Two steps forward, three steps back

- kestäny taas -_- njooh, mutta Mel feat A (; -

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, jota kuvittivat vain höttöiset valkeat hattarat. Oscar Smith ei niihin juuri huomiotaan kiinnittänyt. Hänen kylmänjäiset vilmänsä tuijottelivat ihmisiä, kun hän olisi vihannut heistä jokaista. Vihasikin, eikä siinä ollut mitään henkilökohtaista. Hän ei pitänyt ihmisistä ja ne onnekseen osasivat pitäytyä kauempana Smithin pojasta.
Tummanvioletin päivänvarjon varsi nojaili vasten pojan olkaa, verhosi varjoonsa tuon kasvoja ja yläkehoa. Vaaleat, sotkuiset hiukset olivat pörröllään päässä, kuten tavanomaista oli. Meikkiä ei ollut, vain tympääntynyt ja pahansuopa ilme. Kaulassa oli niittipanta ja toinen, tavanomaisempi panta… Tai tavanomainen se koirille oli, tuskin niinkään ihmisille. Pojan paita oli pitkänhihainen. Siinä oli violetteja ja vaaleammanvioletteja raitoja ja sen päälle kiskottu paita taasen väriltään vihreä. Siinä oli useita repaleisia reikiä, tahallaan tehtyjä.
Jaloissaan mustat, kankaiset bondagehousut, melkoisen ihonmyötäiset. Niissä useita remmejä ja ketjuja, niin paljon, että painoa oli varmasti lähempänä viittä kiloa, ellei päällekin. Kengät olivat vanhat ja kuluneet maiharit, varmaankin ainoaa nahkaa, mitä poika päälleen suostui pukemaan. Ja sekin vain siksi, että hänen jokainen tennariparinsa oli kulunut puhki ja häntä oli nimenomaan kielletty menemään kouluun paljain jaloin. Oscar oli kiltti ja teki kuten äiti käski.

Tuo friikkipoika ei selvästikään tiennyt paikkaansa arvojärjestyksessä. Omasta mielestään hän oli parempi kuin kukaan, ja hänellä oli aivan täysi oikeus vallata yksi hyvälle paikalle asetetuista pöydistä. Nimenomaan pöydistä, sillä ei tuo poika penkille ollut istuutunut.

"Aya älä ole lapsellinen" Kieran murahti punatukkaiselle tytölle, joka niskojaan nakellen mussutti suklaavanukasta. Tummatukkaista nuortamiestä vitutti sen verran rankasti, että teki mieli hukuttaa toinen sinne vanukaspurkkiin.
"Kuka tässä on lapsellinen? Sulle ei kuulu paskaakaan kenen kanssa mä aikaani vietän ja milloin vietän" Tyttö murahti takaisin ja loi paheksuvan katseen toiseen. Kieran huokaisi ja nosti käsiään dramaattisesti.
"Mutta sun vanhemmat pyysi mut tänne katsoon sun perään"
"Mä en pyytäny"

Viimein ruokatauko oli ohitse ja Aya marssi punaiset hiukset hulmuten pihalle. Kieran tottakai vanavedessään.
"Kuules nyt"
"Kuules kusipää sä et ole musta millään tasolla vastuussa joten painu helvettiin" A virkkoi ja jatkoi marssimistaan. Kieran ei kuitenkaan luovuttanut, sillä toinen oli tottunut punapään oikutteiluihin.. Olivathan nuo kasvaneet yhdessä.
"Aya.. Sun pitäs oikeesti hommata kunnollinen poikaystävä tai jotain.. Jättää turhat haihattelut" Ah, saarnaaminen oli asia jonka Kieran teki hyvin (not).
"Mä en tarvi miestä ja jos tarvisin niin mulla olis jo sellainen.. MIES ei tommosta finninaamaista poikaa niinku sinä" Kieranin katse pysähtyi tämän lauseen jälkeen hetkeksi lasiovista heijastuvaan peilikuvaan. Ei finnejä.. Hm..

Kaikki olisi voinut olla hyvinkin kaunista sinä päivänä. Ilma oli oikein mukava ja koulussakin oli ollut ruokatuntiin asti oikein viihdyttävää. Sitten oli törmätty tenniksenpelaajaan, joka nyt haluttiin kuristaa. Vihoissaan marssiva tyttö ei tietenkään katsonut eteensä yrittäessään ajaa Kieranin tiehensä.. No tämä taas päättyi niinkin kauniisti, että käveltiin pahki johonkin random oppilaaseen. Kieran pyöräytti silmiään, kun punapää muksahti takamukselleen koulun pihalle. Herrasmiehenä avustettiin kuitenkin neiti A ylös, joskin Aya irrottautui otteesta heti kun oli pystyssä.
"Sori" Tuo sai viimein lausahdettua tuntemattomalle oppilaalle, jota ei edes muistanut koskaan nähneensä.
"Miksi sä TOLTA anteeksi pyydät" Kieran murahti, mutta jätti asian siihen. Kyllästyttyään Ayan temppuiluihin tuo kääntyi ja marssi takaisin sisätiloihin.
"Anteeksi toikin.. Mut Kieranista ei kannata välittää.. Son kusipää" Aya sanoi ja tutkaili katseellaan poikaa johon oli törmännyt. Ei tainnut olla kermaa tämä poju.. Omituisen oloinen hiippari pikemminkin.

[Anteeksi kesto, mutta täällä olemma viimein (:]

Kyllästyttyään rasittavankin tylsään istuskeluun, oli poika pompannut alas pöydältä ja lähtenyt päivänvarjo yhä olkaansa vastan läväten kävelemään päämäärää vailla. Useimmat olivat edes sen verta fiksuja, että tajusivat tätä ilmestystä väistää. Olihan Oscar aika tunnettu ja varottu kaveri. Juuri kukaan ei hänestä pitänyt, useimmat lähestulkoon vihasivat, jotkut kokivat häntä kohtaan pelonsekaista kunnioitusta. Ja mistään niistä ei Oscar vähempää välittänyt. Lähestulkoon jokainen tiesi, millainen puruvoima näissä leuoissa oli, joten vittuilua ei juuri päin naamaa tullut.
Ja kun kaikki pysyivät iloisesti taaempana, sai hän kävellä rauhassa. Vaan ei saanutkaan, kun häntä vasten iski joku. Tyttö, joka oli kaatunut maahan. Oscar kallisti hieman päätään ja tuijotteli. Silmät kapenivat uhkaavan hitaasti viiruiksi. Jotakin se puhui, pahoitteli. Poika sihisi jotain ja katsoi kuin halpaa makkaraa. Oscar ei pitänyt siitä sen enempää kuin juuri mistään. Pokémonista hän piti, se oli oikein mukavaa. Mikään muu ei juuri sitten ollutkaan. Poika meni pois ja Oscar sihisi sen perään. Tyttö puhui hänelle taas, naulitsi viileänsiniset silmät itseensä. Kurkusta alkoi kantautui matalaa murinaa, joka voimistui kokoajan. Tuota tuijoteltiinkin hampaat eläimellisesti irveessä.

Mene pois, sanoi Oscar, vaikkei sanonutkaan sitä ääneen vain vain ja ainoastaan olemuksellaan. Hän halusi tuon tytön pois tieltään, koska ei pitänyt tuosta. Se oli hyökännyt suoraan, joten kai hänenkin pitäisi hyökätä? Ihan vain puolustaakseen itseään.

Aya tuijotti toista, joka vaikutti vähintään sekopäiseltä siinä vaiheessa kun rupesi sihisemään Kieranin perään... Anteeksi vain mutta mitä hittoa.... Porkkanapää jatkoi tuijottamistaan vielä siinäkin vaiheessa, kun toinen alkoi tuijottaa takaisin. Ajatukset jumittivat, kun mietittiin mitä hittoa oltiin taas menty tekemään.. Oltiin alettu jutella jollekkin randomille sekopäälle koulunpihalla.. Miksi aina hän onnistui pilaamaan omat hyvät hetkensä? Tai ainakin pahentamaan niitä pahoja hetkiä...

Yleensä Aya ei tuominnut ihmisiä ulkonäön, klikin tai muunkaan asian takia.. Mutta jokin tässä vaaleahiuksisessa olennossa,( olento oli kai oikea sana kuvailemaan tuntematonta herraa) oli varsin kummallista. Se sihisi, murisi ja irvisteli hänelle.. Siis apua.... Eihän toisella voinut olla kaikki ihan kotona. Tai jos oli niin Ayalla itsellään taisi olla enemmän tai vähemmän ongelmia, sillä toisen aivoihin ei moinen tieto mahtunut.. Kummallista. Varsin kummallista. . Ja se hämmensi siiliä hyvin pahasti.. Mitä hittoa hänen piti puhua toiselle. Toiselle, joka EI vastannut vaan tuijotti ja SIHISI.. Mitä hittoaaaa..
"Totaaa.. Onko sulla kaikki okei?" Sanottiin viimein ja tuijotettiin edelleen hyvin hämmentyneen oloisena nuorukaista. Kuinka toisen seurassa käyttäydyttäisiin? Miten puhuttiin pojalle, joka MURISI vastaukseksi.. Tämä oli täysin uutta jopa Ayan kirjoissa.. Mieli teki lähinnä juosta karkuun, mahdollisimman kauas, mutta sitä ei sitten kuitenkaan tehty... Koska se olisi loppujenlopuksi ollut idioottimaista, raukkamaista ja vielä lapsellistakin.. Kaikkihan saivat olla erilaisia ja toteuttaa omaa toimintaansa niinkuin halusivat.

Aya katsahti nopeasti ympärilleen ja toivoi näkevänsä jonkun mahdollisimman normaalin jonka luokse paeta mahdollisimman luontevasti. Ja tietenkään juuri silloin pihalla ei näkynyt ketään. Tai jos joku näkyikin niin se oli joku sellainen jota pentu ei tuntenut.. Ärsyttävää. Siispä katse käännettiin takaisin omituiseen poikaan, päätä kallistettiin ja huulia mutristettiin.
"Niiiiin onko sulla kaikki ok? Tarvitko sä apua kenties puheen opettelussa?" Joo, toista selvästi kannatti mennä tökkimään ja ärsyttämään.. Sehän oli varsin selvää.