi hissin takaisin raiteilleen ja se kilahtaisi turvallisesti kolmanteen kerrokseen, ja tummatukkainen skeittari voisi rynnistää ulos hissistä ja päästä eroon tästä hapenpuutteesta, jota tilanne aiheutti.

Ruskeat silmät olivat kuin liimautuneet vastakkaiseen seinään, eikä Lucas suonut katsettakaan Akemiin päin, vaikka näkikin sivusilmällään tytön vilkaisevan häntä. Tässä oli jo todellakin tarpeeksi kestämistä ilman, että tarvitsisi vielä pällistellä Akemin pärstää.

Siihen saakka Lucas piti suunsa tiukasti kiinni, kunnes Akemi mainitsi Daviden nimen. Lucas koki uskomattoman monta tunnetta yhtä aikaa, halutessaan ensin kuristaa itsensä, sitten Akemin, sitten hän halusi heittää jotakin hauskaa, joka keventäisi tunnelmaa, ja samalla hän halusi survoa Akemin syvimpään maanrakoon sanoillaan.

Lucas tuijotti hetken mykkänä seinää, ennen kuin käänsi katseensa Akemiin, ruskeiden silmien välähdellessä pelottavan ilmeettöminä.
"Osaatko sä enää puhua mistään muusta kun Davidesta?" ärähdettiin tytölle, ennen kuin Lucas ehti sanojaan nielaista.

Se katse, jonka Lucas Akemille soi, oli täysin uusi ja tuntematon. Ja se sai Akemin sydämen pysähtymään hetkellisesti. Mikä tuo katse oli olevinaan? Mitä sen oli tarkoitus tarkoittaa? Kuin Lucaksen katseesta olisi osunut piikki suoraan Akemin otsaan saaden tummatukan täysin jähmettymään. Mikä tuo katse oli!
"Mikä toi katse on", Aki puuskahti kulmat kurtussa ja halusi siirtää katseensa pois Lucaksesta, muttei onnistunut siinä. Kun heillä kahdella oli katsekontakti, Akemi ei mahtanut mitään sanatulvalleen, joka oli tekemässä tuloaan. "Älä vaan helvetti luule mitään. Ei, ei, älä sano sanaakaan", hän nurisi vihaisena ja syyttävä sormikin oli jo noussut pystyyn. Akemi ei tiennyt, mikä hänet oli vallannut. Hän oli samaan aikaan niin vihainen, turhautunut, ahdistunut, haavoittunut... lista voisi jatkua vaikka vielä kuinka pitkään!

Aasialaistyttö tiesi, mitä Lucaksen sanat olivat tarkoittaneet. Ne olivat loukanneet häntä syvästi, todella syvästi. Akemi kihisi vihasta ja hänen sydämensä pomppi rinnassa kuin haluten tulla sieltä ulos. Ajatukset olivat muuttuneet kärjistyneiksi ja ne tahtoivat tulla ulos tytön suusta. Hänen teki mieli puolustella itseään, hänen teki mieli huutaa Lucakselle, että tämä oli mennyt olettamaan kaiken aivan väärin. Mitään hän ei kuitenkaan saanut suustansa, hän vain tuijotti Lucasta silmät vihasta kiiluen.
Kunnes sekin sai loppunsa.

Akemi ponnahti seisomaan ja käänsi selkänsä Lucakselle. Kädet nousivat avonaiden hiusten sekaan ja tyttö kirosi kovaan ääneen alkaen potkia hissin sulkeutuneita ovia. Tällaisen hetken tullessa Akemi oli yleensä kadonnut paikalta ensimmäisten sekuntien kuluessa. Nyt pakeneminen oli mahdotonta, kun heidät kaksi oli suljettu hissiin. Tämä oli vankila. Tämä oli tunteiden vankila, josta ei pääsisi ulos ennen kuin olisi paljastanut ne todelliset tunteet.
"FUCK!" Aki kiljaisi ja potkaisi ovea niin kovaa kuin vain kykeni. Lucas ei saanut luulla, että Akemi oli ihastunut Davideen. Ei, ei vain saanut. Koska se... Se ei voinut olla totta! "Mä en ole ihastunut Davideen, senkin saatanan kusipäämulkku!"
Eihän Akemi ollut ihastunut Davideen, eihän?

Lucaksen silmät eivät siirtyneet hetkeksikään pois Akemin kasvoista, aivan kuin ne olisivat jämähtäneet hänen päässään siihen asentoon. Poika ei totta puhuen edes halunnut katsoa Akemia, mutta katseen poiskaan kääntäminen ei onnistunut. Eikä tilanteesta pakeneminen, koska tilaa... no, sitä nyt oli lievästi ilmaistuna rajoitetusti.
"Mä en ole helvetti luule mitään. Mitä sä oikein luulet mun luulevan?" Lucas ärähti vastaukseksi tytön nurinalle.
Miksi toinen oli noin täydellinen idiootti?

Ajatukset surisivat yhtenä massana Lucaksen päässä, eikä poika saanut niihin mitään järjestystä, vaikka kuinka yritti. Aivan kuin ne olisivat olleet kaloja, jotka olivat juuri tarttumassa syöttiin, mutta livahtivatkin sitten salakavalasti ohi. Kuvat ja muistot tuntuivat suorastaan vilisevän silmissä, se, kun Akemi oli suudellut häntä ja hän oli suudellut takaisin, miten he olivat heränneet urheilustadionin katoksen alta vierekkäin, vierekkäin nukuttu yö Daviden asunnossa.
Lucasta oksetti.

Kun Akemi ponnahti pystyyn, Lucaksen silmät seurasivat tyttöä, mutta jämähtivät sitten tuijottamaan pojan omia käsiä. Jyskytys soljui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun skeittarin pingottunut vartalo painautui lujemmin hissin seinää vasten.
"Voitko lopettaa sen helvetin hakkaamisen? Haluutko sä että tää koppero tipahtaa ja me kuollaan molemmat?" Lucas sanoi viskaten salamoivan katseen Akemiin.

Akemin sanat Davideen ihastumisesta saivat kolkon naurahduksen aikaan Lucaksen huulilla.
"Sä oot ihan vitun idiootti Akemi", Lucas ärähti voimistuvalla äänenkorkeudella.
"Luuletko sä, ettei se näy kilometrin päähän?" tummatukkainen kysyi, yrittäen tyynnyttää äänenpainoaan, siinä liiemmin onnistumatta. Päinvastoin, sanat tuntuivat tulevan joka kerta raskaampina ja kovempina skeittarin suusta ulos.
"Akemi sä tuijotat sitä kuin jotain vitun kuuta nousevaa! Viittisit ees olla valehtelematta päin naamaa!"

Lucas oli idiootti! Lucas oli aivoton! Lucas ei todellakaan voinut puhua Akemille mitään tuollaista! Aki jyskytti yhä ovea kengällään, vaikka toinen oli käskenyt häntä lopettaa. Nimittäin jos tyttö ei purkaisi vihaansa hissin oveen, niin toinen kohde olisi Lucas. Eikä Akemi tahtonut hakata Lucasta.
Tosin nyt se ajatus kuulosti todella houkuttelevalta.

Kun Lucas oli sitten haukkunut tyttöä idiootiksi ja pyytänyt Akemia olemaan valehtelematta, tyttö lakkasi potkimasta seinää. Hän kääntyi raivoissaan toisen puoleen ja täysin varoittamatta potkaisi Lucasta melko ponnettomasti reiteen. Hei, Akemin jalka oli tuusan nuuskana äskeisestä oven potkimisesta, joten mitä hänen potkuiltaan voisi nyt olettaa.
"Jos asia olis muka niin kuin sä väität, miks sä puhut ja katot mua tolla tavoin?!" Akemi sähähti ja tunsi silmiensä vetistyvän. Hienoa, kerrassaan hienoa! Itkukohtaus tästä vielä puuttuisikin. Akilla kun oli tapana raivotessaan purskahtaa itkuun. Hän ei kyllä taatusti itkisi yhtä helvetinkään kyyneltä Lucaksen edessä. "Mitä vittua se sua muka liikuttaa, jos mä olisin ihastunut siihen? Helvetin saatana! Mä ja mun elämäni, MITÄ SE VITTU SUA LIIKUTTAA?!"
Ja taas tyttö käänsi selkänsä Lucakselle. Hän repi ruskeita hiuksiaan ja toivoi ovien avautuvan. Hän ei voinut olla tässä hississä vankina Lucaksen kanssa enää sekuntiakaan tai muuten tyttö sekoaisi totaalisesti.

Miksi hän oli näin vihainen? Miksi Akemin teki mieli vain raivota ja huutaa Lucakselle päin naamaa kaikenmaailman halventavia nimityksiä? Mikä häneen oli mennyt, kun hän niin halusi väittää Lucakselle vastaan, ettei tyttö ollut ihastunut Davideen. Asia kun ei ollut niin kuin Lucas selvästi oletti! Hyvä kun Akemi edes tiesi ihastumisen merkitystä! Ei hän ollut ihastunut Davideen, vaan-
Hiljaa! Ajatukset, olkaa nyt hiljaa!

Lucas viskoi ajatuksissaan Akemia mädillä tomaateilla solvatessaan tuota espanjaksi mitä hirveimmillä nimityksillä. Jos Celia Romero olisi nähnyt sillä hetkellä poikansa ajatukset, tuo olisi luultavasti vetänyt Lucaksen hirttoköyden jatkoksi omin käsin. Kukaan Romeroista ei kohtelisi naista niin, kuin Lucas nyt ajatuksissaan kohteli. Olisi mieluusti kohdellut ihan näin oikeassa maailmassakin, mutta kun niitä mätiä tomaatteja ei ollut nyt liiemmin tarjolla. Tarjolla ei ollut mitään, ei edes yhtä vitun senttiä liikkumavaraa.

Siitä nuorukainen oli kiitollinen, että tummahiuksinen tyttö lopultakin lopetti oven hakkaamisen, Lucas olisi aivan kohta saanut siitä jonkun sortin migreenikohtauksen ja kilahtanut entistäkin pahemmin. Poika kun nytkin kamppaili jo siinä rajoilla, ettei punainen raja kohonnut kaulaa pitkin aina hiusrajaan saakka ja suu solvannut tyttöä minkä kerkesi.

Jos jotakin korjaajia liikkui nyt hissikuilussa, ne varmaan kuuntelivat hissistä kuuluvaa mesoamista. Eivät varmaan uskaltaisi edes päästää heitä pois, ennen kuin tulisi hiljaista ja näennäisesti rauhallista, pelkäisivät varmaan, että sisältä ihmisten sijaan tulisikin joku raivopäinen apinalauma. Eipä se kauaksi todellisuudesta heittänyt.

"No miksiköhän!"
Lucaksen sanat yltyivät huudoksi. Hän ei kuuntelisi Akemin huutavan hänelle tuollaista paskaa.
"Nimenomaan, sä ja sun elämäsi!" poika huusi katkerasti.
"Vittu sä et näe mitään", nuorukainen ärähti ja ennen kuin huomasikaan, oli espanjalainenkin ponnistanut jaloilleen ja tuijotti Akemia haastavasti.
"Sä olet niin sokea kaikelle muulle paitsi sille helvetin Davidelle!" Lucas huusi raivofalsettiin kohonneella äänellä, viitaten sanoillaan Akemin toteamukseen, jonka tyttö viime kerralla, kun he näkivät, sanoi. Espanjalaiset ja temperamenttisuus ja sitä rataa.

"Kyllä mä nään ihan tarpeeks hyvin, mikä vitun elämäoptikko sä luulet olevas!" oli lähellä, ettei Akemi oikeasti kirkunut naama punaisena Lucakselle. Hän oli nyt niin käsittämättömän vihainen, niin suunnattoman turhautunut ja niin helvetin katkera Lucakselle, kun tämä ei ollut keksinyt muuta paikkaa aloittaa kunnon sanasota.
Siitä, kenen vika tämä alunperin oli, ei puhuta sen enempää.

Lucaksen jälleen mainitessa Daviden ei tyttö enää mahtanut mitään itsehillinnälleen. Hän kääntyi taas katsomaan Lucasta silmät leimuten raivosta. Tällä kertaa hän tallasi jalallaan Lucaksen jalkaterää ja toivoi sen aiheuttavan tuska jätkälle. Taas Akemi kääntyi ympäri kuin turvapaikkaa hakien, mutta sitä ei ollut missään. He olivat yhä loukussa. Oikeassa tunneloukussa. Akemia alkoi pyörryttää ja jalat tuntuivat veteliltä. Päässä pyöri sillä lailla kuin olisi juuri tullut leikkikarusellistä, jossa lapset aina pyörittivät liikaa vauhtia toisilleen. Tuntui kuin happi loppuisi, sillä keuhkot eivät saaneet enää vedettyä tarpeeksi happea. Hänellä oli yhä kova tarve puolustaa itseään ja väittää Lucakselle vastaan, että mikään ei ollut niin kuin Lucas väitti.

“En mä vois ikinä edes suudella sitä! Mä en vois suudella ketään vapaaehtoisesti, hyi!” Akemi tiuskahti näyttäen erittäin pahoinvoivalta. Kuitenkin eräs ’vahinko’ pomppasi silloin mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja ennen kuin Akemi ehti itseään hillitä, se jo karkasi suusta. “Sä oot poikkeus.”
Sitten hän jähmettyi kauttaaltaan, eikä osannut muuta kuin tuijottaa hissin ovia kuin säikähtänyt kissa konsanaan. Suusta oli tullut ‘oot’ eikä ‘olit’, ja Akemi tajusi sanansa paremmin kuin hyvin. Eikä hän ymmärtänyt, miksi hän oli mennyt sanomaan jotain tuollaista.

Halveksuvasti silmiään pyöritellen Lucas nipisti huulensa yhteen, ettei olisi sanonut jotakin hyvää Akemin sanoihin elämänoptikosta. Tyttö todella tarvitsi sellaista, ja varsin kipeästi. Tuo ei nähnyt omaa nenäänsä pidemmälle – siis Davideen saakka kaikki oli kyllä kovin kirkasta ja selkeää, mutta kaikki muu sen ulkopuolella oli selvästi jotakin pelkkää harmaata utuista massaa, ei minkään arvoista eikä tarpeeksi mielenkiintoista, että sille osoitettaisiin minkäänlaista huomiota.

Seuraava asia, jonka Lucas tajusi, oli kipu jalkaterässä. Akemi oli tallonut hänen skeittikenkänsä päälle varsin aggressiivisesti korkokengällään, eikä se tuntunut kovinkaan mukavalta, vaikka kenkä olikin jalassa. Ärähdys kumpusi Lucaksen kurkusta, kun tuo nykäisi jalkansa Akemin kengän alta ja toivoi, että tyttö taittaisi kirottujen korkojensa kanssa nilkkansa.
Tummatukka astui puolimetriä taaksepäin tytöstä ja toivoi, ettei tuo tulisi senttiäkään lähemmäs. Olisihan hänen pitänyt tietää, että vaikka Akemi oli niin jätkää, niin jätkää, tuo oli silti tyttö ja naisista ei koskaan seurannut mitään muuta kuin helvetin suuria ongelmia.

Mutta kun Akemi sanoi viimeiset sanansa, Lucas jähmettyi paikalleen kuin kiveksi. Suu aukaistiin, se sulkeutui, aukaistiin uudelleen ja suljettiin uudestaan. Edes pientä pihahdusta ei kuulunut, vaikka poika parhaansa yritti keksiä jotain fiksua ja filmaattista, mitä sanoa. Akemi oli puhunut preesensissä, se ei ollut mennyt Lucakselta ohi.
Hän ei osannut sanoa yhtään mitään.

"Miten sä voit sanoa jotain tollasta?" Lucas murahti, äänenkovuus oli heittänyt toisesta ääripäästä toiseen alle minuutissa. Nyt ääni oli hiljainen, ei kuiskaus, muttei normaalilla äänelläkään lausuttu.
"Usted es ciego." Katkeruus kuulsi selvästi sanojen läpi, sen tunnistamiseen ei tarvinnut olla mikään Einstein.
"Mä uhmaan helvetti kuolemaa ihastumalla suhun ja sä et silti nää muuta kun Daviden."
Sanoillaan poika viittasi uhkaukseen, jonka Akemi hänelle oli sanonut, ennen kuin he olivat kaksi viikkoa sitten nousseet siihen bussiin – japanilaistyttö oli uhannut tappaa hänet, jos hän menisi tekemään jotain sellaista. Ja mitä Lucas oli sanonut?

Että hän ei ikinä ihastuisi Akemiin. Ja mitä Lucas juuri äsken oli sanonut?
Että hän oli ihastunut Akemiin.

Lucas ei ymmärtänyt Akemia, mutta vielä vähemmän hän enää ymmärsi itseään.

// * = olet sokea

Mitä Akemi oli mennyt äsken ääneen sanomaan? Mitä hän oli sanonut Lucakselle suutelemisesta? Olivatko ne sanat tavoittaneet Lucaksen korvat, oliko Lucas kuullut joka ikisen sanan, minkä tyttö oli suustaansa laukonut?
Yhtäkkiä tyttö näki selvemmin kuin aikoihin. Hänen mielensä koki todellisen kirkastumisen, eikä Akemi pitänyt siitä valaistumisesta ollenkaan. Hänelle nimittäin selvisi yksi jos toinenkin asia, mitkä olisivat aivan hyvin voineet jäädä selvittämättömiksi. Elämästä oli aivan yllättäen tullut niin... Niin vaikeaa.
"Mä uhmaan helvetti kuolemaa ihastumalla suhun ja sä et silti nää muuta kun Daviden."
Ja hengenvaarallista.

Skeittarityttö puraisi huultansa pitääkseen tunteensa sisällään. Hänen kätensä nousivat poskille ja tyttö nipisteli poskiaan saadakseen itsensä hereille tästä kauheasta painajaisunesta. Tämä ei vain millään voinut olla totta, ei ei ei ei ja ei! Mitä oli tapahtumassa, maailmanloppu? Miksi elämä tuntui aivan yllättäen kääntyneen päälaelleen ja kaikesta helposta ja mukavasta oli tullut vaikeaa ja epämukavaa? Akemi tunsi sisällään jotain sellaista, mitä hän ei ollut tuntenut koskaan elämänsä aikana. Tai no... Oli hän tuntenut tällaista, pari viikkoa sitten Daviden kanssa, mutta... Nyt se sama tunne tuntui muuttuneen kaksinkerroin suuremmaksi.
Eikä Akemi enää ajatellut Davidea.

Akemi kääntyi ympäri ja kohtasi Lucaksen katseen. Sillä hetkellä Aki ei ollut enää tuntea itseään. Minne hän oli kadonnut ja mitkä uudet tunteet hänet oli vallannut. Minne oli kadonnut Akemin sanavalmius, huulenheitto, itsepäisyys... Ja kaikista tärkein, minne oli kadonnut tytön itsevarmuus.
Ennen kuin hän itse tajusikaan, skeittarityttö oli ottanut askeleen lähemmäs Lucasta ja silmiä tuskin oli räpäytetty tytön yhä tuijottaessa Lucasta. Akemin teki mieli tehdä jotain, mitä hän ei tavallisesti edes ajatellut tekevänsä kenenkään kanssa ikinä, mutta.. Eihän tyttö ollutkaan nyt aivan oma itsensä. Kuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi. Hänet oli varmasti hypnotisoitu, varmasti Lucaksen tekosia.
Uusi askel otettiin ja nyt tummatukka oli melkeinpä kiinni Lucaksessa. Vaikka Akemilla olikin korkokengät jalassaan, hän ei silti yllättänyt tarpeeksi Lucaksen tasolle.
Aki, mitä sinä oikein suunnittelet...

Juuri kun Akemi oli tekemässä jotain järjettömän hullua (hän oli noussut päkiöilleen ja tuonut kasvojaan lähemmäs Lucaksen kasvoja), hissin ovelta kuului ääniä. Kun tuntemattomien ihmisten ääni kantautui skeittaritytön korviin, hän heräsi hypnoosistaan ja erkani välittömästi Lucaksesta. Hän pudisteli ymmärtämättömästi päätänsä ja kumartui nappaamaan lautansa kainaloonsa. Akemi oli aivan fucked up, ja nyt hänen oli lähdettävä.
Joten tyttö pinkaisi avautuneiden hissien ovista ulos ja yritti pysyä järjissään. Ja pystyssä. Hissin ulkopuolella olevien kasvoja ei edes katsottu, sillä tytön silmät olivat vesittyneet sen verran, että hän ei enää kirjaimellisesti nähnyt eteensä kunnolla.

Kun Akemi kääntyi Lucasta kohden, kaksi hyvin tummanruskeaa silmäparia tuijotti toisiaan ja Lucas halusi vain vajota maan alle. Hän halusi kadota jonnekin muualle tästä maailmasta, koska hän ei yksinkertaisesti voinut sulattaa kaikkea tätä, mikä oli juuri kaatunut yhtenä kasana hänen päälleen. Hän ei saanut sisäistettyä sitä, että Akemi oli juuri sanonut hänen olevan poikkeus. Hän ei saanut sisäistettyä, että hän oli juuri sanonut olevansa ihastunut Akemiin.

Miten siinä edes oli päässyt niin käymään?
Paloma oli ollut aivan eri ääripäästä. Niin tyttömäinen kuin olla ja voi, varsinainen prinsessa. Ja Lucas oli rakastanut tyttöä, niin kauan, kunnes valtameri oli tullut heidän väliinsä. Silloin, kun hän oli saanut kuulla Palomalta ja Theolta, joka lukeutui Lucaksen parhaisiin kavereihin, että nuo seurustelivat, Lucas oli lakannut ajattelemasta Palomaa. Ei hän tuntenut tyttöä kohtaan enää muuta kuin puhdasta kaveruutta ja kun hänellä oli ikävä, hänellä oli ikävä tyttöä kaverina.
Ja nyt hän oli mennyt ihastumaan Akemi Rayworthiin, joka oli yksi jätkistä, varsinainen poikatyttö, joka inhosi poikien lähentely-yrityksiä. Joka oli uhannut sanasta sanaan tappaa hänet, jos hän uskaltaisi ihastua Akemiin.
Mutta minkäs ihminen ajatuksilleen voi.

Yleensä niin rento Lucas oli mennyt täysin lukkoon siinä vaiheessa, kun Akemi oli tullut lähellä. Ihan liian lähelle, jos ajateltiin siltä kantilta, että oikeasti tummatukan olisi kuulunut vetää Lucasta turpaan ja toivottaa hänet hevon helvettiin.
Niin ei kuitenkaan käynyt, ja tyttö nousi päkiöidensä varaan. Tuon kasvot tulivat sentti sentiltä lähemmäs. Ja sitten...

Ei mitään.

Hissin ovet aukenivat ja Akemi katosi kuin taikaiskusta. Ihmiset hissin ovella näyttivät hämmentyneiltä ja moni katseli tummatukkaisen tytön perään, joka juoksi pois ja katosi hyvin pian jonnekin ostarissa pyörivien ihmisten sekaan.
Lucas astui hitaasti hissistä ulos ja fiilis oli kerta kaikkiaan samanlainen, kuin silloin, kun hän oli ympäripäissään ja siinä tiedottomassa tilassa, jossa mistään ei tiennyt mitään.

Muutama ostarin henkilökuntaan kuuluva pahoitteli tapahtunutta vuolain sanakääntein ja varmistelivat, että Lucas oli kunnossa ja että 'eihän sillä tummahiuksisella tytöllä ollut mitään hätää.'
Mutta ennen kuin hissillä pyörivät ihmiset ehtivät edes sen kummemmin tajuta, oli Lucaskin hävinnyt.

Hän tarvitsi aikaa. Aivan helvetisti aikaa. Ja paljon miettimistä ja ajatuksiensa selvittelyä. Ne olivat ajautuneet yhteen sekalaiseen umpisolmuun, josta ei saanut enää yhtään mitään järkevää irti.

// the end.